Helpoin tapa alkaa luoda itsensä näköistä elämää

Edellisen viestin kommenttiosastolla Alice Wonderland kysyi mitä tehdä, kun mitään vastauksia ei tule mieleen, kun kysyy itseltään mitä haluaa tehdä.

Omien havaintojeni mukaan se voi johtua esimerkiksi siitä, että huomaamattaan syyllistyy Michael Neillin termein “ennenaikaiseen käytännöllisyyteen”.

Toisin sanoen mieleen nousee ajatus jostain uudesta, innostavasta ja kutkuttavasta. Heti sen perään nousee ajatus “joo mutta ei toi ole mahdollista (ainakaan mulle)”.

Ongelmana ei ole se, että mieleen nousee idean torppaava ajatus, vaan se, että otamme sen vakavasti.

Tähän voi auttaa sama konsti, jota suosittelen myös siinä tapauksessa, että vastausta ei tule, koska sitä ei vielä ole: seuraa uteliaisuuttasi.

Harva “oman juttunsa” löytänyt on saanut tiedon siitä kertaheitolla jumalaisena ilmoituksena. Lähes kaikki — minä mukaan lukien — ovat ensin seuranneet uteliaisuuttaan.

He ovat törmänneet johonkin juttuun, joka on herättänyt heidän mielenkiintonsa. Sitten he ovat lukeneet siitä lisää, kunnes lopulta ovat halunneet kokeilla sitä.

Kokeiltuaan sitä he ovat halunneet kokeilla sitä lisää. Mitä enemmän he ovat sitä tehneet, sitä paremmiksi he ovat siinä tulleet ja sitä enemmän iloa ja nautintoa he ovat siitä saaneet.

Lopulta he ovat alkaneet miettiä voisiko kiinnostuksen kohteella elättää itseään. Joskus työtarjous on saattanut jopa tulla muilta. Mutta vain siksi, että he olivat vuosien mittaan kehittyneet niin hyviksi siinä mitä tekevät.

Minun valmentajaurani alun voi jäljittää  kevääseen 2006, jolloin olin toipumassa masennuksesta ja sain ystävältäni Sanna Stellanilta lainaksi hypnotisoija Paul McKennan Supreme Self-Confidence CD:n.

Googletin äijän ja törmäsin podcastiin, jossa hän jutteli hyvän ystävänsä Michael Neillin kanssa. En silloin edes tiennyt mitä podcastit eli “nettiradio-ohjelmat” ovat!

Kuuntelin podcastin ja tykästyin Michaelin lämpimään ja käytönnölliseen tyyliin, joten aloin kuunnella hänen nettiradio-ohjelmaansa viikottain.

Innostuin Michaelin jutuista niin, että liityin hänen sivujensa VIP-jäseneksi eli “Inner circleen” 2007 (tai ehkä jo 2006, en muista just nyt milloin). Olen sen jäsen vieläkin.

2010 Michael ilmoitti että hänellä olisi tulossa valmentajakoulutus: Supercoach Academy. Tunsin selittämätöntä vetoa koulutusta vastaan, mutta perustelin itselleni miksi en haluaisi valmentajaksi ja miten minun olisi sen takia järjetöntä maksaa 10 000 euroa ja matkat ko. kurssista.

2011 järjestettiin toinen Supercoach Academy  ja jälleen kerran selitin itselleni ettei tämä ole minun juttuni… Mutta myöhemmin sinä keväänä huomasin olevani niin kateellinen toiselle valmentajalle, että päätin kokeilla valmentamista tarjoamalla sitä ilmaiseksi muille.

Valmensin kesällä 2011 kolmeatoista ihanaa naista. Se oli rakkautta ensikokemuksella — hienompaa ja hauskempaa kuin kirjoittaminen, joka oli siihen asti ollut ykkösrakkauteni.

Kun samana kesänä tuli seuraava kutsu Michaelin valmennusohjelmaan Supercoach Academyyn, en enää taistellut itseäni vastaan. Liityin kurssille vaikken ollut varma haluaisinko silti tehdä valmentamista työkseni.

Päätin alkaa tehdä valmentamista päätyökseni vasta keväällä 2012 koulutuksessa samaani Pään Räjäyttävän Oivalluksen myötä.

Toisin sanoen meni 6 vuotta siitä kun uteliaisuuttani seuraten törmäsin Michael Neillin ja henkiseen valmentamiseen ennen kuin olin valmis tekemään valmentamista työkseni.

En olisi ikinä voinut ennalta nähdä että näin tulisi käymään — en vielä edes tammikuussa 2012, kun aloitin valmennuskoulutuksen.

Anna itsesi seurata uteliaisuuttasi — ihan jo siksi, että se saa elämän tuntumaan kiinnostavammalta, hauskemmalta ja jännittävämmältä. Älä mieti “mihin tämä johtaa”.

Voi olla että se johtaa vain siihen, että sinulla on juuri nyt kiinnostava hetki.

Voi olla että se johtaa vuosien kuluttua uuteen uraan.

Mitä sinä tekisit ensimmäiseksi jos antaisit itsesi seurata uteliaisuuttasi?

Jos haluat saada enemmän tukea uuden uran tai kiinnostuksen kohteiden löytämiseen, varaa aika valaisevaan ja vapauttavaan keskusteluun kanssani.

Tai liity VIP-jäseneksi, jolloin saat muun muassa katsomisoikeudet Unelmien ura -kurssiin.

Onnellisen parisuhteen salaisuus ja viikonlopun linkit

sormus2
Alkuperäinen kuva: Sxc.hu

Kokeilen Michael Hyattin kirjan Platform innostamana uudenlaista lähestymistapaa bloggaamiseen. Näin maanantaisin haluaisin jakaa joltain muulta pöllityn saadun ajatuksen sekä kertoa mitä kaikkea olen viikonloppuna päivittänyt eri osioihin.

Parisuhteet sisältä ulospäin eli onnellisen parisuhteen salaisuus

Supercoach Academyn perustaja Michael Neill julkaisee joka maanantai oman uutiskirjeensä, jossa hän jakaa jonkin tärkeän ajatuksen. Tämän päivän ajatus oli niin hyvin kiteytetty, että haluan jakaa ainakin osan siitä kanssanne.

Jokaisessa hetkessä olet joko ajatuksissasi tai rakkaudessa.

