Kaikki mitä sinun pitää tietää kateudesta

kalaved2
 Alkuperäinen kuva: sxc.hu / Waratah West

Koetko koskaan kateutta? Entä onko sinua kadehdittu?  Toivoisitko pääseväsi eroon kateudesta? Vai haluatko sittenkin muiden kadehtivan sinua? 

Twitterissä kuhistiin kateudesta. Keskustelu alkoi Alf Rehnin kolumnista, jossa hän mietti ovatko suomalaiset muita kateellisempia. Tuskin, mutta väitän että toimimme kateuden vallassa tyhmemmin kuin monet muut.

Kateellisuus on vaaratonta

Mitä kateellisuus on? Se on tunne.

Kuten kaikki tunteet, se on itsessään vaaraton. Miksi? Koska muiden tunteiden tavoin se on vain merkkivalo, joka kertoo ajattelusi tasosta.

Kateus on seuraus, ei syy. Tuomitsemalla kateuden suljemme silmämme ajatuksilta sen takana.

Kieltämällä itseämme tuntemasta kateutta olemme kuin autoilija, joka teippaa auton öljyvalon piiloon, koska ei halua nähdä sen palavan.

Miltä kateus tuntuu?

Mieti ihmisiä ja asioita, joita kadehdit. Jos et juuri nyt saa kateuden tunteesta kiinni, odota että olet väsynyt ja nälkäinen ja yritä uudestaan.

Miltä kadehtiminen tuntuu?

Puutteelta. Vääryydeltä. Epäreilulta.

Tunnen kateutta, kun ajattelen jollakulla on haluamani asia, joka itseltäni puuttuu –– ja varsinkin kun koen, etten voi saada sitä mitenkään itselleni.

Minä olen ollut kova tyttö kadehtimaan. 

Olen kadehtinut itseäni menestyneempiä käsikirjoittajia. Enemmän julkisuuden kautta ilmaista mainosta saaneita valmentajia. Äitejä, joilla on helpot ja täysiä öitä nukkuvat lapset. Bloggaajia, joilla on enemmän lukijoita kuin minulla. Naisia, jotka ovat tyylikkäämpiä, suloisempia ja parempikroppaisia kuin mitä voisin ikinä olla.

Oletko oikeasti kateellinen?

Mieti kateutesi kohdetta kun olet pirteä, hyvällä tuulella ja kevyellä ja kirkkaalla mielellä.

Mitä nyt ajattelet ja tunnet kateuden kohdetta kohtaan?

Huomaatko, ettet oikeastaan kadehdikaan häntä?

Ehkä pystyt näkemään suuren kokonaisuuden ja sen, miten ja miksi olet valinnut oman elämäntilanteesi. Ehkä näet kadehtimasi ihmisen tilanteessa huonoja puolia. Tai omassa tilanteessasi asioita, joista joutuisit luopumaan jotta saisit kadehtimasi asian?

Tai ehkä pystyt vain paremmin hyväksymään sen, että asiat eivät aina mene niin kuin toivomme.

Useimmiten näen, että minua menestyneemmät käsikirjoittajat ovat ansainneet menestyksensä lahjakkuudellaan ja kovalla työllään. Oma valmentajaurani on vasta alussa. Voin edesauttaa lasten nukkumista pitämällä tiukemmin kiinni päivä- ja iltarutiineista. Minun pitää kirjoittaa parempia blogikirjoituksia säännöllisemmin luodakseni suuremman lukijakunnan.

Voisin olla tyylikkäämpi jos viitsisin panostaa pukeutumiseeni. Arvostan suloisuutta enemmän suorasukaisuuttani, pelottomuuttani ja räjähtävää nauruani. Pystyn tuntemaan itseni seksikkääksi milloin tahansa ajattelemalla miltä seksikkyys tuntuu.

Mitä päättelet siitä, että sama asia voi herättää sinussa toisena hetkenä kateutta — ja toisena hetkenä neutraaleja tai jopa positiivisia ajatuksia?

Mistä tiedät kummat ajatukset ovat totta?

Onko kateus merkki huonosta itsetunnosta? Entä positiiviset ajatukset pihlajanmarjoja himoavan ketun itsepetosta?

Kateus kertoo alhaisesta mielentilasta

Huomaatko missä mielentilassa jokin asia herättää sinussa kateutta? Ja missä tilassa olet OK sen kanssa ettet ole saanut mitä haluat?

Koemme kateutta ollessamme ns. alhaisessa mielentilassa eli tavalla tai toisella huonoissa fiiliksissä. Alhaisessa mielentilassa ajattelumme on laskenut villipedon tasolle. Tarkemmin sanottuna säikähtäneen ja vainoharhaisen villipedon tasolle.

Siinä tilassa koemme kaiken uhkaksi. Pienimmätkin ongelmat muuttuvat elämän ja kuoleman kysymyksiksi. Esteet tuntuvat umpikujalta. Emme muista mitä meillä on, huomaamme vain sen, mitä meiltä puuttuu. Ruoho aidan toisella puolella näyttää vihreämmältä — ja aita ylitsepääsemättömältä.

Mielentilamme laskee useita kertoja päivässä ja milloin mistäkin syystä: verensokerin lähtiessä laskuun, vireystason tippuessa puolen päivän jälkeen, säikähtäessämme tai yllättyessämme, hormonien heilahtaessa.

Syitä on lukemattomia, eikä meillä ole useimmiten mitään aavistusta siitä, miksi mielentila laski. Usein huomaamme huonon fiiliksen vasta kun satumme ajattelemaan kurjia ajatuksia — kuten kadehtimaan.

Ongelmana ei ole mielentilan laskeminen eikä edes kateus. Kumpikin menevät itsestään ohi, jos odotamme hetken.

Ongelmana on se, että luulemme kateuden olevan merkki siitä, että meidän pitää tehdä jotain. 

Miten kateuteen kannattaa suhtautua?

Jos kiellämme olevamme kateellisia, menetämme tärkeän tilaisuuden huomata, mitä omaa unelmaamme olemme laiminlyöneet.

Itse tajusin haluavani valmentajaksi vasta kun huomasin kadehtivani erästä toista valmentajaa.

Jos käytämme energiamme siihen, että yritämme kieltää tai ottaa muilta pois kadehtimamme asiat, menetämme mahdollisuuden saada mitä haluamme. 

Kadehdimme asioita, joiden oletamme  erheellisesti tuovan meille tietyn tunnetilan: arvostuksen, menestyksen, turvallisuuden, onnellisuuden, ilon, vapauden tai rakastettavuuden tunteen.

Tunteet syntyvät ajatuksistamme, eivät ulkoisista puitteista.

Jos ajattelet ”koska tunnen taloudellista turvattomuutta, haluan muidenkin tuntevan taloudellista turvattomuutta” kerrot itsellesi että sinun on täysin mahdotonta tuntea olosi taloudellisesti turvatuksi. Mikä ei siis pidä paikkaansa!

Meillä kaikilla on ääretön potentiaali uuteen ajatteluun — kyky oivaltaa ja löytää vastauksia kysymyksiin, joihin emme ole vielä löytäneet vastausta. Miksi haaskaisit sen toisten elämän rajoittamiseen, kun voit käyttää sen oman elämäsi parantamiseen?

Käyttämällä tämän potentiaalin sen miettimiseen, mitä toiveita ja unelmia kateuden takana on, voimme lähteä luomaan itsellemme mieluisampaa elämää.

Ovatko suomalaiset muita kateellisempia?

Alf Rehn on siinä oikeassa, ettemme ole muita kateellisempia. Kateellisuus on täysin normaali inhimillinen tunne, joka voi iskeä keneen tahansa silloin kun hän on alhaisessa mielentilassa.

Ainakin perinteiseen suomalaiseen kulttuuriin kuuluu ”kateus, joka vie kalatkin vedestä”.

Suomalaiset eivät tunnetusti ole mitään riskinottajia. Mokaamista pelkäävä ei lähde kovin hanakasti tavoittelemaan unelmaansa, ellei ole varma sen toteutumisesta. Niinpä tuntuu helpommalta kadehtia ja katkeroitua oman kodin turvassa.

Joskus kipu oman unelman hylkäämisestä voi olla niin sietämätön, että kateuden kohteen tuhoaminen tai toiselta pois ottaminen tuntuu alhaisessa mielentilassa ainoalta vaihtoehdolta. Olettamus on väärä!

Siinä missä suomalainen pelkuruus on johtanut kyräilyyn, amerikkalainen ”ryysyistä rikkauksiin” -myytti on kannustanut sikäläisiä kadehtijoita tavoittelemaan kadehtimiaan asioita.

Tämä on lähtökohtaisesti hyvä asia, jos se tehdään fiksusti. Ahaisesta mielentilasta käsin tämä lähestymistapa voi kuitenkin johtaa nopeisiin hazardi-ratkaisuihin, kuten hirveisiin luottokorttilainoihin tai rikolliseen toimintaan.

Ala elää unelmaasi

On aika jättää hyvästit huonosta fiiliksestä käsin toimimiselle ja alkaa kuunnella sisäistä viisauttamme.

Seuraavan kerran kun huomaat kadehtivasi jotain, kirjaa ylös kateutesi kohde.

Odota sen jälkeen että mielentilasi nousee eli muuttuu kevyeksi, avoimeksi, rennoksi ja kirkkaaksi.

Mieti sitten uudestaan kateutesi kohdetta.

Mikä unelmasi odottaa toteuttamista?

Miten voisit aloittaa sen toteuttamisen jo tänään, niillä resursseilla jotka sinulla on käytössäsi?


Kadehditko ihmisiä, jotka ovat liekeissään omasta työstään? Joille urallaan menestyminen näyttää helpolta ja vaivattomalta? Joille maksetaan siitä, että he tekevät mitä rakastavat? 

Lopeta kadehtiminen ja ala elää itsesi näköistä elämää! Pelottoman elämän salaisuus: Unelmien ura -nettikurssi auttaa sinua päästämään irti peloistasi ja ottamaan ensimmäiset askeleet kohti unelmiesi ammattia.

Voiko omasta onnellisuudesta olla vastuussa?

solmu2
Alkuperäinen kuva: Sxc.hu/Sean Connolly

Sami Sillanpään Helsingin Sanomien pääkirjoitus ”Jokainen on itse vastuussa onnellisuudestaan” on ollut viime päivien linkitetyimpiä kirjoituksia Facebookissa. Valtaosa tykkää Samin viestistä, mutta se on saanut osakseen myös kritiikkiä, mm. vihreiden edustajalta Pinja Niemiseltä.

Samin kirjoituksen pääviesti on että ei pitäisi paisutella murheitaan vaan keskittyä hyvään ja elää hyvällä mielellä. Mikä on totta. Siinä missä Sami menee harhaan niin minun kuin Pinjan mielestä on ajatus, että meillä on vastuu omasta onnellisuudestamme.

Pinja pohtii blogimerkinnässään No man is island mm. sitä, voimmeko vaatia vastuunottoa omasta onnellisuudesta esimerkiksi vaikeasti masentuneilta ihmisiltä, mikä muilta saadun tuen merkitys on onnellisuuteen ja aiheuttaako ajatus ”olet vastuussa omasta onnellisuudesta” turhia lisäpaineita ihmisille, jotka kokevat olevansa onnettomia.

Erittäin hyviä kysymyksiä, mutta omasta ymmärryksestäni käsin nekin vievät meitä harhateille.

Kuvittele että sinulla olisi harvinainen kasvi, joka vaatisi erityisravinteita ja erikoista kasteluohjelmaa ja tietynlaista valaistusta voidakseen hyvin. Jos tyrkkäisit kasvin hoidettavaksi ystävällesi, joka ei tiedä mitään kasveista etkä kertoisi hänelle yhtään mitään kasvin hoidosta, olisiko ystäväsi vastuussa siitä, että kasvi kuolisi vääränlaisessa hoidossa? Entä olisiko hän vastuussa, jos antaisit hänelle väärät ohjeet kasvin hoitamista varten?

Useimmat meistä ovat kuin tuo ystävä. Yritämme kyllä kaikki pitää parhaamme mukaan huolta omasta mielenterveydestämme, mutta koska emme ymmärrä kuinka siitä huolehditaan — tai pahimmillaan olemme saaneet aivan vääränlaisia ohjeita — emme pysty siihen.

Niin kauan kuin joku ei ymmärrä, miten inhimillinen kokemus syntyy eli miksi hän tietyissä tilanteissa tuntee ja toimii tietyllä tavalla, häneltä on turha vaatia vastuunottoa omasta mielenterveydestään ja hyvinvoinnistaan. Tai voihan sitä vaatia, mutta seurauksena on joko väkinäisiä yrityksiä ”ajatella positiivisesti” tai sitten hirveitä huonoudentunteita aina kun on huonossa fiiliksessä eikä onnistukaan nostamaan itseään sieltä.

Useimmat meistä on valitettavasti vallannut jompikumpi seuraavista väärinkäsityksistä:

1. ”Ulkoiset tapahtumat, muut ihmiset ja menneisyyteni pakottaa minut tuntemaan aina tietyllä tavalla tietyissä tilanteissa.”

Tämä väärinkäsitys on ehkä yleisempi näistä kahdesta. Se on myös kolmella eri tavalla väärä. Ensinnäkään emme koe koskaan suoraan ulkoisia tapahtumia, vaan sen, mitä tietoisesti ajattelemme niistä.

Toiseksi tietoisuuteemme tullut ajatus, joka luo kokemuksemme tietyllä hetkellä, on seurausta valtavan monimutkaisesta tiedostamattomasta ajatusprosessista, jossa on satoja, ellei tuhansia eri muuttujia. Niinpä mikään yksittäinen tekijä ei koskaan ratkaise yksistään mitä milloinkin ajattelemme ja sitä myötä tunnemme.

Kolmanneksi voimme ajatella ja tuntea mitä tahansa mistä tahansa asiasta — eli vaikka tietyllä hetkellä jokin asia voi suututtaa meitä, seuraavalla hetkellä se ei välttämättä herätä meissä mitään tunteita.

