Keskustelut

Kaikki on mennyt niin hyvin:

• En tarvitse enää happosalpaajia
• Pystyn syömään hedelmiä
• Vatsaan ei koske
• Proteiinia lisään vanukkailla
• Iltaisin ei mielitekoja
• Syön herkkuja muutaman kerran viikossa, enkä jää koukkuun niihin
• Otan useamman kerran päivässä hapankaalia
• Syön tuttuja ruokia, jotka maistuvat

Tämä tavallinen elämä on nyt parasta. Ja jonkun verran on tullut mukaan liikuntaa.

Ja olin katsomassa Elvis-shown Peacockissa.

Joo, en ole laihtunut. Mutta olen henkisesti ja fyysisesti paremmassa kunnossa kuin vuosiin.

Kiitos, Annis! Puhdistamon Heraproteiinit meni ostoslistalle heti.

Pakastimessa on reilusti marjoja jäljellä. Cian siemeniä en ole kokeillut, niiden pitää kai antaa olla vedessä yön yli. Oma smoothie olisi varmasti hyvä. Hiukan pelkään, mitä vatsa sanoo. Oikeastaan pelkään sitä nyt tosi paljon. Vatsani voi yllättäen nostaa hapot tappiin ja sen jälkeen parantelu on pitkä ja hidas. Voin kokeilla smoothieta kaurapuuron ohessa. Kaurapuuro on minulle se tärkein ruoka, syön monta kertaa päivässä vähän.

Välipalaksi nuo proteiinivanukkaat ovat ihanan helppoja. En ole kokeillut lisätä niihin mitään, mutta jotkut ehkä lisäävät.

Hedelmiä saisi kulua enemmän. Olen pihistellyt (huomaamattani ja tietyistä syistä) näistä tärkeimmistä, proteiineista ja hedelmistä. Yritän nyt saada mahdollisimman normaalin ruuansulatuksen takaisin.

Kaikki ideat ja kokemukset muutenkin tervetulleita… ☺️

Jostain syystä viestini katoavat. Kopioin osan tekstistä muistiinpanoista. Ne näkyvät normaalisti editorissa. Julkaistuna teksti on täynnä ohjauskoodeja. Editoin ne pois ja sitten ei näy enää viestikään. Tämä editori on aika vekkuli.

Sen syyllistävän sisäisen puheen purkaminen on nyt vuorossa.

Haluaisin jonkin kuvan nimeni oheen (jonkin symbolisen minäkuvan), mutta edit-tilassa voin muokata vain tekstejä. Evotanko vain vai onko tässä jokin solmu?

Lyhyesti:

Tervehdys kaikille. Olen eläkkeellä ja etsin itseäni. Haluan ymmärtää paremmin tätä elämmänmittaista jojoiluani. Olen utelias ja innostunut näkemään, miten näin monet lähtökohdat hyväksyvä kurssi toimii. Tavoitteeni on terveempi elämä ja syyllisyyden purku.

Pitkästi:

Tässä ihan koko elämäntarina.

Lapsuuskuvissa olen tavallinen kolmivuotias, viisivuotiaana olen pullukka. Söin ihan tavallisesti. Liikuin tavallisesti. Olin paljon yksin, koska ei ollut kavereita. Kun kavereita oli, olin heidän kanssaan vähän hukassa. En oikein ymmärtänyt lasten logiikkaa.

Pojallani sama kuvio, kolmivuotiaana hoikka poika, viisivuotiaana pullukka. Vaikeuksia muitten lasten kanssa. Nyt olemme molemmat reilusti ylipainoisia. Poika teetti geenitestin. Kaikki lihavuuteen liittyvät riskigeenit hänellä, huikea suora: helppo lihoa, sokeri maistuu… Meillä molemmilla takana kymmenien kilojen laihdutuksia ja muutamassa vuodessa paluu entisiin kiloihin ja yli.

Olen pisimmilläni pysynyt normipainossa pari vuotta, mutta se on ollut koko ajan sinnittelyä. Muistan, että minulla on ollut tunne, etten hengitä ihan kunnolla, etten saa vedettyä happea kunnolla sisääni. Lihomisen alkuvaiheen olen kokenut aina vapauttavana.

