Tällä vähän yli 2 minuuttia pitkällä videolla kerron miksi on tärkeää kysyä itseltään ”kuinka voin auttaa”?.
Joulukalenteri 2013: 16. Kuinka voin auttaa?
Joulukalenteri 2013: 10. Onko tämä universaali totuus?
Tällä 2,5 minuuttia pitkällä videolla kysyn yhden tärkeimmistä ja voimallisimmista kysymyksistä, joita voimme itsellemme esittää.
Tässä käyttöesimerkkejä:
- Onko universaali totuus, että puolisoni on AINA aamuisin kärttyinen?
- Onko universaali totuus, ettei KUKAAN ymmärrä minua?
- Onko universaali totuus, että mokaaminen on hävettävää?
- Onko universaali totuus, että tämän ikäinen ei saa enää töitä?
- Onko universaali totuus, etten saa nousta vastarintaan?
- Onko universaali totuus, että kumppanini pitää huomioida minua?
- Onko universaali totuus, etten voi rakastaa läheistäni täysin sydämin, jos hän käyttäytyy näin?
- Onko universaali totuus, etten saa rentoutua ennen kuin X tapahtuu?
- Onko universaali totuus, etten voi olla onnellinen, ennen kuin X tapahtuu?
Joulukalenteri 2013: 9. Miten voin ottaa ilon irti tästä hetkestä?
Tällä vähän yli kaksi minuuttia pitkällä videolla kysyn miten voisit nauttia enemmän tästä hetkestä.
Oletko laihduttamassa tai mietitkö laihduttamista? Ole kiltti ja vastaa kyselyyni! Voit voittaa VIP-jäsenyyden tai valmennuspuhelun.
Joulukalenteri 2013: 7. Voinko antaa itseni kokea rakkautta ilman rajoituksia
Tämän päivän video on 6 minuuttia pitkä, koska se käsittelee ihmissuhteidemme kannalta tärkeintä kysymystä. Selitän videolla miksi kysymys on nimenomaan ”annanko kokea rakkautta” eikä ”annanko itseni rakastaa”.
Puhun myös rakkauden salaisesta sääntökirjasta, josta olen puhunut mm. täällä kaikille avoimella videolla sekä tällä VIP-jäsenten ja äitiyskurssilaisten 30 minuuttia pitkällä videolla.
Haluatko kokea enemmän rakkautta, mielenrauhaa ja hyvää oloa? Liity Kutri.net:in VIP-jäseneksi.
Kiitos siitä, että lapseni valvottavat
”Älä pilaa sitä mitä sinulla on haluamalla sitä mitä sinulta puuttuu; muista että se mitä sinulla on nyt oli joskus niiden asioiden joukossa, joita vain toivoit.”
— Epikuros
Eilen Yhdysvalloissa vietettiin kiitospäivää. Tänään aamulla mietin mistä olisin kiitollinen.
Takana on viikko järjettömän rikkonaisia öitä kun kuopus nukkuu levottomasti opittuaan juuri konttaamaan ja juuri kyselykauteen päässyt esikoinen puhuu unissaan (ja välillä valveillakin).
Esimerkiksi viime yönä klo 3:30 jouduin hakemaan esikoisen keittiöstä ja käymään hänen kanssaan seuraavan keskustelun:
Äiti: Olli, nyt takaisin sänkyyn.
Olli: Miksi?
Äiti: Koska on yö ja pitää nukkua.
Olli: Miksi?
Äiti: Että jaksaa aamulla leikkiä.
Olli: Miksi?
Äiti: [vetää syvään henkeä, muistaa että tuntee vain ajattelunsa] Äiti on nyt tosi tosi väsynyt ja äiti haluaa nukkua. Nyt äkkiä sänkyyn.
Olli: Miksi?
Tuo Epikuroksen sitaatti sopii tähän tilanteeseen kuin nenä päähän.
Kyllä, juuri nyt elämäni on ainakin unimittarilla mitattuna haastavampaa kuin koko elämäni aikana. Kyllä, välillä tulee todella kova ikävä lapsettomia aikoja, jolloin sain nukkua milloin huvitti ja miten paljon tahansa huvitti.
Mutta noina aikoina haaveilin usein lapsista. Synkkinä hetkinä pelkäsin, että äitiys jää minulta kokematta.
Ei jäänyt. Vaikka nyt on kuinka rankkaa, niin mitä sitten? Tämä on vain suhteellisen lyhyt vaihe elämässäni.
Kamalimpienkin öiden jälkeen minulla on päivällä hetkiä, jolloin olen energinen ja skarppi. Vaikka olisin kuinka väsynyt, voin kokea mielenrauhaa.