Tästä väärinkäsityksestä seuraa se, että joko yritämme kontrolloida olosuhteita tai sitten alistumme kohtaloomme olettaen että emme voi kokea hyvää oloa, onnea ja mielenrauhaa, koska olemme ajautuneet tietynlaisiin olosuhteisiin emmekä näe miten voisimme niitä muuttaa.

2. ”Voin valita tai kontrolloida ajatuksiani ja/tai tunteitani”

Jotkut havahtuvat siihen, etteivät he koekaan ulkoisia tapahtumia suoraan, vaan omat ajatuksensa siitä. Tästä seuraa useimmiten väärinkäsitys, että voimme ja sitä kautta meidän pitää valita, kontrolloida tai hallita ajatuksiamme ja tunteitamme. Eli että olemme vastuussa siitä, mitä ajattelemme.

Tässä ajatuksessa on kaksi virhettä.

Tiedätkö mikä seuraava ajatuksesi on? Entä mitä ajattelet kahden minuutin päästä? Et tietenkään! Jos et voi tietää mitä ajattelet seuraavaksi, miten voisit kontrolloida ajatuksiasi?

Yrityksemme hallita tai muuttaa ajatuksiamme ja tunteitamme tapahtuu aina liian myöhään — kun ajatus tai tunne on jo päällä. Voi olla että hetkellisesti onnistumme tietoisesti ajattelemaan tietyn ajatuksen ja sitä kautta kokemaan siihen liittyvän tunnetilan, mutta heti kun keskittymisemme herpaantuu, ajatuksemme virtaavat taas omalla logiikallaan.

Kuten edellisessä kohdassa jo totesin, tietoiset ajatuksemme ovat seurausta niin valtavasta ajatusprosessista, ettei meillä ole mitään mahdollisuutta ohjailla ajatuksiamme kovinkaan pitkään. 

Onneksi meidän ei myöskään tarvitse kontrolloida ajatuksiamme!

Tarve hallita ajatuksiamme ja tunteitamme lähtee kahdesta väärästä olettamuksesta:

  1. Että tietyt ajatukset ovat jotenkin vääriä, haitallisia tai vaarallisia.
  2. Että meidän pitää aktiivisesti tehdä töitä ajatellaksemme positiivisia tunteita tuottavia ajatuksia.

Muuten hyvä, mutta jokainen ajatuksemme on ”vain ajatus” — mieleen hetkellisesti juolahtava väläys, joka vaihtuu pian uuteen ja joka ei merkitse itsessään yhtään mitään.

Mieleemme putkahtelee kaikenlaisia ajatuksia ympäri vuorokauden — myös silloin kun nukumme. Useimpiin ajatuksiin emme kiinnitä sen kummempaa huomiota, jolloin ajatukset vaihtuvat nopeasti toiseen. Ne, jotka kuvittelevat että heidän pitää kontrolloida ajatuksiaan ja tehdä aktiivisesti töitä hyvään oloon päästäkseen, takertuvat ikäviltä tuntuviin ajatuksiin. Ikävä kyllä he tulevat samalla pitkittäneeksi tahattomasti huonoa fiilistään.

Ihmismieli on kalibroitu niin, että vaikka se aina välillä joutuu hetkellisesti ikävältä tuntuvien ajatusten valtaan, se pyrkii aina kohti neutraaleja tai positiivisia ajatuksia. Mitä vähemmän teemme ongelmaa ikävistä tunteistamme, sitä nopeammin järjestelmä palauttaa meidät mielenrauhaan. Lue tämä kirjoitukseni, jos epäilet tätä väitettä.

Tämä sisäinen järjestelmämme on varmistanut sen, että ihmiskunta on selvinnyt hengissä vuosimiljoonia ja jatkanut sukuaan ja elämän edistämistä myös sellaisina aikoina, jolloin jälkeläisten hengissä selviäminen on ollut epävarmaa.

Tarvitsemme tietoa, emme vastuunottoa

Kun oikeasti oivallat mitä yritän sinulle osoittaa, koko ajatus vastuunotosta menettää merkityksensä.

Ajatus omien ajatusten ja tunteiden kontrolloinnista ja ohjailusta on järjetön, koska emme voi koskaan oikeasti hallita ja kontrolloida omia ajatuksiamme, koska edes ikävältä tuntuvat tunteet eivät ole vaarallisia, koska ne ovat seurausta ohimenevistä ajatuksista ja koska meillä on jo sisäinen järjestelmä, joka palauttaa meidät ennemmin tai myöhemmin hyvään oloon.

Lisää katsottavaa ja luettavaa

1 h 18 minuuttia pitkä VIP-webinaari eli nettiluento, jossa kerron kolmesta periaatteesta, joiden mukaan inhimillinen kokemus syntyy.

Kärsitkö vaarallisesta väärinkäsityksestä?

Tunteet ovat aina totta, ajatukset eivät

Kuinka kokea täydellistä onnea jo tänään?

Miksi itsensä kehittäminen on turhaa ja typerää

Miksi ajatusten ja tunteiden analysointi on täysin järjetöntä

Mitä pelko on ja miksei ole oikeasti mitään pelättävää

Sääli on sairautta eli miksi ihmiset eivät mene henkisesti rikki

Miten self help ja terapia tuhoavat maailmaa (lue myös kommenttiketju, jos haluat saada kaiken irti)


Jos haluat ymmärtää syvemmin inhimillistä kokemusta, tsekkaa Aidon elämän kolme prinsiippiä -virtuaalikurssi — tai jos olet valmentaja tai haluat sellaiseksi, tsekkaa Kolme prinsiippiä valmentajille -virtuaalikurssi.

Jos sen lisäksi haluat keventää kehoasi tai arkeasi tai haluat kuulla henkilökohtaisempia kuulumisiani, tutustu kutri.net:in VIP-jäsenyyteen.

Millaisen Suomen sinä haluat luoda?

Millaisessa Suomessa sinä haluat elää? Miten se poikkeaa nykyisestä Suomesta? Minkä kaiken pitäisi muuttua, jotta visiostasi tulee totta? 

Reetta Räty kirjoitti Hesarissa Suomen suunnasta — tai pikemminkin sen puuttumisesta. Räty oli Kiinasta palattuaan alkanut nähdä Suomen uusin silmin — eikä ilmeisesti pitänyt kaikesta, mitä näki.

Minä olen asunut pariinkin kertaan ulkomailla: vuoden Itävallassa vaihto-oppilaana 1992-93, pari kuukautta Italiassa 2002 ja kaksi vuotta Jenkeissä 2006-2008. Olen viettänyt pidempiä aikoja Thaimaassa ja Keski-Eurooppaa kiertäen sekä käynyt 3-7 päivän pikareissuilla mm. Rio de Janeirossa, Lontoossa, Hong Kongissa, Malesiassa, Singaporessa, Pietarissa ja Virossa.

Jokaisen reissun jälkeen näen Suomen uudessa valossa. Ja toisin kuin Reetta Räty, näen sen aina vain kauniimmassa valossa.

Yhdysvalloissa vietetyn ajan jälkeen olen entistä vahvemmin sitä mieltä, että Suomi on todella hyvä maa elää. Puhdas, turvallinen, rauhallinen, tasa-arvoinen ja maailman mittakaavassa erittäin vauras. Täällä ei edelleenkään hötkyillä, useimmiten tuumataan ennen kuin toimitaan, noudatetaan lakia ja järjestystä ja ollaan edelleen valmiita tekemään kovasti töitä.

Minä pidän suomalaisten hiljaisuudesta ja siitä että ihmisten annetaan olla rauhassa. Pidän suomalaisten halusta oppia uutta ja ymmärtää maailmaa — siksihän me oikeasti ollaan Pisa-tutkimusten kärjessä ja kirjaston ja sanomalehtien suurkuluttajia.

Ei, tämä yhteiskunta ei ole täydellinen — niin kuin ei mikään muukaan yhteiskunta. Pelko ajaa niin tavallisia kansalaisia kuin maan asioista päättäviä aika ajoin epätoivon partaalle ja hazardiratkaisuihin. Monista elämä tuntuu enemmän selviytymistaistelulta kuin iloiselta leikiltä tai jännittävältä seikkailulta. Täällä on paljon käytännön ongelmia, jotka kaipaisivat nopeita ja toimivia ratkaisuja.

Mitä enemmän tutustun ihmismielen toimintaan ja ennen kaikkea sen kykyyn löytää ratkaisuja ja toimia tavalla, joka edistää yhteistä hyvää, sitä selvemmäksi minulle on tullut, että voivottelu, paheksuminen, väheksyminen, epäkohtien tuijottaminen, murehtiminen ja kauhuskenaarioiden laatiminen ei johda muuhun kuin itkuun, hammasten kiristykseen ja lamaantumiseen.

Sillä hetkellä kun olemme jotenkin huonolla tuulella, kykymme löytää uusia, toimivia ratkaisuja heikkenee dramaattisesti. 

Minä uskon, että kaikkiin tällä hetkellä maatamme vaivaviin käytännön ongelmiin on olemassa yksi tai useampia toimivia ratkaisuja. Samoin uskon, että on olemassa tapoja, joilla näiden ratkaisujen käytäntöönpano voidaan aloittaa ruohonjuuritasolta.

Reetta Räty on siinä oikeassa, että meillä ei taida olla juuri nyt mitään selkeää yhteistä visiota. Kun visio puuttuu, ollaan helposti tuuliajolla. Se ei välttämättä ole huono asia — ihmeet syntyvät tuntemattomassa.

Viimeiset pari päivää olen ollut kuitenkin miettinyt uteliaana Suomen tulevaisuutta:

Voisimmeko me luoda yhdessä vision siitä, millaisessa Suomessa haluamme tulevaisuudessa elää? Voisimmeko nähdä mitä kaikkea pitää muuttaa, jotta visiosta tulisi totta? Voisimmeko löytää uusia tapoja muuttaa vanhentuneita toimintamalleja ja löytää toimivia ratkaisuja näkemiimme käytännön ongelmiin?

Minä uskon että voimme. Mutta ensiksi pitää tietää mitä haluamme muuttaa ja miksi.

Haastan sinua miettimään hyvällä fiiliksellä ollessasi millaisessa Suomessa haluat elää. Voit vastata parilla sanalla tai parilla sadalla liuskalla — tämän viestin kommenttiosastolla, omassa blogissasi tai vaikka Hesarissa. Jos viitsit, laita kommenttiosastolle linkki omaan visioosi, niin minä ja muut voimme löytää sen.

Jos jo tiedät, mitä kaikkea pitäisi tapahtua, että visiostasi tulee totta, kerro sekin. Jos et, pelkkä visio riittää.

Minä jaan oman visioni tässä blogissa parin päivän päästä. Jos useampi ihminen innostuu jakamaan oman visionsa muiden kanssa, voin vaikka pistää uuden kotisivun pystyyn aiheen tiimoilta. Näin voin ehkä itse tukea käytännön tasolla oman visioni mukaisen Suomen luomista.

Millaisen Suomen sinä haluat luoda?


Stressitön Suomi 2022 manifestini antaa suuntaa siitä, millaisen henkisen ilmapiirin minä haluan luoda Suomeen.

Elämä on diaesitys, ei digivideo

Alkuperäinen kuva: Sxc.hu

Varpun uusimmat blogikirjoituksen myötä innostuin fiilistelemään taas sillä, miten koemme elämämme ajatus ajatukselta.

Ainakin minä uskoin ennen nykyistä ymmärrystäni että koen elämän ikään kuin jatkuvana digitaalivideona, jossa asiat seuraavat toisiaan suorana jatkumona. Koska oletin että ulkoiset tapahtumat määrittelevät jotenkin suoraan tunteeni, ajattelin että myös ajatukseni ja tunteeni oli looginen jatkumo, joka heijasteli kulloistakin tilannetta.

Suuri Oivallukseni oli se, että kokemukseni elämästä on pikemminkin diaesitys kuin digivideo.

Tunnen vain sen, mitä ajattelen juuri tässä hetkessä. Ajatukseni vaihtuu korkeintaan muutaman sekunnin välein uuteen.

Niinpä tilanne, jossa olen sillä hetkellä, voi pysyä puitteiltaan täysin samana, mutta kokemukseni siitä voi muuttua muutamassa minuutissa täysin toiseksi ihan vain siitä riippuen, mikä ajatus juolahtaa seuraavaksi mieleeni.

Mieti esimerkiksi itse jotain tilannetta, jossa olit yksiksesi kotona tekemättä yhtään mitään erityistä, kun mieleesi juolahti ajatus, joka herätti sinussa jonkin vähän tavallista voimakkaammalta tuntuvan tunteen — kiitollisuutta, haikeutta, vapaudentunnetta, ahdistusta.

En voi koskaan tietää mikä on seuraava ajatukseni, koska olen sokea valtaosalle seuraavan ajatuksen määrittävistä tekijöistä.

Kuuntelin juuri äänikirjana Leonard Mlodinowin kirjan Subliminal. Kirja kertoo usein havainnollistavin ja osin ällistyttävin esimerkein siitä, miten lukemattomat alitajuiset prosessit ja nyrkkisäännöt ohjaavat ajatteluamme. Tässä yhteydessä alitajunnalla ei viitata freudilaiseen alitajuntaan ja salaisiin traumoihin vaan nimenomaan kaikille ihmisille yhteiseen ajattelun logiikkaan.

Nämä tiettyjen lainalaisuuksien mukaan toimivat alitajuiset prosessit ovat kehittyneet vuosimiljoonien ja tuhansien aikana pitämään meidät hengissä. Useimmiten ne toimivat melko hyvin — mutta eivät todellakaan aina.

Suurin ongelmamme ei ole kuitenkaan se, ettemme tiedä mikä kaikki vaikuttaa seuraavan ajatuksen syntyyn vaan se, että luulemme tietävämme miksi ajattelemme mitä ajattelemme.

Pahimmillaan tämä saattaa johtaa siihen, että syyllistymme järjettömiin tekoihin vain siksi, että luulemme virheellisesti tietyn asian, ihmisen tai tilanteen olevan syypää tiettyyn ajatukseen tai tunteeseen.

Jos ajatuksiasi voisi äänittää ja sen jälkeen kuulisit mitä olet ajatellut vaikkapa viimeisen vartin aikana, ällistyisit.

