Miksi elämäntaitovalmennus voi olla vaarallista?

Hei, minä olen Katri ja minä olen Sertifioitu Transformatiivinen valmentaja (Certified Transformative Coach ™) .

Tämä on tittelini jonka sain valmistuttuani jenkkiläisestä valmentajakoulutuksesta, jolla on joko todella juustoinen tai sitten hassunhauska nimi ”Supercoach Academy” — Teräsvalmentaja-akatemia.

Koska transformatiivinen valmentaja ei sano kenellekään yhtään mitään ja tuottaa radio- ja tv-toimittajille usein vaikeuksia, kutsun itseäni yleensä selvyyden vuoksi henkiseksi valmentajaksi.

Aika ajoin joku yrittää kutsua minua elämäntaitovalmentajaksi.

Se naurattaa minua — miten ihminen joka on aina myöhässä, usein hajamielinen ja jolle monet yksinkertaiset arkiaskareet ovat haastavia voi opettaa kenellekään elämäntaitoja?

Mikä pahinta: en edes usko tavoitteiden toteuttamisen tai itsensä kehittämisen olevan tärkeää, mielestäni ihmiset eivät voi mennä rikki ja vastustan onnellisuuden tavoittelua!

Tässä viimeisen kahden vuoden aikana olen miettinyt usein olisiko olemassa jokin parempi termi kuin ”valmentaja” kuvaamaan sitä mitä teen.

Maailmankatsomuksen opettaja? Oivalluskatalysaattori? Totuudentorvi? Kansankynttilä?

Nimien keksiminen on ollut minulle aina vaikeinta niin kirjojen kuin käsikirjoitusten kirjoittamisesssa. Ei siis ihme, etten ole keksinyt parempaa termiä vaan olen jatkanut valmentaja-tittelin käyttämistä.

Luin äsken uusimmasta Olivia-lehdestä entisen Life Coachin Sanna Mämmin raatorehellisen haastattelun elämäntaidon valmentajista jollainen Sanna itse oli useamman vuoden ajan.

Juttu sai toisaalta niskakarvat nousemaan pystyyn, toisaalta hymyilemään vinosti: ”mitä minä sanoin”.

Haastattelussa Sanna puhuu ”unelmavalmentamisen” pimeästä puolesta. Siitä miten elämäntaidon valmentajat edustavat ”vetovoiman lakiin” -uskovaa koulukuntaa.

Laki on minulle tuttu — olen itsekin uskonut siihen ja moniin muihin oudompiinkin juttuihin Hihhulivuosinani 2006-2008 jolloin keskityin lähinnä oman navan kaiveluun ja onnellisuuden tavoitteluun. Eli olin suoraan sanottuna pihalla kuin lumiukko.

Nyttemmin vuodet lähinnä naurattavat, mutta on myös ollut hetkiä, jolloin olen kauhulla ajatellut sitä, miten sekaisin olen ollut ja mitä kaikkea typerää menin tuolloin tekemään.

Siinä vaiheessa kun törmäsin Sanna Mämmiin 2011, hihhulointi oli minun osaltani ohi. Hänellä se oli vasta pääsemässä vauhtiin. Olimme molemmat Evita-lehden bloggaajia ja luin usein päätäni pudistellen hänen juttujaan siitä kuinka hän ”tilasi Universumilta” kivoja asioita.

Päätäni pudistellen siksi, että tiesin omalta kohdaltani mihin eskapismi arjen ankeutta ”unelmien manifestointiin” voisi johtaa.

No, näköjään Sannallakaan manifestointi ei tuottanut toivottuja tuloksia, koska nyt hän haluaa irtisanoutua valmentajamaailmasta.

Onneksi olkoon!

Pitäisikö minunkin luopua valmentamisesta?

Sannan haastattelusta vinkannut hyvä ystäväni sanoi ettei ihmettelisi, vaikka minäkin luopuisin vielä valmentajaurastani.

Niin, en tiedä.

Silloin kun olin hulluimmassa manifestointimaniassa, en uskonut että ikinä luopuisin (kirjaimellisesti) mielettömästä työkalusta, joka oli liian hyvä ollakseen totta (niin kuin olikin).

”Ooh! Manifestoin itselleni parkkipaikan kuvittelemalla itseni pysäköimään autoni juuri haluamalleni kadunpätkälle!

Seuraavaksi tilaan universumilta itselleni rantatalon Venice Beachilta ja miljoona dollaria tililleni ihan vain laittamalla niistä kuvat makuuhuoneeni seinälle ja tietokoneeni taustakuvaksi ja kuvittelemalla miten unelmani on jo toteutunut.

Universumi tuottaa minulle tilaamani asiat maagisesti ilman vaivaa ja työntekoa.”

