“Jos haluat saada homman hoidettua, anna se sille, joka on jo kiireinen”, vanha viisaus väittää. Läpällä viitataan yleensä siihen, että henkilö, joka tekee jo nyt paljon asioita, todennäköisesti tekee myös uudet hänelle annetut hommat.
Toisaalta henkilön kiireellisyys voi kertoa siitä, että hän on huono sanomaan “ei” muiden pyyntöihin…
Miten helppoa tai vaikeaa sinulle on vetää rajat muiden vaatimuksille? Minä olen harjoitellut sitä vuosikymmeniä — ja joudun edelleenkin harjoittelemaan harva se viikko.
Omanarvontunto ja itsekunnioitus eivät ole sama asia
Sen ymmärtäminen, että omanarvontunto ja itsekunnioitus ovat kaksi eri asiaa, on auttanut minua ymmärtämään paremmin sitä, miksi minun on vaikea sanoa “ei”.
Omanarvontunto on kokemus arvostasi ihmisenä — tunne siitä, että olet hyvä, tärkeä ja rakastettava sellaisena kuin olet.
- Minulle tämä on ollut helppoa aina siitä lähtien, kun oivalsin 2012, että “koen vain oman ajatteluni”. Rakkaudeton tila, jossa tunnen olevani maailman paskin ihminen, on vain “alhaista mielentilaa”, joka menee ohi omia aikojaan.
Itsekunnioitus on toimintaa. Se tarkoittaa, että kohtelet itseäsi kunnioittavasti ja oletat muiden tekevän samoin.
- Tämä on se, mikä on itselleni yhä vaikeaa.
Voit siis ajatella olevasi arvokas… ja silti sietää kohtelua, jota et haluaisi rakkaimman ystäväsi sietävän. Tai luoda itsellesi olosuhteet, joissa et haluaisi läheisesi elävän.
Tunnistatko tämän ilmiön? Mieti miten olet kohdellut itse itseäsi tai antanut muiden kohdella itseäsi viimeisen kuukauden ajan?
Kohtelisitko rakkaimpia ihmisiäsi samalla tavalla? Antaisitko muiden kohdella heitä niin kuin annat muiden kohdella sinua?
Hyvässä lykyssä huomaat, että kohtelet itseäsi yhtä hyvin kuin muitakin etkä vaadi itseltäsi sen enempää kuin muiltakaan.
Jos totesit että kohtelet itseäsi huonommin kuin muita, nyt on hyvä hetki lähteä miettimään mistä se voisi johtua.
Miksi itse rikon omia rajojani
Kutsumme toisen tai omien rajojen rikkomiseksi tilannetta, jossa muut tai me itse emme kunnioita omia tarpeitamme ja/tai voimavarojamme.
Eli esim. lupaamme tehdä enemmän asioita kuin mihin meillä olisi oikeasti aikaa sillä seurauksella, että alamme tinkiä yöunista. Tai annamme muille periksi meille tärkeissä päätöksissä ja sitten olemme katkeria, kun emme saaneet mitä halusimme.
Olen tunnistanut seuraavia syitä siihen, miksi minä lupaan liikoja, yritän tehdä enemmän kuin oikeasti jaksan tai pystyn tai annan periksi tilanteissa, joissa ehkä olisi kannattanut pitää puolensa.
1. “Pääsen helpommalla”
Tämä on minulla se yleisin. En jaksa vängätä varsinkaan perheeni miesten kanssa. Ajattelen “annan nyt periksi niin päästään eteenpäin”. Samalla vahvistan uskomusta, että on parempi antaa periksi kuin pitää puolensa.
Ja miltä se tuntuu jälkeenpäin? Välillä ei tunnu missään, mutta jos olen jo valmiiksi kuormittunut ja kiireinen, oma lepsuilu alkaa ottaa päähän.
Jos olen mennyt lupaamaan, että hoidan asian enkä sitten ehdi tai jaksa hoitaa sitä (ainakaan heti), koen syyllisyyttä tai saan syytöksiä siitä, etten pidä lupauksiani.
Pahimmillaan homma menee siihen, että kun ensin annan liian monta kertaa periksi, ylikuormitun velvollisuuksista ja lopulta alan raivota “miksi mun pitää aina tehdä kaikki!”
2. Luulen olevani parempi ja vahvempi kuin muut
Yksi ajatusvirhe, joka johtaa minulla velvollisuuksien ahnehtimiseen on loputon (ja perusteeton) usko omiin kykyihini ja jaksamiseen.