Kokiessasi ajattelusi saatoit olla illuusiossa, että ajattelusi oli siisti jatkumo, jossa ajatus seurasi toista loogisesti. Tosiasiassa se, miten ajatus seuraa toistaan vaikuttaa useimmiten hyvinkin sattumanvaraiselta.

Illuusio jatkumosta ja loogisuudesta syntyy juuri siitä, että voit kokea tasan tarkkaan vain ja ainoastaan sen ajatuksen, jonka juuri nyt ajattelet.

Jos ajattelet ”ajattelen aina näin”, koet ajattelevasi aina sillä tavalla –– vaikka kuka tahansa läheisesi voisi todistaa sen puolesta, ettet todellakaan ajattele aina niin.

Tänään mieleeni juolahti mindfullnesista eli tietoisesta läsnäolosta seuraava ajatus:

Silloinkin kun kuvittelet olevasi ”tietoisesti läsnä”, koet vain ja ainoastaan ajatuksesi.

Kokiessasi harjoittavasi tietoista läsnäoloa  ajatuksesi kohdistuvat ensisijaisesti aistielämyksiisi eli siihen mitä kuulet ja näet, miltä kehosi tuntuu jne. eikä esimerkiksi muistoihin, tulevaisuudensuunnitelmiin, abstrakteihin ideoihin tai muihin ei-niin-konkreettisiin asioihin.

Subliminal-kirja teki selväksi, että se, miten kokemani aistielämykset eivät nekään ole ”puhdas” kokemus todellisuudesta — siis siinä merkityksessä että kaikki ihmiset aistisivat täsmälleen saman tilanteen samalla tavalla. Se, mitä koemme näkevämme ja kuulevamme on Mlodinowin mukaan aivojemme rakentama illuusio suuremmasta kokonaisuudesta.

Vähän niin kuin elokuvissa voidaan luoda esimerkiksi pienoismalleilla ”oikeampi” vaikutelma Apollo 13:en lentoon lähdöstä kuin miltä se alunperin näytti. (Ks. tämä uskomaton TED-puhe aiheesta.)

Niinpä kokemuksesi tästä hetkestä ei ole ollessasi ”tietoisesti läsnä” juurikaan (yhtään?) sen todempi kuin kokemus, jonka vallassa olet muistellessasi jotain vanhaa tapahtumaa tai kuvitellessasi tulevaisuuden tapahtumia. Se olisi vain erilainen.

Vaihto-oppilasvuotenani hoimme vaihtarikavereideni kanssa: ”it’s not good, it’s not bad, it’s just different.”

Mitäpä jos ns. tietoinen läsnäolo ei ole yhtään sen hienompaa tai arvokkaampaa kuin ns. omissa ajatuksissaan oleminen?

Mitäpä jos kyse on vain kahdesta erilaisesta kokemuksesta?

Toki joku voi arvostaa toisen tyyppisiä kokemuksia enemmän kuin toisia, mutta eikö tällöin ole kyse makuasiasta — ei universaalista totuudesta?

Minulla ei ole mitään definitiivisiä vastauksia näihin kysymyksiin.

Itse näen asian ainakin tässä hetkessä niin, että mikään ajatus, kokemus tai tunne ei ole itsessään hienompi tai parempi kuin toinen enkä siksi näe omalla kohdallani mitään järkeä alkaa aktiivisesti tavoitella tiettyä ajatusta tai tunnetta. Sen sijaan nautin kovasti ajatuksesta, että en tiedä mikä seuraava ajatukseni ja sitä kautta kokemukseni on.

Katso Leonard Mlodinowin 50 minuuttia pitkä ja varsin viihdyttävä luento alitajuisista prosesseistamme:

Kolme prinsiippiä valmentajille -virtuaalikurssi on nyt valmis eli kaikki 10 videoluentoa ovat nyt netissä. Pelkästään minun videoluentojeni yhteispituus on nyt yli 12 tuntia ja sen lisäksi useimpien oppituntien yhteyteen olen laittanut muita aihetta sivuavia luentoja.

Kurssi on suunnattu ensisijaisesti valmentajille, terapeuteille ja muille ihmisiä työkseen auttaville, mutta voi sopia myös sinulle, jos olet utelias näkemään ja kuulemaan miten voisi olla mahdollista kokea ”välitön valaistuminen” ilman vuosikausien meditaatioharjoituksia, kokea täyttä onnea tässä ja nyt ja nähdä itsesi ja kaikki muut täysin ehjinä, hyvinä ja rakastettavina.

Ei ole ongelmia, on vain mielipiteitä

Alkuperäinen kuva: Sxc.hu

Oletko koskaan miettinyt miksi jokin asia on sinulle ongelma? Entä miten todellinen ja perustavalaatuinen ongelmasi on?

Kuuntelin eilen Michael Neillin vanhaa podcastia elokuulta. Siinä hän toi esiin pointin, jonka tavallaan jo tiesin, mutten ollut kunnolla ajatellut:

Jokin asiantila tuntuu ongelmalta, koska meidän mielestämme sen pitäisi olla toisin.

Se, että jokin asiantila on toisella tavalla kuin juuri minä haluaisin sen olevan, ei tarkoita että se olisi jotenkin universaalisti pielessä — vain että se on minun mielestäni pielessä.

Mitä väliä sillä on koenko jonkin asian olevan ongelma koska minä haluaisin sen olevan toisin vai koska se olisi ”universaalisti väärin”?

Kuulostele hetki miten erilaisen fiiliksen nämä kaksi eri väittämää sinussa herättävät:

  1. Kodin pitää olla aina siisti.
  2. Minun mielestäni olisi hyvä, että koti olisi aina siisti.

Entä nämä kaksi eri vaihtoehtoa:

  1. Ihmiset eivät saa sanoa rumasti toisilleen.
  2. Minun mielestäni olisi hyvä etteivät ihmiset sano toisilleen rumasti.

Kummastakin ykkösvaihtoehdosta tulee ainakin minulle melkein pakonomainen paineen tunne: ”Tämä on fakta ja tästä ei neuvotella.” Oikeita vaihtoehtoja on vain yksi ja siihen pääsemiseksi on tehtävä kaikkensa. Ei ole mitään harmaan sävyjä, vain oikein tai väärin.

Kakkosvaihtoehdot tuntuvat pehmeämmältä, lempeämmältä, kevyemmältä, avoimemmilta ja joustavammalta. Sen lisäksi että voin etsiä kaikenlaisia tapoja edesauttaakseni minua miellyttävämmän asianlaidan toteutumista, voin myös kyseenalaistaa oman mieltymykseni.

Pakon ja paineen tunne kertoo aina ajattelumme tason laskusta. Stressihormonitasomme ovat kohollaan ja aivojemme inhimillisimpien osien aktiivisuus on vähentynyt. Emme pysty enää ajattelemaan kirkkaasti ja olemme vain parin ajatuksen päässä paniikista tai fanaattisuudesta. [1]

Kevyt, helppo, avoin ja rento fiilis kertoo siitä, että stressihormonitasot ovat alhaiset ja aivojen kehittyneimmät osat käytössämme. Tämä on se tila, jossa saamme ahaa-elämyksiä eli voimme oivaltaa asioita [2].

Minä väitän, että mitä selkeämmin näet, että ongelmassasi on kyse vain makuasiasta eikä mistään universaalista totuudesta, sitä helpompi sinun on löytää siihen erilaisia ratkaisuja.

Ongelman näkeminen mieltymyskysymyksenä auttaa myös neuvottelemaan asioiden muuttamisesta muiden ihmisten kanssa.

Useimmat meistä ovat ehkä joskus kokeneet väittelyn, jossa keskustelu siitä miten jonkin asiantilan pitäisi olla on ajautunut väittelyksi siitä, kumpi asiantila on oikea ja kumpi väärä. Tällainen väittely ei yleensä johda mihinkään muuhun kuin turhautumiseen ja kiihtymiseen, koska sen lähtökohta on jo järjetön.

On huomattavasti helpompaa saada toinen näkemään että jokin asia on vain minun mielipiteeni ja jopa miksi se on minun mielipiteeni kuin ajattelemaan että minun mielipiteeni on ainoa oikea tapa ajatella jostain. [3]

Samoin on helpompi saada toinen näkemään minun suosimani asiantilan edut kuin ajattelemaan että hänen suosimassaan asiantilassa ei ole mitään hyvää. Totta kai hänenkin suosimassaan asiantilassa on hänen mielestään jotain hyvää — muuten hän ei suosisi sitä!

Ymmärrän, että joidenkin suurimpien elämän ja kuoleman kysymysten näkeminen pelkkänä makuasioina voi olla haastavaa tai tuntua siltä, että niiden määrittely ”vain” makuasioiksi vähättelee ongelmaa.

Esimerkiksi perheväkivalta voi olla yksi tällaisista asioista. Se, että minä haluaisin perheväkivallan loppuvan maailmasta on todellakin makuasia, mutta se ei vähennä asian merkitystä silmissäni. Sen sijaan sen näkeminen makuasiana antaa minulle paremman neuvotteluaseman, jos työskentelen perhettään pahoinpitelevän ihmisen kanssa.

Voidakseen pahoinpidellä perheensä jäseniä pahoinpitelijän pitää jollain tasolla ajatella käytöksensä olevan oikeutettua tai jopa hyväksi perheelle.

Jos tuomitsen jyrkästi hänen tekonsa universaalisti vääränä toimintana, suljen silmäni isolta osalta kulttuureita ja maailmanhistoriaa, jossa varsinkin vaimon ja lasten kurittamista pidetään hyväksyttävänä tai jopa tärkeänä asiana. Parhaassa tapauksessa voin vain uhkailla häntä rangaistuksilla ja toivoa että ne tekevät hommasta niin kannattamatonta, että hän saa maagisesti itsensä toimimaan vastoin omia mielipiteitään.

Jos sen sijaan näen että kyseessä on mielipidekysymys, voin lähteä kyseenalaistamaan hänen mielipiteitään ja tavoitteitaan. Onko oman turhautumisen purkamisesta perheenjäseniin vastaavaa hyötyä kuin henkilö olettaa sillä olevan? Onko fyysinen kuritus todellakin paras tapa kasvattaa lapsista fiksusti toimivia nuoria ja aikuisia? Miten vitsan säästäminen muka merkitsisi lapsen vihaamista? Onko puolison hakkaaminen paras tapa taivuttaa tämä näkemään sinun näkökulmasi uudessa valossa? Entä pitämään hänet uskollisena ja lojaalina?

Jokainen ihminen tekee jokaisen valintansa olettaen sen olevan sillä hetkellä paras tai ainakin vähiten huonoin valinta. Auttamalla muita näkemään että on olemassa vieläkin parempia vaihtoehtoja muutamme maailmaa nopeammin kuin väittämällä että jonkun toiminta on jonkin olemattoman universaalin lain mukaan väärin.

Mikä sinun kokemistasi ongelmista on näyttänyt viime aikoina enemmän universaalilta vääryydeltä kuin pelkältä mielipidekysymykseltä?

LÄHTEET JA VIITTEET:

[1] Kelly McGonical: The Willpower Instinct selittää miksi huono fiilis kertoo otsalohkon aktiivisuuden heikkenemisestä.

[2] Tieteellisiä tutkimuksia jotka osoittavat että rento fiilis edesauttaa oivaltamista.

[3] Haha! KYLLÄ! NYT näen että kolmen prinsiipin mallin ”myyminen” on helpompaa pointtaamalla miten se voi hyödyttää ihmisiä enemmän kuin vanhan paradigman mukaiset mallit.

Helppouden vaikeus eli mitä valaistumisen jälkeen

Olen miettinyt viime aikoina helppouden vaikeutta eli sitä, miksi joskus näyttää vaikealta hyväksyä että jokin asia tapahtuu helposti, yksinkertaisesti ja kevyesti. Eilen näin ilmiön yhtäkkiä uudessa valossa.

Kun kuvittelin miltä tuntuisi kokea ahdistavana ajatus, että ”valaistuminen” voisi tapahtua nopeasti ja helposti huomasin hassun ilmiön. En nähnyt ahdistavana itse valaistumista vaan sen, mitä sen jälkeen tulee — tai ei tule.

Jos en tietäisi millaista on elää nyky-ymmärrykseni kanssa, voisin luulla, että elämä kolmen prinsiipin oivaltamisen jälkeen olisi jotenkin tyhjää

Mieleeni nousi kysymys ”niin mutta mitä valaistumisen jälkeen?” Ja vastaus: ”en tiedä.”

Kerron tällä 12 minuuttia pitkällä videolla mitä valaistuminen on ja miksi voi tuntua vaikealta hyväksyä että henkinen muutos — saati valaistuminen — voisi tapahtua hetkessä:

Näin, että yksi syy siihen, miksi mieluusti ajattelemme että jonkin asian saavuttaminen on vaikeaa ja vie aikaa on se, että silloin voimme uskotella itsellemme tietävämme mihin olemme menossa.

Jos näemme että asiat tapahtuvat helposti näemme samalla miten vähän me voimme tietää mitään tulevaisuudesta.  Ja se tulevaisuushan on heti tämän hetken jälkeen.

Ennen vanhaan ajatus siitä, miten vähän tiedän varmuudella mitään tulevaisuudesta oli niin pelottava, että mieluummin uskottelin itselleni voivani jotenkin ennustaa, kontrolloida ja ohjata tulevaisuutta. Siksi tein tarkkoja tulevaisuudensuunnitelmia, juoksin ennustajilla, käytin erilaisia ennustuskortteja, harrastin astrologiaa ja manifestointia.

Tätä nykyä RAKASTAN sitä etten tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Tietämättömyydessä eläminen on parhaimmillaan todella vapauttavaa ja innostavaa!

Olen todella iloinen ja kiitollinen esimerkiksi siitä, etten tiennyt mitä äitiys tuo tullessaan.

Onneksi en osannut aavistaa miten rankkaa esim. jatkuva valvominen on ja miten paljon vähemmän minulla on ns. vapaasti käytettävää aikaa, koska silloin olisin ehkä jättänyt lapsen hankkimatta.