Kun olemme rakkaudessa, koemme syvemmän rakkauden, elossaolemisen ja yhteyden tunteen, joka on aina läsnä, kun emme ole jääneet jumiin omaan ajatteluumme. Niinä hetkinä emme välitä mitä kumppanimme tekee hammastahnatuubin korkilla — me hädintuskin välitämme käyttävätkö he hammastahnaa vai eivät.

Mutta kun emme ole siinä [rakkauden] tunteessa, kaikki alkaa merkitä. Onko oikeastaan OK tuntea syvempää rakkauden ja yhteydentunnetta johonkuhun, joka ei jätä wc-pöntön kantta ylös tai alas? Mitä jos hän ei ole tarpeeksi siisti tai epäsiisti? Mitä jos hän sanoo jotain inhottavaa äidilleni?

Kun olemme päässämme emmekä yhteydessä tunteisiimme, alamme kyseenalaistaa kaikkea. “Olemmeko me enää rakastuneita?” ajattelemme itseksemme. “Olimmeko koskaan rakastuneita?” Niinpä kuittamme tämän taas yhtenä hemmetin oppimiskokemuksena ja päätämme siirtyä eteenpäin, surullisempana mutta viisaampana. “Rakastan sinua vieläkin”, sanomme tulevalle ex-kumppanillemme. “Mutta en ole enää rakastunut sinuun.”

Sillä hetkellä kun tunnistamme, että koemme vain oman ajattelumme, emme maailmaa, samat ajatukset siitä, miten väärässä paikassa oleva sukka tai tuhlattu parinkympin seteli ovat elämän ja kuoleman kysymys eivät kerro enää toivottomasta erilaisuudesta — ne ovat vain varoitusmerkki siitä, että yhteytemme rakkauteen on [sillä hetkellä] poikki ja olemme eksyksissä.

Jos englanti yhtään sujuu, suosittelen tsekkaamaan koko jutun täältä: http://www.supercoach.com/mnct858.shtml

Tulevia juttuja

Parempi nimitys itsevalmennuspaketeille?

Kirjojen, leffojen ja televisiosarjojen nimeäminen on ollut minulle aina erityisen vaikeaa. Yleensä joku muu on lopuksi keksinyt niille nimen. Sama ongelma näkyy näköjään myös näissä nettijutuissa.

Eräs viestintään perehtynyt ystäväni huomautti, että itsevalmennuspaketti ei ehkä ole paras termi kuvaamaan erilaisia nettikurssejani. Olen erittäin avoin kaikenlaisille parannusehdotuksille, joten nyt mietin olisiko nettikurssi vai virtuaalikurssi parempi nimitys Onnistunut laihdutus, Löydä itsesi/Aidon elämän kolme prinsiippiä ja Kirjoita käsikirjoitus 10 viikossa -paketeille.

Ehdotuksia? Mielipiteitä?

Pelottoman elämän salaisuudet

Imetyssessioiden venyttyä nyt n. 40-60 minuuttiin minulla on ollut hyvin aikaa miettiä tulevia projekteja. Olen ihan liekeissä Pelottoman elämän salaisuudet -kirjaideasta ja kurssista. Fantasioin taas nukkumisen lopettamisesta, että ehtisin tehdä ko. projektit — mieluiten jo tällä viikolla! Ehkä pitää kuitenkin odottaa, että kuopuksen unirytmit alkavat vakiintua, jotta voin suunnitella ajankäyttöäni paremmin.

Toisaalta nauratti kun luin Kukan blogista 16-tunnin työpäivistä. Muistan kaiholla aikoja, jolloin minulla oli mahdollisuus tehdä niin paljon töitä kuin halusin. Ah! Ollapa edes neljä tuntia aktiivista peliaikaa päivässä!

Itse asiassa Cal Newport väitti Accidental Creative podcastissa, että ihmiset pystyvät tekemään vain neljä tuntia päivässä todella intensiivistä, merkittävää ja ajattelua vaativaa työtä tai harjoittelua — yleensä vain kahden tunnin pätkissä. Olen ollut itse huomaavinani oman rajani menevän noin kolmessa tunnissa. 

Toisaalta asian voi nähdä niin, että jos kerran saan tätä nykyä 0,5-2 tunnissa työaikaa näinkin paljon tehtyä, miettikää miten paljon Kutri.net lähtee kehittymään, kun sekä esikoinen että kuopus ovat tarhassa parin vuoden päästä! Tuskin maltan odottaa! Tai maltan kyllä, sillä niin paljon kuin uusien asioiden luomista ja kutri.net:in kehittämistä rakastan, lasten kanssa oleminen menee (ainakin vielä) niiden ohi.

No, ainakin nyt tulee harjoiteltua hyvin asioiden tekemistä tehokkaasti ja kurinalaisesti, kun aikaa on niin vähän käytössä.

Menestyksen, luovuuden ja hyvien nettisivujen salaisuudet

Imettäessä olen ehtinyt myös kuunnella äänikirjoja ja podcasteja. Nyt kuuntelussa on aiemmin mainitut Platform -kirja sekä Accidental creative -podcast. Olen saanut kummastakin kaikenlaisia hyviä ideoita ja vinkkejä, jotka eivät ehkä suoraan sovi Kutri.net:in teemaan, mutta joista osa lukijoista voisi saada jotain irti. Ennen kaikkea olen huomannut että jos jaan eteenpäin kuulemiani ideoita, ymmärrän ja omaksun ne itsekin paremmin. 

Niinpä itsekkäästi ajattelin että aloitan ainakin VIP-puolella jonkun oman “Kevyt inspiraatio” tms. osion, johon dumppaan noita vastaan tulleita juttuja mm. luovuuden, tuottavuuden ja nettisivujen yms. kehittämisestä.

Kiinnostaisiko sellainen jotain muutakin kuin minua?

Viikonlopun linkit

Pääsen näköjään viikonloppuisin päivittämään paremmin kutri.net:iä. Tässä olisi uusimpia päivityksiä, joista osa on vain erilaisille Kutri.net:in jäsenille.

Kaikille:

Uskallatko ajatella omilla aivoillasi – blogikirjoitus

Kutri kuntoon 2013 ensimmäinen viikkoraportti — huikeaa edistystä!