Isälläni oli sama lapsuuskuvio kuin minulla ja pojallani, mutta hän laihtui nuorena kasvupyrähdyksen aikana ja pysyi sitten normipainossa, koska hän teki raskasta fyysistä työtä koko ikänsä, useimmiten kahta työtä. Siihen kai ne geenimme on optimoitu, raatamiseen. Isälläni oli valtavan hyvät lihakset. Liikunta on geenitestin mukaan keskimääräistä tärkeämpää pojallenikin painonhallinnassa.

Minä vaan en pidä liikunnasta. Olen aina ollut kömpelö ja mieluiten omien juttujen kanssa askarteleva. Poika samoin. Voi, miten yritin viedä ja veinkin häntä uimaan, pyöräilemään, jumppaan, skidikanttiin, kerhoihin – mikään ei vaan muuttanut perusasetelmaa. Ja sitten liikunnasta tuli ongelma, motoriikka ei kehittynyt, tasapaino ja vuorotteluliikkeet vaikeita.

Olin yksinhuoltaja ja aina kiinni omissa töissäni, annoin mallin koneella istuvasta ihmisestä. En pystynyt parempaan. Nyt pojan isä on pahoillaan poikansa lihomisesta. Ei ollut paikalla silloin, kun poika oli pieni ja nuori. Mutta ymmärrän hänen valintansa. Hänellä oli rankan lapsuuden jälkeen iso savotta työssä ja yksityiselämässä. Olin luvannut hoitaa pojan erotessamme.

Oma isäni oli myös pahoillaan aina, kun olin lihomassa. Piti piilotella häneltä syömistäni, kestää arvosteleva katse. Mutta ymmärsin häntäkin. Hänellä oli rankan lapsuuden jälkeen iso savotta kahden työn, suurten velkojen ja selvittämättömien traumojen kanssa. Ihana äitini ja minä yritimme vahvistaa häntä, mutta varjot hänen mielestään eivät haihtuneet. Itsetunto oli ottanut pysyvää osumaa.

Jäädessäni eläkkeelle olin saanut mielessäni elämäni tarinat kohtuullisen valoisiksi. Niissä olin ollut hellitty lapsi, olin saanut toteuttaa itseäni intohimoisesti opinnoissa ja työssä, olin ollut aikaansaava ja hionut ajattelun taitoja, kohdannut hienoja ihmisiä, projekteja koulusta yliopistoon – ja saanut ihanan pojan. Olin hoitanut vanhempieni saattohoidot. Isän kanssa se kesti pitkän talven: ensin toivot hoidoista, sitten hoitojen loppuminen, kuolemanpelko, kärsimykset ja kuolema kotona. Kaiken rankan jälkeen koin, että isänikin kanssa oli päästy tasapainoon.

Kunnes jäin eläkkeelle. Ystäväni yli 50 vuoden ajalta alkoi äkkiä vahvistaa itseään moittimalla minua. Olin kuulemma laiska, turhanpäiväinen, tuhlaileva, itsekäs… Henkilökohtaiset valintani kahvilakäynneistä mökkiajeluihin, maalaamattomiin parvekekaiteisiin ja puutarhanhoitamattomuuteen kertoivat hänestä, että elämänarvoni ovat pielessä ja muutkin ihmiset olisivat hänen kanssaan samaa mieltä, jos tietäisivät, miten elän.

Ja taas ymmärsin häntäkin. Hänelläkin oli rankan lapsuuden jälkeen iso savotta itsensä kokoamisessa. Hän vyörytti minuun niitä moitteita, joita hänen syyllistävät vanhempansa olivat syyttä pienestä pitäen heitelleet hänelle. Pahinta oli, että hän käänsi kaikki hyvät ominaisuuteni jotenkin huonoiksi ja sai minut tuntemaan itseni arvottomaksi.

Hän epäili, että isänikin suree tuonpuoleisessa minun elämäntapaani. Hän kirjoitti minulle: “Katso peiliin, sinussa on vikoja. Näen, ettet yritäkään korjata vikojasi, kuten minä olen korjannut omani. Joudut vielä vastaamaan niistä tuonpuoleisessa.” – En ollut koskaan sanonut hänelle pahaa sanaa. Nyt jouduin kertomaan, että murenen hänen moitteistaan, etten voi enää pitää yhteyttä.

