Avainsana: uupumus

Julkaistu

Sano EI, jotta voisit sanoa KYLLÄ

Jos iskisin sinua taikasauvalla päähän niin, ettet kykenisi enää koskaan kokemaan syyllisyyttä, häpeää tai pelkoa, mille sinä sanoisit ”ei kiitos” tai ”kiitti mulle riitti”?

Siitä lähtien kun liityin Naiset jotka sanovat ei -ohjelman tekijätiimiin, olen miettinyt paljon sitä, miksi ”ei”:n sanominen tuntuu olevan niin vaikeaa — varsinkin meille naisille.

Miksi joskus on niin vaikeaa jättää taakseen asioita, ihmisiä ja tilanteita, jotka eivät enää palvele minua?

Miksi välillä on vaikeaa kieltäytyä innostavista ehdotuksista?

Entä sivuuttaa vaatimukset ja odotukset, joita muut tai minä itse asetan itselleni?

En väitä olevani tässä asiassa edelleenkään mikään ekspertti.

Vuosien mittaan olen oppinut vähentämään radikaalisti jees-tyttöilyä, eli pelon, syyllisyyden tai häpeän takia myöntymistä tilanteisiin ja asioihin, joita en oikeasti halua elämääni.

En esimerkiksi lähde enää mukaan työprojekteihin, joita tekisin ensisijaisesti rahasta.

Olen huomannut, että jos projekti ei ole niin kiinnostava ja houkutteleva, että haluaisin tehdä sen ilmaiseksi, jossain vaiheessa raha lakkaa motivoimasta ja alan miettiä onko tämä todellakin paras tapa käyttää aikaani. Yleensä ei ole.

Sen sijaan sanon vieläkin liian helposti ”kyllä” asioille, joille minulla ei olisi oikeasti aikaa tai energiaa silloin, kun tehtävä on näennäisen yksinkertainen ja minä olen niin kiireessä, etten huomaa miettiä missä välissä oikeasti ehtisin homman tehdä.

Tämä näkyy aivan erityisesti kodin arkeen liittyvistä asioista sovittaessa.

Aamukiireen keskellä minun on liian helppo sanoa ”joojoo” kun puoliso pyytää hoitamaan jonkin erikoistehtävän, vaikka päivässä ei oikeasti ole rakoa, jossa voisin hoitaa homman alusta loppuun.

Kaikkein eniten skarppaamista minulta vaativat uudet ideat ja projektit, jotka saavat niin liekkeihin, että ennen kuin olen ehtinyt miettiä mitä niiden toteuttaminen käytännössä vaatii minulta, ehdin jo suostua niihin tai ilmoittaa niistä koko kansalle.

Viimeiseen ongelmaan olen saanut avuksi pienen ryhmän ihmisiä, joiden erikoistehtävänä on pointata minulle milloin moponi on karkaamassa käsistä.

He ovat hyviä näkemään miltä ongelmilta suljen silmäni keskittyessäni liikaa siihen mitä mahdollisuuksia projekti tarjoaa.

Ajan myötä olen oppinut jo kysymään mielessäni uusien ideoiden kohdalla ”mitä X, Y ja Z sanoisivat tästä?”

Lähes aina arvaukseni heidän mielipiteestä osuu oikeaan. Käytännössä aina heidän neuvojensa kuunteleminen on kannattanut.

Ehkä eniten minua on kuitenkin auttanut sen muistaminen, että jokainen ”kyllä” tarkoittaa että sanon ”ei” yhdelle tai useammalle asialle.

Mitä enemmän sanon kyllä asioille, joita en oikeastaan halua tehdä, jotka eivät enää palvele minua tai joista seuraa enemmän harmia kuin hyötyä, sitä vähemmän minulla on kalenterissani tilaa ja tililläni varaa asioille, jotka ovat minusta kiinnostavia, hauskoja, hyödyllisiä ja hyviä.

Millaisissa tilanteissa sinun on vaikea sanoa ei?

Mille sinä haluaisit sanoa ei jos et pystyisi häpeämään, pelkäämään tai kokemaan syyllisyyttä?

Haluatko saada oman tukijoukon auttamaan isojen päätösten tekemisessä tai sellaisten asioiden karsimisessa, jotka eivät enää palvele sinua?

Lue lisää Naiset jotka sanovat ei -sarjasta ja siihen hakemisesta täältä.

sanoei

Julkaistu

Miksi kamalien tekojen ymmärtäminen on tärkeää

Hei sinä, joka ylpeilet sillä, ettet halua tai voi ymmärtää muiden ihmisten toimintaa, jota et hyväksy.  Ajatteletko olevasi jotenkin parempi tai moraalisesti korkeampi ihminen kuin muut?

Mitä jos oletkin sosiaalisilta taidoiltasi toisia huonompi tai henkisesti kehittymätön? Tai mitä jos kärsitkin tietämättäsi persoonallisuushäiriöstä joka vaikeuttaa sinun ja läheistesi elämää?

Luit oikein.

Ihmisen ollessa inhimillisimmillään eli älykkäimmillään, hän pystyy lukemaan hyvin muiden tunteita, ymmärtämään syy- ja seurausyhteyksiä ja hahmottamaan suuria kokonaisuuksia. Hän on tyyni, levollinen ja objektiivinen.

Tämä on myös se tila, jossa oivallamme uusia tapoja ratkaista vanhoja ongelmia.

Ihmisen ollessa villipetomaisimmillaan, hänen aivojensa kehittymättömimmät osat, ”liskoaivot” hallitsevat hänen ajatteluaan.

Hän ei pysty tulkitsemaan toisia oikein. Hänen ajattelunsa on mustavalkoista. Hän on tavallista vakuuttuneempi siitä, että hän on oikeassa, vaikka kaikki faktat todistaisivat toista. Hän on vainoharhainen ja valmiina taistelemaan tai pakenemaan.

Villipetotilassa oleva ihminen turvautuu mieluummin vanhoihin ratkaisumalleihin silloinkin kun kokemus on osoittanut ne tehottomiksi.

Jokaisella meillä on hetkiä, jolloin olemme inhimillisimmillämme ja hetkiä, jolloin ajattelemme kuin pelästyneet villipedot.

Osa meistä tunnistaa nämä tilat itsessään ja toimii mieluummin inhimillisestä tilasta käsin. Nämä ihmiset yrittävät ”laskea kymmeneen” tai ”nukkua yön yli” silloin kun huomaavat ajattelunsa tason laskeneen.

Ylpeillessäsi sillä ettet voi ymmärtää muiden toimintaa kerrot että ajattelet kuin villipeto ja vieläpä uskot että villipetomainen pelkoajattelu on oikein.

Arvaa kuka muu toimii tai on toiminut tästä tilasta käsin?

Hitler ja hänen mustavalkoisen ajattelunsa ostaneet natsit, jotka uskoivat että juutalaiset ovat pahoja ja he ovat hyviä ja siksi heidän toimintansa on oikeutettua.

Putin joka kieltäytyy ymmärtämästä miksi länsimaat tuomitsevat hänen toimintansa mm. Ukrainassa.

Norjassa joukkosurman tehnyt Anders Breivik joka kieltäytyi ymmärtämästä mm. islaminuskoisia ja feministejä.

Kaikki narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kärsivät.

Voi olla että arvostat edellä mainittuja ihmisiä. Siltä varalta ettet tiennyt tätä: valtaosa nk. tavallisista ihmisistä ei arvosta heitä.

Jos et pidä ajatuksesta että oletkin ehkä muita tyhmempi, kehittymättömämpi tai jopa persoonallisuushäiriöinen, koska et halua ymmärtää muita, haastan sinut:

1. Lukemaan KOKO TÄMÄN KIRJOITUKSEN.

2. Kokeilemaan pystyisitkö ehkä mitenkään ymmärtämään mitä yritän sinulle näyttää.

3. Vasta yön yli nukuttuasi kommentoimaan kirjoitustani.

Miten on, oletko viettien ja vihan vallassa toimiva villipeto vai harkitseva ja analyyttinen ihminen?

Kenen mielestä lasten surmaaminen on OK?

Pari viikkoa sitten kirjoittamani juttu siitä, miten voisin kuvitella itsekin ajautuvani ääriolosuhteissa niin epätoivoiseen tekoon kuin Rautavaaralla autokolarissa itsensä ja lapsensa surmannut äiti, herätti niin hirveän kohun että nettisivustoni kaatui.

Kirjoitan jutussa että mikään EI oikeuta naisen tekoa. Suora lainaus alkuperäisestä kirjoituksesta:

”Mikään ei oikeuta Rautavaaran äitiä toimimaan niin kuin hän toimi.”

Siitä huolimatta juttuuni raivokkaimmin reagoivat väittivät kyseisen jutun kommenttiosastolla minun olevan sitä mieltä että lasten surmaaminen olisi hyväksyttävää.

Esimerkiksi näin:

”Mikään tilanne elämässä tai tunne itsessä ei ole oikeutettu syy tappaa kolme viatonta lasta. Se joka puolustaa kyseisen äidin tekoja on täys hirviö ja IMBESILLI.”

*

”Äiti on yksiselitteisesti MURHAAJA ja palakoon helvetin tulessa. Ei mitään ymmärrystä kyseistä hirviötä kohtaan! Jos saman tempun olisi tehnyt mies, hänet tuomittaisiin hirviönä ilman mitään selittelyjä. Tottakai mielenterveysongelmat voidaan nostaa selitykseksi, samoin se että on ihan v…n raskasta lasten kanssa jne. Mutta mikään, ei mikään oikeuta murhaamaan viatonta lasta! tässä tapauksessa useita!”

*

”Tämä kirjoitus oli järkyttävää pa*kaa. Lapset sulta heti pois!
Se on ihan vi*un yks ja sama vaikka sillä äidillä olis ollut mikä tahansa syy ja kuinka tahansa paha uupumus niin se ei oikeuta tappamaan lapsia, eikä ketään.”

Vielä kerran rautalangasta väännettynä näille ja muille vastaavalla tavalla kommentoineille:

Kun joku sanoo ettei mikään oikeuta jotakuta toimimaan niin kuin hän toimi, se tarkoittaa sitä että kyseinen toiminta EI OLE hänen mielestään hyväksyttävää.

Ei, vaikka hän samassa jutussa kertoisi ymmärtävänsä, miten joku voi päätyä tekemään jotain sellaista, mitä hän ei pidä missään olosuhteissa oikeutettuna.

Vielä kerran:

Ymmärtäminen ei ole sama asia kuin hyväksyminen tai suvaitseminen tai salliminen tai jonkin oikeutettuna pitäminen.

Olen siitä lähtien suunnitellut kirjoittavani siitä, miksi joidenkin ihmisten mielestä asioiden, ihmisten ja toiminnan ymmärtäminen on vaarallista.

En kirjoittanut aiheesta tätä ennen, koska en ollut varma olenko oikeasti ymmärtänyt miten joku voisi suorastaan ylpeillä sillä, ettei ymmärrä toisten toimintaa — saati tuomita niitä jotka ainakin yrittävät ymmärtää miksi jotkut tekevät kamalia tekoja.

Onneksi Helsingin Sanomien kokenut politiikan toimittaja Yrjö Rautio riensi avukseni sekavalla kolumnillaan, jossa hän ensinnäkin syyttää vasemmistolaisia naisia perhesurmaajan ymmärtämisestä.

Tästä päättelen, ettei hän tarkoita minua kolumnillaan, koska vanhana maalaistyttönä en ole vähimmässäkään määrin vasemmistoon kallellaan.

Sen sijaan hän avaa minulle ymmärtämättömän ihmisen maailmaa.

Yrjö Rautio toteaa että:

 ”Pahimmillakin hirmuteoilla on yhteiskunnallinen taustansa. Ihminen ei valitse perhettä, johon syntyy, eikä muita ihmiseksi kasvamisen edellytyksiään.

Aina voidaan sanoa, että syy on yhteiskunnan tai jonkun muun kuin tekijän. Näin ajateltuna yksikään rikollinen ei ole vastuussa teoistaan – ei edes rikollisista ehkä pahin, lapsenmurhaaja.”

OK, ymmärrän tämän logiikkaketjun, mutta ymmärrän myös miksi Suomen oikeuslaitos ei käytä tällaista logiikkaa miettiessään onko joku rikosvastuussa.

Koska rangaistuksen uhka näyttää auttavan ihmisiä toimimaan tavalla, joka edesauttaa yhteiskuntarauhaa, Suomen rikoslaki lähtee siitä, että on tekoja, joita voidaan pitää rikoksina.

Niiden tekijä on teoista rangaistusvastuussa, jos hän on teon hetkellä täyttänyt viisitoista vuotta ja on syyntakeinen.

Syyntakeisuus tarkoittaa että henkilöllä on kyky tahdonmuodostukseen eli itsenäisiin valintoihin.

Syvässä psykoosissa oleva henkilö ei ole syyntakeinen. Sen sijaan itsensä umpihumalaan juonut on syyntakeinen, koska tila oli hänen oma valintansa.

Ymmärtääkseni tarkoituksella toisen henkilön surmaaminen on Suomen rikoslain mukaan aina rikos, mutta se onko tekijä rangaistusvastuussa riippuu hänen iästään ja syyntakeisuudestaan. Korjatkaa jos olen väärässä.

Omien lasten surmaaminen tarkoituksella on Suomessa aina väärin — oli lapsensa tappanut vanhempi miten pahassa psykoosissa tai hätätilanteessa tahansa.

Minä en ole myöskään nähnyt KENENKÄÄN suomalaisen kirjoittavan netissä tai kuullut kertovan henkilökohtaisesti että hänen mielestään lapsen surmaaminen on hyväksyttävää, oikeutettua tai oikein. 

Ainoa asiayhteys jossa olen nähnyt jonkun joskus puolustavan lapsen surmaamista on ollut jokin vanha ulkomaalainen armomurhakeskustelu, jossa jonkun mielestä vakavasti vammaisen ja vammojen takia kivuista kärsivän lapsen armomurha voisi olla oikeutettua.

Ilmeisesti Yrjö Rautio on kuullut jonkun puolustavan lapsen surmaamista, koska hänen koko kirjoituksensa perustuu olettamukselle, että jonkun mielestä lapsen surmaaminen itsemurhan yhteydessä voi olla OK.

Hän nimittäin kirjoittaa että:

”Ymmärtäminen on eri asia kuin hyväksyminen. Mutta kun kyllin pitkälle ymmärtää, tulee myös hyväksyneeksi. Osa ymmärtäjistä ylitti tämän rajan kirkkaasti.”

Ketkä ovat nämä ymmärtäjät, jotka ylittivät tämän rajan? Mistä tiedämme että he ylittivät rajan? Haluan todisteita!

Yritän ymmärtää ymmärtämättömiä

Minä haluan ymmärtää kaikkien ihmisten ajatusmaailmaa.