Jäsenille:

Kutri kuntoon -viikkoraporttivideo — VIP-, Onnistunut laihdutus – ja Tutustuja-jäsenet

Aidon elämän kolme prinsiippiä: 7. Onnellisuus ja menestys — VIP- ja Löydä itsesi -jäsenet

Kutrin äitiyspäiväkirja: 2. viikkoa — VIP- ja Raskaaksi rauhallisin mielin/äitiysopas -jäsenet

Tutustu eri jäsenyysvaihtoehtoihin:

Uutiskirje

Joku kaipaili uutiskirjettä. Sitä ei ole tullut, koska sitä ei ole kirjoitettu. Ja sitä ei ole kirjoitettu, koska a) itselleni on edelleen epäselvää, mikä olisi paras muoto kirjeelle ja b) en ole löytänyt kalenteristani aikaa sen kirjoittamiseen — siihen nimittäin meni yleensä juuri se 3-4 tuntia.

Jep, vaikka näpyttelen nopeasti sormillani, alan helposti hioa ja miettiä juttuja niin, että niiden tekemiseen vierähtää äkkiä paljon pidempi aika kuin olin ajatellut.

Mitä te haluaisitte lukea uutiskirjeestä?

Linkkejä? Vinkkejä? Laihdutuksesta? Äitiydestä? Kolmesta prinsiipistä?

Onko teillä jotain lempiuutiskirjettä, josta voisin käydä plagioimassa hakemassa inspiraatiota.

P.s.

Kokeilu epäonnistui surkeasti. Minun piti käyttää tämän tekemiseen 20 minuuttia — ja aikaa meni näköjään lähemmäs kaksi tuntia. Argh! 🙂

Vuosi valaistuneena

laguuni2

Alkuperäinen kuva: Sxc.hu

Kutakuinkin vuosi sitten oivalsin oikeasti, miten inhimillinen kokemus syntyy ja yhdessä silmänräpäyksessä koko elämäni tuntui toiselta, vaikka ulkoisesti kaikki oli ennallaan. Miltä on tuntunut elää vuoden ajan uuden ymmärrykseni kanssa?

Miten niin muka valaistuminen?

Kuuntelin jossain vaiheessa viime vuotta — olisiko ollut kesällä — Jack Kornfieldin kirjan After the Ecstasy, the Laundry. Kirjaansa varten tämä buddhalaisopettaja haastatteli nk. valaistumisen kokeneita ihmisiä, eli ihmisiä, jotka tavalla tai toisella olivat oivaltaneet, että emme ole ajatuksemme, tunteemme ja toimintamme ja sitä kautta olivat tavallaan päässeet oman ajattelunsa ulko- tai yläpuolelle.

Mitä pidemmälle Kornfieldin kirjaa kuuntelin, sitä selvemmäksi minulle kävi, että helmikuussa 2012 kokemani iso ahaa-elämys oli sama juttu, mitä esim. buddhalaiset kutsuvat valaistumiseksi. Oma oivallukseni ei tosin vaatinut vuosikausien meditaatioharjoituksia eikä tapahtunut luostarissa vuoren huipulla vaan pahalta haisevassa bussissa Los Angelesissa toisena Supercoach Academyn lähiviikonloppuna.

Mitä oikein oivalsin?

Oivalluksen myötä näen kristallinkirkkaasti — ainakin useimmiten — että minä en ole ajatukseni, tunteeni ja toimintani, vaan se, joka ajattelee, tuntee ja toimii. Niinpä en voi määritellä enää itseäni enkä muita.

Ymmärrän että koen vain oman ajatteluni — eli mitä ajattelen asioista ja tapahtumista, enkä suoraan itse asioita ja tapahtumia. En voi koskaan varmuudella tietää miksi ajattelen mitä ajattelen — eikä sillä ole mitään väliä, koska ajatukseni vaihtuu joka tapauksessa jatkuvalla syötöllä. Jos en pidä kokemuksesta, jonka tällä hetkellä mielessäni oleva ajatus aiheuttaa, riittää että odotan hetken ja ajatus vaihtuu toiseen.

Perustilani on mielenrauha, johon sisäinen järjestelmäni yrittää palauttaa minut aina kun sillä on siihen mahdollisuus. En voi estää itseäni ajautumasta päivittäin ns. alhaiseen mielentilaan — eli jotenkin jännityneeseen, hermostuneeseen, levottomaan, ahdistuneeseen, pelokkaaseen, tuskaiseen, kurjaan, stressaantuneeseen, raskaaseen tms. ankeaan mielentilaan — mutta näen myös, ettei kurjinkaan olo ole itsessään vaarallinen, sillä se on seurausta ajatuksesta, joka vaihtuu ennemmin tai myöhemmin uuteen, kevyempään ajatukseen.

Kun en tee enää ongelmaa huonoimmistakaan fiiliksistäni, en jää niihin jumiin vaan annan sisäisen järjestelmäni palauttaa minut nopeasti hyvään oloon. Useimmiten tämä tapahtuu muutamassa minuutissa, pahimmillaankin alle parissa tunnissa.

Näen myös sen, että vaikka alhaisessa mielentilassa tuntuu siltä, että jokin ulkoinen tapahtuma tai esim. aiemmat kokemukset “pakottavat” minut ajattelemaan jostain asiasta tietyllä tavalla, se ei ole totta. Voin ajatella mistä tahansa asiasta monella eri tavalla — ja se, mitä mistäkin tietyllä hetkellä ajattelen, riippuu tietoisuuden tasostani eli siitä, miten selkeästi näen että koen vain oman ajatukseni, enkä ulkoisia tapahtumia.

En voi koskaan tietää varmuudella, mikä seuraava ajatukseni on — ja seuraava ajatukseni voi olla suurin, yllättävin, merkittävin tai muuten tärkein ajatus, jonka olen tähän mennessä saanut päähäni.

Miten kokemukseni elämästä on muuttunut?

Ennen viime helmikuuta minä en ihan oikeasti tiennyt, että elämä voi tuntua näin hauskalta, helpolta ja kevyeltä — olosuhteista riippumatta.

Viime vuosi oli monessa mielessä haastavampi kuin sitä edeltäneet vuodet. Valmistuin uuteen ammattiin eli aloitin käytännössä nollasta uran luomisen transformatiivisena valmentajana. Kärsin kesällä pari kuukautta ympärivuorokautisesta raskauspahoinvoinnista ja uupumuksesta. Temperamenttisen esikoiseni uhmaikä oli pahimmillaan. En päässyt tänä talvena edellistalvien tapaan Kaliforniaan kaamosta pakoon vaan taapersin talvipakkasessa viimeisilläni raskaana. Synnytykseni oli lähes yhtä pitkä ja hankala kuin edelliselläkin kerralla enkä saa vieläkään nukkua täysiä yöunia.

