Toi Optimism Bias -kirja saattaa olla tärkein tähän asti lukemistani/kuuntelemistani kirjoista. Ensin tietysti pitää kuunnella se loppuun asti, mutta jo nyt tuntuu siltä, että joka kappaleessa tulee uusia näkökulmia ja “tieteellistä todistusaineistoa” sille, että nämä asiat joista puhun ovat neurologisia ja biologisia faktoja, eivät vain jotain ihme teorioita.
Tänään olen miettinyt paljon sitä miten esim. Michael Neill etc. puhuvat “suuremmasta voimasta kaiken takana”. Siitä puhuessa jengi näyttää helposti menevän hengelliselle puolelle. Missä ei tietenkään ole mitään vikaa, jos kokee tarvitsevansa sellaista ja nauttii sellaisesta.
Itse huomaan ajattelevani, että noi “suurempi voima” -läpät tekee hommasta ehkä vähän liian “hihhulia” aika monelle. Oma fiilikseni on se, että OK, ehkä on jokin isompi voima — ei voi tietää kun itsellä ei ole pätevää todistusaineistoa puolesta tai vastaan — mutta ihan jo evoluutioteoria, neurologia ja biologia selittää yksistään sen, miksi ihmismieli toimii niin kuin toimii.
No, ymmärrän että jollekin tämä taas voi olla liian karu ajatus, koska sen jatkoajatus on helposti että “jos ei ole mitään suurempaa voimaa, niin mitä tapahtuu kun kuolemme”.
Onneksi meillä kaikilla on sisäänrakennettu “optimismiharha”, jonka tarkoituksena on ehkä osin estää meitä pelkäämästä kuolemaa. Eli koe toisensa jälkeen osoittaa, että ihmisille on ominaista kuvitella oma henkilökohtainen tulevaisuutensa parempana kuin se on nyt. Tästä seuraa se, että teemme valintoja, jotka vievät meidät kohti parempaa tulevaisuutta — jonka saavutettuamme unelmoimme vieläkin paremmasta tulevaisuudesta.
Olen niin liekeissä tosta kirjasta, että teen siitä varmaan jonkun webinaari/webcast -henkisen jutun sitten kun olen kuunnellut sen loppuun.
Lapsipäivitys
Olen unohtanut raportoida, että lapsen kanssa menee todella hyvin. Kyllä mä välillä vieläkin väsähdän ja pinna on kiristynyt muutamaan kertaan, mutta hermot eivät ole palaneet enää entiseen tapaan. Vastaavasti olen ollut huomaavinani, että lapsi on muutenkin paremmalla tuulella — varsinkin nyt kun lapsen isällä ja minulla on tosi kivaa keskenämme. Tai sitten vain projisoin omia fiiliksiäni siihen. Mistä näistä tietää.
Nukuttamisongelma ratkaistiin siis niin, että mies hoitaa lähes kaikki nukuttamiset ja ne pari kertaa kun minä olen nukuttanut, ovat menneet siinä mielessä hyvin, että vaikka lapsi veti kilarit, äiti pysyi melko rauhallisena muistamalla että kyllä se lapsi vielä joskus nukahtaa, vaikka en voikaan tietää koska.
Haluamatta mitenkään vähätellä käytöstäni, olen myös nähnyt sen neutraalimmassa valossa. Itse asiassa olen lapsen kanssa vähintään yhtä “kovakourainen” leikkiessäni hänen kanssaan kuin mitä olin suuttuessani. Ts. lapsi tykkää siitä, että sen kanssa reuhataan ja sitä riepotetaan. Ts. nyt olen sitä mieltä että kovakouraisuutta isompi ongelma oli se, että olin niin vihainen ja sanon kamalia asioita.
Sekin havainto, että lapseni on oikeasti uhmaiässä, on helpottanut lapseen suhtautumista. Ts. tyypillä on nyt menossa sisäiset ristiriidat, joilla ei ole mitään tekemistä äidin tai oikeastaan minkään muunkaan kuin kasvamisen kanssa.
Niin ja edelleen ehkä isoin muutos on se, että mietin enää harvoin millainen äiti olen — kun vielä kuukausi sitten mietin sitä melkein koko ajan.
OK, nyt väsyttää niin, että menen nukkumaan. Kävin illalla thai-hieronnassa, jossa kävi ilmi että koko selkäpuoli on ihan jumissa — varsinkin niskat. Lihakset liikkuvat nyt vähän paremmin, mutta seuraavaksi harkitsen akupunktioon hakeutumista. Se tässä kaupungissa on kyllä hyvä, että täällä riittää jos jonkinlaista hierontaa, akupunktiota ja vaihtoehtoishoitoa.
Ihanaa päivää kaikille!