En siksi että hyväksyisin tai haluaisin hyväksyä heidän valintojaan. En siksi että se on mielestäni humaania. En edes siksi että osoittaisin näin olevani objektiivisempi ja älykkäämpi ihminen kuin ne, jotka eivät kykene ymmärtämään kaikkea inhmiseläimen toimintaa.

Haluan ymmärtää muita, koska pystyn ymmärtämään muita.

Minusta on myös mielenkiintoista ja palkitsevaa ymmärtää millaiset ajatus- ja tapahtumaketjut voivat johtaa tiettyyn lopputulokseen.

Sen lisäksi on lopputuloksia, jotka ovat mielestäni niin kauheita, että haluaisin yrittää omalta osaltani estää niitä jotenkin tapahtumasta. Uskon että tehokkain tapa kauheuksien estämiseen on ensin ymmärtää miten tällaiseen lopputulokseen päädyttiin.

Minun havaintojeni mukaan ymmärtäminen ei johda koskaan suoraan hyväksymiseen. Ymmärrän todella paljon asioita, joita en voi millään tasolla hyväksyä tai nähdä oikeutettuna.

Voinko ymmärtää pedofiilejä?

Moni on kysynyt minulta että jos pystyn ymmärtämään lapsensurmaajan toimintaa, niin pystynkö ymmärtämään myös pedofiilejä.

Olen tavannut elämässäni ainakin kolme kertaa pedofiilin. Kaikkien kohdalla sain kuulla vasta myöhemmin, että kyseisellä henkilöllä oli tuomio joko lapsen hyväksikäytöstä tai sen yrityksestä.

Myönnän, että tiedon kuultuani minun on ollut vaikea kohdata kyseisiä henkilöitä samalla tavalla kuin ennen tietoa. En myöskään halua omien lasteni olevan heidän kanssaan tekemisissä, saati yksin heidän kanssaan.

Ymmärrän, että pedofiili näkee pienet lapset seksuaalisina ja seksikkäinä ja voi mielessään jopa uskotella, että oikeasti lapset nauttisivat seksistä hänen kanssaan.

Ymmärrän, että joissain kulttuureissa sallitaan aikuisten miesten naida 8–14-vuotiaita tyttöjä, koska ko. kulttuurien edustajat uskovat profeettansa naineen lapsivaimon.

Ymmärrän, että joissain maissa on yleistä antaa länsimaalaisten miesten panna rahaa vastaan alaikäisiä lapsia — tai joissain uskonnollisissa yhteisöissä käyttää lapsia seksuaalisesti hyväksi.

Ymmärrän jopa sen, että monet tällaisesta toiminnasta turistikohteessa tai omassa yhteisössään jollain tasolla tietävät ihmiset kääntävät katseensa muualle sen sijaan että puuttuisivat asiaan ja kutsuisivat poliisit paikalle.

Mutta vaikka kuinka ymmärrän miksi näin tapahtuu, en hyväksy tai näe oikeutettuna missään olosuhteissa mitään tällaista toimintaa. En hyväksy edes sen hiljaista hyväksymistä.

Eli jos olisin maassa, jossa lapsiavioliitot ovat sallittuja ja saisin tietää että joku nelikymppinen äijä on naimassa 9-vuotiaan tytön, yrittäisin puuttua asiaan jotenkin.

Lapsien seksuaalinen hyväksikäyttö ja sen hiljainenkin hyväksyminen itkettää, suututtaa ja oksettaa minua. Toivon että saamme muutettua maailmaa niin, että kaikki lapset saavat olla lapsia ilman, että he joutuvat kenenkään seksuaalisen toiminnan kohteeksi.

Ihan samalla tavalla lasten surmaaminen itkettää, suututtaa ja oksettaa minua ja toivon ettei yhtään lasta ikinä enää surmattaisi — ainakaan täällä Suomessa.

Ensimmäinen askel asioiden muuttamiseksi on yrittää ymmärtää miksi jotain tällaista tapahtuu.

Miksi pedofiili haluaa harrastaa seksiä lapsen kanssa? Mikä estää häntä toteuttamasta mielihalujaan? Miksi muut eivät puutu ajoissa pedofiilin toimintaan vaikka epäilisivät jotain tapahtuvan?

Miksi jotkut kulttuurit sallivat lapsiavioliitot? Tai hyväksyvät seksiturismin? Tai sulkevat silmänsä omassa yhteissössään tapahtuvilta väärinkäytöksiltä?

Ymmärtäminen ei ole sama asia kuin samaistuminen

Samaistuminen tarkoittaa sitä, että pystyn kuvittelemaan mitä toinen miettii mielessään ja miltä hänestä tuntuu.

Minä en pysty samaistumaan pedofiilin ajatusmaailmaan. En, vaikka olen joskus yrittänyt tehdä niin kirjoitusprojektia varten. En pysty millään kuvittelemaan olosuhteita, joissa näkisin lapsen seksikkäänä tai haluttavana tai kuvittelisin että lapsi haluaa harrastaa kanssani seksiä.

Voi olla, että jos pystyisin samaistumaan pedofiilin ajatusmaailmaan, pystyisin auttamaan häntä monipuolisemmin hillitsemään halujensa toimeenpanoa.

Mutta kun en pysty samaistumaan pedofiilien ajatuksiin ja tunteisiin, joudun tyytymään sen ymmärtämiseen, että hän kokee seksuaalista halua lapsia kohtaan eikä välttämättä pysty hillitsemään itseään, jos joutuu liian suureen kiusaukseen.

Siksi ainoat keinot jotka minä voin keksiä lasten seksuaalisen hyväksikäytön ehkäisemiseksi on pyrkiä tunnistamaan pedofiilit mahdollisimman aikaisin ja pitää heidät riittävän kaukana lapsista.

Itse kannatan seksuaalirikollisten rekisteriä, lakia joka pakottaisi pedofiilit pysymään kaukana kouluista ja lasten leikkipaikoista ja tehtävistä, joissa he ovat läheisessä kontaktissa lapsiin. Mielestäni olisi hyvä asia että tuomittujen pedofiilien nimet ja kasvot olisivat tiedossa.

Sen lisäksi toivon että olisi olemassa jotain sellaisia tukimuotoja pedofiileille, jotka haluavat pitää halunsa kurissa. Tämä ei johdu siitä, että kokisin minkäänlaista sympatiaa pedofiilejä kohtaan vaan siitä, että tällainen tuki voisi auttaa lapsiinsekaantumisten vähentämisessä.

Huomautan myös, että lapsipornon katsominen ei mielestäni ole yhtään sen hyväksyttävämpää kuin että käyttäisi lapsia seksuaalisesti hyväksi. Katsomalla pornoa, jossa lapset joutuvat harrastamaan seksiä olet osasyyllinen siihen, että joku on joskus mennyt tekemään sellaisen videon. Jos kukaan ei katsoisi lapsipornoa, kukaan ei myöskään tekisi sitä.

Jokainen joka katsoo lapsipornoa kiihottuen, on minun kirjoissani pedofiili, vaikkei myöntäisi sitä itselleen.

Ymmärtämättömyys ei ehkäise tekoja

Mutta jos en ymmärtäisi pedofiliaa, voisin kuvitella että se on vain tahdon asia. Niinpä voisin esimerkiksi ajatella, että halu sekaantua lapsiin on Jumalan tapa koetella uskovaista. Niinpä voisin kehottaa uskovaista pedofiili-tuttavaani rukoilemaan Jumalaa että tämä ottaisi häneltä hänen halunsa pois.

Sen jälkeen voisin virheellisesti luottaa siihen, että kun ”tämä kaveri on niin harras uskovainen ja katuu tekoaan, niin Jumala parantaa sen niin, ettei hän ikinä (enää) ahdistele lapsia seksuaalisesti”.

Kun kaverini sitten saattaisi itsensä kiusaukseen kokeillakseen uskonsa vahvuutta — ja lankeaisi siihen tuhoisin seurauksin — saattaisin olla shokissa.

Tai jos ajattelen vain että ”pedofiilit ovat pahoja ja iljettäviä namusetiä”, voi olla etten tajua että naapurin kiva, fiksu ja reipashenkinen nuori mies on pedofiili ja saattaa lähennellä lastani sopivan paikan tullen.

Jos en ymmärrä miten monet pedofiilit hallitsevat uhrejaan pelottelulla, uhkailulla ja häpeällä, en ehkä tajua mitä lapselleni tapahtuu ennen kuin on liian myöhäistä.

Minä haluan suojella lapsiani seksuaaliselta hyväksikäytöltä. Siksi yritän ymmärtää pedofiilien motiiveja ja toimintaa huomatakseni vaaran merkit ajoissa ja opettaakseni lapseni puolustautumaan pedofiilejä vastaan.

Tässä on hyvä kuvaus pedofiliasta mielenterveysongelmana.

Tässä on hyvä artikkeli siitä miten lapselle voi puhua fiksusti pahoista aikuisista.

Miksi ymmärtämätön pelkää hyväksyntää?

Yritän nyt kuvitella millaisissa olosuhteissa minä voisin ajatella, että ymmärtäminen tarkoittaa tai ainakin johtaa jonkin asian hyväksymiseen.

1. Onko jonkun mielessä ymmärtäminen sama asia kuin hyväksyminen ja suvaitseminen?

Ensinnäkin voisin ajatella että ymmärtäminen tarkoittaa hyväksymistä, jos minun sanastossani ymmärtäminen on sama asia kuin hyväksyminen.

Olen joskus lukenut nettikeskusteluja, joissa jonkin asian hyväksyjää, suvaitsijaa, kannattajaa tai ihailijaa on kutsuttu ”ymmärtäjäksi” (ks. esim. Kielikellon esimerkki.)

Jos ymmärtäminen tarkoittaa sinun sanastossasi ihan samaa asiaa kuin hyväksyminen, suvaitseminen, kannattaminen tai ihaileminen, niin ihan vain tiedoksi:

Minä tarkoitan ymmärtämisellä vain ja ainoastaan sitä, että näkee syy- ja seuraus-yhteydet eri asioiden ja tapahtumien välillä.

Minun sanastossani ymmärtäminen ei ole edes sama asia kuin samaistuminen.

2. Pelkääkö joku että ymmärtäminen ”pakottaa” hänet hyväksymään asioita — ja ainoa tapa olla hyväksymättä jotain on olla ymmärtämättä sitä?

Yrjö Raution mukaan ymmärtäminen voi johtaa hyväksymiseen. Niinpä voitaneen päätellä, että hänen maailmassaan ymmärtäminen ja hyväksyminen ovat kaksi eri asiaa.

Hänen kolumninsa mukaan ymmärtäminen johtaa — joskus ilmeisesti puolivahingossa — hyväksymiseen.

Millainen ihminen minun pitäisi olla, että ajattelisin tai jopa pelkäisin ymmärtämisen johtavan hyväksymiseen?

Pitäisikö minun olettaa, että kaikki mitä ymmärrän on hyvää ja hyväksyttävää ja kaikki mitä en ymmärrä on pahaa ja paheksuttavaa?

Ja että ainoa tapa olla hyväksymättä jotain on olla ymmärtämättä sitä?

Myönnän, että tämä on minusta todella outo ajatus, mutta kun seuraan jotain nettikeskusteluja, mieleen tulee että jotkut ihan oikeasti luulevat että jonkin asian ymmärtäminen ”pakottaa” heidät hyväksymään sen.

Onko ymmärtämisen pelkääjä pohjimmiltaan yliempaattinen ja omista ajatuksistaan niin epävarma ihminen, ettei hän voi asettua toisen näkökulmaan ilman, että se jotenkin sivuuttaa tai ohittaa hänen alkuperäisen näkökulmansa?

Vai olenko minä ehkä jotenkin empatiakyvytön, kun voin ymmärtää toisen ihmisen sisäistä logiikkaa, joskus jopa samaistua siihen hetkeksi ja silti olla sitä mieltä että oma alkuperäinen näkökulmani on toimivampi tai järkevämpi?

3. Pelkääkö ymmärtämisen vastustaja että ymmärtäminen antaa hänelle tai hänen läheiselleen luvan toimia väärin?

Kun vihaiset ja usein alatyyliset kommentit siitä miten ”lapsensurmaa ei voi mitenkään ymmärtää” alkoivat tukkia Facebook-sivuni ja kommenttiosioni, mieleeni juolahti että olin osunut nyt johonkin hyvin arkaan paikkaan.

Mietin olivatko nämä raivokkaimmat kommentoijat tunnistaneet jollain tasolla itsessään tai läheisessään mahdollisuuden tällaiseen käytökseen ja pelkäsivät, että jos he eivät tuomitse ajatusta ihan totaalisesti, hekin saattaisivat tappaa lapsensa.

Entä jos äiti joka kieltäytyy pitämästä edes mahdollisena, että voisi ikinä vahingoittaa lapsiaan pelkää, että jos sellainen ajatus joskus juolahtaisi hänen mieleensä, hän ei pystyisi hillitsemään itseään?

Niinpä hän mieluummin kertoo itselleen että ajatus on aivan totaalisen kauhea ja tuomittava ja käsittämätön, jotta ajatus ei ikinä vahingossakaan juolahtaisi hänen mieleensä.

Minulla on hyviä uutisia: vaikka mieleesi joskus juolahtaisi ajatus että sinun pitää tappaa itsesi tai lapsesi, se on vain ajatus, joka kertoo siitä, että olet villipetotilassa, jossa ajattelusi ei toimi.

Kyllä, olet samassa tilassa silloin kun koet että on vaarallista ymmärtää kauheita tekoja tehneitä ihmisiä. Tämä tila menee ohi. Tärkeintä on, ettet tee mitään niin kauan kuin sinusta tuntuu että olet umpikujassa, maailma on vaarallinen paikka ja kaikki kaatuu päälle.

Tai että mies joka ei halua edes yrittää ymmärtää sitä että joku nainen voisi tappaa lapsensa siksi että on uuvuksissa ja sekaisin ja kokee ettei saa puolisolta tukea, tunteekin salaa huonoa omaatuntoa siitä, ettei ole ottanut vakavasti vaimonsa valituksia uupumuksesta tai vaatimuksia osallistua lastenhoitoon?

Niinpä hän lievittää huonoa omaatuntoaan kertomalla itselleen että ”ainoa mahdollinen syy siihen että se nainen tappoi lapsensa oli mustasukkaisen narsistiämmän kosto miehelleen — sillä vaikka mun lasten äiti aina pyytää lastenhoitoapua, niin ei se ikinä tekisi mitään noin hullua vaikka olisi kuinka sekaisin.”

Voi hyvinkin olla ettei apua pyytävä läheinen ikinä ajaudu niin epätoivoiseen tilaan, että kuvittelee lasten ja oman hengen riistämisen olevan paras vaihtoehto — mutta se ei tarkoita sitä etteikö hänen pyyntöään kannattaisi ottaa vakavasti.

4. Eikö hän oikeasti kykene ymmärtämään muiden ajatuksia ja tunteita — ja olettaa virheellisesti ymmärtämättömyyden olevan normaalia?