Mitä sitten jos öisin valvotaan? Päivällä iloitaan lasten uusista taidoista ja ajatuksista. Seuraava aamu kun herään nukuttuani edes yhden kolmen tunnin pätkän tuntuu taivaalliselta.
Onko sinun elämässäsi jotain sellaista, joka tuntuu juuri nyt rasitteelta, vaikka aikanaan unelmoit siitä?
Voitko antaa itsesi olla kiitollinen siitä, että sait mitä halusit?
Mitä tunnetta haluat tuntea?
Mistä sinä unelmoit? Mitä haluat saavuttaa elämässäsi? Mitä elämästäsi tuntuu puuttuvan?
Kuuntelin eilen illalla tiskejä laittaessani kuinka ihana Danielle LaPorte puhui Lewis Howesin The School of Greatness -podcastissa halusta, joka näyttää suuntaa.
Daniellen tärkein kysymys on:
Mitä haluan tuntea? (How do I want to feel?)
Väitän Daniellen tavoin että tavoitellessamme eri asioita haemme oikeasti tietynlaista tunnetilaa: turvallisuutta, iloa, intohimoa, rakkautta, mielenrauhaa, yltäkylläisyyttä.
Danielle uskoo että tunnetilan saavuttamiseksi olisi tärkeää valita tavoitteet, jotka oikeasti tuovat tämän tunteen.
Minun ymmärryksestäni käsin vieläkin fiksumpaa on nähdä, että et koe kyseistä tunnetta nyt, koska kiristät itseäsi sillä saavuttamaan tavoitteesi.
Tai ainakin niin minä olen tehnyt.
Aikanaan ajattelin, etten voi tuntea oloani täysin turvalliseksi, ennen kuin omistaisin oman kodin tai ainakin tontin, jolle se voidaan rakentaa.
Sain ja menetin parikin tonttia ja talon. Asuin yhteensä pari vuotta muiden nurkissa.
Hämmästyksekseni huomasin voivani kokea oloni turvalliseksi silloinkin, kun koko omaisuuteni mahtui yhteen matkalaukkuun.
Ajattelin vuosikausia, etten voisi tuntea oloani seksikkääksi, ennen kuin kroppani olisi täydellinen ja kumppanini haluaisi jatkuvasti kanssani seksiä.
Viimeisen viiden vuoden aikana minulla on pahimmillaan 20 kg ylipainoa synnytysten jälkeen ja pienten lasten vanhempina koemme välillä ns. kuivia kausia.
Silti olen voinut kokea olevani seksikäs, mehukas ja ihana aikuinen nainen — jopa päivää synnytyksen jälkeen.
Nykyään annan itseni kokea vapaasti haluamiani tunteita.
Sen seurauksena osa vanhoista unelmistani on alkanut näyttää todella turhalta.
En enää unelmoi valtavasta talosta, jossa voisin pitää huikeita illallisia ihmisjoukoille, koska annan itseni kokea että olen hyvä ja rakastettava silloinkin, kun en tee vaikutusta muihin emännöintitaidoillani.
En unelmoi Oscar-patsaasta ja upeasta urasta Hollywoodissa, koska annan itseni kokea olevani arvokas tässä ja nyt.
Se ei tarkoita sitä, ettei minulla olisi visioita tai tavoitteita, joiden eteen teen töitä.
Päinvastoin: tavoitteistani on tullut suurempia ja haastavampia — mutta myös helpommin saavutettavia, kun hyvinvointini, onnellisuuteni, itsetuntoni ja omanarvontuntoni eivät enää riipu niiden toteutumisesta.
Laihduin ennätysajassa normaalipainooni viimeisen synnytyksen jälkeen ilman minkäänlaista itseinhoa.
Haluan opettaa koko Suomen kansalle vuoteen 2022 mennessä miten mielentilamme vaikuttaa ajatteluumme.
Ymmärryksestäni huolimatta mieleni vedättää minua välillä niin, että alan huomaamattani kiristää itseäni jollain tunteella. Näin käy erityisesti silloin, kun elämässä tuntuu olevan jotain todelliselta näyttäviä ongelmia.
Esimerkiksi tänä aamuna heräsin todella huonosti nukutun yön jälkeen.
Väsytti, ketutti ja ajattelin että ”kiva, nyt mä olen uuvuksissa ja kärttyinen koko päivän.”
Havahduin ajatuksiini. Mieleeni juolahti: ”Hetkinen, toihan on vain ajatus — kyllä mä voin tänäänkin kokea pirtetyttä ja mielenrauhaa.”
Jo tämä ajatus tuntui kevyemmältä kuin väsymys-ajatus. Hetkeä myöhemmin nauroin täysin pirteänä ystävän laittamalle tekstiviestille.
Mitä tunnetta sinä haluaisit kokea enemmän?