Onneksi en tiennyt miten syviä ja hienoja tunteita äitiys herättää ja miten paljon merkityksellisemmältä, todellisemmalta ja täyteläisemmältä elämä tuntuu raskauden ja äitiyden myötä, koska tieto olisi saanut lapsettoman ajan tuntumaan tyhjänpäiväisemmältä, turhemmalta ja ehkä jotenkin vähäisemmältä.

Olen oppinut myös luottamaan siihen, että ”universumilla on parempi suunnitelma” — eli että on turhaa sitoutua liian tiukasti mihinkään omaan käytännön suunnitelmaan, koska suunnitelmaa laatiessamme emme juuri koskaan tiedä mitä kaikkia mahdollisuuksia ja haasteita on luvassa.

Kyllä, minulla on usein jokin näppituntuma siitä mihin suuntaan haluan mennä — joskus jopa kirkas visio — mutta pyrin jättämään matkasuunnitelman avoimeksi. Riittää että tiedän mikä on seuraava askel — ja jos en juuri nyt tiedä sitä, luotan siihen, että kun aika on oikea, sisäinen viisauteni neuvoo minua oikeaan suuntaan.

Olennaista on ollut myös huomata, että joskus nopein tie johonkin voi näyttää siltä, ettei se johda mihinkään. Kun katson käsikirjoittajauraani tai nyt valmentajauraani, huomaan että ne askeleet, jotka otin koska minulla oli sisäinen vahva fiilis että ”tämä on oikein, vaikkei tässä näytä olevan mitään järkeä”, osoittautuivat jälkikäteen niiksi, joista seurasi isoin hyöty vähimmällä tuskalla ja joskus jopa vaivalla.

Toki on mahdollista, että mieleni selittää nämä sattumat tarkoitetuiksi, mutta se ei muuta miksikään sitä, että ottaessani tiettyjä askeleita ihan vain vaiston varassa en tiennyt, millaisiin huippujuttuihin ne tulisivat johtamaan.

Jos olisin etukäteen päättänyt, että otan vain askelia, joiden näen suoraan liittyvän tai johtavan päämäärääni, moni jälkeenpäin todella tärkeäksi osoittautunut askel olisi jäänyt ottamatta.

Kuten videollakin totean, on ihan OK elää koko elämänsä nähden edessään jatkuvan henkisen kehityksen tien, jota etenee askel askeleelta saavuttamatta koskaan tavoitettaan. Koska et silloin näe että olet jo perillä, et tule koskaan tietämään mitä missaat.

Mutta jos huomaat ajattelevasi aika ajoin tyyliin ”sitten kun olen saavuttanut tämän henkisen tavoitteet, alan elää elämää, toteuttaa itseäni, annan itseni rakastua jne.”, suosittelen että pysähdyt hetkeksi, kuuntelet tai luet avoimin sydämin ja mielin juttujani ja annat itsellesi mahdollisuuden oivaltaa, että olet jo perillä. Kaikki on tässä.

Mitä kaikkea hauskaa, kiinnostavaa, ihanaa ja tärkeää haluat luoda tässä hetkessä?

Haluatko lähteä kokeilemaan, voisitko sinäkin vapautua turhista murheista ja alkaa elää pelotonta elämää? Varaa aika valaisevaan ja vapauttavaan keskusteluun!

Tai osta lukuoikeudet Mielenrauhaa-nettikurssille, jossa opetan sinulle kolme prinsiippiä, jotka saivat minut vapautumaan ja ”valaistumaan”.

Oikea tie valaistumiseen?

Alkuperäinen kuva: Sxc.hu

Olen kuunnellut viime päivät buddhalaisen Jack Kornfieldin valaistumista käsittelevää kirjaa After the Ecstasy, The Laundry. (Olin näköjään muistanut välillä kirjan nimen väärin, sori! :-).

Kirjaa varten Jack on haastatellut valaistumisen kokeneita ihmisiä useista eri uskonnoista.

Wikipedian mukaan valaistumisella tarkoitetaan:

Hengellistä paljastusta tai syvää oivallusta kaikkien asioiden merkityksestä ja tarkoituksesta, kommunikaatiota Jumalan kanssa tai Jumalan mielen ymmärtämistä, merkittävää hengellistä ymmärrystä tai perustavalaatuisesti muuttunutta tietoisuutta, jossa kaikki nähdään yhtenä.

Kirjaa kuunnellessa on tullut selväksi, että sitä kokemusta, jonka minä ja muut kolmen prinsiipin mallin oivaltaneet olemme saaneet, voidaan kutsua valaistumiseksi. Ja siinä mielessä ne, jotka ovat todenneet minun saaneen uskonnollisen herätyksen tai tulleen uskoon ovat oikeassa.

Itseäni uskoontulovertauksessa hämää se, että liitän uskonnollisen herätyksen tai uskoon tulon uskontoihin ja inhimillisiä ominaisuuksia omaaviin jumaliin. Minä en usko mihinkään persoonalliseen jumalaan, joka päättäisi mitään kenenkään puolesta, tuomitsisi tai armahtaisi ihmisiä tms. Se ei vain tunnu mielestäni uskottavalta tai loogiselta.

MUTTA uskon kyllä että maailmaa ohjaa jokin suurempi persoonaton voima, joka toimii tiettyjen lainalaisuuksien mukaan — tai johon sisältyy maailmaa ohjaavia lainalaisuuksia. Ja uskon että jonain päivänä tämä voima pystytään ymmärtämään ja selittämään ihan tieteen keinoin. Tämä voima voidaan nähdä myös kokoelmana pääsääntöjä — vrt. evoluutiota ohjaavat pääsäännöt, fysiikan lakien takana olevat pääperiaatteet jne.

Tieteen puolella kvanttimekaniikka, säieteoria jne. tuntuvat olevan jotenkin oikeilla jäljillä, mutta katsotaan mihin ne johtavat — jo mihinkään. Sitä odotellessa olkoot tämä oivallukseni nyt sitten vaikka valaistuminen tai jonkinasteinen uskoon tulo.

Kolme prinsiippiä — nopein tie valaistumiseen?

Kolmen prinsiipin lähestymistapa on nopein ja helpoin tuntemani tie tähän ns. valaistumiseen. Se ei sulje pois sitä, etteikö olisi vieläkin nopeampia ja helpompia tapoja — ainoastaan etten ole törmännyt vielä niihin.

Kolmen prinsiipin oivaltaminen tekee valtavan määrän kaikenlaista kamppailua, tuskailua, ajattelemista, yrittämistä, etsintää, kärsimystä jne. täysin turhaksi yhdessä silmänräpäyksessä. 

Oivalluksen myötä palaudumme ikään kuin lapsiksi siinä mielessä, että elämme enemmän hetkessä, katsomme maailmaa avoimin silmin, emme rajoita omaa hyvänolon kokemusta kiristämällä itseämme onnellisuudella tai hyvällä ololla, olemme pelottomia ja stressittömiä ja alamme tehdä asioita ensisijaisesti siksi, että niiden tekeminen on kivaa, kiinnostavaa — tai sitten vain jotenkin ”oikein”.

Oivalluksen jälkeen elämä tuntuu kevyemmältä, helpommalta, hauskemmalta ja selkeämmältä.

Itsensä ja muiden syyttely tuntuu järjettömältä, asioita ei tule ottaneeksi enää niin henkilökohtaisesti ja tunne siitä, että olen etsimässä jotain isoa vastausta katoaa.

Tähän ei tarvita vuosien terapiaa, minkäänlaisten tekniikoiden opiskelua ja harjoittamista, tuhansia euroja maksavilla kursseilla ravaamista, vuosikausien meditaatioharjoituksia tai rukouksia, hiljaisuuden retriittejä, pyhien tekstien lukemista, paastoamista tai elämästä vetäytymistä.

Riittää että alkaa testata täällä esittämiäni väittämiä avoimin mielin:

  • Mitä jos tunnemme vain ajattelumme?
  • Mitä jos emme ole ajatuksemme, tunteemme ja toimintamme?
  • Mitä jos voimme kokea hyvää oloa ja täyttä onnea tässä ja nyt, olosuhteista riippumatta?
  • Mitä jos olemme kaikki hyviä, ehjiä ja rakastettavia?
  • Mitä jos emme voi tietää koskaan varmuudella miksi ajattelemme juuri tällä hetkellä juuri tämän ajatuksen?
  • Mitä jos ajatukset joita ajattelemme alhaisessa mielentilassa ovat harhaisia tai jotenkin pielessä? Ja ne, joita ajattelemme korkeassa mielentilassa eli silloin kuin olo on rento, kevyt ja helppo, kertovatkin enemmän todellisuudestamme kuin alhaisen mielentilan ajatukset?
  • Mitä jos meillä on sisäinen järjestelmä, joka palauttaa meidät hyvään oloon ilman että teemme mitään — ja kaikkein nopeimmin silloin, kun emme tee pahasta olosta ongelmaa?
  • Mitä jos meillä onkin ääretön kapasiteetti uuteen ajatteluun — ja seuraava ajatuksemme on jokin täysin uusi ja yllättävä ajatus, joka voi muuttaa koko kokemuksemme elämästä kertaheitolla?
  • Mitä jos elämä on oikeasti helppoa ja kevyttä? Mitä jos kaikki tämä onkin juuri niin naurettavan yksinkertaista kuin miltä se kuulostaa?

Toki oivalluksen saaminen voi joskus kestää jonkin aikaa — varsinkin jos on tottunut tekemään asioista vaikeita — mutta väitän sen tulevan todennäköisemmin helpommin ja tuskattomammin kuin jos vaikkapa lähtee vuosikausiksi buddhalaiseksi munkiksi meditoimaan päivät pitkät tai terapiaan märehtimään omia ongelmiaan.

Ja totta kai ymmärrykseni inhimillisen kokemuksen luonteesta syvenee ajan myötä kun jatkan ns. oikeaan suuntaan katsomista eli alkuperäinen oivallus ei jää koskaan viimeiseksi oivallukseksi.

Vaan onko vauhdilla väliä?

Mutta sitten päästäänkin tämän aamun oivallukseen, joka on tavallaan käynyt pariin otteeseen ”mielen päällä”, mutta ei ole auennut minulle kunnolla ennen tätä.

Miksi oletan, että nopein, helpoin ja yksinkertaisin tie on oikein tai paras tie?

Tähän asti olen ajatellut, että noin niin kuin ihmiskunnan ja maapallon mittakaavassa olisi oikein, jos mahdollisimman moni ihminen kokisi valaistumisen mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti.

Näen, että tällöin ihmiset alkaisivat suunnata aikaansa, energiaansa ja ääretöntä kykyään uuteen ajatteluun toimivamman, oikeudenmukaisemman ja rakkaudellisemman maailman luomiseen.

Mutta kuka minä olen päättämään mikä on oikein?

Minusta olisi ehkä kivaa, että ihmiset kohtelisivat toisiaan rakastavammin, käyttäisimme luonnonvaroja fiksummin, olisimme oikeudenmukaisempia muita ihmisiä ja eläviä olentoja kohtaan ja tuntisimme kaikki olevamme ehjiä, hyviä, rakastettavia ja onnellisia jo tänään, olosuhteista huolimatta.

Mutta se on vain minun mielipiteeni ja minun tavoitteeni.

Ei ole olemassa mitään universaalia sääntökirjaa, jossa sanotaan että tämän pitäisi olla kaikkien ihmisten tavoite — saati että nopein ja helpoin tie valaistumiseen on kaikille oikein. Tai että tämä on kaikille helpoin tai nopein tie. Tai että edes kaikkien pitäisi kokea valaistumista.

En tiedä pystynkö oikein sanoin selittämään sitä, mitä nyt juuri näen, mutta yritetään:

Jokainen elää ja kokee elämänsä niin kuin elää — ja jokainen tapa on omalla tavallaan oikein.

Jollekin oikein tie voi olla se, että hän kärsii koko elämänsä ja kuolee ajatellen että elämä oli paska kokemus, ihmiset ovat pahoja ja että kuolema on vain helpotus.

Yhdelle oikein tie voi olla se, että hän etsii itseään ja elämän tarkoitusta koko elämänsä ajan käyttäen tuhansia euroja erilaisiin itsensä parantamiskursseihin ja hengellisiin retriitteihin, eikä kuollessaankaan koe saaneensa sielulleen rauhaa.

Toiselle oikein tie voi olla elää tavallista ja välillä vähän puuduttavaakin arkea — välillä nauttien ja välillä vain selviytyen päivästä toiseen — kunnes eräänä päivänä kaikki on ohi.

Kolmannelle oikein tie voi olla se, että hän meditoi päivittäin tuntikausia, vaikka välillä se tuntuu hyvinkin vaikealta ja tuskalliselta ja eräänä päivänä kokee sitten valaistumisen, joka muuttaa kaiken.

Neljännelle oikein tie voi olla se, että hän kuuntelee avoimin mielin minun tai muiden ihmisten juttuja kolmesta prinsiipistä ja yhtenä päivänä hommat vain alkavat loksahdella paikalleen niin, että hän lopettaa turhan etsimisen, sellaisten asioiden kontrolloimisen mitä ei voi kontrolloida ja sellaisten asioiden korjaamisen, mitä ei tarvitse korjata ja avautuu elämälle.

Voin tältä seisomalta nähdä lukemattomia eri tapoja elää ja kokea elämänsä ja juuri nyt näen, ettei mikään niistä ole sen oikeampi kuin väärempi kuin toinen. Ja että se on OK.

Eli hullulla tavalla näen että vaikka minun nähdäkseni nopein ja helpoin tie vaikuttaa  minusta kaikkein järkevimmältä ja ison kokonaisuuden kannalta parhaalta tieltä — ei ole mitään universaalia lakia, jonka mukaan se olisi paras tai oikein tie. 

Lisää anteeksipyyntöjä

Näin ollen pyydän anteeksi sitä, että olen sanonut tai ainakin antanut ymmärtää, että esimerkiksi eri terapiat tai NLP olisivat jotenkin universaalisti vääriä tai vaarallisia tapoja lähestyä inhimillistä kokemusta! Anteeksi!