Neljäs vaihtoehto jonka keksin on se, että ymmärtämättömyydellään ylpeilevä henkilö ei ihan oikeasti pysty samaistumaan muiden ajatuksiin ja tunteisiin, jos toinen ei toimi täsmälleen niin kuin hän.

Tämä voi johtua esimerkiksi synnynnäisestä neurologisesta poikkeavuudesta tai lapsuudessa pieleen menneistä vuorovaikutussuhteista.

Sosiaalisilta kyvyiltään normaalit ihmiset nimittäin pystyvät ymmärtämään  muiden ajatuksia, tunteita ja toimintaa myös silloin, kun ne poikkeavat siitä miten he itse ajattelevat, tuntevat ja toimivat.

Jos törmäät usein siihen, ettet ymmärrä muiden ajatuksia, tunteita tai toimintaa, voi olla että sinulla on neurologinen poikkeavuus, puutteelliset sosiaaliset taidot tai persoonallisuushäiriö.

Esimerkiksi narsistinen persoona ei ole empaattinen.

”Empatialla tarkoitetaan myötätuntoa ja kykyä asettua toisen ihmisen asemaan ja ymmärtää sekä tulkita toisen tunteita. Myötätunnolla tarkoitetaan ihmisen asennetta, jossa toisen etu on tärkeämpi kuin oma hyöty.

[…]

Empaattinen ihminen ymmärtää toisen yksilön ajattelun, kokemukset ja tunteet. Hän pystyy myös hahmottamaan ja ymmärtämään sitä, miksi tämä toimii niin kuin toimii.

[…]

Narsistilla ei ole lähes ollenkaan tai ollenkaan myötäelämisen ja empatian kykyjä ja häneltä puuttuu syyllisyydentunne. Tämän vuoksi hän kokee toisiin ihmisiin kohdistamansa loukkaukset hyväksyttäviksi. Empatian puute tekee narsistista erityisen julman muita ihmisiä kohtaan. Hän tiedostaa loukkaavansa ja satuttavansa muita, mutta hän ei välitä tästä, sillä hänellä on mielestään täysi oikeus loukata ihmisiä tarvittaessa. Hän saattaa kokea esimerkiksi velvollisuudekseen sanoa, mikä toisessa ei miellytä, koska muut eivät uskalla puhua tästä suoraan. Narsisti ei kadu tekemisiään tai sanomisiaan.”

Lähde: Narsistien tuki

Hyväksyminen ei edellytä ymmärtämistä

Hyväksytkö sen, että Suomessa on oikeanpuoleinen liikenne?

Tiedätkö miksi meillä on oikeanpuoleinen liikenne? Jos et tiedä, miten voit ymmärtää näitä syitä? Ja silti hyväksyt oikeanpuoleisen liikenteen.

Hyväksytkö sen että syömme haarukalla ja veitsellä emmekä esimerkiksi syömäpuikoilla? Ymmärrätkö miksi syömme haarukalla ja veitsellä vaikka aasialaiset pystyvät syömään vähintään yhtä sujuvasti puikoillaan?

Hyväksytkö sen että meillä on presidentti eikä kuningasta? Ymmärrätkö miksi meillä on presidentti?

Sinä hyväksyt elämäsi aikana valtavan määrän asioita ja olosuhteita ilman että ymmärrät miksi ne ovat niin kuin ne ovat. Eikä siinä mitään — jatkuva asioiden kyseenalaistaminen tekisi elämän turhan vaikeaksi ja raskaaksi.

Mutta huomaatko miten hyväksyminen ei edellytä ymmärrystä? Vain hyväksymistä.

Ymmärränkö ymmärtämättömiä

En tiedä pystynkö oikeasti ymmärtämään niitä, jotka eivät halua ymmärtää muiden ihmisten toimintaa ja vaikuttimia.

Veikkaan, että vaikka ymmärtäisin heidän ajatusmaailmaansa vieläkin paremmin, en tule hyväksymään, arvostamaan tai kannattamaan sitä, että kieltäydymme ymmärtämästä toisiamme ja toisten ihmisten toimintaa.

En usko koskaan arvostavani tai pitäväni fiksuna että joku ylpeilee sillä ettei ymmärrä muita ihmisiä.

Minusta se on suoraan sanottuna lapsellista, ylimielistä, pikkusieluista ja kertoo mustavalkoisesta maailmankuvasta, jossa ihmiset ovat vain hyviä tai pahoja. Pahimmillaan se voi kertoa neurologisesta poikkeamasta tai persoonallisuushäiriöstä.

Vaikka en hyväksy sitä että joku ei halua ymmärtää muita — ja on siitä vieläpä ylpeä — en tuomitse niitä, jotka niin ajattelevat.

Ymmärrän, ettei hekin tekevät vain niin kuin parhaaksi näkevät niillä henkisillä resursseilla ja sillä ymmärryksellä joka heillä on.

Toivon, että tämä kirjoitus olisi saanut sinut kyseenalaistamaan ymmärtämättömyyttä.

Miten on, voisitko edes kokeilla yrittää muiden ihmisten toimintaa silloinkin kun et pidä siitä?

Tai voisitko ainakin lopettaa sillä ylpeilyn, ettet suostu ymmärtämään muita?

ymmartamatonnarsisti

Julkaistu

Mitä tehdä jos tekee mieli satuttaa itseään tai lastaan

Huh, enpä aamulla äkkiä äidin lapsensurmajuttua kirjoittaessani arvannut minkälainen reaktio siitä syntyisi. 

Olen saanut valtavan määrän kiitoksia, kommentteja ja kiitoksia äideiltä, joiden mieleen juolahtaa joskus väsyneenä kamalia ajatuksia.

LUOJAN KIITOS suurin osa näistä äideistä ei koskaan toteuta ajatuksiaan.

Se ei tarkoita sitä, etteivätkö nämä äidit tarvitsisi tukea ja apua.

Siinä vaiheessa kun äidin mieleen alkaa hiipiä tuhoajatuksia hän on jo tuen tarpeessa. Joskus avuksi riittää pelkät päiväunet, joskus voidaan tarvita unikoulua lapsille, joskus lääkkeitä ja sairaalahoitoa.

Sitten on äitejä, jotka eivät koskaan joudu kauhean koville tai joille ei synkimpänäkään hetkenä juolahda mieleen tuhoajatuksia.

Ymmärrän että jos pitää itseään hyvänä ja rakastavana äitinä eikä koskaan ajattele mitään kamalaa lapsestaan, voi vetää väärän johtopäätöksen että ”hyvä äiti joka rakastaa lastaan, ei koskaan ajattele kamalia ajatuksia lapsestaan”.

Minä voin kertoa tavanneeni vuosien varrella lukuisia rakastavia vanhempia, jotka ovat huolehtineet lapsistaan todella hyvin niin, että nyt kun lapset ovat aikuisia, heillä on lämpimät välit vanhempiinsa, vaikka heidän vanhempansa ovat kertoneet minulle ajatelleensa joskus yön pimeydessä että haluaisivat tukahduttaa lapsensa hiljaiseksi tai heittää tämän seinään.

Samaan aikaan he ovat nähneet että se on vain ajatus, jota ei tarvitse totella eivätkä ole vahingoittaneet lastaan millään tavalla.

Et voi estää tiettyä ajatusta nousemasta mieleesi

Tiedätkö mikä seuraava ajatuksesi on?

Et tietenkään!

Jos et tiedä mikä seuraava ajatuksesi on, miten estät tiettyä ajatusta nousemasta mieleesi?

Et mitenkään.

Jotkut ihmiset kestävät stressiä ja uupumusta paremmin kuin toiset. Joidenkin mieleen nousee uuvuksissa tuhoajatuksia, jonkun toisen mieleen ei nouse.

MIKÄÄN EI KOSKAAN OIKEUTA TOISEN IHMISEN HENGEN RIISTOA!!!

Mutta jos ajattelemme että vain valmiiksi jotenkin sairaat narsistit perspaatit jotka eivät rakasta lapsiaan voivat ajatella kauheita asioita heistä tai satuttaa heitä, menetämme mahdollisuuden auttaa niitä ihan tavallisia äitejä ja isiä, jotka vanhemmuuden vaatimukset yllättivät ja uuvuttavat.

Olen todella surullinen siitä, että yksi äiti uskoi pimeänä hetkenä että paras vaihtoehto on pamauttaa päin bussia pienet lapset kyydissä.

Mikään ei tee hänen teostaan hyvää, jaloa tai oikeutettuja.

Mutta jos haluamme estää vastaavia ja lievempiä pienten lasten tekemien vanhempien kauheita tekoja (ravistelu, muu fyysinen väkivalta, raivoaminen), meidän on hyväksyttävä että kaikki eivät jaksa samalla tavalla kuin toiset emmekä me voi aina etukäteen tietää kuka sekoaa ja kuka ei. 

Tässäkin tapauksessa bussilastillinen ihmisistä uskoi äidin olevan kykenevä jatkamaan matkaansa. Niin ehkä olisit uskonut sinäkin, jos olisit ollut silloin kyydissä?

Siksi pyydän että kiinnität enemmän huomiota lähipiirissäsi olevien pienten lasten äitien väsymykseen ja autat edes vähän.

Älä usko kaikkea mitä ajattelet

Ja jos olet pienen lapsen äiti, jonka mieleen nousee välillä kauheita ajatuksia, ei hätää.

Ne ovat VAIN AJATUKSIA, jotka kertovat että olet uuvuksissa — tai jos synnytyksestä on vuosi tai vähemmän, saatat olla äitiysmasennuksen vallassa tai psykoosin partaalla. 

Ne eivät tarkoita että sinun pitää tai että syvällä sydämessäsi edes haluat satuttaa lapsiasi.

Ne eivät tarkoita ettet rakasta lapsiasi tai olisi kokonaisuutena arvioiden hyvä äiti.

Ne eivät tarkoita ettetkö selviäisi.

Minä olen ollut samassa paikassa. Minustakin on tuntunut etten selviä. Mutta olen selvinnyt, hetki ja päivä kerrallaan — apua pyytäen ja sitä vastaanottaen.

Ne tarkoittavat että sinun pitää soittaa tai puhua jollekulle läheisillesi, neuvolan ihmisille tai vaikka varhaisen tuen yksikön työntekijöille.

Jos ajatus siitä että sinun pitää satuttaa lasta tuntuu tositodelta, soita hätänumeroon 112 NYT HETI.

Voimia! Tämäkin aika menee ohi!

—

(Tästä on siirretty tutkimusosuus myöhempään blogikirjoitukseen.)

Julkaistu

Et ole huono äiti, vaikka ajattelisit kauheita ajatuksia

Kirjoitin tämän kirjoituksen 2014 kun netissä ja lehdissä kohuttiin traagisesta Rautavaaran kuolonkolorista, jossa äiti ajoi pienet lapset kyydissä päin bussia, jossa perheen isä oli kyydissä.

Sain kimmokkeen kirjoittaa artikkelin, koska törmäsin tapahtuman yhteydessä kommentteihin että ”äiti joka ajatteleekin vahingoittaa lapsiaan on huono äiti”.

Kaikkien johtavien psykologien mukaan on täysin normaalia, että jatkuvan univelan takia uupuneelle äidille voi hiipiä mieleen synkkiä ajatuksia. Ajatukset eivät itsessään ole vaarallisia ja kertovat ainoastaan että äiti on fyysisesti uuvuksissa ja jaksamisen äärirajoilla.

Nimesin tuolloin jutun väsyneenä ja vittuuntuneena turhan provosoivasti sillä seurauksella, että moni luki vain otsikon ja ajattelin että mielestäni on OK ottaa pimeät ajatukset tosissaan ja esimerkiksi päättää lapsensa ja itsensä elämä. 

ARGH!

Koko sivustoni tavoitteena on nimenomaan kertoa ihmisille, että niitä omia ajatuksia EI tarvitse — ja tietyissä tilanteissa EI SAA — ottaa vakavasti.

Koska moni ei näytä lukevan juttua kokonaan tai kunnolla, tässä pääpointit:

– MIKÄÄN EI OIKEUTA Rautavaarassa itsensä ja lapsensa tappaneen äidin tekoa!!!

– Naisen teko oli mielestäni kamala ja toivon ettei tällaista enää koskaan tapahtuisi.

– Kukaan meistä ei tiedä varmuudella miksi nainen toimi miten toimi.

– Tutkimusten perusteella tiedetään että lapsensa ja itsensä surmanneet äidit ovat usein joko masentuneita tai akuutisti psykoottisia ja ovat kärsineet stressistä ja sosiaalisen tuen ja avun puutteesta.

– Uupumus vähentää ihmisten kykyä arvioida realistisesti mikä on oikein ja mikä väärin ja keksiä rakentavia vaihtoehtoja. Väsymys lisää ihmisten riskiä ajautua toimimaan harkitsemattomasti ja impulsiivisesti.

– Jos terve ihminen viedään oman jaksamisensa äärirajoille, hänen mieleensä voi nousta kauheita ja tuhoisia ajatuksia. Kaikille ei näin käy. Jokaisen rasituksen sietokyky on henkilökohtainen.

– Se että uupuneen ihmisen mieleen nousee lapsiin tai puolisoon kohdistuvia tuhoajatuksia ei tarkoita automaattisesti että tämä on persoonallisuushäiriöinen narsisti joka ei rakasta lapsiaan — saati että hän olisi ryhtymässä tuumasta toimeen.

– Jos sinun tai läheisesi mieleen nousee tuhoisia ajatuksia, se on varma merkki ajattelun tason laskusta ja stressistä, uupumisesta tai ahdistuksesta. Silloin saatetaan tarvita toisten tukea ja apua.

– Jos pienten lasten äidille nousee mieleen tuhoisia ajatuksia, voi olla että hän on sairastumassa tai sairastunut raskauden jälkeiseen masennukseen tai jopa psykoosiin. Tällöin hän tarvitsee apua ammattiauttajilta.

– Joskus tuhoajatukset voivat johtaa siihen, että ihminen toimii niiden vallassa ja päätyy surmaamaan itsensä tai toisensa. Tämän ehkäisyyn pitäisi pyrkiä kaikin tavoin.

– Uupuneen äidin henkisen tilan heikkoutta voi olla vaikea arvioida ulkoapäin. Siksikin olisi tärkeää tukea omassa lähipiirissä olevia uupuneita pienten lasten äitejä kaikin mahdollisin tavoin.

Kuuntele sama asia tunteella tästä RadioHelsingin haastattelusta.
–

Tässä alkuperäinen kirjoitus:

Yleensä en kirjoittele tunnekuohun vallassa, koska silloin ajatteluni taso on laskenut.

Tänään teen poikkeuksen.

Juuri nyt minua itkettää, vituttaa ja tekee mieli ravistella kaikkia niitä, jotka paheksuvat pienten lasten äitiä, joka on niin sekaisin, että ajaa autolla päin bussia ja tappaa itsensä lisäksi kolme pientä lastaan.

Kahden pienen lapsen äitinä, joka on välillä ollut niin umpiväsynyt, että on kaupassa tuntenut hyllyjen kaatuvan kirjaimellisesti päälle, voin kuvitella miltä tästä äidistä olisi voinut tuntua.