Mitä oletat että pitäisi tapahtua jotta voisit kokea sitä?
Voitko antaa itsesi kokea sitä tässä ja nyt?
Jos annat itsesi kokea tunnetta tässä ja nyt, mitä haluaisit luoda, muuttaa tai tehdä tästä tunteesta käsin?
[box icon=”star” style=”simple”] Haluatko lopettaa turhan stressaamisen ja murehtimisen? Kokea enemmän rakkautta ja onnea? Toteuttaa unelmasi?Eilen ajattelin että haluan viiltää ranteeni auki
Oletko koskaan kärsinyt jostain ongelmasta ja saanut siihen neuvoja ihmiseltä, jolla vastaavaa ongelmaa ei ole — eikä ehkä koskaan ole ollutkaan?
Ainakin minulla nousee silloin helposti mieleen ajatus ”hyvähän ton on sanoa…”
Esimerkiksi puolisoni jokapäiväiset ihmettelyt ”mikset sä vaan laita tavaroita paikalleen heti käytön jälkeen” herättävät minussa usein tämän ajatuksen.
Hyvähän jo lapsena järjestystä rakastaneen, siistissä kodissa kasvaneen ja elämänsä tavaroiden hyvää järjestystä vaativissa työpaikoissa työskennelleen on laittaa tavarat takaisin paikalleen. Se tapahtuu häneltä selkäytimestä.
Vastaavasti taas minun on helppo toteuttaa itseäni ja uskaltaa tehdä uusia asioita, koska minua on kannustettu siihen lapsuudesta asti. Nautin edelleen vanhempieni täydestä hyväksynnästä ja tuesta, menivät hankkeeni syteen tai saveen.
Ajattelin tätä eilen todettuani miehelleni että ”ennen vanhaan mä olisin tällaisessa tilanteessa palanut loppuun ja masentunut jo aikoja sitten.”
Hetkeä aikaisemmin olin istunut muutaman minuutin keittiön nurkassa itkemässä väsymystä, ahdistusta ja vitutusta.
Sitten ajatteluni oli taas kirkastunut sen verran, että mieleeni juolahti ”no, nää on nyt vaan ajatuksia — tässä hetkessä kaikki on OK”.
Olisin salaa halunnut jatkaa itsesäälissä rypemistä, mutta se tuntui järjettömältä. Nousin ylös, totesin miehelle etten pysty enää näköjään masentumaan ja aloin laittaa tiskejä.
Mietin tiskikonetta pakatessani, miten aiemmin aloin uskoa omia ankeita, ahdistuneita ja itsesäälisiä ajatuksiani paljon helpommisssakin olosuhteissa.
Kun mielentilani tuohon aikaan nousi ja mieleen juolahti ”ei tää tilanne ehkä niin paha ole”, kieltäydyin uskomasta kirkkaampaa ajatteluani. Luulin nimittäin sen olevan todellisuuspakoista haihattelua ja masentavien ajatusten totta.
Ovatko epätoivoiset ajatukseni totta?
Eilen synkimmällä hetkellä tuskaa ei tuottanut faktat että lapset ovat valvottaneet minua taas monta yötä, minulla on vain 1-3 tuntia aikaa päivässä tehdä töitä (ja välillä ei sitäkään) ja juuri nyt en tiedä mistä ja miten paljon tienaan tulevaisuudessa.
Nämä asiat ovat olleet tiedossani jo kuukausikaupalla.
Ahdistus syntyi seuraavista ajatuksista:
”Mä en saa ikinä tehtyä tarpeeksi töitä tältä väsymykseltä ja näiltä lapsilta ja meidän on myytävä kämppä ja muutettava mutsille.”
”Mä en kestä enää sekuntiakaan tätä v***n kaaosta. Mun pää räjähtää.”
”Mä haluan viiltää ranteeni auki.”
Muuten hyvä, mutta keväällä ja kesällä 2010 olin vähintään yhtä väsynyt ja kirjoitin yksin kokonaan uusiksi Villa Helena -televisiosarjan. Tekstimäärältään se vastasi 5-6 pitkää elokuvaa. Olen vieläkin ihmeissäni, että pystyin siihen.
Taloudellinen tulevaisuuteni on ollut enemmän tai vähemmän epävarma siitä lähtien kun aloin freelancer-käsikirjoittajaksi vuonna 1998.
Aikatauluni ovat olleet kireämmätkin viime kuukausien aikana ja silti olen pystynyt kirjoittamaan kirjaa, luomaan kirjahaasteen ja päivittämään kutri.net:iä suhteellisen säännöllisesti. Koska herään tätä nykyä pari tuntia ennen lapsia, minulla on enemmän energistä ja rauhallista työaikaa käytössä kuin kuukausi sitten.