(Nimim. Rantataloa ja miljoonia yhä odottava 😀 )

Nyt ajatus välillä naurattaa, välillä nolottaa minua.

En voi tänään kuvitella, että tulkitsisin ajatuksiani ja tunteitani muuten kuin näkemällä ne vain ajatuksina, joiden laatu ja sisältö vaihtelee sumealla logiikalla muuttuvan mielentilani mukaan.

Samaan aikaan kuitenkin ymmärrän, etten voi koskaan tietää mikä seuraava ajatukseni on.

Niinpä en voi tietää juolahtaako mieleeni seuraavalla hetkellä ajatus, joka räjäyttää tajuntani jollain uudella, ennen näkemättömällä tavalla.

Siihen asti jatkan edustamani lähestymistavan opettamista muille monin eri tavoin.

Miksi?

No vaikka siksi, että useampi ihminen voisi todeta saman kuin valmennettavani, joka tekstasi minulle tänä aamuna:

[quote size=”big” style=”solid”]Jos kolmen prinsiipin ”teoria” on oikeassa, niin elämähän on epäilyttävän helppoa? 😀
[/quote]

Jepjep.

Elämä on henkisesti helppoa  kun sen antaa olla helppoa.

Kun ei tee ongelmaa negatiivisista tunteistaan niitä ei tarvitse pelätä ja ne voivat olla omalla tavallaan jopa kivoja.

Kun antaa itsensä nauttia niistä hetkistä kun asiat ovat hyvin, ei tarvitse pilata päiväänsä miettimällä mitä kaikkea kamalaa voi tapahtua joskus myöhemmin.

Kun ei sotke tunteita käytännön ongelmiin, elämän eteemme heittämien haasteiden ratkaiseminen helpottuu huomattavasti.

Mikä parasta, hyvä olo ei ole silloin enää kiinni siitä mitä muut tekevät tai toimittaako universumi sinulle kaiken sen mitä keksit haluta.

Onko tämä liian hyvää ollakseen totta?

Testaa itse.

Sillä hetkellä kun olosi on levollinen, vakaa ja rento ja annat asioiden tapahtua henkisesti helposti, tällainen elämä ei tunnu liian hyvältä ollakseen totta.

Se tuntuu vaivattomalta ja luonnolliselta.

Sinua lähinnä ihmetyttää miten vaikealta olet saanut alhaisessa mielentilassa kaiken näyttämään aiemmin (ja välillä vieläkin).

Ehkä olenkin opettaja

Pari päivää sitten mentalisti Pete Poskiparta kommentoi ymmärtämis-kirjoitustani että kuulostan siltä että minulla on tarve opettaa lukijoitani.

Havainto on oikea.

Tykkään oppia uusia asioita, olen huomannut oppivani niitä parhaiten opettamalla ja nautin asioiden selvittämisestä ja selittämisestä.

Tämä ei ehkä ole yllättävää, kun ottaa huomioon että äitini ja hänen molemmat vanhempansa ovat alkuperäisiltä ammateiltaan opettajia.

Peten kommentti yhdistettynä Sannan lausuntoihin valmentajista sai minut taas ajattelemaan, että ehkä olisi vähemmän harhaanjohtavaa, jos kutsuisin itseäni valmentajan sijaan opettajaksi.

Kutri.net:in alkuperäinen ajatus oli jakaa tietoa — eli opettaa — muille asioita, jotka olin oppinut laihduttamisesta.

Tätä nykyä opetan blogikirjoituksissa, haastatteluissa, videoilla, nettikursseilla, luennoilla ja kahdenkeskisissä keskusteluissa ihmisille mm. miten voi laihtua pysyvästi tavoitepainoonsa, kirjoittaa kirjoja ja käsikirjoituksia, kokea enemmän mielenrauhaa, kukoistaa silloinkin kun olosuhteet eivät ole siihen optimaaliset ja luoda itselleen unelmien uran.

Vaikka välillä puhun hyvinkin konkreettisista asioista, salaisena agendanani on siinä sivussa auttaa ihmisiä näkemään, miten heidän kokemuksensa elämästä syntyy heidän korviensa välissä.

Yllyttääkö elämäntaitovalmennus tekemään vaarallisia valintoja?

Olen seurannut välillä ihmeissäni, välillä kauhuissani, miten usein onnellisuuden etsintään ja negatiivisuuden minimointiin perustuvat valmennukset, koulutukset ja terapiat johtavat siihen, että ihmiset hylkäävät hyvinpalkatun työnsä ja ajautuvat vararikkoon, tuhoavat parisuhteet joista olisi saanut helposti entistäkin rakkaudellisempia ja katkaisevat välit ihmisiin, jotka haluavat vain heidän parastaan.