Kyllä, minun näkökulmastani käsin ne näyttävät turhan monimutkaisilta, höpsöiltä tai jopa valaistumisen saamista vaikeuttavilta lähestymistavoilta. Siis siitä näkökulmasta, jossa ”oikeinta” on nähdä että olemme kaikki hyviä, ehjiä ja rakastettavia ja voimme tuntea onnea ja rakkautta tässä ja nyt, jossa vain surffataan omilla ajatuksilla ja tunteilla jäämättä niihin kiinni ja jossa toimitaan etupäässä korkeasta mielentilasta käsin.

Mutta jonkun toisen näkökulmasta tie, jossa valaistumista tavoitellaan kärsimyksen kautta, voi tuntua oikeimmalta. Tai jossa ihanteellinen elämä on sellainen, jossa koko ajan etsitään jotain suurempaa vastausta tai oivallusta. Tai tavoitellaan jatkuvasti mainetta ja kunniaa, jotta joku päivä voisi olla onnellinen. Tai henkisiä ongelmia ratkotaan yksi kerrallaan koko loppuelämän ajan.

Kyllä, näitä muita teitä kulkevien kokemus elämästä tulee olemaan täysin toinen kuin minulla, mutta se ei tarkoita sitä, että se olisi itsessään huonompi saati jotenkin väärempi.

Minun tavoitteeni

Eli nyt näen kirkkaammin kuin koskaan, ettei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa kokea omaa elämäänsä.

Kyllä, tähän asti minä ajattelin hölmösti että oma kevyt ja helppo kokemukseni elämästä olisi jotenkin universaalisti paras. 

Haluan tehdä tässä selväksi, että se maailmankuva ja siitä seuraava kokemus elämästä, jota esittelen mm. näillä sivuilla on vain ja ainoastaan minun mielestäni loogisin, järkevin ja eniten elämää edistävä tapa nähdä maailmaa — ja minun mielestäni elämän tarkoitus on nimenomaan elämän edistäminen.

Oletan, että ne, jotka eivät ole kanssani samaa mieltä siitä, että kokemukseni elämästä on ihanteellisin, ovat nähneet kyllä muutenkin, että heidän näkökulmastaan olen väärässä.

Tulen varmasti jatkossakin suhtautumaan kriittisesti eri tekniikkalajeihin yms. ja voitte jatkossakin ihan vapaasti kommentoida tai kyseenalaistaa mitä tahansa ajatuksiani, mutta toivon että ymmärrätte minun kyseenalaistavan muita lähestymistapoja ja maailmankatsomuksia nimenomaan suhteessa siihen, mitä minä pidän hyvänä — en suhteessa johonkin universaaleihin standardeihin, joita ei ole olemassakaan.

Kiitokset kaikille viime päivinä aktiivisesti keskusteluun osallistuneille! Uskon, että käymämme keskustelut olivat edesauttamassa tämän oivalluksen syntymistä!

Itsemurhan partaalta iloiseksi ja onnelliseksi ihmiseksi

Alkuperäinen kuva: © Ars_1024Stock Free Images 

Henkilökohtaisella Facebook-seinälläni, jonka ymmärtääkseni näkevät vain kaverini ja kaverieni kaverit, olen käynyt mmm. NLP:hen perehtyneiden ihmisten kanssa keskustelua pelkoa käsittelevästä kirjoituksestani.

Minusta on ollut kivaa ja kiinnostavaa keskustella aiheesta. On hienoa, että ihmiset kyseenalaistavat juttujani, koska näin meidän kaikkien ymmärrys aiheesta syvenee. Kuten kirjoitin keskusteluun kun jonkun keskustelijan tunteet näyttivät kuumenevan:

Minä en näe tätä minään paremmuus- tai oikeustaisteluna. Minä näen tilanteen niin, että minä kerron mitä minä näen ja muut kertovat mitä he näkevät. Ja jos näen, ettei joku näe mitä minä näen, silloin minä sanon sen, jotta heillä olisi edes joku tsäänssi nähdä, mitä minä näen.

Tämä on vähän niin kuin lintubongausta. Minä näen yhden tosi siistin linnun, ja minusta olisi siistiä, jos joku toinenkin näkisi sen. Jos he eivät näe sitä, se ei minulta pois, mutta mielestäni olisi epäreilua, jos en jatkaisi linnun osoittamista ja näin antaisi muille mahdollisuuden nähdä sen linnun.

Eräs keskustelija oli sitä mieltä, että ymmärrykseni aiheesta on selvästi syvä, mutta että muiden voisi olla vaikeaa ymmärtää tätä, vaikka sen selittäisi kuinka yksinkertaisesti tahansa. Tässä vastaukseni:

Useimpien ihmisten on todella helppoa ymmärtää mistä puhun, koska se, mistä puhun vastaa normaalia kokemusta elämästä. Riittää, että näytän kuinka prinsiipit näkyvät jo hänen elämässään.

Helpoimmin tämän näyttävät ymmärtävät menestyneet vaikuttajamiehet (ehkä -naisetkin, en ole vielä valmentanut heitä), joilla on parempaakin tekemistä kuin analysoida omia ajatuksiaan ja tunteitaan. Heitä kiinnostaa enemmän uuden luominen.

Toinen ryhmä jolle tämä on jo itsestäänselvää, ovat järkevät ja tasapainoiset ”normaalit ihmiset”, jotka ovat tottuneet käyttämään maalaisjärkeään ja toimimaan korkeasta mielentilasta käsin. Tai heidän on joskus vaikeaa ymmärtää ensin että ”mitä ihmeellistä tässä nyt on”, haha!

(Ks. Jengan kanssa käyty keskustelu pelko-kirjoituksen kommenttiosastolla.)

Ja pointti on se, ettei tässä ole mitään ihmeellistä. Tämä on äärimmäisen yksinkertaista!

Kaikkein vaikeinta tämä on ymmärtää ihmisille, jotka ovat käyttäneet pahimmillaan vuosikausia itsensä ja muiden tunteiden ja ajatusten analysointiin ja jotka ovat syvällä iluusiossa, että voimme vaikuttaa omaan ja muiden ajatteluun ja tunteisiin.

Yksi pointti, joka niin sivullani käydyssä keskustelussa kuin NLP-valmentajien kanssa kahden kesken käydyissä keskusteluissa on tullut esiin kerta toisensa jälkeen on se, että onko oikein tai hyvä käyttää tekniikoita ja niiden avulla näyttää ihmiselle, että hän tuntee oman ajattelunsa.

Tässä vastaukseni (josta korjasin kielivirheitä ja täydensin epäselviä kohtia):

Eräs NLP-valmentaja kysyi minulta mitä tekisin, jos katonreunalla seisoisi mies, joka haluaisi hypätä alas tehdäkseen itsemurhan. Enkö yrittäisi saada häntä rauhoittumaan? Eli jos ymmärsin oikein, enkö yrittäisi helpottaa hänen ahdistustaan.

Vastasin että en yrittäisi. Olisin läsnä (itseni tuntien naureskellen) ja odottaisin, että hänen ajatuksensa vaihtuu, jonka jälkeen voisimme keskustella ajatuksen luonteesta ja siitä, miten inhimillinen kokemus syntyy.

Muistin vasta pari päivää sitten, että minähän OLEN puhunut henkilön kanssa, joka oli itsemurhan partaalla! Itsemurha-osuus oli vain niin merkityksetön, etten edes muistanut koko asiaa ennen kuin hän toi sen nyt taas esiin!

Tämä ulkomaalainen nainen tuli valmennettavakseni touko-kesäkuussa, kun hän oli todella pimeässä paikassa elämässään. Hän harkitsi vakavissaan itsemurhaa, koska oli juuri menettänyt lastensa huoltajuuden ex-miehelleen, koska hän oli rahaton ja lisäksi oli tapahtunut ikäviä asioita. Naisella oli menneisyys, joka oli poikkeuksellisen väkivaltainen, pelottava ja synkkä.

Keskustelun alussa nainen oli hysteerinen ja kertoi kuinka hänen elämänsä oli ohi jne. Minä olin niin läsnä kuin Skypen kautta voi olla läsnä, mutta en yrittänyt muuttaa mitenkään naisen ajattelua vaan annoin hänen puhua keskeytyksettä, kunnes hänen mielialansa alkoi nousta — niin kuin se nousee kaikilla meillä, kun emme puutu ajatuksiimme ja tunteisiimme.

Mielialan noustua aloimme puhua siitä, miten tunnemme ajattelumme, miten hänen mielialansa nousi itsestään jne.

Kaksi tuntia keskustelun aloittamisen jälkeen hän oli täynnä elämää, energiaa ja innoissaan suunnittelemassa omaa kirjoitusprojektiaan — jota hän edelleen työstää.

Seuraavalla valmennuskerralla hän oli kaukana itsemurhan partaalta ja keskimäärin korkeassa mielentilassa, paitsi silloin kun hän puhui ex-miehestään, joka oli kuulemma hirveämpi kuin Hitler (hänen sanansa, eivät minun). Totesin että hän ei näe nyt tässä kohdassa omaa ajatteluaan, mutta siinä vaiheessa kun hän näkee, hän alkaa nähdä puolison toisin. Hän oli ihan varma ettei niin voisi ikinä käydä sen jälkeen kun mies ”vei lapset häneltä ikuisiksi ajoiksi”.

(Nainen asuu yli 400 km päässä lapsistaan ja tiesi tässä vaiheessa, ettei tulisi näkemään heitä ainakaan pariin kuukauteen.)

Puhuin hänen kanssaan pari päivää sitten — ja nyt hekottelen täällä ääneen. Nainen oli juuri viettänyt kaksi viikkoa ex-miehensä ja lastensa kanssa, jotka olivat hänen luonaan. Hän oli rento, hyväntuulinen, levollinen, onnellinen. Hän oli sanonut ex-miehelleen että rakastaa tätä, he olivat pitäneet toisiaan käsistä ja suudelleet (useampaan kertaan :-).

Ex-mies oli ilmoittanut muuttavansa lapsien kanssa samaan kaupunkiin jossa nainen nyt asui — siis 400 km päähän miehen nykyisestä asuinpaikasta. Nainen oli puhunut exälle kolmesta prinsiipistä ja tämä oli nähnyt jo osin, mistä nainen puhui.

He olivat kerran melkein alkaneet tapella kun nainen oli alhaisessa mielentilassa, mutta sitten nainen oli huomannut mielentilansa ja kertonut exälleen että hän oli vain alhaisessa mielentilassa. No nyt nainen oli lähdössä ex-tempore miehensä ja lastensa luo vielä viikoksi miehen kotiin…

Mikä minun osuuteni oli valmennussessioidemme aikana? Käytännössä se, että hoin vain ”tunnet vain ajattelusi” ja ”tuo on vain ajatus”, hah hah!

Ei vaan, totta kai puhuimme siitä yleisellä tasolla, miten inhimillinen kokemus syntyy ja joskus pointtasin hänen kertomuksistaan miten ajatus, tietoisuus ja mieli näkyivät niissä. Mutta minä en vienyt häntä minkään tunnetilojen läpi, miettinyt miten voin vaikuttaa häneen tms. Kerroin vain, mitä itse näin. Puhuin omasta sisäisestä viisaudestani käsin — siitä, joka meillä kaikilla on. Puhuin hänelle kuin ihminen ihmiselle. Kuuntelin häntä avoimin mielin. That’s it.

Ja minä en edes näe mitään ihmeellistä tai erityistä siinä, että naisessa tapahtui tämä muutos. TOTTA HEMMETISSÄ se tapahtui — niin tapahtuu AINA kun ihminen alkaa nähdä että hän tuntee vain oman ajattelunsa, että hänen ajattelunsa taso vaihtelee ja että hänellä on ääretön potentiaali uuteen ajatteluun. Minä en ollut missään vaiheessa huolissani naisen tai hänen mielenterveytensä takia, koska näin että hän katsoi kauhuelokuvaa, joka oli vaihtumassa kohta kivempaan elokuvaan.

Mutta minä en tehnyt naisen muutostatieto, jonka jaoin hänen kanssaan, hänen oma sisäinen viisautensa ja kykynsä uuteen ajatteluun teki sen aina kun nainen oli korkeassa mielentilassa. Ja hän on siinä useita kertoja päivässä — niin kuin me kaikki.

Keksin vertauksen:

Minä kerron ihmisille että on olemassa maan vetovoima ja miten se näkyy elämässämme. Koska he ovat jo kokeneet sen, minun ei tarvitse mitenkään osoittaa sitä heille.

Minun ei tarvitse viedä heitä korkealle katolle ja heitellä sieltä tavaroita — tai heitä — alas. Minun ei tarvitse puhua hypnoottisesti niin että ymmärrys vetovoimasta uppoaa heidän alitajuntaansa.

Riittää, että osoitan heille ihan normaalisti puhuen mitä minä näen ja mitä he jo näkevät. Heidän sisäinen viisautensa hoitaa loput.

Joskus muutos ei todellakaan tapahdu hetkessä, mutta se on samantekevää. Sillä hetkellä kun he alkavat katsoa oikeaan suuntaan — eli kiinnittää huomiota siihen, miten ajatukset luovat tunteemme, miten mielialamme nousevat itsestään ja miten meillä kaikilla on ääretön potentiaali uuteen ajatteluun — heidän elämänsä tuntuu välittömästi kevyemmältä ja helpommalta. Ja mitä kauemmin he katsovat oikeaan suuntaan, sitä enemmän heidän ymmärryksensä inhimillisestä kokemuksesta syvenee ja sitä helpommalta ja kevyemmältä elämä tuntuu.

Haluatko syventää omaa ymmärrystäsi inhimillisestä kokemuksesta? Tsekkaa valmennuspalveluni tai tule Kolme Prinsiippiä virtuaalikurssille.

Mitä pelko oikeasti on ja miksei oikeasti ole mitään pelättävää?

”Mitä sä oikein hörötät siellä?” mieheni huikkasi olohuoneesta.

”Näitä NLP-sivustoja,” vastasin keittiöstä. Kävelin yhä naureskellen miehen luo. ”Jotenkin niin liikuttavaa ja surkuhupaisaa, miten nämä ihmiset ihan tosissaan luulevat, että meidän pitää oppia paremmin vaikuttamaan muihin ja muuttaa niiden käytöstä ja tunteita. Tai ylipäätään kontrolloida yhtään mitään, buhahahhaahaa!”