Ajatus viiltohaavasta ja verenvuodosta pyörrytti ja iljetti enkä oikeasti halunnut kuolla.
Pääni ei räjähtänyt.
Toisin sanoen mikään tuskaa aiheuttavista ajatuksista ei ollut totta ainakaan nykytiedon valossa.
Miksi siis aiemmin olisin ottanut ne todesta? Koska luulin että ne pitäisi ottaa tosissaan.
En luule enää ja siksi pahin ahdistuskohtaukseni meni ohi muutamassa minuutissa ja yleisketutus muutamassa tunnissa päivien tai kuukausien sijaan.
Tänä aamuna elämäntilanteeni on täsmälleen sama kuin se oli eilen synkimmällä hetkellä. Siitä huolimatta olen juuri nyt hyvällä ja tarmokkaalla tuulella ja tyytyväinen itseeni. Uskon että selviän jotenkin näistäkin ajoista. En välttämättä kunnialla, mutta melko varmasti hengissä.
Minä en ole masentumatta tai palamatta loppuun, koska elämäni on käytännön tasolla helppoa. Ei, se on itse asiassa monella mittarilla mitattuna ns. perseestä.
Mieleeni saattaa jopa juolahtaa yhtä masentavia ajatuksia kuin mitä ajattelin aikanaan masentuneena.
Ainoa ero entiseen on se, etten ota mieleeni juolahtaneita ahdistavia ajatuksia vakavasti. Ainakaan kovin pitkää aikaa.
Olipa elämässäsi kuinka kamalaa tahansa ja vaikka mieleen miten nousisi ajatus ”haluan tappaa itseni” tai ”en selviä”, sinulla on joka hetki mahdollisuus nähdä että se on vain ajatus, jota ei tarvitse uskoa todeksi.
Sinulla on mahdollisuus huomata, että vaikka välillä kuinka kävisi epätoivon kuilussa, joka päivä on myös kirkkaita hetkiä, jolloin elämä ei tunnu ihan niin kauhealta tai ehkä jopa suorastaan hyvältä.
Näinä hetkinä näet kokonaistilanteesi selkeämmin ja todenmukaisemmin. Näinä hetkinä sinulla on mahdollisuus löytää vastauksia elämässäsi oleviin haasteisiin.
Tänään haastan sinut kiinnittämään huomiota ajatuksiin, joita ajattelet silloin kun fiiliksesi on vähintään neutraali.
Samalla haastan sinut viittaamaan kintaalla ajatuksille, joita ajattelet ahdistuneena, paineen alla tai pahalla mielellä. Anna olla, ne ovat vain ajatuksia.
[box icon=”exclamation-sign” style=”simple”] Jos elämäsi tuntuu nyt erityisen vaikealta tai haastavalta, tutustu Mielenrauhaa-kurssiin (ent. Aidon elämän kolme prinsiippiä). Tällä itseopiskeltavalla nettikurssilla opetan sinulle miten oma ajattelumme luo oman kokemuksemme, jolloin voit h.uomata ettei sinussa olekaan mitään vikaa ja voit kokea enemmän mielenrauhaa kaaoksenkin keskellä. Lue lisää täältä![/box]
Miten iloita elämästä kun ei ole iloittavaa
Puuttuuko elämästäsi jotain? Estääkö elämäntilanteesi sinua tekemästä asioita joista nautit?
Useimmat meistä ovat olleet elämässään tilanteessa, jossa meillä on vähemmän aikaa, rahaa tai energiaa käytössä kuin yleensä. Jotkut meistä ovat ehkä olleet tilanteessa, jossa paperilla kaikki näyttää ihan hyvältä, mutta koemme silti suurta tyytymättömyyttä tai kaipuuta.
Omassa elämässäni on viimeisen neljän vuoden aikana ollut enemmän rajoitteita kuin sitten lapsuuden. Kotiäitinä olen kantanut päävastuun kahdesta pienestä pojasta ja välillä talous on ollut todella tiukalla. Huonosti nukutut yöt ovat vieneet voimia ja keskittymiskykyä.
Parin ensimmäisen vuoden ajan tunsin jatkuvasti olevani vankilassa. Totta kai olin ”tiennyt” ennen kuin tulin raskaaksi, että äitiys sitoisi ja veisi energiaa. Olin jopa lukenut aiheesta kirjoja. Siitä huolimatta sen vaativuus oli shokki.
En kertakaikkiaan osannut kuvitella miltä tuntuisi olla toisen ihmisen hengestä ja hyvinvoinnista vastuussa käytännössä vuorokauden ympäri. Millaista on kun et pääse edes vessaan yksin. Millaista on herätä 8 kertaa yössä imettämään tai rauhoittamaan itkevää lasta.