Monet heistä ajautuvat vuosien itsensä-etsimis-kierteeseen, josta herätessään he ovat hämillään tai häpeissään siitä, miten monta vuotta elämästään he ovat hukanneet oman navan ympärillä pyörimiseen.

Aloitin itse hulluina vuosinani elämäni KAHDESTI nollasta reilun kahden vuoden aikana. Se oli raskasta, vei rahat ja voimat ja oli monella mittarilla mitattuna todella tyhmää ja turhaa.

Noiden kahden vuoden ajan minua ei kiinnostanut mikään muu kuin oman oloni parantaminen hinnalla millä hyvänsä.

Tein niin, koska en tiennyt paremmasta, mutta en todellakaan suosittele kenellekään ”itsensä etsimistä”.

Olen sitä mieltä että useimmissa tapauksissa asioiden uudessa valossa näkeminen tai vaiheittainen muutos on kokonaisvaltaisesti parempi vaihtoehto kuin totaalinen irtiotto vanhoista kuvioista.

Esimerkiksi Supercoach Academyssa meille tehtiin selväksi, että uuteen ammattiin siirtyminen niin, että se elättää, vie vähintään kolme vuotta.

Siihen asti vanhaa ammattia voisi ajatella ”sponsorina”, joka vastineeksi työpanoksestamme rahoittaa uuteen ammattiin opiskelun ja asiakaskunnan kasvattamisen.

Ymmärrän, että ajatus siitä, että korjaa vanhaa ja ottaa ilon irti nykyisistä olosuhteista ei ehkä tunnu niin innostavalta, jännittävältä ja vapauttavalta kuin ajatus siitä, että jättää kaiken ikävän kertaheitolla taakse ja aloittaa elämänsä puhtaalta pöydältä.

Vain sinä voit elää elämääsi. Jos olet varma että se on tyyni sisäinen viisautesi joka neuvoo jättämään kaiken taakseen eikä suinkaan paineella painostava sisäinen tyhmyys joka yrittää yllyttää sinut hyppäämään lentokoneesta ilman laskuvarjoa, antaa palaa.

Jos kaiken kertaheitolla muuttaminen mietityttää, niin tiedä, että käytännössä aina on olemassa lempeämpiä, järkevämpiä ja enemmän elämää edistäviä tapoja uudistaa itseään ja olosuhteitaan kuin äkkimuutos.

Voi olla että joskus tulevaisuudessa lopetan valmentamisen. Itseni tuntien se voi tapahtua jo ensi viikolla. Mutta vielä tänään näen näistä asioista ihmisten kanssa keskustelemisen hyödyllisenä ja tärkeänä.

Jos sinusta tuntuu että olet hukassa omassa elämässäsi, haluaisit lopettaa turhan murehtimisen ja stressaamisen ja haluaisit kokea enemmän uutta intoa ja iloa ilman että muutat radikaalisti olosuhteitasi, varaa aika valaisevaan ja vapauttavaan keskusteluun.

Tarvitsetko sinä henkistä valmennusta?

Kesä 2010 oli yksi elämäni raskaimmista ajanjaksoista. Olin saanut puoli vuotta aikaisemmin esikoiseni, kirjoittanut kolme kuukautta hulluna erästä televisiosarjaa kokonaan uusiksi, yrittänyt tukea isäpuoltani saattohoitavaa äitiäni ja asunut perheeni kanssa parissa eri paikassa putkiremonttia paossa.

Esikoisellani oli sinä kesänä kuukauden ajan kausi, jolloin hän nukkui yönsä tunnin pätkissä herättäen minut aina itkullaan. Tunsin että olin vankina omassa elämässäni.

Kaipasin epätoivoisesti jotain uutta elämääni. Parin mutkan kautta päädyin menestysvalmentaja Rich Litvinin valmennettavaksi.

Ainakin tuolloin Rich edusti perinteisempää koulukuntaa, joka lähtee olettamuksesta että ollaksemme onnellisia meidän pitää asettaa tavoitteita ja toteuttaa ne.

Niinpä asetimme minulle hienoja tavoitteita, joiden eteen yritin tehdä töitä. Niin kauan kun ajattelin tavoitetta hyvällä fiiliksellä, saatoin kokea hyvää oloa ja innostusta. Väsyneenä tai muuten huonolla tuulella tavoitteet saattoivat tuntua mahdottomilta ja ajatus niistä saattoi jopa ahdistaa.

Lopulta valmennus päättyi. En toteuttanut unelmiani, mutta koin saaneeni valmennuksesta jotain uusia työkaluja unelmien toteuttamiseen. Ajatus siitä että voisin halutessani muuttaa elämääni tuntui hyvältä.