Siitä huolimatta olen kokenut eniten mielenrauhaa, onnea, iloa, kiitollisuutta ja innostusta sitten lapsuuteni. Olen ollut käytännössä peloton ja kokenut stressiä vain hetkittäin — jopa kohdatessani vastoinkäymisiä, jotka ennen olisivat saaneet minut päiväkausiksi pois tolaltani.

En enää analysoi ajatuksiani ja tunteitani, minkä vuoksi päässäni tuntuu olevan enemmän tilaa uusille ideoille. Olen ollut enemmän läsnä tässä hetkessä kuin koskaan ennen — ilman että olen joutunut sitä erikseen harjoittelemaan.

Olen ollut myös kivempi ja kärsivällisempi puoliso ja äiti kuin ennen — ja vaikka vieläkin saatan väsyneenä menettää totaalisesti malttini, rauhoitun ja palaan järkiini huomattavan nopeasti.

Tietyssä mielessä koen palanneeni jälleen pikkulapseksi, joka elää hetkessä, pitää omaa rakastettavuuttaan ja onnellisuuttaan itsestäänselvyytenä, antaa tunteiden virrata lävitseen ilman että jää niihin jumiin ja tekee asioita koska ne ovat kiinnostavia, hauskoja tai koska hän haluaa nähdä voiko ne tehdä.

Jos hyvä henki toteuttaisi yhden toiveeni…

Toivoisin, että ainakin kaikki suomalaiset — mieluiten kaikki maailman ihmiset — näkisivät totuuden inhmillisestä kokemuksesta ja itsestään. Miksi? Koska jokainen ihmiselämä on ainutkertainen ja niin älyttömän lyhyt.

Juttelin tänään kaverini Lauran kanssa, joka koki vastaavan valaistumisen viime kesänä.

Mietimme sitä, miten hirvittävän väärin on, että niin moni ihminen pistää kaiken energiansa itsensä kehittämiseen ja etsimiseen, koska luulee että hänen ajattelussaan tai ajatuksissaan on jotain vikaa — tai vielä pahempaa, että hänessä itsessään ihmisenä on jotain vikaa. Niinpä hän kulkee elämänsä halki nenä omassa navassa, etsien ratkaisua ongelmaan, jota ei oikeasti ole ja löytäen itsestään jatkuvasti lisää korjattavaa — vaikka on oikeasti ehjä.

Samalla hän missaa kaiken sen hyvän ja hienon, mitä hänen elämässään on — menettää mahdollisuuden kokea elämän ihmeellisyyden ja ihanuuden, seurata omaa inspiraatiotaan, luoda jotain uutta. Kohdata ja koskettaa. Rakastaa täysin sydämin. Elää tässä ja nyt.

Elämä on lahja, ota se vastaan

Tuntuuko sinusta elämä raskaalta, vaikealta, pelottavalta tai epäreilulta? Epäiletkö salaa että sinussa on jotain vikaa? Yritätkö epätoivon vimmalla kehittää itseäsi ajatellen, ettet voi elää täyttä elämää tai toteuttaa itseäsi, ennen kuin olet “valmis”?

Uskotko, että “sitkun” olet tehnyt X:n ja saavuttanut Y:n olet onnellinen — tai ainakin onnellisempi kuin mitä voit olla tänään? Tai ettet voi antaa itsesi rakastaa toista ellei tämä täytä rakkauden salaisen sääntökirjasi vaatimuksia?

Ei hätää! Olet vain joutunut jossain vaiheessa elämääsi — ehkä jo lapsena — typerän mutta yleisen väärinkäsityksen valtaan. Onneksi siitä voi päästä eroon — joskus yhdessä silmänräpäyksessä.

Tässä on eräitä kirjoituksiani ja videoitani, jotka voivat auttaa sinut kevyemmältä ja kiinnostavammalta tuntuvan elämän alkuun:

Tunnin mittainen VIP-webinaari eli nettiluento, jossa kerron kolmesta prinsiipistä — mitä ne ovat ja miten ne luovat inhimillisen kokemuksen.

Kärsitkö vaarallisesta väärinkäsityksestä?

Tunteet ovat aina totta, ajatukset eivät

Kuinka kokea täydellistä onnea jo tänään?

Miksi itsensä kehittäminen on turhaa ja typerää

Miksi ajatusten ja tunteiden analysointi on täysin järjetöntä

Mitä pelko on ja miksei ole oikeasti mitään pelättävää

Sääli on sairautta eli miksi ihmiset eivät mene henkisesti rikki

Miten self help ja terapia tuhoavat maailmaa (lue myös kommenttiketju, jos haluat saada kaiken irti)


Jos haluat ymmärtää syvemmin inhimillistä kokemusta, tsekkaa Aidon elämän kolme prinsiippiä -virtuaalikurssi — tai jos olet valmentaja tai haluat sellaiseksi, tsekkaa Kolme prinsiippiä valmentajille -virtuaalikurssi.

Jos sen lisäksi haluat keventää kehoasi tai arkeasi tai haluat kuulla henkilökohtaisempia kuulumisiani, tutustu kutri.net:in VIP-jäsenyyteen.

Anna ideoille aikaa kasvaa

Juttelin erään ulkomaalaisen valmentajakaverin kanssa ihmisten unelmien etsimisestä ja valmennettavien “työntämisestään” uudelle tasolle.

Kaveri haluaa valmentaa ihmisiä, jotka ovat jo onnellisia ja tyytyväisiä elämäänsä. Hän uskoo että nämä ihmiset ovat ehkä jämähtäneet omalle mukavuusalueelleen eivätkä käytä täyttä potentiaaliaan. Hän haluaa auttaa heitä löytämään mukavuusalueen rajat ja astumaan niiden yli.

Minun nähdäkseni hän tarkoitti tällä ilmiötä, jossa joku on aikanaan asettanut itselleen oman onnellisuutensa rajat: “kun X ja Y toteutuu, olen onnellinen”. X ja Y on toteutunut ja nyt henkilö toisaalta antaa itsensä olla onnellinen, toisaalta saattaa hetkittäin miettiä “oliko tämä nyt tässä” — tai “miksi musta tuntuu että jotain puuttuu, vaikka mulla on kaikki mitä halusin?”

