Olen tähän asti ajatellut, että parisuhteessa on tärkeää saada ilmaista myös “toisen herättämät” negatiiviset tunteensa. Ajatuksessa on paljon järkeä, jos oletusarvona on, että toinen on jotenkin aiheuttanut tunteeni ja ettei minulla ole siinä tilanteessa mitään vaihtoehtoa ajatella toisin asiasta.
MUTTA koska oikeasti valitsen ihan kaikki ajatukseni, jotka luovat tunteet — vaikkakin niin nopeasti etten itse edes yleensä huomaa ajatusprosessia valinnan takana — tunteesta puhuminen ei ole mitenkään hyödyllistä. Sen sijaan hyödyllistä on puhua siitä, mihin pyrin ajatuksellani eli miksi valitsin juuri tämän ajatuksen, joka aiheutti tämän tunteen.
Esimerkki:
1. Haluan että kumppani viettää kanssani aikaa, koska minun on helpompaa ajatella autopilotilla mukavia ajatuksia kun olemme yhdessä.
2. Joskus ennen olen saanut huomiota itkemällä — ekalla kerralla itkeminen on lähtenyt vahingossa ajatuksesta että “kukaan ei välitä minusta”. Koska systeemi on toiminut niin hyvin aiemmin, saadakseni huomiota palautan mieleen “kukaan ei välitä minusta”, jonka jälkeen alan itkeä, jonka jälkeen kumppani joko antaa minulle huomiota tai ei.
3. Eikä tässä kuviossa ole sinällään yhtään mitään vikaa niin kauan kuin se toimii ja kun olen valmis maksamaan metodin “hinnan” eli paskan fiiliksen. MUTTA jos käykin niin, että kumppani on päättänyt reagoida itkuuni ärtymyksellä ja jättämällä minut yksin, silloin energiatehokkain ratkaisu on kertoa kumppanille että haluan viettää hänen kanssaan enemmän aikaa koska se on minusta kivaa — eikä alkaa syyttää häntä siitä, että hän ei rakasta minua tai märehtiä kaikkia niitä kertoja kuin hain huomiota kertomalla ettei kukaan välitä minusta (ts. kertomalla että “lapsena kukaan ei huomioinut minua”) jne.
OK, nyt lähden poikien kanssa retkelle ennen kirjoituskurssin puhelua, joten jätän tämän ajatuksen nyt vähän “raakana” tänne näkyviin.