Pystyn samaistumaan täydelliseen epätoivoon äitinä, joka on maannut yön pimeydessä ajatellen, että haluaa tappaa itsensä, koska ei jaksa herätä taas puolen tunnin päästä rauhoittamaan lasta. Lasta, joka on hänelle rakkain ihminen maailmassa, mutta jonka takia hän on nukkunut useamman kuukauden ajan kaikki yöt 30-90 minuutin pätkissä.

Tiedän miltä tuntuu menettää hermonsa totaalisesti alle kymmenessä sekunnissa kun lapsi kaataa maidot ties monettako kertaa samana päivänä. Tiedän miltä tuntuu lannistua kun lapsen toista lapasta ei löydy mistään. Tiedän miltä tuntuu maata illalla sohvalla ajatellen että lapsille pitäisi laittaa ruokaa samaan aikaan kun koko kroppa tuntuu lyijyltä tehdyltä. Tiedän myös sen, miltä tuntuu olla vainoharhainen ja alkaa epäillä omaa puolisoaan asioista, joita hän ei ole tehnyt.

Se on vitun paskaa, rumaa ja kamalaa. Se on kaikkea muuta mitä odotin äitiydeltä. Se on hävettävää. Se on itkettävää. Se on jotain sellaista, jota en toivo kokevani enää koskaan.

En tietenkään tiedä mitä Rautavaarassa oikeasti tapahtui ennen äidin epätoivoista tekoa — saati mitä hän oikeasti ajatteli tehdessään viimeisen valintansa.

Tiedän lehtijuttujen perusteella että äidillä oli hoidettavanaan yksi eskari-ikäinen ja kaksi pientä lasta, jotka olivat syntyneet alle kahden vuoden välein. Mies teki keikkatöitä ja oli välillä viikkokaupalla pois kotoa. Äitiä on kuvattu lapsirakkaaksi, mutta sairaalloisen mustasukkaiseksi. Sitä en tiedä oliko hän sitä aina vai vasta lasten synnyttyä.

Tiedän että perheeseen oli jo kertaalleen kutsuttu poliisi, koska äiti oli yrittänyt estää isää lähtemästä työreissulle. Riidan aiheena oli lastenhoito.

Nyt hän oli ajanut kymmeniä kilometrejä bussin perässä pysäyttääkseen sen. Hän oli noussut busiin ja riidellyt miehen kanssa poliisin mukaan lastenhoidosta. Ei pettämisestä vaan lastenhoidosta.

Nainen oli heitetty pois bussista, hän oli ajanut bussin ohi, kääntynyt takaisin ja ajanut kohtalokkain seurauksin päin bussia kolme rakasta lastaan kyydissään.

Jos sinulla on lapsia joita rakastat, mieti miten epätoivoinen ja sekaisin sinun pitäisi olla, että bussia päin ajaminen tuntuu hyvältä ajatukselta.

Jos ajattelet ettet ikinä tekisi sellaista, vaikka olisit kuinka väsynyt ja sekaisin, mieti uudestaan.

Minä en ajatellut ennen lapsia, että voisin kokea niin hirvittävää epätoivoa kuin mitä pahimpina valvomiskausina olen kokenut.

Jopa nyt, kun olen vähän väsynyt herättyäni viime yönä kaksi kertaa siihen, että lapsi puhui unissaan, en pysty enää kunnolla muistamaan miltä tuntui seistä kaupassa ja tuntea hyllyjen kaatuvan päälle.

Ja silti tiedän, että minä olen joskus ollut tilassa, josta ei ollut enää kauhean paljon matkaa siihen, että pikaistuksissani olisin tehnyt jotain tyhmää ja peruuttamatonta.

Se pelottaa, hävettää ja surettaa minua, mutta haluan sanoa tämän ääneen, koska pelkään, että jos äiti leimataan nyt ”hulluksi mustasukkaiseksi akaksi, joka pimahti”, suljemme silmämme kaikilta niiltä uupuneilta, masentuneilta ja epätoivoisilta äideiltä, jotka tarvitsevat apuamme.

Minä olin onnekas. Minulla on puoliso, äiti, sisaruksia ja ystäviä, jotka tajusivat että olin kovilla ja olivat tukenani. Minä ymmärsin että mieleeni nousseet hullut ajatukseni kertoivat siitä, että olen aivan järkyttävän väsynyt — ei siitä, että minun pitäisi toteuttaa kyseiset ajatukset. Minä osasin hyödyntää kirkkaat hetket ja hakea apua lapseni päiväkodista, neuvolasta, varhaisen tuen yksiköstä ja lastenlääkäriltä.

Kolmen kuukauden valvomisen jälkeen pääsimme sairaalaunikouluun, jossa lapsi oppi nukkumaan ja äiti nukuttamaan lastaan. Sinne pääsyä sai odottaa kuukauden ajan. Se oli elämäni pisin kuukausi.

Olisin voinut saada apua vieläkin nopeammin, jos en normaalisti olisi niin hyvin pärjäävä ja jos väsyneenä avun pyytäminen ei tuntuisi niin ylivoimaisen vaikealta.

Koska en ollut ulospäin ”hullu mustasukkainen akka” vaan olin usein päivisin hyvällä tuulella ja jaksoin huolehtia lasten perustarpeista, väsymykseni todellinen syvyys ei ollut niin ilmiselvää.

Mikään ei oikeuta Rautavaaran äitiä toimimaan niin kuin hän toimi. Hänen lähipiirinsä syyttely tapahtuneesta on turhaa. Mutta hänen leimaamisensa narsistiksi ja poikkeustapaukseksi on vaarallista.

Sinunkin lähipiirissäsi voi olla pienten lasten umpiväsynyt äiti, joka on katkeamispisteessä. Se voi olla jopa oma puolisosi tai tyttäresi. Väsynyt äiti voi jättää hakematta apua koska ei jaksa hakea apua — ei siksi ettei tarvitsisi sitä.

Jos kyseinen nainen on vieläpä tottunut tulemaan hyvin toimeen omin avuin, avun pyytäminen ja vastaanottaminen voi tuntua väsyneenä nöyryyttävältä ja hävettävältä. ”Kyllähän jokaisen äidin pitäisi jaksaa hoitaa omat lapsensa.”

VÄÄRIN!

Ihmiskunnan historiassa on täysin ennenkuulumatonta, että äidit jäisivät täysin yksin kotiin pienten lastensa kanssa. Muissa kulttuureissa ja muina aikoina äideillä on aina ollut tukena mummoja, vaareja, vanhapiikatätejä, kotiapulaisia ja lapsenpiikoja.

Vaikka lähipiiriisi kuuluva äiti ei ikinä ajautuisi niin synkkään hetkeen, että aidosti uskoisi oman ja lasten elämän lopettamisen olevan ainoa vaihtoehto, hän tarvitsee apuasi.

Monista toisten asioiden puuttuminen tuntuu kiusalliselta. Voi olla että äiti ensialkuun jopa torjuu apua. Se ei tarkoita sitä etteikö hän tarvitsisi sitä.

Kysele lähipiirisi äideiltä miten hyvin he nukkuvat. Jos äiti valittaa valvottavasta lapsesta, hän tarvitsee jo apua. Ehdota että viet hänen lapsensa rataskävelyllä että äiti saa ottaa päiväunet. Tarjoudu käymään kaupassa. Tule pitämään seuraa ja viihdytä vauvaa sen aikaa että äiti pääsee suihkuun rauhassa. Tuo tullessasi runsaat eväät, joista riittää syötävää seuraavaksikin päiväksi.

Jos kyseessä on oma puolisosi, pysähdy, vedä henkeä ja mieti miten paljon voisit vielä itse joustaa.

Voi tuntua vaikealta myöntää että oma puoliso on katkeamispisteessä, etkä ole nähnyt sitä. Jos itse tekee pitkää päivää, voi tehdä mieli viettää vapaa-aika omien harrastusten parissa. Kukapa meistä haluaisi herätä keskellä yötä monta kertaa.

Se että puolisosi pärjää jotenkuten ei tarkoita sitä, että hän voi hyvin. Ja jos hän ei voi hyvin, se heijastuu pian lapsiinkin. SINUN lapsiisi.

Onneksi pikkulapsiaika on oikeasti aika lyhyt. Valitettavasti se on lapsen kehityksen kannalta tärkeintä aikaa. Vastuu lapsen hyvinvoinnista ei voi olla vain äidin harteilla — se kuuluu jakaa. Ei vain puolisoiden kesken, vaan koko lähipiirin kesken.

Äläkä tuomitse äitejä, jotka eivät saaneet apua ajoissa, vaan tuomitse tilanne, jossa äitien uupumus ja mielenterveysongelmat jäävät huomaamatta ja hoitamatta.

Auta koska voit. Auta koska se on hirvittävän tärkeää.

—

Lue myös: mitä opin unikoulussa

Julkaistu

Haluatko tappaa itsesi?

Katso video YouTubessa.

Juolahtaako sinulle välillä — tai usein — mieleen sanat ”mä tapan itseni” tai ”mä haluan kuolla”?

Minulle tällainen ajatus on juolahtanut mieleen varmasti tuhansia kertoja elämäni aikana aina teini-ikäisestä näihin päiviin asti.

Aika usein ajatus tulee mieleen muodossa ”haluan lakata olemasta”, mutta oikein kurjina hetkinä mieleen saattaa nousta ajatus ”mä haluan viiltää ranteet auki”.

Siitä huolimatta en ole koskaan elämäni aikana ottanut yhtään konkreettista askelta itsemurhaa kohti. En ole edes tarttunut veitseen viillelläkseni itseäni pahimpina tuskan hetkinä.

Mikä erottaa minut niistä, jotka niin tekevät — joskus traagisin seurauksin?

Ajatus itsemurhasta lohduttaa

”Itsemurhan ajatus on vahva lohtu: sen kanssa pääsee hyvin yli monesta pahasta yöstä.”

~ Nietzsche

Oletko koskaan ajatellut ”olen niin onnellinen, että voisin kuolla”?

Jos joku olisi sillä hetkellä tarjoutunut tappamaan sinut, olisitko suostunut?

Et varmaan, koska et ajatellut kuolemaa kirjaimellisesti. Se kuvasi vain onnellisuutesi määrää.

Onko mieleesi noussut vihan vallassa ”mä tapan ton tyypin!”

Oletko koskaan tappanut ketään?

Todennäköisesti et, koska tajuat että ajatus kertoo vain siitä, miten raivoissasi sillä hetkellä olet.

Ehkä mieleesi on noussut elämäsi aikana useita kertoja ”mä tapan itseni” tai ”mä haluan kuolla”, mutta silti olet vielä tässä lukemassa tätä tekstiä.

Voi olla että joku muu esti sinua toteuttamasta ajatustasi, mutta todennäköisemmin se olit sinä itse. Jokin syvempi viisaus tai tieto sinussa esti sinua viemästä itsemurhaa loppuun asti.

Jollain tasolla näit, että ajatus itsemurhasta oli yhtä typerä kuin ajatus toisen tappamisesta tai yhtä epätosi kuin ajatus ”voisin kuolla” suurella onnen hetkellä.

Toisin sanoen näit, että ajatus ”mä haluan kuolla”, on vain ajatus.

Et voi estää ajatuksia nousemasta mieleen

Tiedätkö mikä seuraava ajatuksesi on?

Et tietenkään.

Jos et tiedä mikä seuraava ajatuksesi on, oletko silloin valinnut sen?

Et ainakaan tietoisesti.

Jos et tiedä mikä seuraava ajatuksesi on, miten voit estää tiettyä ajatusta nousemasta mieleesi?

Et täysin varmasti mitenkään.

Ajatus ”haluan tappaa itseni” nousee mieleesi jos se on noustakseen — samalla tavalla kuin kymmenet tuhannet muut ajatukset jotka nousevat mieleesi joka päivä.

Oletko jo huomannut, että jätät päivän aikana valtaosan ajattelemistasi ajatuksista omaan arvoonsa?

Kuinka usein olet ajatellut ”nyt mä lähden lenkille” tai ”nyt mä laitan tän Facebookin kiinni” tekemättä niin?

Tai ”katso, orava”, ilman että jäät miettimään miksi ajattelit oravaa, miksi näit sen ja mitä sen kanssa pitäisi tehdä?

Miksi siis ottaisit ajatuksen ”haluan tappaa itseni” vakavammin kuin muut ajatuksesi?

Ahdistuneena ajattelusi ei toimi

Itselläni ajatus ”haluan lakata olemasta” tai ”viillän ranteet auki” juolahtaa mieleen vain silloin, kun olen todella ahdistunut, epätoivoinen tai muuten tuskainen.

Olen kaikkein useimmin siinä tilassa kun olen hyvin väsynyt, nälkäinen, PMS:n kourissa, säikähtänyt tai yrittänyt väkisin ratkaista asiaa, jota en voi sillä hetkellä ratkaista.

Minulle ajatus ei kerro siitä, että minun pitäisi nyt tappaa itseni, vaan siitä, että olen hetkellisesti syvässä hälytystilassa, jossa ajatteluni on säikähtäneen villipedon tasolla.

Siinä tilassa aivoni eivät toimi kunnolla.

En pysty näkemään mikä on oikein ja mikä väärin, mikä hyvä ja mikä parempi.

En pysty ymmärtämään suuria kokonaisuuksia vaan takerrun epäolennaisiin pikkuasioihin.

En pysty kuvittelemaan mielessäni erilaisia tulevaisuudennäkymiä, vaan tulevaisuus näyttää mustalta aukolta tai pimeältä umpikujalta.

Tämä johtuu vain ja ainoastaan aivojeni sen hetkisestä neurologisesta tilasta, ei siitä ettei ongelmiini olisi olemassa mitään hyvää ratkaisua.

Ongelmana ei ole se, että välillä menemme tällaiseen hälytystilaan, jossa ajattelumme taso laskee.

Ongelmana ei ole se, että mieleemme juolahtaa itsetuhoisia ajatuksia.

Ongelmana on se, että otamme epätoivoiset ja itsetuhoiset ajatukset vakavasti. Että uskomme että meidän pitää tehdä itsemurha vain koska mieleemme sattui juolahtamaan ahdistuksen hetkellä ajatus ”mä tapan itseni”.

Anna elämän yllättää

Olen todella iloinen siitä, etten ole uskonut omia itsetuhoisia ajatuksiani.

Vaikka syvän ahdistuksen hetkellä on näyttänyt tosi todelta, ettei ongelmiini ole mitään hyvää ratkaisua, elämä on näyttänyt kerta toisensa jälkeen että olen ollut väärässä.

Jokaiseen ongelmaani on löytynyt aina jokin ratkaisu. Joskus ratkaisut ovat olleet vähemmän kivoja kuin mitä olisin toivonut, mutta aika usein ne ovat olleet helpompia ja parempia kuin olisin voinut kuvitella.