Esimerkkinä tulee mieleen nainen, joka on haaveillut hyvästä työpaikasta, ihanasta kodista ja perheestä ja on nyt saanut kaiken mitä halusi — mutta hämmästyksekseen huomaa kaipaavansa jotain enemmän, vaikkei tiedä mitä.

Valmentajakaverini oletti, että jos henkilö vain löytäisi jonkin uuden tai ehkä jopa “todellisen” unelman, jota lähteä toteuttamaan, hän voisi olla vieläkin onnellisempi.

Minun nykyisestä ymmärryksestäni käsin tämä on tietysti aika hassu ajatus. Tunnemme vain ajattelumme ja sillä hetkellä kun ajattelemme että “olen täydellisen onnellinen”, olemme täydellisen onnellisia.

Tätä nykyä näen että tavoitteilla ja visioilla ei tarvitse — eikä tavallaan edes kuulu — olla mitään tekemistä onnellisuuden, henkisen hyvinvoinnin tms. kanssa.

Kun katsot pieniä lapsia, joille kukaan ei ole vielä opettanut että onnellisuuteen tarivtaan jokin syy, huomaat pian että he ovat koko ajan tutkimassa, luomassa, toimimassa. He eivät tee sitä ollakseen onnellisia, vaan koska he ovat luonnostaan uteliaita — niin kuin nähdäkseni kaikki nisäkkäät. He ovat uteliaita näkemään mihin pystyvät, selvittämään miten jokin toimii, kokeilemaan onko jokin mahdollista.

Minun kokemukseni on se, että kun tajuamme että voimme olla onnellisia tässä ja nyt, se vapauttaa meidät seuraamaan luontaista uteliaisuuttamme: tutkimaan, kokeilemaan, luomaan.

Väitän, että jokaisella meistä juolahtaa aika ajoin hyvässä fiiliksessä mieleen asioita, joita haluaisimme luoda, kokeilla tai tutkia. 

Osa meistä antaa tilaa näille ideoille kasvaa ja kehittyä niin kauan, ettemme malta olla toteuttamatta ideaamme.

Osa sen sijaan torppaa hyvätkin ideansa jo heti alkumetreillä ennen kuin edes näkee voisiko idea saada tuulta alleen.

Miksi?

Koska hän ottaa alhaisessa mielentilassa eli huonossa fiiliksessä esiin nousseet epäilevät, väheksyvät tai pelokkaat ajatuksensa todesta, luullen näin olevansa “realisti”.

Michael Neill puhuu usein ilmiöstä, jota hän kutsuu “ennenaikaiseksi käytännöllisyydeksi”. Sen vallassa toimiessaan ihminen alkaa miettiä heti idean saatuaan syitä siihen, miksi homma ei kuitenkaan onnistu — ennen kuin antaa idean vahvistua kirkkaaksi visioksi.

Esimerkiksi toimistotyössä olevalle henkilölle saattaa juolahtaa mieleen, että olisi kivaa opiskella jokin uusi ammatti. Ennen kuin hän edes ehtii miettiä mikä ammatti voisi kiinnostaa, hän alkaa kertoa itselleen että se on järjetön ajatus: “Mulla on ihan hyvä duuni. Näinä aikoina pitäisi olla vain kiitollinen siitä, että on ylipäätään työpaikka. Mä olen liian vanha opiskelemaan.”

Toisin sanoen ongelmana ei yleensä ole se, etteikö mieleemme juolahtaisi uusia ajatuksia, tavoitteita ja unelmia vaan se, että hylkäämme uudet ideamme ennen aikojaan.

Vielä vuosi sitten luulin itsekin, että valmentajan tehtävänä on auttaa asiakkaitaan löytämään visio, joka saa asiakkaan heräämään henkiin.

Uuden ymmärrykseni myötä näen, että tehtäväni valmentajana on näyttää asiakkaalle että hän on jo hengissä. Se, ettei hänestä aina tunnu siltä johtuu hetkellisestä häiriötilasta — alhaisesta mielentilasta — joka korjaantuu hyvin nopeasti itsestään, jos siitä ei tee ongelmaa.

Kun valmennettava näkee että henkinen hyvinvointi, onnellisuus ja tunne siitä, että hän on vahvasti elossa on hänen perustilansa, hän uskaltaa itsensä avautua uusille ajatuksille. Ennen kaikkea hän antaa ideoiden kasvaa visioiksi, jotka lopulta vievät hänen mukanaan — ikään kuin lähtevät itse toteuttamaan itseään.

Minun kokemukseni mukaan näin syntyvät visiot hakkaavat 6-0 suurudellaan, toteutettavuudellaan ja myös positiivisilta vaikutuksiltaan tavoitteet, jotka on etsimällä etsitty, jotta henkilö voisi olla onnellisempi tai “käyttää koko potentiaalinsa”.

Ei ole ongelmia, on vain mielipiteitä

Alkuperäinen kuva: Sxc.hu

Oletko koskaan miettinyt miksi jokin asia on sinulle ongelma? Entä miten todellinen ja perustavalaatuinen ongelmasi on?

Kuuntelin eilen Michael Neillin vanhaa podcastia elokuulta. Siinä hän toi esiin pointin, jonka tavallaan jo tiesin, mutten ollut kunnolla ajatellut:

Jokin asiantila tuntuu ongelmalta, koska meidän mielestämme sen pitäisi olla toisin.

Se, että jokin asiantila on toisella tavalla kuin juuri minä haluaisin sen olevan, ei tarkoita että se olisi jotenkin universaalisti pielessä — vain että se on minun mielestäni pielessä.

Mitä väliä sillä on koenko jonkin asian olevan ongelma koska minä haluaisin sen olevan toisin vai koska se olisi “universaalisti väärin”?

Kuulostele hetki miten erilaisen fiiliksen nämä kaksi eri väittämää sinussa herättävät:

  1. Kodin pitää olla aina siisti.
  2. Minun mielestäni olisi hyvä, että koti olisi aina siisti.

Entä nämä kaksi eri vaihtoehtoa:

  1. Ihmiset eivät saa sanoa rumasti toisilleen.
  2. Minun mielestäni olisi hyvä etteivät ihmiset sano toisilleen rumasti.