Ennen kaikkea ajattelin nyt tietäväni mitä valmentaminen on. Seuraavana kesänä innostuin kokeilemaan sitä itse valmentamalla ilmaiseksi 13 upeaa naista. Heidänkin kanssaan keskityimme pitkälti etsimään ja toteuttamaan unelmia.

Varmasti siitä oli enemmän iloa kuin jos emme olisi tehneet mitään, mutta jälkeenpäin olen kyllä miettinyt olisiko valmennuksella ollut suurempi vaikutus heidän elämäänsä, jos olisin silloin ymmärtänyt mitä ymmärrän nyt.

Tammikuussa 2012 lähdin Los Angelesiin opiskelemaan transformatiiviseksi valmentajaksi Michael Neillin Supercoach Academyyn.

En odottanut koulutukselta mitään ihmeellistä oivallusta, koska luulin siinä vaiheessa jo tietäväni kaiken itsensä kehittämisestä.

Se mitä en tiennyt oli ettei itseään tarvitse kehittää, hahhahhaa!

Koulutukseen kuului valmennusta niin opettajiemme, ohjaajiemme kuin koulukavereidemme toimesta, joten näin miten eri tavoin eri ihmiset valmensivat.

Sain tärkeimmän valmennuskokemuksen juuri ennen suurta oivallustani.

Ensimmäisen jenkkikuukauden aikana kaikki tuntui menevän pieleen. Lapsemme ei sopeutunut uuteen unirytmiin, jouduimme vaihtamaan kämppää vuokraemännän mokan takia ja jatkuvan univelan kourissa ehdin ajautua todella syvälle omaan synkkään ajatteluuni.

Hermostuin koko ajan lapselle ja miehelle ja koin olevani Maailman Paskin Äiti ja huono puoliso. Harkitsin vakavasti että eroaisin lasteni isästä ja luovuttaisin tuossa vaiheessa ainoan lapsemme hänelle, jottei kummankaan heistä tarvitsisi kärsiä hermoheikkoudestani.

Pyysin apua omalta ryhmänohjaajaltani, kokeneelta kolmen prinsiipin mukaan valmentavalta Elise Coitilta. Yksi keskustelu hänen kanssaan muutti sai minut näkemään, etten ole hyvä tai huono äiti, olen vain äiti, joka levollisessa mielentilassa toimii fiksusti ja ahdistuneena toimii vähemmän fiksusti. Tämän ymmärryksen myötä suhteeni äitiyteen pysyvästi helpommaksi ja armollisemmaksi. Kun en stressannut omasta käytöksestäni, aloin käyttäytyä paremmin!

Pian sen jälkeen oivalsin miten sumealla logiikalla vaihtuvat mielentilat vaikuttavat ajatteluumme, joka puolestaan luo kokemuksemme elämästä. Oivalsin tämän omin päin enkä esimerkiksi valmennussession aikana, mutta totta kai oivallusta ennen kuulemani luennot edesauttoivat oivalluksen syntymistä.

Koulutuksessamme painotettiin aika paljon sitä, että jokaisella valmentajalla kannattaa olla oma valmentaja. Uskoin opettajiani ja palkkasin fiksuimman koulukaverini valmentamaan minua seuraavan kesän ajaksi. Tarkoituksena oli jatkaa vielä kesän jälkeen, mutta mitä pidemmälle valmennussessiot etenivät, sitä enemmän aloin miettiä niiden mielekkyyttä.

Totta kai oli kivaa keskustella oman valmentajan kanssa kolmesta prinsiipistä ja ”syventää omaa ymmärrystään inhimillisestä kokemuksesta”. Aika usein sessioiden aikana mieleen kuitenkin juolahti että yritin nyt etsimällä etsiä jotain ongelmaa tai puutetta omassa ajattelussani, jonka olisin voinut korjata. Valmennuskauden päätyttyä kerroin etten haluaisi jatkaa valmennussuhdetta.

Sen jälkeen olen aika ajoin kysynyt itseltäni pitäisikö minun hakeutua uudestaan vaikkapa jonkun kokeneemman valmentajan valmennettavaksi.

Kerta toisensa jälkeen vastaus on sama: koen että minulla on jo kaikki henkiset edellytykset toteuttaa itseäni, voida hyvin ja pärjätä vastoinkäymisten kanssa.

Mihin henkistä valmennusta tarvitaan?

Juttelin äskettäin ystäväni Angelika Leikolan kanssa valmentamisesta. Hän kertoi tässä tärkeässä kirjoituksestaan halustaan irtisanoutua kokonaan valmennus-sanasta, koska kokee sen johtavan harhaan.

