Ennen äidiksi tuloani yritin kuvitella millaista äitiys olisi — niin hyvinä kuin vaikeina aikoina. Minulla on erittäin hyvä mielikuvitus, mutten sitä huolimatta pystynyt mitenkään kuvittelemaan, miltä tuntuisi olla nukkumatta kunnolla lähes neljä vuotta putkeen.
Miltä se sitten tuntuu? Riippuu hetkestä. Eilisaamuna kun sää ja esikoinen olivat aurinkoisia, kuopus vielä nukkui ja kahvi tippui, se tuntuu ihan siedettävältä. Ei tietenkään mukavalta tai toivottovalta, mutta sellaiselta, että ”kyllä tästä jotenkin selvitään” ja ”ei tätä ikuisesti kuitenkaan kestä”.
Sitä edeltävänä yönä tuli useampi hetki, jolloin ajattelin etten ehkä selviä yöstä hengissä.
Esikoinen aloitti unieni häiritsemisen jo pari kuukautta ennen syntymäänsä. Masuvauva potki joka yö aamuneljältä äidin hereille. Synnyttyään hän kieltäytyi nukkumasta öisin parin ensimmäisen kuukauden ajan. Sen jälkeen yöt nukuttiin 1–3 tunnin pätkissä yöimetysten lopettamiseen asti. Siitä eteenpäin nuori herra on nukkunyt yöt yleensä 1-2 yöheräämisen taktiikalla.
Ennen kuopuksen syntymää ehti olla öitä, jolloin sain nukkua 4,5 tuntia putkeen ja sen lisäksi 1,5-2 tunnin pätkiä. Se oli luksusta. Kuopuksen synnyttyä alkoivat taas yöimetykset, mutta aika usein molemmat lapset ovat antaneet minun nukkua loppuyöstä 3–4 tuntia keskeytyksettä. Sellaisten öiden jälkeen olo on minun mittakaavassani suorastaan loistava.
Kunnes reilu viikko sitten alkoi tuli taas putki, jolloin jompi kumpi lapsista herätti minut 30–90 minuutin välein.
Vauvaa piti imettää vanhaan tahtiin ja sen päälle esikoinen heräsi äitinsä poikana kovaan ääneen kailottamaan mielessä pyöriviä asioita. Milloin haluttiin lähteä tarhaan, milloin kyseltiin naapurin tytön perään, milloin oltiin lähdössä mummolle katsomaan kissoja. Yhtenä yönä herra ilmoitti ”Olli korjaa”.
Toissayö oli pahin pohjanoteeraus taas hetkeen.
Mies oli yövuorossa, joten olin lasten kanssa yksin. Kuopukselle oli noussut aiemmin päivällä kuume, joka edelleen aaltoili. Kuumeen ollessa nousussa lapsi oli levoton ja itkeskeli ja rauhoittui usein vasta kun nousin sen kanssa sängystä. Juuri kun vauva rauhoittui, esikoinen heräsi ja alkoi ulista kuinka häntä kutittaa, polviin sattuu tai ”on paha mieli”. Pian sen jälkeen kun esikoinen rauhoittui, kuopus alkoi taas itkeä.
Kyllä, parikin kertaa yön aikana mieleen nousi ajatus, että en kestä tai en selviä. Etten jaksa enää hetkeäkään esikoisen melodramaattista ulvontaa. Välillä oli pakko mennä vauvan kanssa keittiöön vetämään henkeä esikoisen ulistessa kurkku suorana toisessa huoneessa (anteeksi naapurit!). Kerran hakkasin nyrkillä patjaa turhautumisen vallassa, etten alkaisi itse karjua ja pahentaisi tilannetta entisestään.
Juuri kun ajattelin etten kestä enää yhtään tällaista yötä, kuopus rauhoittui rinnalle ja esikoinen hiljeni kainalooni. Tunsin syvää rauhaa ja rakkautta ja muistin taas, ettei tätäkään vaihetta kestä ikuisesti. Molemmat herättivät minut vielä moneen kertaan ennen aamua, mutta tilanne ei enää eskaloitunut ja olin taas sinut ajatuksen kanssa, että tämä on nyt tällainen yö.
Viime yönä lapset antoivat minun nukkua yli viisi tuntia putkeen ja nyt tunnen olevani kuin uusi nainen.