Kummastakin ykkösvaihtoehdosta tulee ainakin minulle melkein pakonomainen paineen tunne: “Tämä on fakta ja tästä ei neuvotella.” Oikeita vaihtoehtoja on vain yksi ja siihen pääsemiseksi on tehtävä kaikkensa. Ei ole mitään harmaan sävyjä, vain oikein tai väärin.

Kakkosvaihtoehdot tuntuvat pehmeämmältä, lempeämmältä, kevyemmältä, avoimemmilta ja joustavammalta. Sen lisäksi että voin etsiä kaikenlaisia tapoja edesauttaakseni minua miellyttävämmän asianlaidan toteutumista, voin myös kyseenalaistaa oman mieltymykseni.

Pakon ja paineen tunne kertoo aina ajattelumme tason laskusta. Stressihormonitasomme ovat kohollaan ja aivojemme inhimillisimpien osien aktiivisuus on vähentynyt. Emme pysty enää ajattelemaan kirkkaasti ja olemme vain parin ajatuksen päässä paniikista tai fanaattisuudesta. [1]

Kevyt, helppo, avoin ja rento fiilis kertoo siitä, että stressihormonitasot ovat alhaiset ja aivojen kehittyneimmät osat käytössämme. Tämä on se tila, jossa saamme ahaa-elämyksiä eli voimme oivaltaa asioita [2].

Minä väitän, että mitä selkeämmin näet, että ongelmassasi on kyse vain makuasiasta eikä mistään universaalista totuudesta, sitä helpompi sinun on löytää siihen erilaisia ratkaisuja.

Ongelman näkeminen mieltymyskysymyksenä auttaa myös neuvottelemaan asioiden muuttamisesta muiden ihmisten kanssa.

Useimmat meistä ovat ehkä joskus kokeneet väittelyn, jossa keskustelu siitä miten jonkin asiantilan pitäisi olla on ajautunut väittelyksi siitä, kumpi asiantila on oikea ja kumpi väärä. Tällainen väittely ei yleensä johda mihinkään muuhun kuin turhautumiseen ja kiihtymiseen, koska sen lähtökohta on jo järjetön.

On huomattavasti helpompaa saada toinen näkemään että jokin asia on vain minun mielipiteeni ja jopa miksi se on minun mielipiteeni kuin ajattelemaan että minun mielipiteeni on ainoa oikea tapa ajatella jostain. [3]

Samoin on helpompi saada toinen näkemään minun suosimani asiantilan edut kuin ajattelemaan että hänen suosimassaan asiantilassa ei ole mitään hyvää. Totta kai hänenkin suosimassaan asiantilassa on hänen mielestään jotain hyvää — muuten hän ei suosisi sitä!

Ymmärrän, että joidenkin suurimpien elämän ja kuoleman kysymysten näkeminen pelkkänä makuasioina voi olla haastavaa tai tuntua siltä, että niiden määrittely “vain” makuasioiksi vähättelee ongelmaa.

Esimerkiksi perheväkivalta voi olla yksi tällaisista asioista. Se, että minä haluaisin perheväkivallan loppuvan maailmasta on todellakin makuasia, mutta se ei vähennä asian merkitystä silmissäni. Sen sijaan sen näkeminen makuasiana antaa minulle paremman neuvotteluaseman, jos työskentelen perhettään pahoinpitelevän ihmisen kanssa.

Voidakseen pahoinpidellä perheensä jäseniä pahoinpitelijän pitää jollain tasolla ajatella käytöksensä olevan oikeutettua tai jopa hyväksi perheelle.

Jos tuomitsen jyrkästi hänen tekonsa universaalisti vääränä toimintana, suljen silmäni isolta osalta kulttuureita ja maailmanhistoriaa, jossa varsinkin vaimon ja lasten kurittamista pidetään hyväksyttävänä tai jopa tärkeänä asiana. Parhaassa tapauksessa voin vain uhkailla häntä rangaistuksilla ja toivoa että ne tekevät hommasta niin kannattamatonta, että hän saa maagisesti itsensä toimimaan vastoin omia mielipiteitään.

Jos sen sijaan näen että kyseessä on mielipidekysymys, voin lähteä kyseenalaistamaan hänen mielipiteitään ja tavoitteitaan. Onko oman turhautumisen purkamisesta perheenjäseniin vastaavaa hyötyä kuin henkilö olettaa sillä olevan? Onko fyysinen kuritus todellakin paras tapa kasvattaa lapsista fiksusti toimivia nuoria ja aikuisia? Miten vitsan säästäminen muka merkitsisi lapsen vihaamista? Onko puolison hakkaaminen paras tapa taivuttaa tämä näkemään sinun näkökulmasi uudessa valossa? Entä pitämään hänet uskollisena ja lojaalina?

Jokainen ihminen tekee jokaisen valintansa olettaen sen olevan sillä hetkellä paras tai ainakin vähiten huonoin valinta. Auttamalla muita näkemään että on olemassa vieläkin parempia vaihtoehtoja muutamme maailmaa nopeammin kuin väittämällä että jonkun toiminta on jonkin olemattoman universaalin lain mukaan väärin.

Mikä sinun kokemistasi ongelmista on näyttänyt viime aikoina enemmän universaalilta vääryydeltä kuin pelkältä mielipidekysymykseltä?

LÄHTEET JA VIITTEET:

[1] Kelly McGonical: The Willpower Instinct selittää miksi huono fiilis kertoo otsalohkon aktiivisuuden heikkenemisestä.

[2] Tieteellisiä tutkimuksia jotka osoittavat että rento fiilis edesauttaa oivaltamista.

[3] Haha! KYLLÄ! NYT näen että kolmen prinsiipin mallin “myyminen” on helpompaa pointtaamalla miten se voi hyödyttää ihmisiä enemmän kuin vanhan paradigman mukaiset mallit.

Mitä haluaisit jos kukaan ei saisi tietää?

Ihana Supercoach-opettaja Mandy Evans heitti hyvän pointin koulutuspuhelussamme. Hän totesi ettei pidä kysymyksestä “mitä tekisit jos et pelkäisi”, koska uskoo että pelkäämme jotain juuri siksi, ettemme pysty kuvittelemaan miltä tuntuisi olla pelkäämättä sitä. Niinpä kysymykseen vastaaminen tuottaa Mandyn mielestä aina vähän väkisin väännettyjä vastauksia.