Kuinka usein olet ajatellut jossain tilanteessa että ”ainoa tie tästä ulos on itsemurha” — kunnes mielesi on kirkastunut ja olet tajunnut että on muitakin tapoja?

Esimerkiksi velkajärjestely, konkurssi tai jopa yhteiskunnan elätettäväksi heittäytyminen on parempi vaihtoehto järkyttävään velkaantumiseen kuin itsemurha…

…koska velkaisenakin voit kokea joka päivä hetkittäin hyvää mieltä, iloa ja onnea. Voit rakastaa ja olla rakastettu. Nauttia elämän pienistä ilmaisista iloista.

Menetyksen kaikessa rauhassa sureminen ja omista tunteista ystävien ja läheisten kanssa puhuminen on yleensä parempi vaihtoehto jätetyksi tulemiseen kuin itsemurha…

…koska et voi ikinä tietää, odottaako jossain sinua vieläkin ihanampi ihminen, jonka kanssa voit luoda entistä paremman parisuhteen.

Kiusatuksi tulemisesta kertominen, rikosilmoituksen tekeminen, toiseen kouluun vaihtaminen tai vaikka sitten kotiin tietokone ja kännykkä kiinni lukittautuminen on parempi vaihtoehto kiusaamisesta eroon pääsemiseen kuin itsemurha…

…koska maailma on täynnä mahtavia ihmisiä, joista voi tulla ystäviäsi, hienoja asioita, joita et ole vielä päässyt kokemaan ja upeita paikkoja, joissa voisit vielä käydä.

Samalla tavalla kuin en voi estää ahdistusta nousemasta minussa, en voi estää myöskään onnea, hyvää oloa ja mielenrauhaa täyttämästä minua aika ajoin. Jopa silloin kun kaikki käytännön asiat ovat ihan päin helvettiä.

Tämäkin menee ohi

Jos olet juuri nyt tilanteessa, joka näyttää toivottomalta, pyydän että pysähdyt hetkeksi ja tunnistat tuntemuksesi.

Sinua ahdistaa, pelottaa, väsyttää, vituttaa, hermostuttaa, kyllästyttää.

Ei haittaa. Se menee ohi.

Nämä tuntemukset kertovat että ajattelusi taso on hetkellisesti sama kuin uhmakohtauksen vallassa olevalla lapsella tai säikähtäneellä villipedolla.

Antaisitko sellaisessa tilassa olevan olennon arvioida miten vakava tilanteesi on? Saati päättää puolestasi että nyt on tullut aika päättää päiväsi?

Et tietenkään.

TIEDÄN että juuri nyt sinusta voi tuntua täysin käsittämättömältä, että tämä ahdistus menisi itsestään ohi. Saati että tilanteesi voisi muuttua paremmaksi. Mutta se on vain ajatus. Ja virheellinen ajatus.

Jos et usko minua, testaa.

Päätä katsoa tämä elokuva loppuun asti.

Anna elämän yllättää sinut vielä moneen kertaan iloisesti.

Anna elämän voittaa.

—

Kirjoitin tämän erään keskustelun innoittamana.

Jos tämä kirjoitus ei vielä vakuuttanut sinua jatkamaan elämääsi, ole kulta ja keskustele vielä jonkun kanssa päätöksestäsi.

Suomen Mielenterveysseuran Kriisipuhelin päivystää numerossa 01019 5202

  • arkisin klo 9.00– 07.00
  • viikonloppuisin ja juhlapyhinä klo 15.00–07.00

Jos ehdit jo ottaa ensimmäisen askeleen itsemurhaa kohti, ole rakas ja soita heti hälytysnumeroon 112, kiitos!

Kaikki järjestyy, kaikki kääntyy parhain päin! Sinä OLET tärkeä ja arvokas!

Julkaistu

Mitä tehdä jos tekee mieli vahingoittaa lastaan tai itseään?

Tämän päivän Ilta-Sanomissa puhun äitiyden pimeästä puolesta. Haastattelupyyntö tuli koska olin puhunut syyllisyydestä Radio Yle Ykkösessä Sari ”Huono äiti” Helinin -ohjelmassa. Voit kuunnella haastattelun täällä.

Äitiys on ihaninta ja ihmeellisintä mitä minulle on tapahtunut, mutta sen myötä olen päässyt kokemaan myös eräitä aika mustia hetkiä.

Jos olet äiti, joka ei ole koskaan ajatellut esimerkiksi hylätä raivoavaa lasta kauppaan, kuristaa keskellä yötä kirkuvaa kullanmuruaan tai ihan vain tappaa itseään koska kokee ettei jaksa enää sekuntiakaan lapsiperhearkea, tämä kirjoitus ei ole sinulle.

Iloitse siitä, ettei syystä tai toisesta mieleesi juolahda näitä ajatuksia, koska tuskin niitä kukaan äiti itselleen toivoo tai kaipaa.

Joskus ajattelen kamalia ajatuksia

Tässä on eräitä kamalia ajatuksia, joita mieleeni on juolahtanut vuosien varrella:

  • Mä vedän tota tyyppiä kohta lättyyn.
  • Mä haen veitsen ja viillän kaikki ton kalliit vaatteet rikki ihan vain kostoksi.
  • Jos toi ei kohta lopeta tota urputusta, mä ajan ensimmäistä rekkaa päin.
  • Mä haen veitsen ja viillän mun kädet verille.
  • Kohta mä vaan kävelen tästä talosta ulos, meen lentokentälle ja otan ekan lennon johonkin kauas enkä ikinä enää palaa.
  • Mä kuristan/hakkaan/tukehdutan/tapan ton lapsen jos se ei heti tottele/hiljene/nuku.
  • Tää lapsi ei ikinä lopeta huutamista.
  • Mä en saa enää koskaan nukkua.
  • Mä tuun hulluksi.
  • Mä en selviä/mä kuolen.
  • Mun tulevaisuus on (oikea) musta aukko ja se syö mut.
  • Okei, mä lähden nyt himaan enkä sit ollenkaan synnytä tätä lasta (kun synnytys on edistynyt liian hitaasti.)
  • Mä tapan itseni.

En ole ajatellut näitä ajatuksia jatkuvasti enkä tuntikausia kerrallaan. Kaikkiin näitä ajatuksiin on liittynyt jollain lailla epämukava olo: uupumus, ahdistus, paine, ketutus, raivo, epätoivo, viha, tuska.

Ennen helmikuuta 2012 monet näistä ajatuksista olivat todella pelottavia, koska oletin niiden kertovan että minussa on jotain vialla. Että olen huono äiti tai puoliso, masentunut tai ihan oikeasti tekemässä kuolemaa.

Tai vielä pahempaa: että olen oikeasti toteuttamassa mieleeni juolahtaneen ajatuksen.

Sitten oivalsin että nämä kaikki ajatukset ovat VAIN AJATUKSIA — eivät universaaleja totuuksia, tai edes henkilökohtaisia totuuksia.

Ne tuntuvat usein ”tosi todelta” sillä hetkellä kun ne juolahtavat mieleen, mutta sekään ei tee niistä tosia. Esimerkiksi yksikään edellä luettelemistani ajatuksista ei käynyt toteen.

Musta aukko ei syönyt minua, en ole hakannut lapsiani (saati tappanut heitä). En ole tullut hulluksi enkä edes viillellyt itseäni (tai toisen vaatteita).

Olen saanut nukkua ja ihan aina lapsi on hiljentynyt ennemmin tai myöhemmin — ja useimmiten ihan itsestään.

Ja kummallakin kerralla kun olen ajatellut että jätän lapsen synnyttämättä, kun synnytys kestää ja kestää, olen lopulta puskenut poikani pihalle.

Miten voit olla ajattelematta kamalia ajatuksia?

Tiedätkö mikä on seuraava ajatuksesi?

Entä sitä seuraava?

Jos et tiedä mikä on seuraava ajatuksesi, miten voit varmistaa, ettei se ole jokin kamala ajatus?

Voit yrittää nukkua tarpeeksi, syödä niin että verensokerisi on tasainen ja yrittää optimoida elinympäristösi…

…mutta et voi esimerkiksi estää välittäjäaine- ja vireystasojasi vaihtelemasta tai jotain muistoa juolahtamasta mieleesi.

Niinpä et voi mitenkään täysin varmistaa, ettei mieleesi joskus juolahda jokin kamala ajatus.

Onneksi sinun ei tarvitsekaan estää sitä, koska kaikki ajatukset — myös sellaiset joita perinteisesti pidetään kamalina tai kiellettyinä — ovat OK.

Miten niin? Koska ne ovat VAIN AJATUKSIA.

Ongelmanasi ei ole koskaan se, että mieleesi juolahtaa jokin ajatus — vaan se, että otat ajatuksen liian vakavasti: joko seuraat typerää ajatusta tai teet omasta ajattelustasi ongelman.

1. Lopeta itsesi syyllistäminen

Jos viime aikoina mieleesi on juolahtanut erityisen ikäviä ajatuksia — ja pahimmassa tapauksessa olet jopa mennyt toteuttamaan niitä ikävin seurauksin — kaikkein tärkeintä on olla syyllistämättä itseään.

Tämä voi tuntua todella oudolta. Jos et syyllistä itseäsi, miten otat opiksesi?

Siten, että mietit kylmän rauhallisesti missä menit pieleen. Mitä voit jatkossa tehdä toisin, ettet ajaudu enää vastaavaan tilanteeseen?

Miksi syyllistäminen on turhaa ja vaarallista?

Mieti kaikkia niitä kertoja kun olet ajatellut kamalia ajatuksia. Mikä fiilis sinulla on ollut ajatuksia ajellessasi?

Tietenkin jotenkin kurja fiilis. Millainen fiilis syyllisyydentunne on? Ikävä tietenkin.

Jos toimit typerästi ja ei-rakkaudellisesti ollessasi kurjan fiiliksen vallassa, mitäs luulet toimitko syyllisyyttä tuntiessasi  typerästi vai fiksusti?

Et voi välttyä mieleen juolahtavilta syyllisiltä ajatuksilta, mutta niistäkään ei tarvitse tehdä ongelmaa. Noteeraa tunne ja kiinnitä huomiota siihen missä asiassa olet (ehkä) tehnyt väärin.

Päätä ideoida rauhoituttuasi tapoja, joilla voit korjata aiheutuneen vahingon ja välttää jatkossa saman virheen tekemisen. Pidä päätös.

2. Älä usko ajatuksiasi

Jos ajattelusi vie sinut hirvittävään ahdistustilaan, jossa mieleesi  juolahtaa kamalia ajatuksia kuten ”tapan itseni” tai ”pahoinpitelen tuon lapsen” tai jopa ”tapan lapseni”, kaikkein tärkeintä on se, ettet tottele ajatuksiasi.

Eli suomeksi sanottuna:

Älä hajoita mitään. Älä pahoinpitele tai tapa ketään.

Umpiväsyneenä ja ahdistuneena oman toiminnan hallitseminen voi tuntua vaikealta. Siksi suosittelen seuraavia varokeinoja:

Siirry kauemmas muista ihmisistä — varsinkin lapsistasi.

Jos vauvasi kirkuu täyttä kurkkua ja sinusta tuntuu siltä että haluat ravistella vauvan hiljaiseksi, laske vauva maahan tai omaan sänkyynsä niin varovasti kuin kykenet.

Pakene niin kauas lapsesta kuin pystyt jättämättä asuntoa. Esimerkiksi vessa on hyvä paikka.

Tai jos asunnossa on esimerkiksi puolisosi, joka on levollisempi kuin sinä, mene hetkeksi ulos vetämään henkeä.

Ei, en kannata lapsen huudattamista, mutta jos on olemassa riski että satutat lasta fyysisesti, on parempi että lapsi huutaa ja sinä laitat itsesi hetkeksi jäähylle, kunnes hetkellinen hälytystilasi edes vähän helpottaa.

Isommalle lapselle voit kertoa missä mennään: ”Äitiä ärsyttää. Äiti ei kestä nyt mitään. Nyt äiti menee jäähylle. Anna äiti on hetken aikaa rauhassa. Kiitos.”

Sulje muu maailma ulkopuolellesi

Usein rauhoittuminen helpottuu, jos vähäksi aikaa suljet muun maailman ulkopuolelle. Äitiysvalmennuksessa annettiin vinkiksi mennä vessaan tai keittiöön ja laittaa vesi valumaan jotta se vähän peittää taustaääniä.

Esimerkiksi joskus saatan kuunnella Rammsteinia täysillä kuulokkeet korvilla ja samalla esimerkiksi tanssia tai laittaa paikkoja kuntoon. Toimii erityisesti silloin kun kumppani ei ymmärrä pyynnöistä huolimatta jättää minua rauhaan.

Tai jos ongelmana on se, että olen niin väsynyt, etten jaksa mitään ja mies on kotona,  laitan kuulokkeista soimaan rauhoitusmusaa ja menen sänkyyn peiton alle puoleksi tunniksi lepäämään.

Pura aggressio turvallisesti

Siinä vaiheessa kun mieleesi juolahtaa ajatus jonkun tai jonkin vahingoittamisesta, kehossasi on runsaasti adrenaliinia ja muita stressihormoneja. Niiden tasot laskevat yleensä muutamassa minuutissa, jos odotat kaikessa rauhassa.

Joskus saatat kuitenkin olla niin syvällä hälytystilassa, että rauhoittuminen tuntuu vaikealta.

Täyttä kurkkua huutaminen vaikka vain ”aaaaaaaaaaa” voi olla toimiva tapa purkaa aggressiota, jos asut omakotitalossa.

Kerros- tai rivitalossa kätevämpää voi olla:

  • Polkea jalkaa — kyllä, niin kuin pienet lapset. Näyttää tyhmältä, mutta tuntuu hyvältä. Toimii varsinkin ensimmäisessä kerroksessa asuville.
  • Jännittää koko keho hetkeksi — tämäkin on sellainen mitä lapset joskus tekevät suuttuessaan.
  • Nyrkkeillä tai potkia ilmaa — varo ettei kukaan osu vahingossa tiellesi.
  • Näyttää vihaisesti keskisormia ilmaan esim. kumppanin tai lasten selän takana tai ihan vain yksin toisessa huoneessa.
  • Hakata tyynyjä, patjaa tai sohvaa — varo ettei kukaan osu vahingossa tiellesi.
  • Punnertaa
  • Tanssia raivokkaasti
  • Kirjoittaa pari paperia täyteen hirveitä kirosanoja ja muita kamalia ajatuksia, joita mieleen juolahtaa.

Nämä keinot kannattaa opettaa myös lapselle, jolla on niin sanostusti räjähtävä luonne tai muuten taipumusta suuttua tulisesti. Samalla opetat lapsellesi että kaikki tunteet on OK, mutta tunteen vallassa ei tarvitse toimia muita tai itseään satuttavasti.

3. Anna itsesi rauhoittua

Jossain vaiheessa ahdistus ja raivo alkaa helpottaa purit kiukkusi tai et. Jos olet purkanut kiukkua turvallisesti, sinua saattaa jopa alkaa naurattaa.