Mitä tästä voi oppia?
Kerroin tarinani paitsi saadakseni sympatiaa ja sääliä (hahhah), myös pointatakseni erään tärkeän asian.
Jos ennen lapsia ja Suurta Oivallustani olisin kuullut jonkun kertovan vastaavanlaisen tarinan, olisin olettanut hänen olevan pysyvästi henkisesti romuna ja täysin toimintakyvytön. Olisin ollut väärässä.
Keskittymiskykyni ja muistini eivät tietenkään ole tällä hetkellä samaa luokkaa kuin jos olisin nukkunut viikon ajan täysiä yöunia.
Mutta joka ikinen päivä — ja myös välillä yön pimeydessä — minulle tulee hetkiä, jolloin mieleni on tyyni ja oloni levollinen. Hetkittäin mieleni on täysin kirkas ja olen hyvällä tuulella.
Tämä ei johdu siitä, että olisin yli-ihminen vaan siitä, että olen ihminen. Koska näen että voin kokea mielenrauhaa ja onnea olosuhteista huolimatta, kiinnitän enemmän huomiota hyviin hetkiin kuin ennen.
Toisaalta muistan ihan pimeimpiä hetkiä lukuunottamatta, että vaikka minusta tuntuu siltä ettei vaikea hetki mene ikinä ohi, se tarkoittaa vain, että mieleni ja kehoni on (väärässä) hälytystilassa — ei sitä ettei hetki mene ohi.
Jos olet samankaltaisessa tilanteessa kuin minä, toivon, että alat kiinnittää useammin huomiota niihin hetkiin, kun haastavien olosuhteidesi keskellä olet yhtäkkiä ihan rauhallinen, hyvällä tuulella tai onnellinen. Kun olosi tuntuukin normaalilta tai suorastaan energiseltä.
Kun näet, että tässä hetkessä kaikki on hyvin ja vaikka välillä tuntuu, ettet selviä, todennäköisesti selviät tästäkin jollain lailla hengissä.
—
Haluaisitko sinä oivaltaa miten mielentilat vaikuttavat ajatteluumme? Liity Aidon elämän kolme prinsiippiä -kurssille tai VIP-jäseneksi. Uusin VIP-video Haastava tilanne avaa lisää sitä, miten viaton väärinkäsitys saa meidät kokemaan turhaa ahdistusta.
Hyviä pointteja! Olen huomannut, että oma suhtautumiseni nukkumiseen on äitiyden kautta kalibroitu uudelleen. Se, mikä aiemmin olisi johtanut pienimuotoiseen kriisiin, tuntuu lähinnä harmilliselta. Huonot unet ovat nyt samassa kategoriassa *ei muistettu ostaa maitoa* tai *suihkusta ei tule lämmintä vettä* -tyyppisten asioiden kanssa. Juttuja, joiden kanssa ei viitsi jäädä vellomaan koko päiväksi.
Kärsin raskauden jälkeen kuukausitolkulla kilpirauhasen liikatoiminnan aiheuttamasta unettomuudesta, jonka jälkeen olen oppinut arvostamaan omaa kykyäni nukahtaa ilman lääkkeitä. Vaikka joutuisi heräämään kuinka monta kertaa ja olisi aamulla miten tukossa, pystyn edelleen tuntemaan kiitollisuutta siitä, etten valvonut pumppu hakaten koko yötä. Toivottavasti tuo tunne säilyy… 🙂
Kun esikoiseni täytti puoli vuotta, muistan sanoneeni ääneen ”Jos saisin yhden kerran nukkua 4 tuntia putkeen, olisin eri ihminen”. En osaa sanoin kuvata tuota väsymyksen määrää muutoin kuin kertomalla, että vielä kahdeksan vuotta myöhemminkin sen ajattelu saa oman itkun ja puristuksen tunteen aikaiseksi.
Pahimpinä öinä muistan ajatelleeni, että pahempaa kuin se, että lapsi huutaa kaikesta hoidosta ja kantamisesta huolimatta olisi vain se, jos hän ei enää koskaan huutaisikaan. Yritin olla kiitollinen siitä, että huuto osoitti lapsen olevan ainakin elinvoimainen.