Vuosi sitten en olisi nauranut. Silloin minäkin olisin halunnut oppia lukemaan toisia paremmin ja varmistamaan, että viestini menee perille. Silloin minäkin halusin kontrolloida omia tunteitani ja hallita käytöstäni. Silloin minäkin elin jatkuvan pelon vallassa, vaikken edes tajunnut pelkääväni.

Nyt näen kristallinkirkkaasti, että maailma on hyvä paikka. Missään ajatuksissani tai tunteissani ei ole sinällään mitään väärää. Ne ovat vain ajatuksia ja tunteita. Kun en tee niistä ongelmaa, ne eivät ongelma.

Kaikki tunteeni ovat minussa ja syntyvät minussa, eikä minun siksi tarvitse saada muita käyttäytymään tai tuntemaan haluamallani tavalla voidakseni itse tuntea onnea, rakkautta tai hyvää oloa.

Näen myös kristallinkirkkaasti, miten juuri se, että yritämme kontrolloida tunteitamme, ajatuksiamme tai muita ihmisiä estää meitä näkemästä totuuden itsestämme:

Että olemme kaikki hyviä, ehjiä ja rakastettavia. Että meillä on sisäinen järjestelmä, joka palauttaa meidät automaattisesti hyvään oloon heti kun annamme sille tilaisuuden.

Että meillä on sisäinen viisaus, joka ohjaa meidät automaattisesti tekemään elämää edistäviä ratkaisuja ja olemaan rakastavia ja oikeudenmukaisia muita kohtaan.

Että voimme tuntea täyttä onnea milloin tahansa olosuhteista riippumatta ja että meidän ei tarvitse mitenkään kehittää luovuuttamme — riittää, että näemme totuuden itsestämme.

Eniten minua nauratti NLP:tä opettavien tahojen sivuilla se, miten vilpittömästi ko. tahot uskoivat auttavansa ihmisiä pääsemään eroon peloistaan — vaikka juuri markkinoimalla ajatusta, että meidän pitää päästä eroon ”rajoittavista peloista” he tekevät keksitystä pelosta todellisempaa!

Todellinen pelko vs. keksitty pelko

Kaikki pelko syntyy tasan yhdellä tavalla: ajattelemalla.

Ilman ajatusta siitä, että sinua kohti juokseva harmaakarhu on vihainen ja voi syödä sinut, et voi tuntea pelkoa. Ilman ajatusta: ”Esitykseni menee pieleen ja muut nauravat minulle”, et voi pelätä esiintymistä. Ilman ajatusta rakkaasi kuolemasta et voi pelätä hänen kuolemaansa.

Ilman ajatusta ei ole pelkoa.

Ihmismieltä ei ole alunperin suunniteltu sellaisiin turvallisiin pullamössö-olosuhteisiin, jossa me elämme. Pelko on tarkoitettu suojamekanismiksi olosuhteisiin, jossa elämme jatkuvassa hengenvaarassa. Ympäristössä, jossa joku voi hetkellä millä tahansa hyökätä kimppuusi ja raiskata, pahoinpidellä tai tappaa sinut tai läheisesi. Me länsimaalaiset unohdamme, että aika moni ihminen elää tälläkin hetkellä sellaisessa maailmassa.

Niissä olosuhteissa ihmiset oppivat pienestä pitäen erottamaan todellisen pelon kuvitellusta pelosta.

Koemme todellista pelkoa silloin, kun olemme välittömässä hengenvaarassa.

Kaikki muu pelko on kuviteltua pelkoa.

Koska viimeksi sinä olit välittömässä hengenvaarassa? Minä olen ollut sellaisessa oikeastaan vain kerran elämässäni.

Loppiaisena 2009 lähdin typeryyksissäni ajamaan yliväsyneenä Haarajoelta Helsinkiin. Huomasin kyllä olevani väsynyt, mutta oletin selviäväni puolen tunnin matkasta kunnialla. En selvinnyt.

Ajoin ohituskaistaa, koska yritin päästä nopeasti kotiin. Koivukylän kohdalla nuokahdin hetkeksi rattiin. Säpsähdin samantien hereille, kun autoni alkoi täristä ajettuani penkalle. Tein paniikissa korjausliikkeen, jonka ansiosta auto lähti liukkaalla tiellä heittelemään holtittomasti toiseen suuntaan.

Heti menetettyäni auton hallinnan karjaisin vain ”enkelit, auttakaa”. Sitten kaikki tapahtui kuin hidastetussa elokuvassa — ja kuitenkin salamannopeasti. Auto pyöri kolmen kaistan läpi tien toiselle puolelle ja jatkoi matkaa kyljellään ja perä edellä tienpiennarta pitkin kohti Helsinkiä. Minä suojasin kädellä kasvojani, kun kuljettajan puolen hajonneesta sivuikkunasta lensi autoon havuja ja hiekkaa… Sitten auto pysähtyi ja tömähti  takaisin neljälle renkaalle.

Istuin hetken tyrmistyneenä paikallani. Sitten pyörittelin niskojani, liikutin jalkojani, kokeilin kasvojani ja havaitsin olevani täysin ehjin nahoin. Hyppäsin autosta ja kiersin sen nähdäkseni autolle tulleet vauriot. Kuljettajan puolen etuikkuna oli rikki, sivupeili lentänyt ties minne ja auton toinen kylki kuin perunapelto, mutta muuten kaikki oli OK.

Totesin helpottuneena, ettei missään näkynyt merkkiä siitä, että tieltä ajautumiseni olisi aiheuttanut muita kolareita. Pieni ihme siihen nähden, että iltakuuden aikaan Lahden moottoritiellä oli vielä paluuruuhka. Paikalle rientäneet kauhistuneet ihmiset komensivat minut takaisin autoon odottamaan ambulanssia.

Itku tuli vasta kun soitin miehelle ja vanhemmille kertoakseni mitä oli tapahtunut.

Aina kun ajan paikan ohi kiitän jotain korkeampaa voimaa siitä, että minä ja kanssa-autoilijat selvisimme tapahtumasta yhtenä kappaleena.

Sen lisäksi olen muutaman kerran elämässäni ollut tilanteessa, jossa ajatus kuolemasta kävi mielessä, mutten ollut todellisessa vaarassa: roikkuessani pillastuneen hevosen selässä ja eksyttyäni Thaimaassa keskelle ei-mitään ilman vettä ja ruokaa.

Vaikka olen ollut oikeassa hengenvaarassa vain kerran, olen kokenut elämässäni määrättömästi pelon tunteita. Tällöin minua on pelottanut vahva mielikuva kuvitellusta tulevaisuuden tapahtumasta: läheisen kuolemasta, henkilökohtaisesta konkurssista, vakavasta sairaudesta, itseni nolaamisesta tai hylätyksi tulemisesta.

Vaikka pelko on tuntunut todelliselta, se on ollut täysin keksittyä. Käytännössä aina pelko on ollut myös turhaa, vaikka osa pelkäämistäni tapahtumista on tapahtunut. Miksi? Koska en ole oikeasti pelännyt tulevaa tapahtumaa, vaan tunteita, joita olettanut sen herättävän.

Pelkäät vain omia tunteitasi

Mikäli et ole akuutissa hengenvaarassa, jossa et ehdi juuri miettiä mitään, todellinen pelkosi ei ole hengenmenetys vaan tunteet, joita uskot tulevan tapahtuman herättävän.

Testaa jos et usko:

Mieti jotain asiaa, jota pelkäät. Kuvittele, että yhtäkkiä olisit täysin kyvytön tuntemaan yhtään mitään — edes pelkoa siitä ettet tunne mitään. Miltä asia nyt näyttää?

Pelkäätkö kuolemaa? Minä pelkään aina silloin tällöin. Mutta en pelkää sitä, että elämäni loppuu vaan sitä, mitä tunteita uskon oman kuolevani herättävän minussa ja muissa.

Kun kuvittelen oman kuolemani, kuvittelen itseni joko hetkeä ennen kuolemaa tiedostamassa että ”nyt mä kuolen” ja sitten tuntemassa voimakasta surua ja ahdistusta siitä, että elämä on ohi. Kuvittelen itseni henkenä kuoleman jälkeen katsomassa surevia omaisiani ja olevani pahoillani heidän puolestaan. Kuvittelen itseni ikuisuuden ajan mustassa tyhjyydessä ajattelemassa ”no tässäkö tämä nyt oli”.

Hassuinta tässä on se, etten voi mitenkään tietää mitä kuolemani hetkellä ja jälkeen tapahtuu. Ehkä kuolema tulee niin yllättäen, etten ehdi tajuta kuolevani. Ehkä kuoleman hetkellä tietoisuuteni ja ajatteluni lakkaa, jolloin en voi tuntea tai kokea yhtään mitään — en edes sitä, etten koe ja tunne mitään. Ehkä sieluni siirtyy johonkin henkimaailmaan, jossa se näkee tässä kaikessa jonkin isomman pointin ja sitä kautta näkee myös sen, ettei missään ole mitään pelättävää. En tiedä.

Mutta sen tiedän, etten minä pelkää kuolemaa. Minä pelkään mahdollisia tulevia tunnetiloja.

Sinä et tarvitse muilta mitään

Kaikkein eniten minua naurattivat NLP:tä opettavien tahojen myyntipuheet ”toisiin vaikuttamisesta” ja ”toisten tunteiden ja käytöksen muuttamisesta — jopa heidän huomaamattaan” eli suomeksi sanottuna toisten manipuloinnista. 

Hetkinen.

Mitä sinä pidät ajatuksesta, että joku opettelee tekniikoita, joilla hän voi vaikuttaa sinuun ja muuttaa tunteitasi ja käytöstäsi, ehkä jopa huomaamattasi?

Mitä sinä pidät ajatuksesta, että keskustelet jonkun sellaisen kanssa, joka yrittää ”hypnoottisella puheellaan” saada sinut taipumaan hänen kannalleen? Tai luoda sinuun paremman suhteen käyttämällä jollain kurssilla oppimiaan tekniikoita?

Buahaahhaaaaa! Minua ajatus naurattaa ihan hulluna!

Voi hyvät hyssyrät.

Oletko koskaan tavannut ihmistä, joka on täysin sinut itsensä ja maailman kanssa? Joka on niin täynnä rakkautta ja hyvää oloa, ettei hän koe tarvitsevansa keneltäkään mitään?

Vertaa tätä ihmistä ihmiseen, joka haluaa niin epätoivoisesti saada sinulta jotain, että menee kurssille oppiakseen miten voi taivuttaa sinut paremmin tahtoonsa.

Kumman sinä otat mieluummin ystäväksesi? Entä puolisoksesi?

Kumpi ihminen sinä haluaisit olla?

SHOKKIPALJASTUS: Siitä riippuen missä mielentilassa tietyllä hetkellä olet, sinä voit olla kumpikin heistä.

Sinä olet hyvä, ehjä ja rakastettava

Moni olettaa virheellisesti että hän on ajatuksensa, tunteensa ja toimintansa. Kun tietää miten paljon ajatuksemme ja mielialamme vaihtelevat, ei ole mikään ihme, että nämä ihmiset kokevat etteivät tiedä kuka he ovat. Aika skitsofreeninen lähestymistapa siis, eikä edes totta.

Sinä et ole ajatuksesi, tunteesi ja toimintasi, vaan se, joka ajattelee, tuntee ja toimii.

Testaa jos et usko:

Ensimmäinen esimerkki

Kuvittele että yhtäkkiä aikakoneella viereesi tuodaan vastasyntynyt sinä, 2-vuotias sinä, 8-vuotias sinä, 14-vuotias sinä, 20-vuotias sinä, 30-vuotias sinä jne. He kaikki näyttävät hieman erilaisilta — osa todella erilaisilta.

Kuvittele, että voimme kuulla ja nähdä heidän ajatuksensa. Heidän ajatuksensa kuulostaisivat todella erilaisilta — jopa silloin kun he ajattelisivat samaa asiaa.

Siitä huolimatta heissä olisi jokin hassu ”samuus”, josta tietäisit että kysesssä on sama ihminen. Se samuus on sinä — ajatukset, tunteet ja toiminta ovat jotain mitä sinä teet ja koet.

Toinen esimerkki

Oletko koskaan tavannut vuosien jälkeen ihmistä, jonka tunsit esimerkiksi lapsena tai nuorena? Elämäntilanteenne ja maailmankuvanne voi olla muuttunut paljonkin, mutta siitä huolimatta ihmisessä on jotain tuttua.

Ajatuksesi määrittävät tunteesi ja sitä kautta toimintasi.

Ajatuksesi ja tunteesi voivat vaihdella todella rajusti jopa muutaman minuutin sisällä siitä riippuen, miten alhaisessa tai korkeassa mielentilassa olet eli miten kirkasta tai sumeaa ajattelusi on.

Meillä kaikilla on hetkiä, jolloin olemme rentoja, rauhallisia ja levollisia ja näemme elämämme tai ainakin jonkin asian todella kirkkaasti ja selkeästi. Usein nämä hetket tuntuvat tulevan ns. puskan takaa — ilman, että teemme yhtään mitään erityistä. Ja juuri se, että pääsemme tähän tilaan nimenomaan tekemättä yhtään mitään kertoo siitä, että se on meidän perustilamme.

Samalla lailla kuin veden pinta tyyntyy, jos se jätetään rauhaan, myös oma mielemme tyyntyy, kun annamme ajatustemme ja tunteidemme olla rauhassa.

Näinä kirkkauden hetkinä emme koe tarvitsevamme mitään, vaan kaikki on tässä. Meillä on tunne, että vaikkeivät asiat mene niin kuin mieluiten toivoisimme niiden menevän, missään ei sinällään ole mitään vikaa. Näemme, että olemme hyviä, ehjiä ja rakastettavia. Niinpä pystymme olemaan ns. oma itsemme.