Tänään elämäni on vieläkin rajoitetumpaa kuin kaksi vuotta sitten. Nyt minulla on kaksi lasta, jotka vaativat huomiotani. Taaperoikäinen lapsi hakee kuulemma äidin huomiota neljän minuutin välein. Välillä tuntuu että minuutin välein. Kuopuksella on eroahdistuskausi eli äidin toiseen huoneeseen katoaminen riittää hirvittävän itkun laukaisemiseen.
Siitä huolimatta tunnen tätä nykyä vain harvoin olevani vankilassa.
Mikä muuttui?
Olet tässä tilanteessa omasta halustasi (vaikkei siltä tunnu)
Olemme tottuneet ajattelemaan, että koemme asioita jotenkin ”suoraan”. Eli että ”vaikea elämäntilanteeni pakottaa minut kokemaan että olen vankilassa” tai että ”elämäni tuntuu niin ankealta, koska siellä ei ole mitään kivaa tai innostavaa asiaa.”
Oikeasti koet joka hetki vain oman ajattelusi ja se, mitä ajattelet elämästäsi vaihtelee mielentilasi mukaan.
Mielentila puolestaan vaihtelee omalla sumealla logiikallaan. Siihen vaikuttaa niin järkyttävän suuri määrä asioita, ettet voi koskaan olla varma, miksi juuri nyt mielentilasi laskee tai millä hetkellä se taas nousee.
Kun olen ihmisen perustilassa mielenrauhassa, näen että vaikka äkkiseltään voisi näyttää, että vaihtoehtoni ovat rajalliset, niin ei ole.
Ei ole mitään universaalia lakia, joka määrää että minun pitää pitää huolta näistä lapsista, jotka synnytin. Ei ole mitään universaalia lakia joka määrää että juuri minun pitää valvoa heidän kanssaan. Ei ole mitään universaalia lakia, joka sanoo että minun pitää laittaa lasten hyvinvointi työn edelle.
Minä olen tässä elämäntilanteessa, koska haluan olla siinä. Haluan olla siinä koska se tuntuu oikealta. Ja kun näen että olen tässä omasta vapaasta valinnastani, yhtäkkiä tilanne tuntuu tyydyttävältä.
Tämä johtuu siitä, että ihmismieli arvostaa enemmän asioita, jotka se uskoo valinneensa vapaasti kuin asioita, joita se ei koe valinneensa.
Tässä nk. korkeassa mielentilassa näen myös, että saan tässä tilanteessa paljon sellaista, mitä en saanut silloin, kun olin lapseton ja sain tehdä mitä minua huvitti. Saan kokea sellaisia rakkauden tunteita, joita en tiennyt mahdolliseksi. Saan enemmän fyysistä läheisyyttä kuin sitten lapsuuteni. Saan huomata olevani kestävämpi ja sitkeämpi kuin mitä tiesin olevani.
Ennen kaikkea näen, että tämä on vain lyhyt vaihe elämässäni. Nyt olen jo tilanteessa, jossa minulle vapautuu vuosi vuodelta enemmän aikaa, kun lapset osaavat tehdä itse asioita ja lähtevät päiväkotiin ja kouluun. Pian saatan jopa kaivata sitä, että lapseni olisivat vielä pieniä äidin seuralaisia eivätkä isoja jätkiä joita näkee enää harvoin.
Kun olen poikkeustilassa alhaisessa mielentilassa, en tietenkään näe tilanteessani mitään hyvää. Olen väsynyt, vihainen ja katkera. Mieleeni juolahtaa ajatuksia kuten ”elämäni menee hukkaan” tai ”on epäreilua että joudun olemaan aina lasten kanssa kun mies saa tehdä mitä sitä huvittaa” (vaikkei oikeasti saa).
En voi estää itseäni menemästä tilaan ja ajattelemasta näitä ajatuksia. Tätä nykyä ymmärrän, että ne kertovat enemmän tämän hetken mielentilastani kuin elämäntilanteestani.
Mitä vähemmän teen ongelmaa kurjasta olosta, sitä nopeammin se menee ohi. Mitä selkeämmin näen että ajatukseni ovat vain ajatuksia, eivät universaaleja totuuksia, sitä vähemmän ne ahdistavat.
Miten tämä hetki olisi toisenlainen, jos kaikki olisi toisin?
Tuntuuko sinusta vaikealta nähdä, että olet tässä tilanteessa pitkälti vapaasta tahdostasi?
Että voisit oikeasti lopettaa tylsän työsi, mutta valitset mieluummin sen tuoman taloudellisen turvan?
Että voisit oikeasti jättää ilkeän puolisosi, mutta arvostat niin paljon parisuhdestatustasi, ettet eroa?