Tässä vaiheessa jotkut kokevat tarvetta kiihdyttää itsensä uuteen raivoon. Ehkä he luulevat, että jos he rauhoittuvat liian nopeasti, se vähentää äskeisen purkauksen oikeutusta, aiheellisuutta tai tilanteen vakavuutta. Tai he pelkäävät että muut eivät ota opikseen tai usko heitä jos he leppyvät ”liian nopeasti”.

Turhaan.

Jos katsot kuolinvuoteellasi elämääsi, ajatteletko että ”olipa hyvä että silloinkin pitkitin vihaa ja raivoa tuntikausia?” Tuskin.

Et voi estää itseäsi välillä ahdistumasta, hermostumasta tai raivostumasta, mutta voit antaa itsellesi luvan palata hyvään oloon heti kun se on  mahdollista.

4. Pyydä anteeksi, korjaa jälkesi

Jos olet mennyt kiukuspäissäsi käyttäytymään ei-rakkaudellisella tavalla, pyydä anteeksi. Anteeksipyynnön pointtina on osoittaa ettei käytöksesi ollut sellaista, jota kannatat ja suosittelet. Toisaalta se on merkki siitä että hälytystila on ohi ja olet palannut rakkauteen.

Jos lapsesi jo ymmärtävät puhetta, on hyvä selittää mitä tapahtui.

Äiti joutui hetkeksi tunnekuohun tai ärtymyksen valtaan, siksi äiti käyttäytyi tyhmästi.

Joskus ihmiset joutuvat ärtymyksen valtaan. Se ei haittaa, se menee ohi.

Sitten äiti rauhoittui, ärtymys meni ohi. Ensin äiti oli vihainen. Nyt äiti on iloinen.

Olennaisinta on se, ettet syytä muita ärtymyksestäsi tai yritä sysätä vastuuta huonosta käytöksestäsi muiden hartioille.

Sinä et voi koskaan tietää varmuudella, miksi juuri nyt ajauduit ärtymyksen valtaan.

Muiden käytös ärsytti koska olit hälytystilassa — ei siksi että käytös olisi ollut itsessään ärsyttävää.

5. Pyydä apua

Väitän että se, että välillä tekee mieli kuristaa joku tai tappaa itsensä on ihan normaalia. Välillä elämässä tulee hetkiä jolloin hetkellisesti väsyttää tai stressaa niin paljon, että mieleen alkaa nousta ei-niin-fiksuja ajatuksia. Sillä lailla ihmismieli toimii.

Jos huomaat ajattelevasi tällaisia tuhoajatuksia hyvin usein, silloin elämässäsi saattaa olla käytännön ongelma, joka kannattaa korjata.

Tällaisia käytännön ongelmia on muun muassa:

  • Valvottava lapsi
  • Sairasteleva lapsi
  • Lapsi, jonka tarpeisiin et osaa vastata niillä resursseilla jotka sinulla on (esim. autistinen lapsi, yliherkkä lapsi, ADHD-lapsi)
  • Ihan päin honkia menneet raha-asiat, jotka mietityttävät koko ajan
  • Synnytyksen yhteydessä sekaisin menneet hormonit, mikä ilmenee vahvana ahdistuksena, alavireisyytenä tai aistiharhoina (ns. raskausmasennus tai -psykoosi)
  • Fyysisesti väkivaltainen puoliso
  • Runsaasti juova ja humalaisena arvaamaton puoliso
  • Ajankäyttöongelmat jotka johtavat kaaokseen (eli esim. rutiini puuttuu)

Itse olen huomannut, että mitä väsyneempi olen, sitä vaikeammalta avun hakeminen tuntuu. Mieleen nousee kaikkia typeriä ajatuksia kuten ”on noloa pyytää apua” tai ”sitten mun lapset huostaanotetaan” tai ”sitten muut ajattelevat että olen kelvoton äiti”.

Nekin ovat vain ajatuksia, jotka voi jättää omaan arvoonsa.

Kun mielesi on kirkas, saatat ajatella ”ehkä voisin hakea apua”. Usko sitä ajatusta.

Kuka lähipiirissäsi on sellainen ihminen, joka on todennäköisimmin puolellasi ja joka voi auttaa sinua? Ymmärrä että auttaminen todennäköisesti tuottaa hänelle hyvän mielen.

Neuvola on ykköspaikka ammattiavun hakemiseen, mutta jos sieltä sinua ei ohjata oikean auttajatahon puoleen, suosittelen ottamaan yhteyttä Varhaisen tuen yksikköön, jos paikkakunnallanne on sellainen. Helsingin yksikön tiedot löytyvät täältä.

Uniongelmissa voi auttaa unikoulu. Lue raporttini unikoulusta täältä.

Myös Mannerheimin Lastensuojelu Liiton vanhempainpuhelimesta tai kirjepalvelusta voi kysyä neuvoja ja vinkkejä.

Jos tilanne kotona on lähtenyt vauvan kanssa ihan lapasesta tai puoliso on väkivaltainen, kannattaa kääntyä Ensi- ja turvakotien liiton puoleen.

Ilta-Sanomien artikkelissa sanon vähän hassusti että terapia ja lääkitys on elämän haaskaamista. Tarkoitan sillä että jos ongelmana on vain se, että väsyneenä tai ylirasittuneena mieleen juolahtaa tuhoajatuksia, niin niistä ei kannata tehdä ongelmaa.

Tärkeämpää on puuttua tekijöihin, jotka väsyttävät tai rasittavat konkreettisesti äitiä (eli esim. valvottava vauva, perheväkivalta, taloudellinen turvattomuus).

Mielialalääkitys voi joskus auttaa jos kaikki puitteet ovat kohdallaan, mutta mieli tuntuu jatkuvasti niin matalalta, ettet jaksa hoitaa edes arkirutiineja.

Tällöinkin mielialan nouseminen edellyttää ettet ota enää vakavasti kurjia ajatuksia (kuten ”mieleeni juolahti synkkiä ajatuksia, se tarkoittaa että olen masentunut. Koska olen masentunut, en voi kokea hyvää oloa”).

Vakavissa mielisairauksissa kuten skitsofreniassa lääkkeiden käyttö ei minunkaan mielestäni ole turhaa.

Täällä kerron ajatuksiani terapian turhuudesta ja täällä siitä miten ihmiset eivät mene rikki.

6. Huomaa ettet ole olosuhteiden orja

Lopuksi pyydän sinua kiinnittämään huomiota siihen, miten mitkään olosuhteet eivät pakota sinua ahdistumaan, hermostumaan, suuttumaan tai stressaantumaan.

Mieti kaikkia niitä kertoja, kun uhmaikäisesi raivosi tai vauvasi valvotti.

Huomaa kuinka välillä suhtauduit tilanteeseen rakkaudellisesti, välillä välinpitämättömästi ja vain välillä ahdistuen tai raivostuen.

Joskus saatoit olla ensin rakkaudellinen, sitten raivostua ja lopulta muuttua kylmän rauhalliseksi.

Lapsesi itku ei saa sinua tuntemaan mitään, vaan se, mitä ajattelet itkusta luo tunteesi.

Jos ajattelet että ”Voi minun kulta-ressukkaani, kun se on ihan superväsynyt. Äiti on tässä, ei hätää”, koet rakkautta, lämpöä ja huolenpitoa.

Jos ajattelet ”Jaaha, tällainen ilta. No, antaa huutaa, kyllä huutoa maailmaan mahtuu — ja kyllä se kohta nukahtaa”, koet ehkä neutraalimpaa tunnetta, kyllästymistä tai jopa huvitusta.

Jos ajattelet ”Tää lapsi ei ikinä nuku. Mitä naapuritkin ajattelee. Ne varmaan ajattelee etten mä osaa hoitaa lastani. Mitä jos mä saan häädön? Miten mä saan tän hemmetin kakaran hiljaiseksi. Mä tapan tän ihan just jos se ei hiljene”, koet ahdistusta, stressiä, häpeää ja vihaa.

Erilaiset ajatuksesi kertovat erilaisista mielentiloista. Mielentilat vaihtuvat omalla sumealla logiikallaan, jota et voi koskaan täysin ymmärtää.

Mitä vähemmän vakavasti otat ajatuksesi, sitä vähemmän ne vaivaavat.

Mitä vähemmän teet ongelman huonoista fiiliksistä, sitä nopeammin mielentilasi nousee ahdistuksesta neutraaliin tilaan ja lopulta taas rakkauteen.

Et ole hyvä äiti etkä huono äiti

Sinä et ole ajatuksesi, tunteesi etkä toimintasi.

Olet se jokin suurempi voima niiden takana, joka ottaa hetkellisesti ajatusten ja tunteen muodon, olematta kuitenkaan ne. Samalla tavalla kuin Barbapapa ottaa auton tai ruukun muodon olematta auto tai ruukku.

Siksi sinä et voi olla hyvä tai huono äiti.

Olet äiti, jolle juolahtaa hyvässä ja rakkaudellisessa fiiliksessä mieleen viisaita ajatuksia. Näitä ajatuksia kannattaa uskoa ja seurata.

Olet myös äiti, jolle kurjassa ja ankeassa fiiliksessä voi nousta mieleen kaikenlaisia typeriä ja ikäviä ajatuksia. Jätä ne omaan arvoonsa ja anna oman sisäisen järjestelmäsi palauttaa sinut takaisin hyvään oloon.

alauskoauatuksia

Julkaistu

Mitä jos energiasi onkin ehtymätöntä?

Kun mietit omaa henkistä jaksamistasi, kuvitteletko että sinulla on akut, jotka menevät välillä tyhjiin? Ajatteletko että sinun on ladattava akkujasi tietty aika ja tietyllä tavalla, jotta voisit taas jaksaa? Minä uskoin ennen niin, kunnes tajusin miten oma ajatteluni säätelee henkistä jaksamistani.

Selitän mitä tarkoitan tämän kirjoituksen lopussa olevalla äänitteellä. Se on ote uusimmasta VIP-luennon puhelusta. Luennon (ja puhelun) teemana on ”Miten päästää irti menneisyydestä”. VIP-jäsenet voivat kuunnella koko puhelun täällä.

Teen kerran kuukaudessa kutri.net:in VIP-jäsenille nettiluennon eli webinaarin. Videoluentoon liittyy puhelu, jossa VIP-jäsenet voivat keskustella ja kysellä luennon teemasta.

Tällä kertaa puhuin luennolla sen verran henkilökohtaisia asioita, että laitoin sen vain VIP-jäsenten nähtäväksi. Jos olet VIP-jäsen, voit katsoa luennon täällä.  

Jos haluat tietää mitä aiheita käsittelin luennolla, voit katsoa (ja ladata) luennon muistiinpanot pdf-muodossa täältä.

Jos haluat liittyä VIP-jäseneksi, voit tehdä sen täällä.

Podcast (kutri-net-podcast): Play in new window | Download (Duration: 4:29 — 2.7MB) | Embed

Tilaa podcast: Email | RSS

Julkaistu

Miten selvitä järjissään kun lapset valvottavat?

Voit kokea mielenrauhaa umpiväsyneenä

Ennen äidiksi tuloani yritin kuvitella millaista äitiys olisi — niin hyvinä kuin vaikeina aikoina. Minulla on erittäin hyvä mielikuvitus, mutten sitä huolimatta pystynyt mitenkään kuvittelemaan, miltä tuntuisi olla nukkumatta kunnolla lähes neljä vuotta putkeen.

Miltä se sitten tuntuu? Riippuu hetkestä. Eilisaamuna kun sää ja esikoinen olivat aurinkoisia, kuopus vielä nukkui ja kahvi tippui, se tuntuu ihan siedettävältä. Ei tietenkään mukavalta tai toivottovalta, mutta sellaiselta, että ”kyllä tästä jotenkin selvitään” ja ”ei tätä ikuisesti kuitenkaan kestä”.

Sitä edeltävänä yönä tuli useampi hetki, jolloin ajattelin etten ehkä selviä yöstä hengissä.

Esikoinen aloitti unieni häiritsemisen jo pari kuukautta ennen syntymäänsä. Masuvauva potki joka yö aamuneljältä äidin hereille. Synnyttyään hän kieltäytyi nukkumasta öisin parin ensimmäisen kuukauden ajan. Sen jälkeen yöt nukuttiin 1–3 tunnin pätkissä yöimetysten lopettamiseen asti. Siitä eteenpäin nuori herra on nukkunyt yöt yleensä 1-2 yöheräämisen taktiikalla.

Ennen kuopuksen syntymää ehti olla öitä, jolloin sain nukkua 4,5 tuntia putkeen ja sen lisäksi  1,5-2 tunnin pätkiä. Se oli luksusta. Kuopuksen synnyttyä alkoivat taas yöimetykset, mutta aika usein molemmat lapset ovat antaneet minun nukkua loppuyöstä 3–4 tuntia keskeytyksettä. Sellaisten öiden jälkeen olo on minun mittakaavassani suorastaan loistava.

Kunnes reilu viikko sitten alkoi tuli taas putki, jolloin jompi kumpi lapsista herätti minut 30–90 minuutin välein.

Vauvaa piti imettää vanhaan tahtiin ja sen päälle esikoinen heräsi äitinsä poikana kovaan ääneen kailottamaan mielessä pyöriviä asioita. Milloin haluttiin lähteä tarhaan, milloin kyseltiin naapurin tytön perään, milloin oltiin lähdössä mummolle katsomaan kissoja. Yhtenä yönä herra ilmoitti ”Olli korjaa”.

Toissayö oli pahin pohjanoteeraus taas hetkeen.

Mies oli yövuorossa, joten olin lasten kanssa yksin. Kuopukselle oli noussut aiemmin päivällä kuume, joka edelleen aaltoili. Kuumeen ollessa nousussa lapsi oli levoton ja itkeskeli ja rauhoittui usein vasta kun nousin sen kanssa sängystä. Juuri kun vauva rauhoittui, esikoinen heräsi ja alkoi ulista kuinka häntä kutittaa, polviin sattuu tai ”on paha mieli”. Pian sen jälkeen kun esikoinen rauhoittui, kuopus alkoi taas itkeä.

Kyllä, parikin kertaa yön aikana mieleen nousi ajatus, että en kestä tai en selviä. Etten jaksa enää hetkeäkään esikoisen melodramaattista ulvontaa. Välillä oli pakko mennä vauvan kanssa keittiöön vetämään henkeä esikoisen ulistessa kurkku suorana toisessa huoneessa (anteeksi naapurit!). Kerran hakkasin nyrkillä patjaa turhautumisen vallassa, etten alkaisi itse karjua ja pahentaisi tilannetta entisestään.

Juuri kun ajattelin etten kestä enää yhtään tällaista yötä, kuopus rauhoittui rinnalle ja esikoinen hiljeni kainalooni. Tunsin syvää rauhaa ja rakkautta ja muistin taas, ettei tätäkään vaihetta kestä ikuisesti. Molemmat herättivät minut vielä moneen kertaan ennen aamua, mutta tilanne ei enää eskaloitunut ja olin taas sinut ajatuksen kanssa, että tämä on nyt tällainen yö.