Kun kuulostelin itseäni, tajusin että oma fiilikseni on vähän sama. Sen sijaan olen huomannut että kysymys: “Mitä haluaisit (tehdä) jos kukaan ei saisi tietää että haluat (tehdä) sen?” täyttää minut kuhisevalla ja oikeastaan veikeällä energialla — tunnen että silmäkulmaan tulee pilki ja huulille nousee villiviikarimainen hymy. “Ai jos kukaan ei saisi ikinä tietää…”

Ja ei, minulla vastauksena ei ole ainakaan toistaiseksi tullut mitään laittomuuksia tai moraalittomia juttuja. 🙂

Tänään kysymys tuli mieleen kun kuuntelin ilmeisen ristiriitaisen hahmon Genpo Roshin live-opetuspuhelua. Genpo veti pääopettajallemme Michael Neillille aika… ööö… “henkevän” harjoituksen. Huomasin tuntevani jonkinasteista vastarintaa harjoitusta vastaan, koska se tuntui suoraan sanottuna liian monimutkaiselta ja keksimällä keksityltä. Ja harjoituksen edetessä keksin lisää syitä olla pitämättä harjoituksesta.

Sitten keksin kysyä itseltäni: “Kokeilisinko tätä, jos kukaan ei saisi tietää että kokeilen sitä?”

Kysymys rentoutti minut, koska siitä tuli fiilis että on OK taas kokeilla huuhaahihhulijuttuja, vaikka ne tuntuisivat keksityiltä ja itsepetokselta. Vähän samalla tavalla kuin on OK oikeasti mennä mukaan hääleikkeihin, laulaa karaokea tosissaan kotibileissä, tehdä askelkyykkyjä leikkipuistossa ja olla melkein aina hyvällä tuulella jos siltä tuntuu, vaikka muut alkaisivat pitää minua ärsyttävänä tyhjäpäänä.

Mitä sinä haluaisit, jos tietäisit ettei kukaan saa ikinä tietää sinun haluavan sitä?

Entä jos läheisriippuvuutta ei ole olemassakaan?

Eräs kaverini suositteli minulle “Codependent no more” -kirjaa mielenkiintoisen keskustelun aikana. Samaa tai vastaavia kirjoja on suositeltu minulle vuosien mittaan ennenkin, mutta tähän asti olin suhtautunut erinäisistä syistä ajatukseen torjuvasti.

Havahduin viikko sitten Supercoach Academyn toisena live-viikonloppuna  siihen, että voimme nähdä minkä tahansa asian minä hetkenä tahansa uudessa valossa. Elämässäni oli asioita, joiden kohdalla uusi näkökulma olisi erittäin tervetullut. Niinpä latasin tämän läheisriippuvuutta käsittelevan klassikon äänikirjana ja aloin kuunnella sitä toivoen saavani uuden näkökulman minua vaivaavaan asiaan.

Sitä ennen olin jo googlannut läheisriippuvuuden määritelmiä, jonka mukaan minun nähdäkseni 80 % suomalaisista naisista voisi olla jossain määrin läheisriippuvaisia. Miksi näin on, on erillisen kirjoituksen aihe.

Codependent no more -kirja kertoo useita esimerkkejä ajatus- ja toimintamalleista, joita sen kirjoittaja kutsuu läheisriippuvuudeksi. Tunnistin kertomuksista runsaasti varsinkin vanhoja ajatus- ja toimintamallejani — ja jopa joitain nykyisiä ajatusmalleja. Joten tällä perusteella joku voisi määritellä minut läheisriippuvaiseksi.

Vuosi sitten olisi itse innolla tarttunut määritelmään.

Nyt kirjan kirjoittajan Melody Beattien jatkuva jankkaus siitä, kuinka “olet sairastunut läheisriippuvuuteen” ja “läheisriippuvuus on sairaus jota ei voi välttää jos siitä saa tartunnan”, “läheisriippuvuudesta toipuminen on hidasta”  jne. alkoi oikeasti ottaa päähän. 

Miksi?

Koska näin hyväätarkoittava kirjailija aivopesi lukijansa tilaan, jossa nämä sulkevat silmänsä mahdollisuudelta uuteen ajatukseen, että he ovat hyviä, ehjiä ja terveitä ja ettei heissä sinällään ole mitään vikaa. Ja että he nyt vain ovat valinneet kerta toisensa jälkeen tietyt ajatus- ja toimintamallit, koska ne ovat näyttäneet toimivan jotenkuten. 

Pohjimmainen syy siihen, ettemme ala tosissamme miettiä uusia toimintamalleja on se, että ihmismieli pyrkii valitsemaan tutun ajatuksen säästääkseen aikaa ja vaivaa, jolloin ajattelumme näyttää tapahtuvan ikään kuin automaattiohjauksella. Koska olemme aina tottuneet ajattelemaan ja toimimaan tietyllä tavalla, meille ei välttämättä juolahda edes mieleen, että voisi olla jokin toinen tapa toimia.

Olenko sairastunut tiskikonesyndroomaan?

Ajatus läheisriippuvuuteen sairastumisesta on mielestäni yhtä älytön, kuin jos olisin 1,5 vuotta sitten uskonut sairastuneeni tiskikonesyndroomaan.

Kasvoin kodissa, jossa oli tiskikone. Sen lisäksi minulla oli oma tiskikone vuosina 2003-2005.

Puolitoista vuotta sitten olin nykyisen puolisoni kanssa pari kuukautta putkiremonttia paossa veljeni perheen asunnossa, jossa oli tiskikone. Eräänä päivänä olin kantamassa astioita ruokailun jälkeen tiskipöydälle, kun mieheni pysäytti minut kysymällä:

“Mikset sä laita noita tiskejä suoraan koneeseen?”

Tuijotin miestä ihmeissäni.

“Häh?”

“Niin, miksi sä ladot ensin tiskit tohon tiskialtaaseen ja sitten vasta laitat ne tiskikoneeseen? Mikset sä huuhtaise niitä ja laita niitä suoraan tiskikoneeseen?”

Päässäni raksutti. Niin, miksi tosiaan? Sitten räjähdin nauramaan.

En ollut laittanut tiskejä suoraan koneeseen, koska en ollut tullut ajatelleeksi, että ne voisi laittaa suoraan koneeseen! Lapsuudenkodissani tiskit nimittäin ladottiin ensin tiskipöydälle ja sitten vasta joskus myöhemmin kerralla koneeseen. Vasta nyt tajuan sen johtuneen pitkälti siitä, että kukaan ei yleensä viitsinyt tyhjentää tiskikonetta pesun jälkeen, joten se oli täynnä.