Niissä hetkissä näemme, ettemme tarvitse mitään typeriä tekniikoita tai systeemejä vaikuttaaksemme toisiin ihmisiin, koska näemme ettei meidän onnellisuutemme tai rakastettavuutemme ole kiinni heidän tekemisistään. Niinpä pystymme tuntemaan heitä kohtaan täyttä rakkautta ilman sääntöjä, ehtoja ja vaatimuksia.

Sitä rakkautta, jota vanhemmat saattavat tuntea lastaan kohtaan ilman mitään erityistä syytä. Sitä rakkautta, jota pienet lapset tuntevat usein vanhempiaan kohtaan. Tai mitä tunnemme omia lemmikkieläimiämme kohtaan, vaikkeivat nämä tee mitään erityistä.

Kävin äsken makuuhuoneessa, jossa mieheni ja lapseni nukkuu. Sillä hetkellä he eivät tehneet mitään. Siitä huolimatta tunsin niin valtavaa rakkautta heitä kohtaan, että silmiini nousi kyyneleet. He eivät tehneet tunnetta. Edes heidän näkemisensä ei tehnyt tunnetta. Se, että ajattelin sillä hetkellä miten valtavasti rakastin heitä sai minut kokemaan valtavaa rakkautta heitä kohtaan.

Meillä kaikilla on myös hetkiä, jolloin alhaisiin ajatuksiin sotkeutuneena emme näe totuutta itsestämme ja muista.

Niinä hetkinä harhaudumme ajattelemaan, että meissä on jotain vikaa tai että meiltä puuttuu jotain. Kuvittelemme että ”se jokin” on saatava itsemme ulkopuolelta — vaikka sitten väkisin manipuloimalla, juonimalla tai hypnoottisesti puhumalla.

Näissä hetkissä olemme keksityn pelon vallassa. Katsomme päämme sisäistä kauhuleffaa luullen sen olevan totta.

Onneksi nämä hetket ovat poikkeustilanteita, jotka menevät itsestään ohi. Mitä selkeämmin näemme, että tunnemme todellakin vain omat ajatuksemme — emmekä ole omat ajatuksemme, sitä nopeammin poikkeustila menee ohi.

Tähän ei tarvita mitään tekniikkaa, vain yksi isompi oivallus, joka näyttää sinulle totuuden elämästä ja itsestäsi.

Totuus naurattaa

Tällä hetkellä, kun olen korkeassa mielentilassa, näen kristallinkirkkaasti miten me kaikki olemme hyviä, ehjiä ja rakastettavia. Minua huvittaa se, miten välillä menemme mukaan alhaisen mielentilan ajatteluun luullen että todellisuus ”pakottaa” meidät tuntemaan mitä tunnemme.

Sellaisia höpsyköitä me kaikki välillä olemme. Erehtyminen on osa ihmisyyttä. Ja niin ovat kaikki tunteetkin — myös ne hetkittäin raskailta ja kireiltä tuntuvat.

Onneksi missään tunteissa ei ole mitään pahaa tai vaarallista, koska ne kertovat vain ajattelustamme, eivät todellisuudesta.

Minua naurattavat ihmiset, joiden näen pyörivän alhaisen ajattelun tilassa etsimässä tapoja ”tulla paremmaksi ihmiseksi”, ”tulla onnellisemmaksi”, ”tulla luovemmaksi”.Se on minusta yhtä hassua, kuin jos he pyörisivät ympäriinsä etsien omaa nenäänsä. 

Voi kullanmurut!

Tunnen valtavaa rakkautta ja lempeyttä niitä ihmisiä kohtaan, jotka ihan tosissaan uskovat, että he ja muut tarvitsevat jotain tekniikoita, strategioita, metodeja tai salaista tietoa voidatakseen kohdata toisen ihmisen ”oikein” ja saadakseen tältä onnea, rakkautta, hyväksyntää, arvostusta, kunnioitusta tai edes rahaa.

Ja miksi he haluavat sitä rahaa niin paljon, että opiskelevat manipuloimaan muita sen sijaan että luottaisivat omaan työhönsä ja tuotteeseensa ja lisäarvoon, jota se muille tuo? Koska he luulevat että he tarvitsevat rahaa voidakseen kokea onnen, arvostuksen, menestyksen ja rakkauden tunteita.

Voi rakkaat ihmislapset!

Katsot vain kauhuleffaa

Kuvittele, että katsot kauhuleffaa ja eläydyt elokuvaan niin täysillä, että unohdat katsovasi kauhuleffaa. Haluatko että joku tulee siinä tilanteessa opettamaan sinulle tekniikoita, joilla voit hallita kauhuasi — vai olisiko ehkä sittenkin fiksumpaa, että joku muistuttaa sinua siitä, että katsot kauhuleffaa?

Eräät tuntemani NLP-opettajat luulevat että he ovat opettamassa ihmisille, että nämä katsovat kauhuleffaa. Mutta jos joku katsoo kauhuleffaa eikä hänen pelkonsa ole todellista, miksi hänen pitäisi lähteä muuttamaan tai poistamaan kokemaansa tunnetta?

Ei tunne ole ongelma vaan se, että oletamme tunteen kertovan jotain meitä ympäröivästä todellisuudesta.

Aina kun annamme tavalla tai toisella ymmärtää että jostain kannattaa hankkiutua eroon, väitämme, että siinä on jotain väärää, huonoa, vaarallista tai haitallista.

Mieti itse: koska viimeksi olet halunnut päästä eroon jostain, mitä pidit hyvänä? Miten paljon sinun mielestäsi kannattaa nähdä vaivaa päästäkseen eroon jostain, joka on ok, vaikkei välttämättä ykköslempijuttusi?

Pelon, ahdistuksen ja jännityksen tunteissa ei itsessään ole mitään pahaa. Joskus jopa haluamme tuntea niitä. Siksi lapset tykkäävät kertoa kummitustarinoita. Siksi katsomme kauhuelokuvia, thrillereitä ja toimintaelokuvia. Siksi ostamme lehtiä, jotka kertovat kauheista ihmiskohtaloista. Siksi kertaamme työpaikan kahvitunneilla ja kavereiden kanssa puhelimessa tuttujen ja tutuntuttujen kovia kokemuksia. Siksi palaamme muistoissamme menneisyyden kauhun hetkiin ajatellen ”onneksi se on nyt ohi”.

Pelon, ahdistuksen ja jännityksen tunteet tuovat elämään lisää sävyjä ja rikkautta. Koemme ne ongelmiksi vain sillä hetkellä, kun luulemme että jokin itsemme ulkopuolinen asia pakottaa meidät kokemaan niitä.

Sillä hetkellä kun näemme, että tunnemme vain ja ainoastaan oman ajattelumme, pelosta, ahdistuksesta ja jännityksestä tulee vain yksi tunne muiden joukossa — tunne, joka menee kohta ohi, kun ajatuksemme taas vaihtuvat.

Haluatko herätä painajaisesta?

Tunnen täyttä onnea, rauhaa ja rakkautta, vaikka kukaan muu ei ikinä tajuaisi sitä, mitä tässä yritän näyttää.

Minulle riittää henkilökohtaisesti se, että näen muiden olevan OK ja näkevän vain painajaista, josta he säpsähtävät aika ajoin hereille, vaikka painajaista nähdessään he itse uskovat elävänsä helvetissä.

Mutta tämä ymmärrys, josta käsin katson maailmaa ja muita, tuo mukanaan hassun ilmiön.

Koska minun ei tarvitse tehdä mitään ollakseni onnellinen, rakastettu ja hyväksytty, yhtäkkiä käytössäni on valtavasti aikaa, energiaa ja aivokapasiteettia. Yhtäkkiä näen hyvin selkeästi mikä edistää elämää suuressa mittakaavassa ja mikä ei.

Näen, että on oikein edistää elämää siitä huolimatta, ettei minun onneni riipu mistään mitä teen.

Jos olisin kuullut jonkun sanovan näin vuosi sitten, en olisi pystynyt samaistumaan siihen, mitä hän sanoo. Enkä samaistunutkaan — olen ennen aina olettanut, että pyyteettömästi elämää edistävillä ihmisillä on ollut salainen motiivi saada näin itselleen enemmän onnea, hyväksyntää, mainetta ja kunniaa.

Nyt ajatus tuntuu todella hassulta.

Minä näen, että on oikein herätellä ihmisiä tähän ymmärrykseen.

Se, että jokin on oikein, ei välttämättä tunnu hyvältä tai hienolta — se tuntuu vain oikealta. Samalla tavalla kuin tuntuu oikealta sanoa että sukunimeni on Manninen ja väärältä sano että se on Smith.

Näen, että Suomella, ihmiskunnalla ja maapallolla olisi käyttöä ihmisille, jotka näkevät kirkkaasti sen, että me kaikki olemme hyviä, ehjiä ja rakastettavia.

Että meillä kaikilla on jo käytössämme valtava viisaus ja luovuus, ääretön rakkaus ja hyvin selkeä oikeudentaju.

Että elämä on oikeasti henkisesti kevyttä ja helppoa — paitsi niinä hetkinä, jolloin menemme mukaan alhaiseen ajatteluumme emmekä huomaa että tunnemme vain ajatuksemme.

Että ei ole mitään pelättävää. Että pahinta mitä meille voi tapahtua on oma ajatuksemme, mutta sekin vaihtuu pian uuteen.

Haluatko sinä herätä painajaisesta? Haluatko alkaa edistää elämää tavalla, joka sinusta tuntuu oikealta?

Ei hyvältä, ihmeelliseltä tai hienolta — pelkästään oikealta.

Et tarvitse heräämiseen lisää tekniikoita, teorioita, strategioita. Et tarvitse terapiaa. Et tarvitse hypnoottista puhetta ja mielikuvien muuttamista. Et tarvitse muistojen pyyhkimistä. Et tarvitse menneissä elämissä käymistä. Et tarvitse selvännäköijöitä, astrologeja tai tarot-kortteja.

Tarvitset vain yhden oivalluksen, joka näyttää sinulle totuuden itsestäsi ja elämästäsi. Sen, ettet tarvitse mitään ollaksesi onnellinen ja rakastettu. Sen, että sinä olet jo hyvä, ehjä ja rakastettava.

Sen, että jos et juuri tällä hetkellä näe tätä totuutta itsestäsi, tunnet vain ajattelusi ja ajatus, joka estää sinua näkemästä totuuden, vaihtuu kyllä kohta toiseen, parempaan ajatukseen.

”Henki minussa kunnioittaa henkeä sinussa.”

 

Miksi ajatusten ja tunteiden analysointi on täysin järjetöntä

Alkuperäinen kuva: Sxc.hu

Uskotko että on tärkeää analysoida omia ajatuksiaan ja tunteitaan? Käytätkö aikaa ja energiaa omien tunteidesi, uskomustesi tai ajatustesi työstämiseen?

Teet täysin turhaa työtä! Tässä kirjoituksessa väännän rautalangasta miten ajattelu-tunne-yhteys toimii — ja sitä kautta näytän miksi ajatusten ja tunteiden analysointi on niin turhaa.

Koet ainoastaan ajatukset, joita juuri tällä hetkellä ajattelet

Kun ajattelet elämääsi, näet tai sen tunnet sen todennäköisesti jatkumona — ikään kuin se olisi yhtä videokuvaa, jossa kohtaus sulautuu toiseen.

Todellisuudessa kokemuksesi elämästä on kuin diaesitys tai ”pläräyskirja”, jonka sivun jokaiseen kulmaan on piirretty tikku-ukko ja sitten kun pläräät sitä sormellasi, näyttää siltä niin kuin tikku-ukko liikkuisi.

Tämä johtuu siitä, että voit tuntea vain ja ainoastaan ajatuksesi. Ajatuksesi vaihtuu muutaman sekunnin välein ja jokainen ajatus luo omanlaisensa tunnetilan.

Osin illuusio jatkumosta tulee siitä, että välillä ajatukset seuraavat jotenkin johdonmukaisesti toisiaan — eli kärjistetysti tyyliin:

  1. ajatus: Haluan tehdä pannukakun.
  2. ajatus: Mitä tarvitsen pannukakkuun?
  3. ajatus: Maitoa, munia, jauhoja, sokeria, suolaa.
  4. ajatus: Täytyy katsoa mitä minulla on jääkaapissa.

Useimmiten ajatuksemme eivät mene ihan näin suoraviivaisesti, vaan jos voisimme äänittää ja videoida ajatuksesi ja tunteesi, ajatuksesi kulku olisi pikemminkin tällainen:

  1. ajatus: Haluan tehdä pannukakun. => Mielikuva herkullisesta pannukakusta => vesi herahtaa kielelle ja miellyttävä odotuksen tunne valtaa kehon.
  2. ajatus: Mutta se on kyllä aika lihottavaa. => Koemme syyllisyyden tunnetta samalla kunkeho tuntuu jännittyvän.
  3. ajatus: Mitä muuta hyvää mä voisin tehdä? => Tunnetila muuttuu kevyemmäksi, uteliaaksi.
  4. ajatus: Mutta oikeasti mä haluaisin kyllä pannukakkua vaikka se on lihottavaa. => Ristiriitainen ja turhautunut olo.
  5. ajatus: Mulla oli raskas päivä, mä olen ansainnut pannukakun. => Uhmakas olo.
  6. ajatus: Eikä yksi pannukakku mitään haittaa. => Tunnetila kevenee.
  7. ajatus: Syön pienemmän palan ja annan loput naapurille. => Tunnetila muuttuu suorastaan iloiseksi.

Huomaatko miten tunnetila vaihteli ajatuksen mukaan? Koska tunsimme jokaisen tunteen yksi kerrallaan, tuskin edes tajusimme tunnetilan vaihtelua. Vaihtelun tajuamiseksi meidän olisi pitänyt ajatella ”hetkinen, miltä musta äsken tuntui — ja miltä musta nyt tuntuu?”

Mikä aiheuttaa ajatuksemme?

Aiemmat kokemukset voivat siinä mielessä vaikuttaa ajatteluumme, että jos esim. et ole koskaan maistanut pannukakkua, et osaa kuvitella miltä se maistuu. Eri kysymys on sitten se, voimmeko koskaan tietää mikä kokemus oikeasti vaikutti ajatuksen syntyyn ja missä määrin.