Angelikan kirjoitus sai minutkin miettimään paitsi valmentaja-tittelin käyttöä, myös sitä, miksi ja miten haluan valmentaa.

Monet kolmen prinsiipin ajatusmallia opettavat toimivat amattinimikkeellä ”three principles facilitator” — kolme prinsiippiä fasilitaattoreiksi. Fasilitaattorin työkirjan  mukaan fasilitaattori on ”puolueeton osapuoli, joka keskittyy ryhmäprosessiin ja auttaa ryhmää ideoimaan vaihtoehtoja, tekemään päätöksiä ja ratkaisemaan ongelmia.”

Vaikka virallinen koulutuksessa saamani titteli on ”Certified Transformative Coach ™”, minusta alkaa vähitellen tuntua että ehkäpä fasilitaattori olisi parempi termi kuvaamaan sitä mitä teen.

Minun tieni valmentajaksi ei (onneksi) vedä dramaattisuudessaan vertoja Angelikan tarinalle.

Koen saaneeni jotain hyötyä kaikista valmennuskokemuksistani, koska hakeutuessani valmennukseen olin valmis muutokseen ja ymmärryksen syventämiseen. Ihmismielen ominaisuuksiin kun kuuluu toimittaa minulle sitä mitä tilaan.

Nyky-ymmärryksestäni käsin en usko siihen, että tarvitsemme ulkoisia tavoitteita kokeaksemme onnea. Näin ollen ensisijaisesti tällaisten ulkoisten ”tienaan miljoonan”, ”voitan Oscarin”, ”saan parisuhteen” -tyyppisten tavoitteiden asettamiseen ja täyttämiseen tähtäävä valmennus näyttää minun silmissäni turhalta.

Sen sijaan koen että oivallukset, joita sain omassa koulutuksessani, muuttivat oman kokemukseni elämästä dramaattisesti kevyemmäksi ja helpommaksi.

Olosuhteeni ovat oivalluksenkin jälkeen olleet hetkittäin varsin haastavia, mutta siitä huolimatta olen kokenut varsin vähän stressiä, ahdistusta ja pelkotiloja.

Kun en enää koe tarvetta etsiä itseäni ja muuttaa yksittäisiä ajatuksiani, minulle on jäänyt enemmän aikaa ja energiaa ratkoa käytännön ongelmia, nauttia elämästä ja toteuttaa itseäni ihan vain huvin vuoksi.

Joskus yön pimeydessä mietin, miten paljon hedelmällisemmin olisin voinut aikani käyttää, jos olisin oivaltanut samat asiat jo vuosia sitten. Olisin säästynyt turhalta kärsimykseltä ja ollut tekemättä virheitä, jotka maksoivat minulle rahaa, ihmissuhteita, työtilaisuuksia ja koteja.

Palattuani taas mielenrauhaan muistan, että asiat menevät niin kuin menevät, ei ole mitään universaalisti oikeaa tapaa elää ja jossittelu on turhaa.

Minä valmennan, koska haluan jakaa tämän elämää helpottavan ymmärryksen niiden ihmisten kanssa, joita kiinnostaa vapautua turhasta stressistä ja ahdistuksesta ja keskittyä oman navan kaivamisen sijaan tästä hetkestä nauttimiseen, käytännön ongelmien ratkaisemiseen ja itsensä toteuttamiseen.

Kaikista osaamistani asioista tämän ymmärryksen takana olevien periaatteiden opettaminen näyttää hyödyttävän eniten muita.

Mitä sinä odottaisit valmentamiselta?

Uskon että jokainen valmentaja alkaa valmentamaan siksi, että haluaa auttaa toisia.

Samaan aikaan pidän mahdollisena, että joskus jollekulle oman brändin rakentaminen, bisneksen tekeminen ja/tai oman egon pönkittäminen voi tulla auttamista tärkeämmäksi.

Sitä tavallisemmaksi ongelmaksi koen kuitenkin sen, ettei valmentaja (lue: minä) osaa kertoa muille tarpeeksi selvästi ja konkreettisesti miten hän voisi heitä auttaa.

Tänä aamuna mieleeni juolahti, ettei muiden käsitys valmentamisesta ole ehkä sama kuin minulla. Niinpä en välttämättä osaa kertoa, miten minä voisin auttaa esimerkiksi sinua. Toisaalta en ehkä tiedä, mihin sinä oikeasti kaipaisit eniten apuani.