Olin ollut toki lapsuuteni jälkeen muutaman kerran tilanteissa, joissa esimerkiksi tuotantoyhtiön keittiön seinällä oli lappu “laita tiskisi suoraan koneeseen”. Olin pitänyt tätä mielessäni jonkinlaisena poikkeustilana tyyliin “toimistoissa tiskit laitetaan suoraan koneeseen, koska siellä tiskikoneen täyttäminen ei kuulu kenenkään velvollisuuksiin”.

Kuvitellaanpa, että yhtä aikaa havainnon kanssa, että tiskit voi laittaa suoraan koneeseen, olisin saanut päähäni, että olin sairastunut tiskikonesyndroomaan — jonka tuntomerkkeihin kuului tiskien kasaaminen tiskipöydälle sen sijaan että  laittaisin ne suoraan koneeseen.

Lähtiessäni etsimään syitä tähän kauheaan sairauteen, keksisin kuinka olin sairastunut siihen jo lapsuudenkodissani, jossa ei koskaan laitettu tiskejä suoraan koneeseen.

Miltä minusta tuntuisi? Toisaalta helpottuneelta, koska näkisin, että kyvyttömyyteni laittaa tähän asti tiskejä suoraan koneeseen johtui kauheasta syndroomasta, johon olin sairastunut jo lapsena. Ehkä vähän katkeruutta vanhempiani kohtaan siitä, että he olivat tartuttaneet tämän sairauden minuun. Toivoa siitä, että ehkä pieniä askelia ottamalla voisin parantua sairaudestani ja jonain päivänä osaisin pistää tiskit suoraan koneeseen pystyäpin ja pelottomana.

Toisaalta minua saattaisi pelottaa, että mitä jos en sittenkään paranisi, vaan retkahtaisin syvemmälle sairauteeni. Mitä jos jatkossa jättäisin tiskit ensin pöytään koko päiväksi ennen kuin ne saisin ne siirrettyä tiskipöydälle ja lopulta tiskikoneeseen?

Ehkä haluaisin liittyä tukiryhmään, jossa voisimme yhdessä muiden tiskikonesyndroomaan sairastuneiden kanssa käydä kerta toisensa läpi sitä, miten älytöntä oli ollut latoa tiskit ensin työpöydälle. Välillä huomaisin pistäväni tiskit suoraan koneeseen ilman mitään ongelmaa ajatellen että “eihän tämä nyt oikeasti ole niin iso juttu”. Säikähtäisin ajatustani, koska se tarkoittaisi sitä, että kieltäisin sairauteni — niin kuin olin kieltänyt sen kaikki nämä vuodet, kun en ollut nähnyt mitä olin tehnyt.

Tuntisin itseni urheaksi toipilaaksi, joka joutuu sinnittelemään hirveän sairauden kanssa, kunnes jonain päivänä pitkällisen harjoittelun jälkeen uskaltaisin kutsua itseäni “toipuvaksi tiskisyndroomaiseksi”.

Mitä jos oletkin ihan terve?

Oikeasti opin laittamaan tiskit suoraan koneeseen ihan vain sillä, että näin paremman tavan toimia. Samalla tavalla olen kahdessa päivässä huomannut sen hoksaamisen, miten höpsöjä eräät ajatus- ja toimintamallini olivat, vaikuttaneen välittömästi asioihin, jotka vaivasivat minua.

Minä uskon niin Michael Neillin, Bill Cummingin, Linda ja George Pranskyn kuin “kolme prinsiippiä” löytäneen Sydney Banksin tavoin että:

  1. Me olemme kaikki ehjiä ja terveitä, koska olemme se, joka ajattelee ja tuntee, emme ajatuksemme ja tunteemme
  2. Ihan kaikki tunteemme johtuvat tasan tarkkaan ajatuksista, joita valitsemme ajatella jostain asiasta (eikä esim. mistään läheisriippuvuudesta, johon sairastumista ei olisi voinut estää)
  3. Muutos voi tapahtua silmänräpäyksessä — ihan vain näkemällä että:
    • a) käytännössä kaikki tunteita herättävät ajatuksemme ovat vain mielipiteitä
    •  b) muutamme mielipidettämme sillä sekunnilla kun sisäistämme, että on olemassa jokin parempi tapa ajatella tai toimia

Ymmärrän hyvin, että jos aikaisempi ajatusmalli on ollut että:

“tuo toinen pilaa elämäni, enkä voi mitenkään estää häntä tekemästä sitä”,

…silloin ajatus:

“olen sairastunut sairauteen, joka saa minut laiminlyömään omia tarpeitani, mutta voin parantua siitä”

…tuntuu paljon paremmalta.

Mutta mikä olisi vieläkin parempi ja nopeammin tuloksia tuottava ajatus? Miten olisi esimerkiksi:

“Toimin aiemmin tällä tavalla, koska olin lapsena oppinut tämän toimintatavan ja se näytti toimivan jollain lailla…

enkä ollut tullut ajatelleeksi, että voisi olla jokin vieläkin parempi toimintamalli.

Nyt olen löytänyt — tai ainakin pidän mahdollisena löytää — sellaisen lähestymistavan tähän asiaan, että tunnen oloni vahvaksi, tyytyväiseksi ja tyyneksi.

Nähtyäni paremman ajatusmallin valitsen sen automaattisesti ja palaan vanhaan ajatus- ja toimintamalliin korkeintaan hetkellisesti ollessani syvällä omissa ajatuksissani. Heti kun huomaan mitä olen tekemässä, palaan automaattisesti uuteen toimintamalliin ilman että tunnen tarvetta syytellä itseäni tms.”

Lisää aiheeseen liittyvää luettavaa:

  • Optisim bias -artikkeli siitä, miten ihmismieli on “ohjelmoitu” optimismiin
  • Mistakes were made but not by me — kirja tavoista, joilla huijaamme itseämme. Auttaa ymmärtämään miten on mahdollista olla näkemättä parempia vaihtoehtoja, vaikka ne olisivat ihan nenämme edessä.

Jos haluat kuulla lisää “suuresta havahtumisestani” Supercoach Academyn toisena viikonloppuna, liity VIP-jäseneksi.