Sinä olet ihme

Sinä olet ihme.

Sinä sait alkusi yhdestä ainoasta solusta: munasolusta, jonka siittiö hedelmöitti.

Todennäköisyys siihen, että juuri se siittiö hedelmöitti juuri sen munasolun on käytännössä olematon. Ja silti se tapahtui.

Pysyit äitisi kohdussa ainakin kriittisimpien kuukausien ajan.

Selvisit synnytyksestä, lapsuudesta ja peruskoulusta.

Opit ymmärtämään että pienet mustat vänkyrät ovat kirjaimia, jotka edustavat äänteitä,  joista muodostuu sanoja ja lauseita. Siksi voit nyt lukea tätä.

Oletko ikinä miettinyt miten ihmeellistä se on?

Sinä olet tärkeä.

Vain olemalla olemassa jätät jäljen tähän maailmaan.

Samalla tavalla kuin perhosen siiven isku voi johtaa tornadoon toisella puolella maailmaa, jokainen sanomasi sana ja tekemäsi valinta voi käynnistää odottamattoman tapahtumaketjun.

Voi olla että hymy, jonka lahjoitit tuntemattomalle, palauttaa hänen uskonsa ihmiskuntaan ja saa hänet tarttumaan tarjoukseen, joka muuttaa hänen elämänsä.

Oven avaaminen kauppakasseja raahavalle pienten lasten äidille saattaa saada hänet paremmalle tuulelle, niin että hän päätyy kotiin päästyään olemaan ystävällisempi puolisolleen, mikä johtaa yllättävään positiiviseen kierteeseen, joka pelastaa heidän parisuhteensa.

Keräysrasiaan hetkellisessä anteliaisuuden puuskassa pudottamasi seteli voi pelastaa ihmishengen toisella puolella maailmaa.

Sinä olet rakkaus.

Sinä synnyit sydän täynnä rakkautta.

Se rakkaus on yhä sydämessäsi, valmiina täyttämään sinut.

Riittää että annat itsellesi luvan rakastaa täysin sydämin.

Eräs päivä on viimeisesi.

Kukaan meistä ei tiedä mikä.

Varmaa on vain, että sinulla on tämä hetki.

Miten haluat käyttää sen?

”En voinut kuvitella”: 2. Miten paljon voin rakastaa

Edellisen valitusvirren jälkeen haluan kertoa miksi jatkuvasta uupumuksesta huolimatta olen onnellinen siitä että tulin äidiksi.

Vaikka tiesin, että tulisin tuntemaan vauvaani kohtaan suurempaa rakkautta kuin ketään muuta kohtaan, en osannut mitenkään kuvitella miten syvältä, hyvältä ja kokonaisvaltaiselta rakkauteni lastani kohtaan voi tuntua.mOikeastaan en edes osaa kuvailla sitä sanoin, mikä on minulle harvinaista. Olen vain ihan kertakaikkisen lääpälläni lapseeni.

Tunne ei kuitenkaan ole ollut alusta alkaen yhtä vahva tai ainakaan samanlainen.

Vauvan ollessa ihan pienenä vielä enemmän omassa maailmassaan ja siksi enemmän kuin pieni eläimenpoikanen, rakkaudentunteeni häntä kohtaan tuntuu enemmän vaistonvaraiselta suojelu- ja huolehtimisvaistolta. Itkevä, kitisevä tai ihan vain ynähtelevä vauva tuntui ikään kuin vetävän kehoani puoleensa. Välillä tunsin olevani kuin narttukoira, joka lasittunut katse silmissään ”hösää” pentujensa ympärillä: tökkii kuonolla, nuolaisee sieltä täältä, laskeutuu pentujen viereen imettämään ja hädin tuskin kiinnittää huomiota omistajiinsa.

Siinä vaiheessa kun poika muuttui sosiaalisemmaksi ja alkoi hymyillä ja jokellella — samoin kuin oppi vääntämään suupielet ihan mahdottoman alas ja itkemään kyyneleet silmissä — rakastuin häneen niin kuin persoonaan rakastutaan eli vähän samalla tavalla kuin rakastun ensi-ihastuksen jälkeen puolisoon tai läheisiin ystäviin. Poikamme on selvästi iloinen, sosiaalinen ja puhelias — kuten myös yhtä kärsimätön ja temperamenttinen kuin vanhempansa. Myös pientä draamaprinssimäistä käytöstä on havaittavissa…

Vauva on tuonut lisää rakkautta elämääni myös laajemmassa merkityksessä.

Eräs miespuolinen tuttuni totesi esikoisensa saamisen jälkeen että ”mä rakastan lastani enemmän kuin vaimoani — mutta mä rakastan nyt myös vaimoani enemmän kuin koskaan ennen, koska se on mun lapseni äiti.”

Vaikka väite tuntui tuolloin hieman radikaalilta, tiedän nyt ihan tasan tarkkaan mitä hän sillä tarkoitti. Aina kun näen miten lapsen isä puuhaa jotain lapsensa kanssa — leikittää, naurattaa, jututtaa, hyssyttää tai syöttää vauvaa, vaihtaa vaippaa, nukkuu vauvan kanssa — tunnen rakastuvani mieheen ikään kuin uudestaan: entistä syvemmin ja vahvemmin. Tai kuten sanoin lapsen isälle pari päivää sitten: ”rakastan teitä kumpaakin ihan älyttömästi, mutta kun näen teidät yhdessä, rakastan teitä triplasti enemmän”.

Olen kuullut usein sanottavan, että pikkulapsiaika on kaikkein rankinta aikaa pariskuntien elämässä ja siksi pienten lasten vanhempien kannattaisi sinnitellä yhdessä ainakin siihen asti kun kuopus täyttää kolme vuotta, ennen kuin päättävät erota.

Olen itsekin kokenut miten jatkuva univelka tekee helposti kärttyisemmäksi ja saa vanhemmat ärähtelemään toisilleen ihan naurettavan pienistä jutuista. Pienestä ärähdyksestä eskaloituu äkkiä jättiriita ja jos voimat eivät riitä riidan sopimiseen, siitä jää helposti kaunaa kaihertamaan sydänalaa, jolloin on vaikeampaa tuntea rakkautta toista kohtaan.

Erilaisia pienten lasten vanhempien parisuhteita seurattuani olen alkanut epäillä, että ehkä tärkein tekijä siinä parantaako vai pahentaako lapsi parisuhdetta on se, miten isä (tai miksei äitikin) suhtautuu lapseen ja missä määrin hän osallistuu lapsen hoitoon. Tai ainakin niissä tuntemissani perheissä, joissa lapsi on parantanut parisuhdetta, isät viettävät suhteellisen paljon aikaa jo ihan vauvojen kanssa ja muutenkin osallistuvat kotitöihin. Otos ei tietenkään ole valtavan iso, joten havaintoni voi olla väärä tai puutteellinen.

Miten isän sitten saa innostumaan lastenhoidosta ja kotitöistä, onkin toinen juttu…

Seuraavaksi (ties koska): En voinut kuvitella miten aika rientää