Olen utelias — mitä sinä ajattelet valmentamisesta:

  1. Mitä sinulle tulee henkisestä valmentamisesta mieleen?
  2. Mihin omaan ongelmaasi olet hakenut tai voisit kuvitella hakevasi ulkopuolista apua?
  3. Jos harkitset valmentajan palkkaamista, miten toivot valmennuksen auttavan?
  4. Jos olet jo käyttänyt valmentajaa, mitä hyötyä koit siitä olevan?
  5. Kiinnostaako sinua enemmän kasvokkain tapahtuva valmennus vai puhelimitse tai esimerkiksi chatilla tai sähköpostitse tapahtuva valmennus?

LISÄYS: Juteltuani  ”valmennuspuhelun” päätteeksi erään VIP-jäsenen kanssa siitä millainen puhelu oli ja miten hän ymmärtää valmennuksen, keksin mikä kuvaa paremmin sitä mitä teen: keskustelu.

Minä en omavalmentajan tavoin laadi henkisiä treeniohjelmia ja vahdi että asiakas toteuttaa ne. En laita tekemään aarrekarttoja tai yritä pyyhkiä muistoja tai ajatuksia.

Sen sijaan kuuntelen, yritän ymmärtää miten toinen näkee maailman ja esittelen täysin uuden näkökulman vanhoihin ongelmiin. Keskustelujen aikana yleensä nauretaan paljon — silloinkin kun puhutaan vaikeista asioista. Keskustelun jälkeen olo on yleensä kevyempi, vapautuneempi ja luottavaisempi.

Jos sinua kiinnostaa ”valaiseva ja vapauttava keskustelu”, ota yhteyttä: kutri@kutri.net tai +358-44 953 6537 niin katsotaan miten minä voin auttaa sinua näkemään asiat uudessa valossa.

Tarvitsetko sinä henkistä valmennusta?

Kesä 2010 oli yksi elämäni raskaimmista ajanjaksoista. Olin saanut puoli vuotta aikaisemmin esikoiseni, kirjoittanut kolme kuukautta hulluna erästä televisiosarjaa kokonaan uusiksi, yrittänyt tukea isäpuoltani saattohoitavaa äitiäni ja asunut perheeni kanssa parissa eri paikassa putkiremonttia paossa.

Esikoisellani oli sinä kesänä kuukauden ajan kausi, jolloin hän nukkui yönsä tunnin pätkissä herättäen minut aina itkullaan. Tunsin että olin vankina omassa elämässäni.

Kaipasin epätoivoisesti jotain uutta elämääni. Parin mutkan kautta päädyin menestysvalmentaja Rich Litvinin valmennettavaksi.

Ainakin tuolloin Rich edusti perinteisempää koulukuntaa, joka lähtee olettamuksesta että ollaksemme onnellisia meidän pitää asettaa tavoitteita ja toteuttaa ne.

Niinpä asetimme minulle hienoja tavoitteita, joiden eteen yritin tehdä töitä. Niin kauan kun ajattelin tavoitetta hyvällä fiiliksellä, saatoin kokea hyvää oloa ja innostusta. Väsyneenä tai muuten huonolla tuulella tavoitteet saattoivat tuntua mahdottomilta ja ajatus niistä saattoi jopa ahdistaa.

Lopulta valmennus päättyi. En toteuttanut unelmiani, mutta koin saaneeni valmennuksesta jotain uusia työkaluja unelmien toteuttamiseen. Ajatus siitä että voisin halutessani muuttaa elämääni tuntui hyvältä.

Ennen kaikkea ajattelin nyt tietäväni mitä valmentaminen on. Seuraavana kesänä innostuin kokeilemaan sitä itse valmentamalla ilmaiseksi 13 upeaa naista. Heidänkin kanssaan keskityimme pitkälti etsimään ja toteuttamaan unelmia.

Varmasti siitä oli enemmän iloa kuin jos emme olisi tehneet mitään, mutta jälkeenpäin olen kyllä miettinyt olisiko valmennuksella ollut suurempi vaikutus heidän elämäänsä, jos olisin silloin ymmärtänyt mitä ymmärrän nyt.

Tammikuussa 2012 lähdin Los Angelesiin opiskelemaan transformatiiviseksi valmentajaksi Michael Neillin Supercoach Academyyn.

En odottanut koulutukselta mitään ihmeellistä oivallusta, koska luulin siinä vaiheessa jo tietäväni kaiken itsensä kehittämisestä.

Se mitä en tiennyt oli ettei itseään tarvitse kehittää, hahhahhaa!

Koulutukseen kuului valmennusta niin opettajiemme, ohjaajiemme kuin koulukavereidemme toimesta, joten näin miten eri tavoin eri ihmiset valmensivat.

Sain tärkeimmän valmennuskokemuksen juuri ennen suurta oivallustani.

