No huh huh, takana on ehkä paras päivä koko reissulla.
Mitään muuta erikoisempaa ei tapahtunut kuin että kävin illalla bendable body -tunnilla ja sain päälle ilmaisen 5 minuutin niskahieronnan. Bendable body on jooga- ja pilates-henkistä reipastahtista liikuntaa, jossa ideana oli laajentaa kehon liikeratoja. Ihan jees, joskin olin henkisesti varautunut vähän rauhallisempaan tuntiin… Ilmainen niskahieronta — joka tuli kyllä tarpeeseen — tuli hyvityksenä siitä, että täytin salilla palveluitaan markkinoivan kiropraktikon vastaanoton kyselykaavakkeen.
Eilinen havainto siitä, miten helposti edelleen kieltäydyn vastaanottamasta apua sai mut tarttumaan tarjoukseen, jonka vielä pari päivää sitten olisin sivuuttanut. No okei, superjumissa oleva niska ehkä myös edesauttoi tarjoukseen tarttumista.
Isoin muutos on se, että ollaan puoison kanssa yhtäkkiä tilassa, jossa ollaan kuin vastarakastuneita. Ilmeisesti en ole ainoa, joka täällä saa ahaa-elämyksiä… 🙂 Tai ehkä tässä näkyy se, että oma käytökseni on muuttunut. Esimerkki: kerron että haluaisin käydä joko korealaisessa kylpylässä tms. Puolison mielestä tämä on hyvä idea ja hän tarjoutuu hoitamaan lasta.
- ENNEN: mietin mitä tärkeämpää voisin tehdä sillä välin kun mies hoitaa lasta.
- NYT: kiitän iloisesti miestä ja lähden googlaamaan hoitovaihtoehtoja.
Kuten ehkä Kutri.net:in uusimmasta blogimerkinnästä saitte lukea, Codependent no more -kirja herätti kyllä ajatuksia, joista osa oli tuskin sellaisia, joita kirjailija tavoitteli. Luulen että kuuntelen sitä jatkossa pieninä pätkinä.
Sen sijaan hankin Optimisim bias -kirjan, joka on ainakin alun perusteella IHAN MAHTAVA. Siis samaa sarjaa kuin Mistakes were made ja Invisible gorilla. Kirja kertoo siis siitä, miten ja miksi ihmisaivot on rakentuneet optimistiseksi. Syyksi tutkijat epäilevät mm. sitä, että ilman luontaista optimismia emme kestäisi tietoisuutta vääjäämättömästi lähestyvästä kuolemasta.
Ihmiset, jotka osaavat arvioida tutkimuksissa ihan oikeasti realistisesti tulevia tapahtumia, ovat lievästi masentuneita. Sen sijaan lähes jokainen, joka uskoo pystyvänsä arvioimaan realistisesti todellisia tapahtumia arvioi ne oikeasti optimistisesti eli näkee ne parempana kuin mitä ne todennäköisesti tulevat olemaan. Ehkä eniten nauratti lause että “tulevaisuudessa tapahtuva hiustenleikkaus on aina hienompi kokemus kuin nykyhetkessä tapahtuva hiustenleikkaus”.
Musta on tällä hetkellä älyttömän mielenkiintoista lukea noita kirjoja siitä, miten ihmisen ajattelu toimii ihan tutkimusten perusteella. Mitä enemmän asiaan perehdyn, sitä selkeämmin näyttää siltä, että valtaosa ihmisten ongelmista on seurausta siitä, että luotamme siihen, että omat ajatuksemme, havaintomme ja kokemuksemme ovat totta, vaikka aivot vedättävät meitä 6-0.
Vastaavasti on kiinnostavaa huomata, miten monet meidän oikeasti synnynnäisistä  tavoista ajatella (vrt. muistaminen) ovatkin vain jonkin pääominaisuuden sivutuotteita. Esimerkiksi tutkijat ovat alkaneet epäillä, että muisti on vain tulevaisuudenvisiointikykymme sivutuote. Eli että meille kehittyi kyky kuvitella useita eri vaihtoehtoisia tulevaisuuksia, jotta voimme tehdä parempia valintoja, mutta siinä samalla meille syntyi vahingossa kyky kuvitella menneisyyttä.
Optimisim bias -kirjan alkupuheessa viitataan jo muistitutkimuksiin, joista Mistakes were made but not by me puhuu enemmänkin. Ne osoittavat yhdenpitävästi, että jopa kaikkein realistisimmilta tuntuvat “välähdysmuistikuvat” (flash bulb memories) ovat pitkälti väritettyjä. Koska ne tuntuvat niin yksityiskohtaisilta ja realistisilta, harhaudumme ajattelemaan, että ne ovat totta.
Tästä tuli mieleen yksi SCA-koulukaverini, joka selitti pitkään ja hartaasti erästä traumaattista lapsuudenmuistoaan.  Hän kertoi kuinka hän vieläkin muistaa kaikki yksityiskohdat tästä ikävästä tapahtumasta.  Hän selvästi oikeuttaa myöhemmät kärsimyksensä sillä, että on kokenut jotain niin kamalaa, mutta mitä jos asiat eivät tapahtuneet sillä tavalla? Miltäköhän hänestä tuntuisi mennä aikakoneella takaisin menneisyyteen ja nähdä mitä oikeasti tapahtui. Entä jos hänen isänsä vain uhkasi asialla. Tai vielä pahempa: hän vain kuuli jonkun kertovan lapsesta, jolle oli käynyt niin.
Toisena esimerkkinä mieleen tulee erään tuttuni tytär, jonka äiti kuuli vahingossa aikuisen tyttärensä kertovan jollekulle vieraalle hämmentävää tarinaa siitä, kuinka äiti oli joskus työntänyt tyttären maahan tämän ollessa nuori ja uhannut näyttää tyttärelle tissinsä.
Muuten hyvä, mutta tarina oli kyllä alunperin äidin tädin tarina jostain 1940-luvulta, jolloin jotkut nuoremmat kundit olivat yrittäneet tirkistellä tätiä, joka oli suuttunut siitä niin, että oli napannut yhden pojista kiinni, työntänyt tämän maahan ja uhannut näyttää tissinsä.
Tuttuni aikuinen tytär, jolla oli kyllä muutenkin sekavia juttuja, oli siis jossain vaiheessa alkanut kuvitella, että tarina oli tapahtunut hänelle.
Puolison kanssa ajaudumme aika ajoin tilanteeseen, jossa kummallakin on ihan täysin eri käsitys siitä, mitä toinen on tyyliin 15 minuuttia sitten sanonut.
Kieltämättä nämä havainnot ovat saaneet miettimään jälleen kerran kaikkia omia vanhoja muistoja, joiden perusteella olen selitellyt joskus omaa käytöstäni. Olen yhä vakaammin sitä mieltä, että ajatuskuviomme taitaa mennä niin, että teemme jonkin valinnan sumealla logiikalla — eli pikaisen ajatusketjun tuloksena päättelemme että “tämä on paras ratkaisu tässä tilanteessa”. Jos valinta menee pieleen eli ei tuota toivomiamme tuloksia, ilmeisesti sisäänrakennettu halumme olla oikeassa ajaa meidät keksimään selityksen, joka tekee väärästä valinnastamme oikeutetun.
Tämän alustuksen jälkeen onkin hyvä liittää tähän käsikirjoituskurssia varten tekemäni uunituore video joidenkin tarinoideni ja niiden teemojen taustoista:
Salasana: tarinointia