Että taloudellisessa ahdingossa eläminen tuntuu helpommalta vaihtoehdolta kuin se, että alkaisit tehdä radikaaleja ratkaisuja sieltä päästäksesi, kuten muuttaisit ulkomaille.
Että elämässäsi on niin paljon hienoja asioita, että valitset mieluummin elämän vaikean sairauden kanssa kuin kuoleman?
Voisitko silti huomata, että moni tämän päivän hetkistä tuntuisi täsmälleen samalta, vaikka tilanne olisi toinen?
Todennäköisesti kävisit ihan samalla tavalla vessassa, söisit, nukkuisit tai peseytyisit.
Kävellessäsi kadulla paikasta toiseen ei olisi väliä sillä oletko köyhä vai rikas, työtön vai töissä.
Katsoisit todennäköisesti samoja televisio-ohjelmia, lukisit samoja lehtiä ja sinulla olisi edelleen samat vanhemmat.
Toisenlaisessa elämäntilanteessa osa asioista voisi olla paremmin, mutta osa myös huonommin.
Ennen kaikkea mielialasi laskisi ihan samalla tavalla kuin tänäänkin — kymmeniä kertoja päivässä. Jos uskot alhaisen mielentilasi ajatuksia nyt, uskot niitä todennäköisesti silloinkin.
Jos elämäsi tuntuu edelleen ankealta, ei hätää — olet vain alhaisessa mielentilassa. Kun mielialasi kohta nousee itsestään, et välttämättä edes muista näitä ajatuksia.
Kun olet taas korkeassa mielentilassa, kysy itseltäsi:
Mikä kaikki elämässäni olisi samanlaista, vaikka minua vaivaavat ongelmat poistuisivat?
Mikä kaikki elämässäni on juuri nyt ihan OK tai suorastaan hyvin?
[box icon=”exclamation-sign” style=”simple”]Haluatko kokea vähemmän stressiä ja ahdistusta ja enemmän hyvää oloa ja mielenrauhaa?
Varaa aika valaisevaan ja vapauttavaan keskusteluun kanssani: https://kutri.net/jasenet//uusiajatus
Tai liity kutri.net:in VIP-jäseneksi: https://kutri.net/jasenet//olevip
[/box]
Vietätkö liikaa aikaa menneisyydessä?
Mieti eilistä päivää. Mitä muistat siitä? Mieti viimeistä viikkoa, kuukautta ja vuotta. Mitä muistat niistä?
Se, mitä muistat riippuu siitä, missä mielentilassa juuri nyt olet. Jos olet alhaisessa mielentilassa eli stressaantunut, ahdistunut, väsynyt tai masentunut muistat enemmän kurjia ja ankeita hetkiä kuin jos olet pirteä ja hyvällä mielellä.
Et muista kaikkia tapahtumia vaan mielesi summaa muistelemasi ajanjakson muutamaan mielikuvaan. Muistat kesälomamatkan huippukohdat tai sen kurjasti päättyneen parisuhteen riidan, joka mielessäsi symboloi kaikkia riitoja.
Nämäkään muistot eivät ole yksi yhteen todellisten tapahtumien kanssa, vaan muuntuvat muistelukertojen ja mielentilan mukaan.
Katso ympärillesi. Mitä näet? Kiinnitä huomiota yksityiskohtiin. Mitä kuulet? Mitä kasvojesi iho aistii? Vedä syvään henkeä. Miltä tuntuu kun ilma virtaa sisään… Ja ulos?
Daniel Kahneman puhuu tässä TED-puheessa kahdesta eri tavasta, jolla koemme elämäämme: muistavasta minästä ja kokevasta minästä.
Kun muistelit menneitä tapahtumia, suhtauduit elämääsi muistavana minänä. Kun keskityit ympäristöösi ja kehoosi koit sen kokevana minänä.
Huomaatko mikä fiilisero näillä kahdella kokemuksella oli?
Sillä hetkellä kun keskityit muistelemaan menneisyyttä, et kokenut tätä hetkeä.
Sillä hetkellä kun olit tietoisesti läsnä tässä hetkessä, et muistanut menneisyyttäsi.
Kun olen kurjalla mielellä, mieleni hakeutuu helposti muistelemaan menneitä vääryyksiä, mokia tai ajanjaksoja, jotka miellän erityisen ankeiksi. Ennen vanhaan koin usein tarvetta maksimoida kurjuuttani paisuttelemalla kurjia muistoja mielessäni.
Vanhana käsikirjoittajana olen hyvä värittämään mielikuviani. Pian ajanjaksot, jolloin koin ehkä pari tuntia pahaa mieltä lähes joka päivä, näyttivät mielessäni ympärivuorokautiselta helvetiltä.