Ensimmäisen jenkkikuukauden aikana kaikki tuntui menevän pieleen. Lapsemme ei sopeutunut uuteen unirytmiin, jouduimme vaihtamaan kämppää vuokraemännän mokan takia ja jatkuvan univelan kourissa ehdin ajautua todella syvälle omaan synkkään ajatteluuni.

Hermostuin koko ajan lapselle ja miehelle ja koin olevani Maailman Paskin Äiti ja huono puoliso. Harkitsin vakavasti että eroaisin lasteni isästä ja luovuttaisin tuossa vaiheessa ainoan lapsemme hänelle, jottei kummankaan heistä tarvitsisi kärsiä hermoheikkoudestani.

Pyysin apua omalta ryhmänohjaajaltani, kokeneelta kolmen prinsiipin mukaan valmentavalta Elise Coitilta. Yksi keskustelu hänen kanssaan muutti sai minut näkemään, etten ole hyvä tai huono äiti, olen vain äiti, joka levollisessa mielentilassa toimii fiksusti ja ahdistuneena toimii vähemmän fiksusti. Tämän ymmärryksen myötä suhteeni äitiyteen pysyvästi helpommaksi ja armollisemmaksi. Kun en stressannut omasta käytöksestäni, aloin käyttäytyä paremmin!

Pian sen jälkeen oivalsin miten sumealla logiikalla vaihtuvat mielentilat vaikuttavat ajatteluumme, joka puolestaan luo kokemuksemme elämästä. Oivalsin tämän omin päin enkä esimerkiksi valmennussession aikana, mutta totta kai oivallusta ennen kuulemani luennot edesauttoivat oivalluksen syntymistä.

Koulutuksessamme painotettiin aika paljon sitä, että jokaisella valmentajalla kannattaa olla oma valmentaja. Uskoin opettajiani ja palkkasin fiksuimman koulukaverini valmentamaan minua seuraavan kesän ajaksi. Tarkoituksena oli jatkaa vielä kesän jälkeen, mutta mitä pidemmälle valmennussessiot etenivät, sitä enemmän aloin miettiä niiden mielekkyyttä.

Totta kai oli kivaa keskustella oman valmentajan kanssa kolmesta prinsiipistä ja ”syventää omaa ymmärrystään inhimillisestä kokemuksesta”. Aika usein sessioiden aikana mieleen kuitenkin juolahti että yritin nyt etsimällä etsiä jotain ongelmaa tai puutetta omassa ajattelussani, jonka olisin voinut korjata. Valmennuskauden päätyttyä kerroin etten haluaisi jatkaa valmennussuhdetta.

Sen jälkeen olen aika ajoin kysynyt itseltäni pitäisikö minun hakeutua uudestaan vaikkapa jonkun kokeneemman valmentajan valmennettavaksi.

Kerta toisensa jälkeen vastaus on sama: koen että minulla on jo kaikki henkiset edellytykset toteuttaa itseäni, voida hyvin ja pärjätä vastoinkäymisten kanssa.

Mihin henkistä valmennusta tarvitaan?

Juttelin äskettäin ystäväni Angelika Leikolan kanssa valmentamisesta. Hän kertoi tässä tärkeässä kirjoituksestaan halustaan irtisanoutua kokonaan valmennus-sanasta, koska kokee sen johtavan harhaan.

Angelikan kirjoitus sai minutkin miettimään paitsi valmentaja-tittelin käyttöä, myös sitä, miksi ja miten haluan valmentaa.

Monet kolmen prinsiipin ajatusmallia opettavat toimivat amattinimikkeellä ”three principles facilitator” — kolme prinsiippiä fasilitaattoreiksi. Fasilitaattorin työkirjan  mukaan fasilitaattori on ”puolueeton osapuoli, joka keskittyy ryhmäprosessiin ja auttaa ryhmää ideoimaan vaihtoehtoja, tekemään päätöksiä ja ratkaisemaan ongelmia.”

Vaikka virallinen koulutuksessa saamani titteli on ”Certified Transformative Coach ™”, minusta alkaa vähitellen tuntua että ehkäpä fasilitaattori olisi parempi termi kuvaamaan sitä mitä teen.

Minun tieni valmentajaksi ei (onneksi) vedä dramaattisuudessaan vertoja Angelikan tarinalle.

Koen saaneeni jotain hyötyä kaikista valmennuskokemuksistani, koska hakeutuessani valmennukseen olin valmis muutokseen ja ymmärryksen syventämiseen. Ihmismielen ominaisuuksiin kun kuuluu toimittaa minulle sitä mitä tilaan.

Nyky-ymmärryksestäni käsin en usko siihen, että tarvitsemme ulkoisia tavoitteita kokeaksemme onnea. Näin ollen ensisijaisesti tällaisten ulkoisten ”tienaan miljoonan”, ”voitan Oscarin”, ”saan parisuhteen” -tyyppisten tavoitteiden asettamiseen ja täyttämiseen tähtäävä valmennus näyttää minun silmissäni turhalta.