Vastaus: Emme voi.

Toki on mahdollista, että esimerkin pannukakkufani halusi pannukakkua, koska siihen liittyi jokin miellyttävä muisto lapsuudesta ja hän kaipasi ko. muiston tuomaa tunnetta. Mutta yhtä lailla voi olla että henkilön halu tehdä pannukakkua liittyi ihan vain siihen, että hän käveli hetkeä aikaisemmin kadulla ja haistoi huomaamattaan pannukakun tuoksun.

Yksittäisen ajatuksen syntyyn voi vaikuttaa niin moni tekijä geeneistä ympäristön viesteihin ja edellisistä ajatuksista ja mielentilasta mielen sisäiseen logiikkaan, että jokainen, joka väittää tietävänsä miksi ajattelet juuri tietyllä hetkellä tietyn ajatuksen, puhuu palturia ja aliarvoi härskisti mielen mekanismien monimutkaisuutta.

Illuusio siitä, että voimme tietää miksi ajattelemme mitä ajattelemme, johtuu kyvystämme luoda merkityksiä ja nähdä syy-seurausyhteyksiä sielläkin, missä niitä ei ole.

Jos voisimme videoida ja äänittää ajatuksesi, fyysiset tuntemuksesi ja tunteesi, näkisit että tulkinta seuraa alkuperäistä tunnetta — ei päinvastoin. Ehkä seuraava esimerkki valaisee mitä tarkoitan.

Lähtötilanne:

Luet koulukirjaa neutraalissa mielentilassa. Olet niin keskittynyt kirjaan, ettet huomaa että verensokerisi on laskenut ja kehosi tuntuu vähän sähköiseltä ja jännittyneeltä. Panet kirjan pois. Kiinnität huomiota fyysiseen olotilaasi.

  1. ajatus: (huomaat fyysisen olon ja annat sille merkityksen) Mua hermostuttaa. => Tunnet hermostuneisuutta.
  2. ajatus: Miksi mua hermostuttaa? => Hämmentynyt tunne.
  3. ajatus: Mulla on huomenna se esiintyminen ja se hermostuttaa mua. => Hermostuneisuuden tunne vahvistuu, koska sille on nyt jokin syy.
  4. ajatus: (Mielikuva sinusta seuraavana päivänä yleisön edessä unohtamassa mitä sinun piti sanoa) => Hermostuneisuuden tunne tuntuu nyt todella vahvalta.
  5. ajatus: Miksi mä pelkään niin paljon esiintymistä? => Hämmentynyt tai osin jo epätoivoinen olo.
  6. ajatus: Se johtuu siitä kun mulla on trauma esiintymisestä siitä esitelmästä, joka mun piti pitää kolmannella luokalla. (mielikuva ”traumaattisesta” esiintymiskokemuksesta ala-asteelta) => Muisto lisää ahdistuksen tunnetta.
  7. ajatus: Miten mä voin päästä tästä karmeasta traumasta eroon? => hirveä tunne siitä, ettet voi mitenkään välttyä ahdistukselta, koska ”trauma” pakottaa sinut ”aina” tuntemaan ahdistusta esiintymisiin liittyen.

jne.

Vasta ajatusketjun lopussa mieleen tullut trauma ei aiheuttanut alkuperäistä tunnetilaatrauma oli selitys, jolla tunteiden kokija selitti ihan normaalia mielialan vaihtelua.

Jos henkilön silmiin olisi osunut ensimmäisen johtopäätöksen jälkeen hänen kumppaninsa jälkeensä jättämä sotku, hän olisi voinut tulkita hermostuneisuuden johtuvan siitä, että hän joutuu elämään epäsiistin ihmisen kanssa.

Jos henkilö olisi ollut ns. korkeassa mielentilassa, eli hänen olonsa olisi ollut alunperin kevyt, rento ja avoin, silloin esitelmän ajatteleminen olisi voinut nostaa mieleen mukavan muiston ekaluokan joulujuhlasta, jossa hän esiintyi rohkeasti ja sai huimat aplodit.

Jos henkilö olisi tulkinnut alunperin sähköisen olon näläksi tai ihan vain alhaiseksi mielentilaksi, koko tulkintaketju olisi jäänyt väliin.

Fobiat ja paniikkihäiriötilat

Joka ikinen kerta, kun kuulen koirien alkavat haukkua, sydämeni syke kiihtyy. Joka ikinen kerta kun tulen ison aukion laidalle tai joku vieras ihminen lähestyy minua, kehoni jännittyy hetkeksi. Aina kun näen hämähäkin — tai vaikka vain luulen näkeväni jonkin liikahtavan maassa, sydämeni nytkähtää ikävästi. Pelkkä ajatus neuloista, vuotavasta haavasta tai fyysisistä vammoista iljettää ja pyörryttää. Jos olen nukkunut liian vähän tai juonut liikaa kahvia tai energiajuomia, tunnen sydämeni sykkeet koko kehossani.

Minä en näe missään näissä reaktioissa mitään erityistä, ihmeellistä tai vaarallista, joten en jää analysoimaan niitä yhtään sen enempää. Siksi niin tunnetila kuin fyysinen reaktio menee minulla usein hyvin nopeasti ohi. 

Ihmiset, jotka kärsivät fobioista tai paniikkihäiriöistä saattavat kokea täsmälleen saman fyysisen reaktion kuin minä, mutta ottavat sen merkkinä ongelmasta, joka pitää ottaa tosissaan tai todellisesta vaarasta, jolle pitää tehdä jotain. 

Fyysiseen tuntemukseen huomion kiinnittäminen ja ajatus siitä, että se kertoo todellisesta ongelmasta, eikä vain normaalista inhimillisestä reaktiosta yllättävään tilanteeseen, saa tunteen tuntumaan vahvemmalta. Jos henkilö sillä hetkellä ajattelee kärsivänsä fobiasta ja tunnetilan karkaavan kohta kokonaan käsistä, tämä nimenomainen ajatus tuntuu entistä hirveämpänä ahdistuksena ja lisää entisestään paniikkia.

Masennus ja loppuunpalaminen

Moni uskoo, että alentuneet välittäjäainetasot ”aiheuttavat” tai ainakin ylläpitävät masennusta. Tästä ei ole pitäviä todisteita. Ensinnäkään välittäjäainetasojen lasku ei aiheuta suoraan masennusta. Se voi laskea fiilistä, mutta ei kaikilla. Toisaalta välittäjäainetasojen nousu ei auta automaattisesti masennukseen.

Opettajani George Pransky hoitaa paljon masentuneita tällä samalla kolmen prinsiipin lähestymistavalla, mihin nämä juttuni perustuvat. Hän on huomannut, että ne hänen asiakkaistaan, jotka syövät masennuslääkkeitä, joutuvat yleensä jo ensimmäisten intensiivitapaamisten jälkeen pienentämään lääkeannostaan, koska yhtäkkiä saavat niistä yliannostusoireita.

Toisin sanoen heidän välittäjäainetasonsa ovat parantuneet ihan vain sillä, että he ovat ymmärtäneet tuntevansa oman ajattelunsa.

(Katso video, jossa George puhuu aiheesta.)

Kelly McConigal kertoo kirjassaan The Willpower Instinct tutkimuksesta, jossa todettiin, että negatiivisia tunteitaan analysoineiden ihmisten mieliala laski huomattavasti pidemmäksi aikaa ja pahemmin kuin niiden, jotka vain tunnistivat negatiivisen tunteen, luottivat siihen että se menee ohi eivätkä lähteneet analysoimaan sitä sen pidempään. Tutkijat epäilivät, että nimenomaan negatiivisten tunteiden analysointi olisi yksi syy masennuksen puhkeamiseen.

Olen itse ollut muutaman kerran elämässäni varsin masentunut. En hakeutunut lääkäriin pitkälti siksi, etten jaksanut lähteä sinne, joten en tiedä miten syväksi masennukseni olisi diagnosoitu.

Sillä hetkellä kun ajattelet olevasi masentunut, tunnet olevasi masentunut. Sillä hetkellä kun huomiosi on kiinnittynyt esimerkiksi pissahätääsi, komediaelokuvaan tai syömääsi ruokaan, et tunne olevasi masentunut.

Kun ajattelen kriittisesti aikaa, jolloin koin olevani masentunut, tiedän, että minulla oli useita vähintään neutraaleita tai jopa  kirkkaalta tuntuvia hetkiä. Mutta koska uskoin olevani masentunut, heti mielialan lähdettyä laskuun ajattelin hyvän hetken olleen vain ”vahinko” tai ”valheellinen tunne hyvästä olosta”.

Toisin sanoen alkaessani aktiivisesti ajatella tunteitani tulkitsin ne ”masennussuodattimen” läpi ja näin ihan normaalin mielialan laskun merkkinä masennuksesta. Samalla vähättelin hyvien hetkien merkitystä, määrää ja kestoa jälkikäteen mielessäni. Aina näin ajatellessani koin tietysti raskaita, ahdistavia ja synkkiä tunteita — minkä otin myös merkkinä siitä, että olin masentunut… Jolloin tämä ajatus veti mielialaa entisestään alaspäin…

Sama juttu nk. loppuunpalamiseni kanssa. Jouluaatonaattona 2005 sain yhtäkkiä päähäni ajatuksen, että tulevaisuus on musta aukko, joka syö minut. Ei mikään kuvainnollinen musta aukko, vaan ihan oikea kaiken imevä musta aukko. En enää pysty samaistumaan siihen hirveään paniikkiin, minkä mielikuva minussa tuolloin aiheutti, mutta muistan olleeni todella hysteerinen.

Mieti uudestaan mitä juuri luit:

Olin niin alhaisessa mielentilassa, että otin faktana ajatuksen että musta aukko syö minut!

Tämän totena pitämäni ajatuksen herättämä tunnereaktio oli sen verran pelottava, että aina kun kauhukokemusta seuraavina viikkoina huomasin mielialani laskeneen, minua alkoi pelottaa, että olisin taas menossa pohjalle. Tämä ajatus tietysti lisäsi ahdistustani entisestään

Muuten hyvä, mutta meidän jokaisen mieliala laskee useita kertoja päivässä aina kun huomaamme kehomme tuntuvan epämukavalta esimerkiksi nälän, väsymyksen, hormonitasojen muutoksen, yllättävän tilanteen vuoksi tai ankeampien ajatusten juolahdettua mieleemme.

Koska aloin kiinnittää enemmän huomiota hetkiin, jolloin kehossani oli kurja olo ja päättelin niiden tarkoittavan että olin taas matkalla kohti mustaa aukkoa, lopulta aloin pitää alhaista mielentilaa perustilanani  ja korkean mielentilan hetkiä poikkeuksena — vaikka oikeasti tilanne oli täysin päinvastainen!

Mielenrauha on perustilamme

Jokaisen ihmisen psykologinen perustila on mielenrauha ja hyvä olo. Se sama tila, jossa pienet vauvat möllöttävät valtaosan ajasta. Tämän näkee mm. siitä, että mielemme palaa aina kuin vain mitenkään mahdollista takaisin neutraaliin, energiaa säästävään mielenrauhaan.

Sen sijaan joudumme näkemään aktiivisesti vaivaa pitääksemme ajatuksillamme itsemme alhaisessa mielentilassa. Sillä hetkellä kun ajatus katkeaa esim. vessassakäynnin takia, olemme taas neutraalissa perustilassa.

Ajatus siitä, että meidän pitää tehdä töitä päästäksemme takaisin mielenrauhaan ja hyvään oloon johtaa juuri päinvastaiseen tilanteeseen: sillä hetkellä kun tavoittelemme mielenrauhaa ja onnellisuutta, emme pysty tuntemaan sitä.

Yksi syy, miksi terapia tuntuu toimivan on se, että ensin vedämme itsemme terapiasession aikana alhaiseen mielentilaan märehtimällä menneitä traumoja.

Sitten joko huomaamme terapiaistunnon olevan lähestymässä loppuaan tai terapeutti ilmoittaa ajan loppuneen. Ajatus siitä, että aika loppuu katkaisee synkän ajatuskierteemme, jolloin mielentilamme automaattisesti nousee ja tunnetilamme kevenee.

Tämän huomaamisesta seuraa ajatus siitä että ”mä edistyn”, joka nostaa entisestään mielialaa.  Kiinnitämme huomiota positiiviseen tunnetilan muutokseen ja olomme paranee entisestään… Jäämme illuusioon, että terapia ”auttoi” — vaikka tosiasiassa se johti vain siihen, että jouduit kokemaan 45-90 minuuttia ahdistavia tunteita, joita et olisi todennäköisesti muuten tuntenut.

Vähemmän ajatusten ajattelua, enemmän elämän kokemista

Kun näemme että tunnemme vain ajattelumme ja lopetamme omien ajatustemme ja tunteiden analysoinnin, se johtaa automaattisesti siihen, että avaudumme elämälle.

Aina kun ajattelemme ajatuksiamme ja tunteitamme, ajattelemme vain itseämme — eli huomiomme on vain itsessämme ja tunteissamme. Koska analysoimme ajatuksiamme ja tunteitamme silloin kun ne ovat kurjia, kokemuksemme itsestämme ja tunteistamme on vähintään hieman ankea ja pahimmillaan todella kauhea.

Koska huomiomme on itsessämme eikä siinä, mitä ympärillämme tapahtuu, emme koe ympäristöämme. Yhtä hyvin voisimme istua tyhjässä huoneessa side silmillä ja tulpat korvissa.

Huomiomme on aina jossakin. Siinä vaiheessa kun vapautamme huomiomme ajatuksistamme ja tunteistamme, se siirtyy automaattisesti muualle — joko siihen, mitä ympärillämme juuri sillä hetkellä tapahtuu tai ongelmien ratkaisemiseen, ideointiin, fiilistelyyn, suunnitteluun tai muisteluun.

Parhaimmillaan tästä seuraa tunne siitä, että olemme vahvasti keskellä omaa elämäämme ja yhtä maailman kanssa.

Ja se on todella hieno tunne se.


Kutri.net:in tämän viikon VIP-video sivuaa samaa aihetta. Liity  täällä VIP-jäseneksi.