Tätä nykyä havahdun yleensä aika pian siihen että ”hetkinen, mähän koen vaan muistoni menneestä”. Sillä hetkellä kun havahdun tähän totuuteen tunteen voima vähenee. Muistojen voima kun piilee siinä, että eläydyn niihin niin kuin eläytyisin hyvään elokuvaan.
Olon keventyessä kiinnitän huomioni taas tähän hetkeen — eli palaan ”kokevaksi minäksi”. Tässä hetkessä asiat ovat yleensä vähintäänkin neutraalisti. Jos joku tai jokin olisi juuri uhkaamassa henkeäni, en todellakaan ehtisi muistella menneitä!
Ei ole universaalia sääntökirjaa, joka sanoo että on oikein olla läsnä tässä hetkessä eli elää elämäänsä kokevan minän kautta. Ei ole väärin hengata muistoissaan tai tulevaisuuden fantasioissa tämän hetken sijaan.
Mutta itsestäni näyttää vahvasti siltä, että mitä useammin huomioni on siinä, mitä tässä ja nyt oikeasti tapahtuu, sitä helpommalta ja täyteläisemmältä elämä tuntuu.
Siksi haluan haastaa sinut kiinnittämään tänään hieman useammin huomiota hetkeen, jossa kulloinkin olet.
Miltä ympäristösi näyttää, tuoksuu ja kuulostaa? Miltä kehosi eri osat tuntuvat? Miten seurassasi olevat ihmiset elehtivät, miltä he kuulostavat, mitä he sanovat? Miltä tuntuu olla elossa tässä ja nyt?
—
[box icon=”thumbs-up” style=”simple”] Kutri.net:in seuraava uutiskirje tulee huomenna! Tilaa se tuosta alhaalta jos et ole vielä tilannut sitä.Pelottaako ammatillinen tulevaisuus? Vastaa kyselyyni, auta minua tekemään parempi VIP-nettiluento aiheesta ja varaa itsellesi mahdollisuus katsoa se.
Kyselyyn vastanneet pääsevät katsomaan VIP-luennon (jos antavat sähköpostiosoitteensa). Jos haluat nähdä muutkin uusia ajatuksia herättävät VIP-luennot ja VIP-videot, liity VIP-jäseneksi.
[/box]Kutri.net:in seuraava uutiskirje tulee huomenna
Jätätkö elämäsi elämättä?
Kuvittele että on 80-vuotissyntymäpäiväsi. Missä juhlit sitä ja kenen kanssa?
Kun katsot elämääsi mitä ajattelet siitä?
Mistä olet ylpeä, iloinen ja onnellinen? Mitä kadut? Mitä toivot että olisit tehnyt enemmän? Mitä olisit halunnut uskaltaa?
Juttelin äskettäin yhden yli 80-vuotiaan henkilön kanssa hänen elämästään ja siitä mitä hän oli katunut. Pian sen jälkeen kuuntelin podcastin eli nettiradioäänitteen, jossa Mitch Joel haastatteli kirjailija Todd Henryä tämän uudesta kirjasta ”Die empty – Unleash Your Best Work Every Day” (kuole tyhjänä).
Kirja kysyy toteutatko itseäsi nyt niin täysillä, että kun kuoleman hetki koittaa, sinua ei kaduta ettet antanut itsestäsi enemmän maailmalle.
Yksi Toddin kommenteista pysäytti minut miettimään omaa elämääni:
Ihmiset, jotka ovat jämähtäneet turruttavaan mutta turvalliselta tuntuvaan elämään eivät edes uskalla kysyä itseltään oikeasti kysymyksiä, jotka herättäisivät heidät henkiin, koska pelkäävät omia vastauksiaan.
Mieleeni juolahti kaksi ajanjaksoa elämästäni, jolloin olin itse juuri tuollaisessa tilanteessa.
Ensimmäinen oli 1990-luvulla, kun parikymppisenä yritin viiden vuoden ajan muuttua ”kunnon kansalaiseksi” — hiljaiseksi, nöyräksi, säästäväiseksi ja siistiksi sihteeriksi, joka pyytää anteeksi jokaista yskäisyä.
Kuoleman kohtaaminen thaimaalaisessa jorpakossa sai minut lopulta kysymään onko tämä oikeasti sellaista elämää, jota haluan elää. Vastaus oli vahva ”EI!!!”
Hain opiskelemaan käsikirjoittajaksi ja vähitellen lopetin nöyrän pikku sihteerikön esittämisen sillä seurauksella, että tuolloinen puolisoni oli varma että boheemi äitini oli ”pilannut minut”. Juu niin oli, jo kohdussa, hahhah!