Viime yönä lapset antoivat minun nukkua yli viisi tuntia putkeen ja nyt tunnen olevani kuin uusi nainen.

Mitä tästä voi oppia?

Kerroin tarinani paitsi saadakseni sympatiaa ja sääliä (hahhah), myös pointatakseni erään tärkeän asian.

Jos ennen lapsia ja Suurta Oivallustani olisin kuullut jonkun kertovan vastaavanlaisen tarinan, olisin olettanut hänen olevan pysyvästi henkisesti romuna ja täysin toimintakyvytön. Olisin ollut väärässä.

Keskittymiskykyni ja muistini eivät tietenkään ole tällä hetkellä samaa luokkaa kuin jos olisin nukkunut viikon ajan täysiä yöunia.

Mutta joka ikinen päivä — ja myös välillä yön pimeydessä — minulle tulee hetkiä, jolloin mieleni on tyyni ja oloni levollinen. Hetkittäin mieleni on täysin kirkas ja olen hyvällä tuulella.

Tämä ei johdu siitä, että olisin yli-ihminen vaan siitä, että olen ihminen. Koska näen että voin kokea mielenrauhaa ja onnea olosuhteista huolimatta, kiinnitän enemmän huomiota hyviin hetkiin kuin ennen.

Toisaalta muistan ihan pimeimpiä hetkiä lukuunottamatta, että vaikka minusta tuntuu siltä ettei vaikea hetki mene ikinä ohi, se tarkoittaa vain, että mieleni ja kehoni on (väärässä) hälytystilassa — ei sitä ettei hetki mene ohi.

Jos olet samankaltaisessa tilanteessa kuin minä, toivon, että alat kiinnittää useammin huomiota niihin hetkiin, kun haastavien olosuhteidesi keskellä olet yhtäkkiä ihan rauhallinen, hyvällä tuulella tai onnellinen. Kun olosi tuntuukin normaalilta tai suorastaan energiseltä.

Kun näet, että tässä hetkessä kaikki on hyvin ja vaikka välillä tuntuu, ettet selviä, todennäköisesti selviät tästäkin jollain lailla hengissä.

—

Haluaisitko sinä oivaltaa miten mielentilat vaikuttavat ajatteluumme? Liity Aidon elämän kolme prinsiippiä -kurssille tai VIP-jäseneksi. Uusin VIP-video Haastava tilanne avaa lisää sitä, miten viaton väärinkäsitys saa meidät kokemaan turhaa ahdistusta.

Julkaistu

Ihana aamu eli miten fyysinen olo ja mielentila liittyvät toisiinsa

Alkuperäinen kuva: Sxc.hu

Kerroin eilisessä uutiskirjeessä siitä, kuinka olen kärsinyt kroonisesta univelasta esikoiseni syntymästä lähtien. Itse asiassa univelan kerryttäminen alkoi jo ennen synnytystä, koska viimeiset viikot lapsi herätti minut aina aamuneljältä potkimalla raivokkaasti mahassa.

Tuo neljän maissa aamuheräily on jatkunut koko lapsen eliniän — muiden heräilyjen lisäksi. Ainakin kesällä 2010 ja syksyllä 2011, kun vielä imetin, meillä oli kuukauden jaksot, jolloin lapsi heräili yön läpi tunnin välein tissittelemään. Koin olevani niiden jälkeen niin lopussa että vain itketti. Syksyllä 2011 mieheni puuttui onneksi asiaan ja ilmoitti että nyt saa imettäminen loppua. Ilman hänen tukeaan olisin tuskin jaksanut tehdä sitä. (Kiitos rakas!)

Viimeiset kolme viikkoa lapsi on useimpina öinä viihdyttänyt meitä klo 3:30-4:30 välillä huutokonsertilla, johon välillä myös vanhemmat ovat yhtyneet. (Anteeksi naapurit!)

Emme ole pystyneet löytämään selkeää linkkiä edellispäivän tapahtumien ja huudon välillä. Sen sijaan lapsen huudon ja oman hermostumiseni välillä on ollut yksi selkeä linkki: oma ajatukseni.

Aina yöherätyksen aikaan mieleen nousee vähintään kerran ajatuksia kuten ”mä en saa ikinä nukkua” ja ”miksei toi lapsi voi nukkua”. Niinä öinä kun pystyn näkemään että kyseessä on todellakin vain ajatus, hermot pysyvät hallinnassa — ja niinä öinä kun ajatus alkaa näyttää todellisuudelta, pinna palaa, koska koen olevani umpikujassa, josta ei ole ikinä enää ulospääsyä.

Jos viikon ajan kestänyt vähäinen unensaanti vastaa yhden promillen humalaa, jokainen voi miettiä mitä kohta kolme vuotta kestänyt krooninen univaje aiheuttaa. Univajeen uskotaan myös lisäävän stressiä ja ärtyisyyttä.

Sen perusteella, miten vähän saan hyvälaatuista unta, minun pitäisi olla ihmisraunio ja työkyvytön. Ja vielä viime vuonna koin aika usein olevani sellainen.

Mutta sen ymmärtäminen, miten inhimillinen kokemus syntyy, auttaa tässäkin — ja toisaalta on näyttänyt millä mekaniikalla väsymys ja muu fyysinen huono olo vaikuttaa mielialaan.

Viime yönä lapsi heräsi vain kolme kertaa lyhyesti 2-3 tunnin välein. Koska olin mennyt yhtä aikaa lapsen kanssa nukkumaan, olen eiliseen verrattuna superpirteä.

Voin kokea vain ja ainoastaan sen, mitä juuri nyt ajattelen eli missä huomioni on.

Joka kerta kun olen kiinnittänyt tänä aamuna huomioni siihen miltä kehoni tuntuu, olen kokenut että (fyysinen) pääni tuntuu epätodellisen kevyeltä — se kääntyy salamannopeudella ja tuntuu melkein siltä kuin sitä ei olisi olemassakaan.

Muu vartaloni tuntuu rennolta, muttei raskaalta — jos kohta ei kauhean energiseltäkään. Selkäranka tuntuu pidentyneen yön aikana. Tunnen näkeväni (fyysisesti) selkeämmin.

Pelkän fyysisen tilan havainnointi ei herätä minussa erityisiä emotionaalisia tunteita. Se on mitä se on.

Mutta useamman kerran kiinnitettyäni kehoni keveyteen huomiota mieleeni juolahtaa ajatus: ”oi miten ihanalta tuntuu kun on niin kevyt ja levännyt olo” tai ”ihanaa kun sain nukkua hyvin” tai ”tuntuu siltä kuin olisi taas palannut vähän enemmän omaksi itsekseen.”

Ajatuksia seuraa kaikenlaisia mukavia emotionaalisia tunteita: iloa, joka tuntuu kuplivana ja kikattelevana olona, kiitollisuutta, joka tuntuu avarana ja nostattavana olona ja rauhallista varmuutta, joka tuntuu lämpimänä ja juurevana olona.

Mutta ajatukset, jotka tuovat emotionaalisia tunteita ovat kaikki keksittyjä tarinoita, joilla selitän itselleni mitä fyysinen oloni merkitsee.

Jos olisin nukkunut valtavan hyvin useita viikkoja putkeen, tämä täsmälleen sama fysiologinen tila ei olisi herättänyt samoja ajatuksia ja tunteita, silloin kun olisin kiinnittänyt huomiota siihen. Olisin kuitannut olotilan normaalina ja ja siirtynyt ajattelemaan jotain muuta.

Vielä dramaattisemmin olen huomannut fyysisen olon ja emotionaalisen tunteen välisen suhteen fiktiivisyyden nimenomaan niinä hetkinä, kun oloni on ollut kurja.

Jos olen pitkään syömättä ja kiinnitän huomiota kehooni, huomaan että keho tuntuu sähköiseltä, kireältä ja jäykältä. Voi olla, että vatsanpohjassani on kalvava tunne. Jos ajattelen, etten ole syönyt hetkeen ja minulla on nälkä ja käteni ulottuvilla on ruokaa, asia ei herätä minussa välttämättä minkäänlaista emotionaalista tunnetta. Syön ja jatkan muiden asioiden ajattelua.

Jos en syystä tai toisesta huomaa ajatella, että olen nälkäinen, saatan olettaa että olen emotionaalisesti ärtynyt. Koska mielemme on luotu etsimään syy- ja seuraussuhteita, mieleni hakee salamannopeasti jonkin ”hyvän syyn” ärtymykseeni. Yleensä ensimmäinen asia, jonka voin tulkita olevan pielessä kelpaa. Jos mitään hyvää selitystä ei heti löydy, mieli jatkaa syyn etsimistä kunnes mieleen juolahtaa että minulla on nälkä tai jokin muu asia vie huomioni niin, etten enää huomaa huonoa fiilistä.

Eilen kun olin fysiologisesti erittäin väsynyt koko päivän, ajatukseni oli useita kertoja ja pidempiä aikoja jossain ihan muussa kuin fyysisessä olossani. Aina kun huomioni oli jossain muussa kuin siinä, miten vähän olin nukkunut ja miten väsyneeltä kehoni ja fyysinen pääni tuntui, tunsin itseni kaikkea muuta kuin väsyneeksi.

Kun katsoin kuvia kaverini vastasyntyneestä vauvasta tunsin suurta iloa ja liikutusta elämän ihmeestä. Ja kun vähän myöhemmin katsoimme Kätilöopistolla ultraäänikuvaa, jossa 20-viikkoinen kuopuksemme potkunyrkkeili äitiä, olin niin hereillä kuin ihminen vain voi olla — iloinen, innostunut, kiitollinen ja täynnä rakkautta lapsiani ja erityisesti heidän isäänsä kohtaan.

Vastatessani johonkin blogikommenttiin tunsin olevani virkeä ja keskittynyt, samoin puhuessani lempituottajani kanssa puhelimessa. Kun lapseni heräsi päiväunilta huippuiloisena ja halailimme ja leikkipainimme kikatellen, olin täynnä iloa, rakkautta ja energiaa.

Fysiologinen tilasi vaikuttaa mielialaasi vähemmän kuin luulet

Eli kyllä, fysiologinen tilasi vaikuttaa mielialaasi mutta vain jos kiinnität siihen huomiota. Ja silloinkin vaikutus riippuu tasan tarkkaan sitä, millaisen merkityksen annat fyysiselle olollesi eli millaisia tarinoita kerrot itsellesi sen pohjalta.

Minun mielestäni kaikkein olennaisinta onkin nähdä, ettei fysiologinen tilasi ”pakota” sinua suoraan tuntemaan yhtään mitään.

Voit tulkita saman fysiologisen tilan monilla eri tavoilla ja sitä kautta tuntea monia eri tunteita.

Samoin kannattaa huomata, että fysiologisella tilallasi on merkitystä kokemuksellesi tästä hetkestä vain silloin, kun kiinnität siihen huomiota.

Sillä hetkellä kun huomiosi on jossain muussa kuin kehossasi — ympäristössäsi, muissa ihmisissä, työn alla olevassa tehtävässä, muistoissasi, unelmissasi tai peloissasi, kehosi fysiologisella tilalla ei ole sinulle merkitystä.

Toisin sanoen silloinkin kun kehosi on pahoinvoinnin, väsymyksen, nälän, janon, kylmyyden, kuumuuden, kivun tai vääränlaisten välittäjäainetasojen vallassa, voit kokea myös kaikenlaisia neutraaleja tai miellyttäviä emotionaalisia tunteita koska tulkintasi fyysisestä tilastasi on positiivinen tai huomiosi on jossain muussa kuin fyysisessä olossasi.

Voit kokea onnea, hyvää oloa, mielenrauhaa ja rakkautta millä hetkellä tahansa, olosuhteista riippumatta.

—

Tilaa uutiskirje täyttämällä tämän kaavakkeen. Muista vahvistaa tilauksesi klikkaamalla sähköpostiisi tulleen viestin vahvistulinkkiä, niin saat tilaajalahjan!


Julkaistu

Miksi ajatusten ja tunteiden analysointi on täysin järjetöntä

Alkuperäinen kuva: Sxc.hu

Uskotko että on tärkeää analysoida omia ajatuksiaan ja tunteitaan? Käytätkö aikaa ja energiaa omien tunteidesi, uskomustesi tai ajatustesi työstämiseen?

Teet täysin turhaa työtä! Tässä kirjoituksessa väännän rautalangasta miten ajattelu-tunne-yhteys toimii — ja sitä kautta näytän miksi ajatusten ja tunteiden analysointi on niin turhaa.

Koet ainoastaan ajatukset, joita juuri tällä hetkellä ajattelet

Kun ajattelet elämääsi, näet tai sen tunnet sen todennäköisesti jatkumona — ikään kuin se olisi yhtä videokuvaa, jossa kohtaus sulautuu toiseen.

Todellisuudessa kokemuksesi elämästä on kuin diaesitys tai ”pläräyskirja”, jonka sivun jokaiseen kulmaan on piirretty tikku-ukko ja sitten kun pläräät sitä sormellasi, näyttää siltä niin kuin tikku-ukko liikkuisi.

Tämä johtuu siitä, että voit tuntea vain ja ainoastaan ajatuksesi. Ajatuksesi vaihtuu muutaman sekunnin välein ja jokainen ajatus luo omanlaisensa tunnetilan.

Osin illuusio jatkumosta tulee siitä, että välillä ajatukset seuraavat jotenkin johdonmukaisesti toisiaan — eli kärjistetysti tyyliin:

  1. ajatus: Haluan tehdä pannukakun.
  2. ajatus: Mitä tarvitsen pannukakkuun?
  3. ajatus: Maitoa, munia, jauhoja, sokeria, suolaa.
  4. ajatus: Täytyy katsoa mitä minulla on jääkaapissa.

Useimmiten ajatuksemme eivät mene ihan näin suoraviivaisesti, vaan jos voisimme äänittää ja videoida ajatuksesi ja tunteesi, ajatuksesi kulku olisi pikemminkin tällainen:

  1. ajatus: Haluan tehdä pannukakun. => Mielikuva herkullisesta pannukakusta => vesi herahtaa kielelle ja miellyttävä odotuksen tunne valtaa kehon.
  2. ajatus: Mutta se on kyllä aika lihottavaa. => Koemme syyllisyyden tunnetta samalla kunkeho tuntuu jännittyvän.
  3. ajatus: Mitä muuta hyvää mä voisin tehdä? => Tunnetila muuttuu kevyemmäksi, uteliaaksi.
  4. ajatus: Mutta oikeasti mä haluaisin kyllä pannukakkua vaikka se on lihottavaa. => Ristiriitainen ja turhautunut olo.
  5. ajatus: Mulla oli raskas päivä, mä olen ansainnut pannukakun. => Uhmakas olo.
  6. ajatus: Eikä yksi pannukakku mitään haittaa. => Tunnetila kevenee.
  7. ajatus: Syön pienemmän palan ja annan loput naapurille. => Tunnetila muuttuu suorastaan iloiseksi.