Sen sijaan koen että oivallukset, joita sain omassa koulutuksessani, muuttivat oman kokemukseni elämästä dramaattisesti kevyemmäksi ja helpommaksi.

Olosuhteeni ovat oivalluksenkin jälkeen olleet hetkittäin varsin haastavia, mutta siitä huolimatta olen kokenut varsin vähän stressiä, ahdistusta ja pelkotiloja.

Kun en enää koe tarvetta etsiä itseäni ja muuttaa yksittäisiä ajatuksiani, minulle on jäänyt enemmän aikaa ja energiaa ratkoa käytännön ongelmia, nauttia elämästä ja toteuttaa itseäni ihan vain huvin vuoksi.

Joskus yön pimeydessä mietin, miten paljon hedelmällisemmin olisin voinut aikani käyttää, jos olisin oivaltanut samat asiat jo vuosia sitten. Olisin säästynyt turhalta kärsimykseltä ja ollut tekemättä virheitä, jotka maksoivat minulle rahaa, ihmissuhteita, työtilaisuuksia ja koteja.

Palattuani taas mielenrauhaan muistan, että asiat menevät niin kuin menevät, ei ole mitään universaalisti oikeaa tapaa elää ja jossittelu on turhaa.

Minä valmennan, koska haluan jakaa tämän elämää helpottavan ymmärryksen niiden ihmisten kanssa, joita kiinnostaa vapautua turhasta stressistä ja ahdistuksesta ja keskittyä oman navan kaivamisen sijaan tästä hetkestä nauttimiseen, käytännön ongelmien ratkaisemiseen ja itsensä toteuttamiseen.

Kaikista osaamistani asioista tämän ymmärryksen takana olevien periaatteiden opettaminen näyttää hyödyttävän eniten muita.

Mitä sinä odottaisit valmentamiselta?

Uskon että jokainen valmentaja alkaa valmentamaan siksi, että haluaa auttaa toisia.

Samaan aikaan pidän mahdollisena, että joskus jollekulle oman brändin rakentaminen, bisneksen tekeminen ja/tai oman egon pönkittäminen voi tulla auttamista tärkeämmäksi.

Sitä tavallisemmaksi ongelmaksi koen kuitenkin sen, ettei valmentaja (lue: minä) osaa kertoa muille tarpeeksi selvästi ja konkreettisesti miten hän voisi heitä auttaa.

Tänä aamuna mieleeni juolahti, ettei muiden käsitys valmentamisesta ole ehkä sama kuin minulla. Niinpä en välttämättä osaa kertoa, miten minä voisin auttaa esimerkiksi sinua. Toisaalta en ehkä tiedä, mihin sinä oikeasti kaipaisit eniten apuani.

Olen utelias — mitä sinä ajattelet valmentamisesta:

  1. Mitä sinulle tulee henkisestä valmentamisesta mieleen?
  2. Mihin omaan ongelmaasi olet hakenut tai voisit kuvitella hakevasi ulkopuolista apua?
  3. Jos harkitset valmentajan palkkaamista, miten toivot valmennuksen auttavan?
  4. Jos olet jo käyttänyt valmentajaa, mitä hyötyä koit siitä olevan?
  5. Kiinnostaako sinua enemmän kasvokkain tapahtuva valmennus vai puhelimitse tai esimerkiksi chatilla tai sähköpostitse tapahtuva valmennus?

LISÄYS: Juteltuani  ”valmennuspuhelun” päätteeksi erään VIP-jäsenen kanssa siitä millainen puhelu oli ja miten hän ymmärtää valmennuksen, keksin mikä kuvaa paremmin sitä mitä teen: keskustelu.

Minä en omavalmentajan tavoin laadi henkisiä treeniohjelmia ja vahdi että asiakas toteuttaa ne. En laita tekemään aarrekarttoja tai yritä pyyhkiä muistoja tai ajatuksia.

Sen sijaan kuuntelen, yritän ymmärtää miten toinen näkee maailman ja esittelen täysin uuden näkökulman vanhoihin ongelmiin. Keskustelujen aikana yleensä nauretaan paljon — silloinkin kun puhutaan vaikeista asioista. Keskustelun jälkeen olo on yleensä kevyempi, vapautuneempi ja luottavaisempi.

Jos sinua kiinnostaa ”valaiseva ja vapauttava keskustelu”, ota yhteyttä: kutri@kutri.net tai +358-44 953 6537 niin katsotaan miten minä voin auttaa sinua näkemään asiat uudessa valossa.