Sen jälkeen elin seuraavat 7 vuotta melko lailla täyttä elämää itseäni toteuttaen, kunnes vuoden 2005 lopussa koin loppuunpalamisen. Oikeasti nukuin ja söin liian vähän, join liikaa energiajuomia ja ennen kaikkea aloin uskoa väsyneenä ylikierroksilla käydessäni ajattelemiani hulluja ajatuksia.
Kokemus säikäytti minut niin, että seuraavat kaksi vuotta varoin liikaa innostumista ja itseni väsyttämistä. (Kerron siitä tällä äänitteellä.)
Maaliskuisena aamuna 2008 asuin Los Angelesissa ja olin lähdössä töihin. Työskentelin sihteerinä mainoskuvaajia välittävässä agenttifirmassa, koska ajattelin etten enää koskaan jaksaisi kirjoittaa.
Sähläsin tapani mukaan lähtiessäni niin, että myöhästyin bussista. Marssiessani takaisin kotiin hakemaan autoa tunsin kuinka raivo sisälläni kasvoi kasvamistaan. Sillä hetkellä en tiennyt että hormonitasapainoni oli juuri heilahtanut PMS:n myötä — ajattelin vain mitä paskaa oli että minä, epäorganisoitunut, hajamielinen ja kirjoittamista rakastava ammattikirjoittaja olin töissä sihteerinä.
Kotiin päästyäni paiskasin avaimet lattiaan ja kiljuin ajatukseni ääneen. Kun olin saanut sanottavani sanottua, rauhotuin välittömästi. Totesin silloiselle puolisolleni kylmän rauhallisesti, että irtisanoutuisin työpaikastani ja alkaisin taas kirjoittaa.
Jatkoin työpaikassa irtisanoutumisajan loppuun asti, palasin Suomeen ja aloin taas käsikirjoittajaksi.
Siitä eteenpäin olen kuunnellut jatkuvasti itseäni sen suhteen, mitä haluan juuri nyt luoda tähän maailmaan.
Olen Suomeen paluuni jälkeen kirjoittanut kolme elokuvaa, yhden kirjan ja yhden televisiosarjan. Tehnyt kaksi pientä poikaa. Opiskellut henkiseksi valmentajaksi, käynyt satoja valaisevia ja vapauttavia keskusteluja ihmisten kanssa. Luonut jäsenyyssivustolleni Kutri.net:in VIP-puolelle 10 nettikurssia, yli 100 videota, kymmeniä äänitteitä ja satoja sivuja tekstiä.
Jos kuolen viiden minuutin päästä, koen viimeisen viiden vuoden aikana antaneeni maailmalle kaiken sen, mitä olen tässä ajassa ehtinyt tekemään.
Oivallettuani vajaat kaksi vuotta sitten miten ajatteluni luo kokemukseni tässä hetkessä, elämä on tuntunut erittäin kevyeltä, helpolta, hauskalta ja innostavalta silloinkin, kun olosuhteet ovat olleet hyvinkin haastavat.
Eilen vertasin mielessäni sitä, miltä elämä tuntuu nyt verrattuna siihen miltä se tuntui silloin kun en uskaltanut toteuttaa itseäni vapaasti.
Tuntuu hassulta, että olen ajatellut tosissani, että himmailu, odottelu ja oman innostuksen jatkuva jarruttaminen olisi parempi vaihtoehto kuin se, että antaa itsensä olla vapaasti oma itsensä ja antaa oman luovuutensa, ilonsa ja intonsa virrata.
Mietin Toddin kommentin kuultuani sitä, miten voisin auttaa muita havahtumaan turruttavasta turvallisuudesta.
Mikä olisi se kysymys, tarina tai ajatus, jolla saisin sinut pysähtymään ja oikeasti miettimään mitä sinä haluat luoda tähän maailmaan?
Mitä sinä haluat tehdä tällä ainutkertaisella ja ihmeellisellä elämälläsi?
Mihin sinä haluat käyttää aikasi tällä planeetalla?
Itsensä vapauttaminen ja toteuttaminen ei ole vaarallista. Itsensä väkisin tunkeminen muottiin, johon et oikeasti mahdu on kuolettavaa.
Miten voin auttaa?
—
Haluatko tulla ihmettelemään kanssani kuka sinä oikeasti olet ja mitä sinä haluat elämälläsi tehdä? Varaa aika valaisevaan ja vapauttavaan (ja hauskaan) keskusteluun!
Haluatko nähdä miten niin on mahdollista kokea onnea, iloa ja hyvää oloa tässä ja nyt, vapautua omista peloista, seurata sydäntään ja toteuttaa itseään — ilman että muutat mitenkään ulkoisia olosuhteita? Liity kutri.net:in VIP-jäseneksi.
Mitä muuta? Kerro!