Huomaatko miten tunnetila vaihteli ajatuksen mukaan? Koska tunsimme jokaisen tunteen yksi kerrallaan, tuskin edes tajusimme tunnetilan vaihtelua. Vaihtelun tajuamiseksi meidän olisi pitänyt ajatella ”hetkinen, miltä musta äsken tuntui — ja miltä musta nyt tuntuu?”

Mikä aiheuttaa ajatuksemme?

Aiemmat kokemukset voivat siinä mielessä vaikuttaa ajatteluumme, että jos esim. et ole koskaan maistanut pannukakkua, et osaa kuvitella miltä se maistuu. Eri kysymys on sitten se, voimmeko koskaan tietää mikä kokemus oikeasti vaikutti ajatuksen syntyyn ja missä määrin.

Vastaus: Emme voi.

Toki on mahdollista, että esimerkin pannukakkufani halusi pannukakkua, koska siihen liittyi jokin miellyttävä muisto lapsuudesta ja hän kaipasi ko. muiston tuomaa tunnetta. Mutta yhtä lailla voi olla että henkilön halu tehdä pannukakkua liittyi ihan vain siihen, että hän käveli hetkeä aikaisemmin kadulla ja haistoi huomaamattaan pannukakun tuoksun.

Yksittäisen ajatuksen syntyyn voi vaikuttaa niin moni tekijä geeneistä ympäristön viesteihin ja edellisistä ajatuksista ja mielentilasta mielen sisäiseen logiikkaan, että jokainen, joka väittää tietävänsä miksi ajattelet juuri tietyllä hetkellä tietyn ajatuksen, puhuu palturia ja aliarvoi härskisti mielen mekanismien monimutkaisuutta.

Illuusio siitä, että voimme tietää miksi ajattelemme mitä ajattelemme, johtuu kyvystämme luoda merkityksiä ja nähdä syy-seurausyhteyksiä sielläkin, missä niitä ei ole.

Jos voisimme videoida ja äänittää ajatuksesi, fyysiset tuntemuksesi ja tunteesi, näkisit että tulkinta seuraa alkuperäistä tunnetta — ei päinvastoin. Ehkä seuraava esimerkki valaisee mitä tarkoitan.

Lähtötilanne:

Luet koulukirjaa neutraalissa mielentilassa. Olet niin keskittynyt kirjaan, ettet huomaa että verensokerisi on laskenut ja kehosi tuntuu vähän sähköiseltä ja jännittyneeltä. Panet kirjan pois. Kiinnität huomiota fyysiseen olotilaasi.

  1. ajatus: (huomaat fyysisen olon ja annat sille merkityksen) Mua hermostuttaa. => Tunnet hermostuneisuutta.
  2. ajatus: Miksi mua hermostuttaa? => Hämmentynyt tunne.
  3. ajatus: Mulla on huomenna se esiintyminen ja se hermostuttaa mua. => Hermostuneisuuden tunne vahvistuu, koska sille on nyt jokin syy.
  4. ajatus: (Mielikuva sinusta seuraavana päivänä yleisön edessä unohtamassa mitä sinun piti sanoa) => Hermostuneisuuden tunne tuntuu nyt todella vahvalta.
  5. ajatus: Miksi mä pelkään niin paljon esiintymistä? => Hämmentynyt tai osin jo epätoivoinen olo.
  6. ajatus: Se johtuu siitä kun mulla on trauma esiintymisestä siitä esitelmästä, joka mun piti pitää kolmannella luokalla. (mielikuva ”traumaattisesta” esiintymiskokemuksesta ala-asteelta) => Muisto lisää ahdistuksen tunnetta.
  7. ajatus: Miten mä voin päästä tästä karmeasta traumasta eroon? => hirveä tunne siitä, ettet voi mitenkään välttyä ahdistukselta, koska ”trauma” pakottaa sinut ”aina” tuntemaan ahdistusta esiintymisiin liittyen.

jne.

Vasta ajatusketjun lopussa mieleen tullut trauma ei aiheuttanut alkuperäistä tunnetilaa — trauma oli selitys, jolla tunteiden kokija selitti ihan normaalia mielialan vaihtelua.

Jos henkilön silmiin olisi osunut ensimmäisen johtopäätöksen jälkeen hänen kumppaninsa jälkeensä jättämä sotku, hän olisi voinut tulkita hermostuneisuuden johtuvan siitä, että hän joutuu elämään epäsiistin ihmisen kanssa.

Jos henkilö olisi ollut ns. korkeassa mielentilassa, eli hänen olonsa olisi ollut alunperin kevyt, rento ja avoin, silloin esitelmän ajatteleminen olisi voinut nostaa mieleen mukavan muiston ekaluokan joulujuhlasta, jossa hän esiintyi rohkeasti ja sai huimat aplodit.

Jos henkilö olisi tulkinnut alunperin sähköisen olon näläksi tai ihan vain alhaiseksi mielentilaksi, koko tulkintaketju olisi jäänyt väliin.

Fobiat ja paniikkihäiriötilat

Joka ikinen kerta, kun kuulen koirien alkavat haukkua, sydämeni syke kiihtyy. Joka ikinen kerta kun tulen ison aukion laidalle tai joku vieras ihminen lähestyy minua, kehoni jännittyy hetkeksi. Aina kun näen hämähäkin — tai vaikka vain luulen näkeväni jonkin liikahtavan maassa, sydämeni nytkähtää ikävästi. Pelkkä ajatus neuloista, vuotavasta haavasta tai fyysisistä vammoista iljettää ja pyörryttää. Jos olen nukkunut liian vähän tai juonut liikaa kahvia tai energiajuomia, tunnen sydämeni sykkeet koko kehossani.

Minä en näe missään näissä reaktioissa mitään erityistä, ihmeellistä tai vaarallista, joten en jää analysoimaan niitä yhtään sen enempää. Siksi niin tunnetila kuin fyysinen reaktio menee minulla usein hyvin nopeasti ohi. 

Ihmiset, jotka kärsivät fobioista tai paniikkihäiriöistä saattavat kokea täsmälleen saman fyysisen reaktion kuin minä, mutta ottavat sen merkkinä ongelmasta, joka pitää ottaa tosissaan tai todellisesta vaarasta, jolle pitää tehdä jotain. 

Fyysiseen tuntemukseen huomion kiinnittäminen ja ajatus siitä, että se kertoo todellisesta ongelmasta, eikä vain normaalista inhimillisestä reaktiosta yllättävään tilanteeseen, saa tunteen tuntumaan vahvemmalta. Jos henkilö sillä hetkellä ajattelee kärsivänsä fobiasta ja tunnetilan karkaavan kohta kokonaan käsistä, tämä nimenomainen ajatus tuntuu entistä hirveämpänä ahdistuksena ja lisää entisestään paniikkia.

Masennus ja loppuunpalaminen

Moni uskoo, että alentuneet välittäjäainetasot ”aiheuttavat” tai ainakin ylläpitävät masennusta. Tästä ei ole pitäviä todisteita. Ensinnäkään välittäjäainetasojen lasku ei aiheuta suoraan masennusta. Se voi laskea fiilistä, mutta ei kaikilla. Toisaalta välittäjäainetasojen nousu ei auta automaattisesti masennukseen.

Opettajani George Pransky hoitaa paljon masentuneita tällä samalla kolmen prinsiipin lähestymistavalla, mihin nämä juttuni perustuvat. Hän on huomannut, että ne hänen asiakkaistaan, jotka syövät masennuslääkkeitä, joutuvat yleensä jo ensimmäisten intensiivitapaamisten jälkeen pienentämään lääkeannostaan, koska yhtäkkiä saavat niistä yliannostusoireita.

Toisin sanoen heidän välittäjäainetasonsa ovat parantuneet ihan vain sillä, että he ovat ymmärtäneet tuntevansa oman ajattelunsa.

(Katso video, jossa George puhuu aiheesta.)

Kelly McConigal kertoo kirjassaan The Willpower Instinct tutkimuksesta, jossa todettiin, että negatiivisia tunteitaan analysoineiden ihmisten mieliala laski huomattavasti pidemmäksi aikaa ja pahemmin kuin niiden, jotka vain tunnistivat negatiivisen tunteen, luottivat siihen että se menee ohi eivätkä lähteneet analysoimaan sitä sen pidempään. Tutkijat epäilivät, että nimenomaan negatiivisten tunteiden analysointi olisi yksi syy masennuksen puhkeamiseen.

Olen itse ollut muutaman kerran elämässäni varsin masentunut. En hakeutunut lääkäriin pitkälti siksi, etten jaksanut lähteä sinne, joten en tiedä miten syväksi masennukseni olisi diagnosoitu.

Sillä hetkellä kun ajattelet olevasi masentunut, tunnet olevasi masentunut. Sillä hetkellä kun huomiosi on kiinnittynyt esimerkiksi pissahätääsi, komediaelokuvaan tai syömääsi ruokaan, et tunne olevasi masentunut.

Kun ajattelen kriittisesti aikaa, jolloin koin olevani masentunut, tiedän, että minulla oli useita vähintään neutraaleita tai jopa  kirkkaalta tuntuvia hetkiä. Mutta koska uskoin olevani masentunut, heti mielialan lähdettyä laskuun ajattelin hyvän hetken olleen vain ”vahinko” tai ”valheellinen tunne hyvästä olosta”.

Toisin sanoen alkaessani aktiivisesti ajatella tunteitani tulkitsin ne ”masennussuodattimen” läpi ja näin ihan normaalin mielialan laskun merkkinä masennuksesta. Samalla vähättelin hyvien hetkien merkitystä, määrää ja kestoa jälkikäteen mielessäni. Aina näin ajatellessani koin tietysti raskaita, ahdistavia ja synkkiä tunteita — minkä otin myös merkkinä siitä, että olin masentunut… Jolloin tämä ajatus veti mielialaa entisestään alaspäin…

Sama juttu nk. loppuunpalamiseni kanssa. Jouluaatonaattona 2005 sain yhtäkkiä päähäni ajatuksen, että tulevaisuus on musta aukko, joka syö minut. Ei mikään kuvainnollinen musta aukko, vaan ihan oikea kaiken imevä musta aukko. En enää pysty samaistumaan siihen hirveään paniikkiin, minkä mielikuva minussa tuolloin aiheutti, mutta muistan olleeni todella hysteerinen.

Mieti uudestaan mitä juuri luit:

Olin niin alhaisessa mielentilassa, että otin faktana ajatuksen että musta aukko syö minut!

Tämän totena pitämäni ajatuksen herättämä tunnereaktio oli sen verran pelottava, että aina kun kauhukokemusta seuraavina viikkoina huomasin mielialani laskeneen, minua alkoi pelottaa, että olisin taas menossa pohjalle. Tämä ajatus tietysti lisäsi ahdistustani entisestään…

Muuten hyvä, mutta meidän jokaisen mieliala laskee useita kertoja päivässä aina kun huomaamme kehomme tuntuvan epämukavalta esimerkiksi nälän, väsymyksen, hormonitasojen muutoksen, yllättävän tilanteen vuoksi tai ankeampien ajatusten juolahdettua mieleemme.

Koska aloin kiinnittää enemmän huomiota hetkiin, jolloin kehossani oli kurja olo ja päättelin niiden tarkoittavan että olin taas matkalla kohti mustaa aukkoa, lopulta aloin pitää alhaista mielentilaa perustilanani  ja korkean mielentilan hetkiä poikkeuksena — vaikka oikeasti tilanne oli täysin päinvastainen!

Mielenrauha on perustilamme

Jokaisen ihmisen psykologinen perustila on mielenrauha ja hyvä olo. Se sama tila, jossa pienet vauvat möllöttävät valtaosan ajasta. Tämän näkee mm. siitä, että mielemme palaa aina kuin vain mitenkään mahdollista takaisin neutraaliin, energiaa säästävään mielenrauhaan.

Sen sijaan joudumme näkemään aktiivisesti vaivaa pitääksemme ajatuksillamme itsemme alhaisessa mielentilassa. Sillä hetkellä kun ajatus katkeaa esim. vessassakäynnin takia, olemme taas neutraalissa perustilassa.

Ajatus siitä, että meidän pitää tehdä töitä päästäksemme takaisin mielenrauhaan ja hyvään oloon johtaa juuri päinvastaiseen tilanteeseen: sillä hetkellä kun tavoittelemme mielenrauhaa ja onnellisuutta, emme pysty tuntemaan sitä.

Yksi syy, miksi terapia tuntuu toimivan on se, että ensin vedämme itsemme terapiasession aikana alhaiseen mielentilaan märehtimällä menneitä traumoja.

Sitten joko huomaamme terapiaistunnon olevan lähestymässä loppuaan tai terapeutti ilmoittaa ajan loppuneen. Ajatus siitä, että aika loppuu katkaisee synkän ajatuskierteemme, jolloin mielentilamme automaattisesti nousee ja tunnetilamme kevenee.

Tämän huomaamisesta seuraa ajatus siitä että ”mä edistyn”, joka nostaa entisestään mielialaa.  Kiinnitämme huomiota positiiviseen tunnetilan muutokseen ja olomme paranee entisestään… Jäämme illuusioon, että terapia ”auttoi” — vaikka tosiasiassa se johti vain siihen, että jouduit kokemaan 45-90 minuuttia ahdistavia tunteita, joita et olisi todennäköisesti muuten tuntenut.

Vähemmän ajatusten ajattelua, enemmän elämän kokemista

Kun näemme että tunnemme vain ajattelumme ja lopetamme omien ajatustemme ja tunteiden analysoinnin, se johtaa automaattisesti siihen, että avaudumme elämälle.

Aina kun ajattelemme ajatuksiamme ja tunteitamme, ajattelemme vain itseämme — eli huomiomme on vain itsessämme ja tunteissamme. Koska analysoimme ajatuksiamme ja tunteitamme silloin kun ne ovat kurjia, kokemuksemme itsestämme ja tunteistamme on vähintään hieman ankea ja pahimmillaan todella kauhea.

Koska huomiomme on itsessämme eikä siinä, mitä ympärillämme tapahtuu, emme koe ympäristöämme. Yhtä hyvin voisimme istua tyhjässä huoneessa side silmillä ja tulpat korvissa.

Huomiomme on aina jossakin. Siinä vaiheessa kun vapautamme huomiomme ajatuksistamme ja tunteistamme, se siirtyy automaattisesti muualle — joko siihen, mitä ympärillämme juuri sillä hetkellä tapahtuu tai ongelmien ratkaisemiseen, ideointiin, fiilistelyyn, suunnitteluun tai muisteluun.

Parhaimmillaan tästä seuraa tunne siitä, että olemme vahvasti keskellä omaa elämäämme ja yhtä maailman kanssa.

Ja se on todella hieno tunne se.

Kutri.net:in tämän viikon VIP-video sivuaa samaa aihetta. Liity  täällä VIP-jäseneksi.