Tämä ajatusvirhe voi selittyä niin minulla diagnosoidulla ADHD:lla ja tunne-elämän epävakaudella kuin isosiskona kasvamisella. Isosiskona nimittäin olin elämäni ensimmäiset vuodet aina sisarusparveni vahvin, nopein ja fiksuin – ihan vain siksi, että olin muita vanhempi.
Tämä tarkoittaa sitä, että tlanteissa, joissa kuka vain voisi hoitaa jonkin asian, minä olen helposti ekana käsi pystyssä ilmoittautumassa tekemään sen.
Uskon nimittäin salaa, että tehtävä olisi muille vaikeampi tai raskaampi – vaikka usein asia on oikeasti päinvastoin.
Niinpä olen opetellut tietoisesti hyväksymään omat rajoitteeni ja heikkouteni ja antamaan muille mahdollisuuden näyttää, mihin he pystyvät.
Tämäkään ei aina mene ihan putkeen, mutta paljon paremmin kuin ennen.
3. ADHD ja lyhytjänteisyys
Meillä ADHD-ihmisillä on yksi ylimääräinen haaste: impulsiivisuus ja taipumus arvioida ajankäyttö väärin.
Teen lupauksia itselleni ja uskon ihan vakaasti, että näin sen teen. Ja sitten unohdan mitä olin tekemässä. Tai jään hinkuttamaan tuntikausia jotain yksityiskohtaa (kuten tätä blogikirjoitusta) ja aikataulut pettävät.
Seurauksena on kokemus siitä, että “minä en pidä lupauksia” — vaikka kyse on toiminnanohjauksen ongelmasta, ei välinpitämättömyydestä tai pahantahtoisuudesta.
ADHD saattaa selittää myös sen, että annan ehkä muita helpommin anteeksi, enkä jaksa kantaa kaunaa. Koska mokailen jatkuvasti itsekin (lue: en pidä lupauksiani), tuntuu epäreilulta vaatia muilta “täydellistä suoritusta”.
Ymmärrys muiden puutteita kohtaan voi olla myös positiivinen piirre, mutta tunnistan elämästäni tilanteita, joissa olen jälkeenpäin kokenut toisen hyväksikäyttäneen hyväntahtoisuuttani.
Miltä tuntuu kun onnistun sanomaan vetämään ja pitämään rajat?
Joskus rajojen vetämisestä seuraa oikeita ongelmia: vastarintaa, vittuilua, toisten itkupotkuraivareita, tilaisuuksien, taloudellisten etuuksien ja jopa ihmissuhteiden menetystä.
Juuri koskaan seuraukset eivät ole niin dramaattisia kuin mitä olin etukäteen pelännyt.
Useimmiten “ei”:n sanomisesta seuraa korkeintaan hieman ihmettelyä tai murmutusta, joka menee pian ohi.
Parhaimmillaan velvollisuuksista kieltäytyminen, muiden vaatimusten sivuuttaminen ja itsensä ykköseksi laittaminen on helpottavaa ja palkitsevaa.
Minulle jää aikaa ja tilaa tehdä minulle tärkeitä asioita. En koekaan syyllisyyttä vaan itsetyytyväisyyttä siitä, etten antanut taas periksi. Ihmissuhteeni tuntuvat reilummalta, kun en suostu kynnysmatoksi – ja toinen onkin OK kieltätymiseni kanssa.
Harjoitus: Rajat kunniaan
Tämän tekstin liitteenä on tehtävä, jonka avulla voit lähteä tutkimaan omia rajojasi konkreettisesti.
Tehtävässä tunnistat 2–3 tilannetta viime viikolta, jolloin annoit periksi vastoin parempaa tietoasi. Ehkä suostuit johonkin, mihin et oikeasti halunnut. Ehkä et pitänyt kiinni omista tarpeistasi.
Jokaisen tilanteen kohdalla mietit:
- Mikä sai minut antamaan periksi?
- Mitä pelkäsin tapahtuvan, jos olisin sanonut ei?
- Miltä tuntui jälkeenpäin?
- Mitä itsekunnioittava valinta olisi ollut?
Sen jälkeen tee suunnitelma: mitä aiot sanoa tai tehdä, kun tilanne tulee seuraavan kerran.
Minulle omien rajojen tunnistaminen ja niistä huolehtiminen on ollut elinkäinen matka – joka jatkuu yhä. Tässäkään tärkeintä ei ole täydellinen suoritus, vaan pienet askeleet, jotka opettavat aivosi tunnistamaan tarpeesi ja huolehtimaan rajoistasi.
Lataa rajojen tunnistamisharjoitus
Voit ladata alta Hyvä itsetunto -työpajoissa jaetun Rajat kunniaan -harjoitussivun.