Ystäväni puolustautui sanomalla, että hän on vain rehellinen, sanoo niin kuin asiat on, ei kaunistele. Juuri niin isänikin aina sanoi moittiessaan minua. Ystäväni kuvasi, miten minun elämäni katsominen “ärsytti, ahdisti ja masensi” häntä. Erityisesti se, miten vaan toteutin itseäni ja vikojani olivat mm. perinteisten käytössääntöjen noudattamattomuus, marjojen poimimattomuus, remontointitaidottomuus, …

Olen siis saanut ja ottanut lähelleni ihmisiä, joiden traumat saavat heidät kokemaan vikoja minussa. Kun vain minä olisin toisenlainen. Ja itse olen viisivuotiaasta asti nyt kuusikymmentäviisivuotiaaksi syyllistänyt itseäni lihomisesta. Tuntui, että sen kautta jokin perimmäinen huonouteni näkyi kaikille.

Olen 80/90-lukujen vaihteesta asti yrittänyt Louisa Hayn tapaan etsiä hyviä uskonvarmistuksia ja kertoa peilikuvalleni, että “rakastan sinua”. Vähän olen jojoillut tämänkin kanssa. Olen pukenut itseni kauniisti, vienyt juhliin ja näyttelyihin, Esa Saarisen seminaareihin ja tehnyt asioita, jotka kohottavat. Olen kaikin tavoin ollut läsnä läheisilleni ja työtovereille ja ystäville. Itse elämääni arvioiden, en näe tehneeni kellekään tahallani vääryyttä, en itsellenikään.

Mutta nyt haluan selvittää, onko painon nousulle tehtävissä mitään. Kyse ei enää ole laihdutusprojektista vaan haluan olla reilu itseäni kohtaan. Minua on aina arvosteltu painosta ja parhaista ominaisuuksistani: liian herkkä, liian kiltti, liian keskittynyt omiin ajatuksiin, liian kunnianhimoinen, liian antelias, liian luottavainen, liian pehmeä…

Olemme stressaajia, poikani ja minä (ja isäni aikanaan), mutta eri tavoin. Oletettavasti stressihormonit ovat meillä korkealla ihan vain siksi, että ollaan elossa.

Tunnen itseni välillä kovin epäonnistuneeksi. Myös poikani kokee itsensä epäonnistuneeksi siksi, ettei saa pidettyä painoa hallinnassa. Tietysti syömme tavalla, joka ei ole meille oikea, ja liikumme liian vähän, emmekä edes kaipaa yhtään enempää liikuntaa. Tanssi omaan tahtiin on ok. Näillä painon kannalta vähemmän fiksuilla valinnoilla saamme elämän rullaamaan, työt tehtyä. Elämässä on hyviä hetkiä ja nautintoja, joihin ruoka tai paikallaanolo liittyvät. Tämä on noidankehä.

Olen nyt eläkkeellä ja koulumummona. Siinä pullukka mummo on ok. Kukaan ei enää moiti minua. Päinvastoin – sain lapsilta opettajan ohjaamana ihanan kortin, jossa nimeni on kirjoitettu: Suloinen, Iloinen, Nätti, Ihana, Kirjava, Kiva ja Ainutlaatuinen. Ihailen sitä, miten tunnetaitoja koulussa nykyisin ohjataan.

Oma kiinnostukseni kohdistuu terveyteen. Minulla on verenpainetta ja uniapnea ja jalat alkavat oikutella. Haluan löytää ruokailutavan, joka ei lihota ja jonkin tavan liikkua, joka rasvaa niveliä, ylläpitää edes hiukan lihaksia eikä muodostu arjessa ikäväksi velvollisuudeksi, joka sitten jää. Ja haluaisin antaa vihdoin mallin toimivasta ihmisestä myös pojalleni. Tätä painonhallintaongelmaa en olisi halunnut hänelle antaa, mutta näillä geeneillä ja tänä aikana oli aika todennäköistä, että näin käy.

Ennen kaikkea haluan purkaa syyllisyyttä…