Eilen oli sitten ensimmäinen kerta sitten maanantain, kun mielialani laski kunnolla ihan itkutasolle asti erään kotona käydyn keskustelun johdosta. Vaikka tajusin että mieleni oli pahoittanut nimenomaan valitsemani ajatus, tunsin vahvasti, että sillä hetkelä halusin valita kyseisen ajatuksen.
Samaan aikaan kuitenkin näin että jos haluaisin, voisin valita myös toisenlaisen ajatuksen. Tänään näen, että tämän itkuun asti johtaneen ajatuksen valitsin, koska koin sen motivoivan minua asettamaan selkeämmät rajat muille.
Tänään kävin sitten vanhimman täkäläisen ystävättäreni kanssa pitkällä rataskävelyllä. Olemme tunteneet toisemme 17-vuotiaasta asti, kun tapasimme Itävallassa vaihtareina. Kaverini on äitinsä puolelta ruotsalainen, joten hänellä on kokemusta “pohjoismaisesta kasvatuksesta”. Olemme ennekin huomanneet olevani monessa suhteessa hyvin samanlaisia ja tämänpäivän keskustelut vain vahvistivat kokemustamme samankaltaisuudesta.
Ystävättären kanssa käyty keskustelu sai minut ensimmäistä kertaa oikeasti hyväksymään mahdollisuuden, että tietyissä ihmissuhteissa käytöksessäni on vieläkin paljon sellaista käytöstä, joka liitetään läheisriippuvuuteen.  Ystävättäreni kehotukssta latasin jo Codependent no more -kirjan äänikirjana iTunesista. Tarkoituksena olisi alkaa huomenna kuunnella sitä.
Tämä sai minut myös miettimään aihetta “uusi ajatus” -näkökulmasta ja siitä, miten vaikeaa on joskus nähdä oma ongelmansa uudesta näkökulmasta, jos on jo lapsena virheellisesti oppinut että “tämä on tapa jolla kuuluu toimia tällaisissa tilanteissa”. Minulle on mainittu monet kerrat läheisriippuvuudesta aiemminkin, mutta olen aina selittänyt asian jotenkin parhain päin ja esim. vältellyt lukemasta aihetta käsitteleviä kirjoja.
Usein puhutaan siitä kuinka joku on “sairastunut läheisriippuvuuteen”. Minä en ole välttämättä kokenut itseäni sairaaksi vaan esimerkiksi muita vahvemmaksi, koska pystyn lykkäämään omien tarpeiden täyttämistä sillä aikaa kun täytän “heikompien” tarpeet. Tajuan nyt, että läheisriippuvuudesta on tullut minulle mielikuva kalpeista ja aneemisista alkoholistien ja vaimonhakkaajien vaimoista, jotka eivät kykene jättämään miestään. Minun lapsuuteeni ei liity alkoholismia eikä järjetöntä fyysistä väkivaltaa (jos tukistamista jne. ei lasketa) — kuten ei vanhempien lapsuudenkoteihinkaan, joten en senkään puolesta ole mielessäni yhdistänyt itseäni läheisriippuvuuteen.
Tosin tämän kuvauksen perusteella käytännössä jokainen, joka ei elä etupäässä mielenrauhassa ja rakkaudessa on jossain määrin läheisriippuvainen…
No, koska nyt näen selvemmin kuin koskaan, että mikään, mitä uskon itsestäni, muista, maailmasta tai elämästä ei ole universaali totuus vaan pikemminkin mielipide — ja että voin muutta mielipiteeni yhdessä silmänräpäyksessä, jos ja kun löydän enemmän elämää edistävän mielipiteen — minun on helpompi suhtautua avoimin mielin vaikkapa läheisriippuvuuteen. Kun katson elämääni, näen että siinä on elementtejä, jotka eivät edistä elämää parhaalla mahdollisella tavalla. Kun katsoin muiden elämää, näen, että ko. elementit on mahdollista hoitaa fiksumminkin.
Totuuden näkeminen on nyt johtanut siihen, että olen valmis esimerkiksi kuunnella tuon Codependent no more -kirjan, jota joku on suositellut mulle jo vuosia sitten. Lähinnä ajattelin kuunnella sen nähdäkseni, miten osa nykyisestä käytöksestäni ehkä rajoittaa elämää sen edistämisen sijaan ja mikä olisi hyödyllisempi tapa toimia eri. tilanteissa. Nykynäkökulmasta katsoen en koe olevani rikki tai sairas, vaikka eräät elämäni osa-alueet voisivat olla paremminkin. Pikemminkin näen ongelmana sen, etten ole osannut nähdä, miten paljon haittaa tietyistä valinnoistani on.
Sori epämääräisyys, mutta nyt puhutaan niin henkilökohtaisista ja ehkä vähän kipeistäkin asioista, etten ole valmis kertomaan niistä tämän enempää ainakaan ennen kuin olen ihan sinut ko. asioiden kanssa.
Muuten viikonloppu on mennyt todella mukavissa merkeissä. Ensinnäkin toivuin ennätys ajassa pahasta mielestä. Vähän niin kuin pieni lapsi, joka yhtenä hetkenä voi olla surun murtama tai ihan raivoissaan — ja hetkeä myöhemmin olla taas ihan OK, koska hän ei enää keinotekoisesti pidä yllä negatiivista tilaa omilla ajatuksillaan.
Olimme koko päivän uimassa ja grillaamassa veljen kaverien kaverien luona kälyjeni ja lapsen kahden serkun kanssa. Lapsemme on ihan uskomaton vesipeto, joka ei millään haluaisi tulla pois vedestä. Kävin myös toisen kälyni kanssa mielenkiintoisia keskusteluja, jotka saivat minut tajuamaan, että minulla on (ollut) inhottava tapa puhua toisten puolesta.
Ts. jos joku kysyy esimerkiksi mieheltäni jotain, minä riennän vastaamaan hänen puolestaan. Nyt näen miten tämä voi paitsi pilata parisuhdettamme, myös luoda muille väärän mielikuvan puolisostani — kun tavoitteeni on ollut ihan päinvastainen! Ts. olen toisen puolesta vastaamalla kai ajatellut jotain sen suuntaista, että näin voin tavallaan kehua häntä enemmän muille kuin mitä hän itse kehuisi. Tai että sanon mieluummin hänen puolestaan mitä hän haluaa siltä varalta ettei hän kehtaa sanoa mitä itse haluaa.
Tämäkin oli asia, jonka tajuttuani hetken ajan kirpaisi se, miten sokea olin ollut asialle, mutta heti sen jälkeen minulle riitti, että tein päätöksen olla tarkempi asian suhteen jatkossa, jonka jälkeen minun ei enää tarvinnut syyllistää itseäni asialla.
Tänään hengasin aamupäivän ja päivän vanhan ystävättäreni ja parin yhteisen kaverimme kanssa ja illalla menimme pikkuveljen luo katsomaan Oscar-gaalaa. Veli asuu kirjaimellisesti kahden korttelin päässä Oscar-gaalan pitopaikasta, mikä teki minun mielessäni tunnelmasta jotenkin ihan erilaisen, kuin jos olisimme olleet jossain muualla (kuten Suomessa :-). Itse en ollut kauhean vaikuttunut gaalasta tänä vuonna. Jotenkin vitsit tuntuivat tavallista tylsemmiltä. Mikä toki sekin on “vain ajatus”… 😀
Sain kirjoituskurssin tekstiosuuden valmiiksi vasta tänään. Menen nyt nukkumaan ja kokeilen kuvata huomenna lapsen päiväunien aikaan siihen kuuluvan webinaarin. Hauskaa päivää!
