Voitko antaa elämän kantaa?

Olen äskettäin havahtunut eläneeni aikamoisessa kuplassa.

En ole tajunnut miten karussa maailmassa monet suomalaiset elävät.

Maailmassa, jossa ”jokainen pitäkööt huolen itsestään”.

Maailmassa, jossa ”ei kukaan auttanut minuakaan kun oli vaikeaa, miksi minä auttaisin muita?”

Maailmassa, jossa ”jos on niin heikko ettei pärjää itse, pitää miettiä ennen kuin laittaa itsensä tilanteeseen, jossa ei pärjää.”

Huhhuh!

Suoraan sanottuna olen ollut äimän käkenä lukiessani tällaisia kommentteja.

Olen toki elämäni aikana törmännyt esimerkiksi perheisiin, joissa voidaan pitää vihaa yllä vuosikausia jostain mitättömästä jutusta ja sen takia kieltäytyä auttamasta muita.

En vain tiennyt, että niin moni ihminen voisi olla omalla naamallaan ja nimellään suorastaan ylpeä siitä, ettei halua auttaa ja tukea heikoilla olevia.

Tajusin, että koska tulen itse toisenlaisesta maailmasta, olen jotenkin sulkenut silmäni tällaiselta ”jokainen pärjätköön itse” -ajattelulta.

Viime viikkojen aikana olen nähnyt sitä lähes kaikkialla: poliitikkojen puheissa, kolumneissa ja nettikommentteissa.

Tämä tuskin johtuu siitä, että yleiset asenteet olisivat oikeasti koventuneet vaan todennäköisesti vain siitä, etten ole kiinnittänyt näihin kommentteihin huomiota, koska ne eivät ole sopineet omaan maailmankuvaani.

Auttaminen antaa yltäkylläisen olon

Ehkä vuosi sitten ystäväni linkitti Facebookissa tarinaan afrikkalaisheimosta, jossa koko kylä hoitaa ja kasvattaa lapsia yhdessä. En muista jutusta sen kummempia yksityiskohtia kuin että kommentoin linkkiä tyyliin ”tälläinen heimo löytyy myös Etelä-Mäntsälästä”.

Minulla on ollut etuoikeus ja onni kasvaa sellaisten ihmisten keskuudessa, jotka pitävät itsestäänselvyytenä, että heikompia ja hädässä olevia autetaan ja tuetaan.

Ja että vahvimmallakin ihmisellä voi joskus olla hetkiä, jolloin hän on heikoilla.

Äitini on näistä auttajista ehkä kaikkein legendaarisin.

Tunnustan etten nuorempana aina ymmärtänyt miten hän saattoi uhrata kallista työaikaansa roudatakseen vanhaa naapurinmummoa terveyskeskukseen ja apteekkiin.

Hän kuittasi asian sanomalla ”Jumala maksaa toiselta momentilta”.

Ja niin se näyttää maksavan. Äitini on usein elämänsä aikana ollut vaikeissa tilanteissa, mutta jotenkin maagisesti asiat ovat aina järjestyneet parhain päin.

Tätä nykyä käytän itsekin sanontaa ajatellessani, että parhaat tekoni elämässäni olen tehnyt silloin, kun en ole olettanut saavani niistä suoraa hyötyä tai etua itselleni.

Se, mitä olen saanut näistä teoista on tunne siitä, että maailmassa on kauneutta ja hyvyyttä.

Kun olen tehnyt tekoni rakkauden ja yltäkylläisyyden tilasta käsin enkä pelosta, ahdistuksesta tai syyllisyydestä, minut on täyttänyt tekoa tehdessä fiilis että ”mulla on tähän varaa”.

Se on hyvä fiilis, joka on lisännyt luottamusta itseeni, muihin ja elämään.

Se, että minulla on ollut yltäkylläinen olo ei tarkoita, että minulla olisi ollut esimerkiksi enemmän aikaa kuin hetkellä, jolloin ajattelen stressin ja kiireen vallassa etten ehdi auttaa muita.

Se on tarkoittanut vain sitä, että rakkaudellisessa tilassa näen selkeämmin että valtaosa kaikesta siitä, mikä tuntuu ”pakolta” tai ”välttämättömyydeltä” tai ”tärkeältä” ei oikeasti ole sitä.

Jos sinä olet siinä tilassa, jossa olo on tyyni, vakaa ja levollinen, mieli kirkas ja sydän täynnä rakkautta, mikä silloin tuntuu sinusta olennaiselta, tärkeältä ja arvokkaalta?

Suorittaminen, menestyminen, maine, mammona ja kunnia?

Vai kokemus yhteenkuuluvuudesta ja läheisyydestä toisen ihmisen kanssa?

Että sinulla on kyky ja mahdollisuus tehdä toisen elämä edes hetken ajan helpommaksi?

Että antamalla luvan olla muille heikko ja ottaa vastaan apua, saat oikeuden pyytää ja vastaanottaa apua jos joskus elämä vie sinut pohjalle?

Miksi emme halua auttaa muita?

Olen miettinyt todella paljon sitä, miksi jonkun mielestä on hienoa ajatella, että jokaisen pitää itse pitää itsestään huolta ja pärjätä silloinkin kun ei oikeasti pärjää.

Mitä jos tällainen ihminen ei ole itse saanut kokea miltä tuntuu olla rakastettu?

Entä jos hän ei ole saanut nähdä että joku välittää ja on valmis auttamaan tiukan paikan tullen ilman syyllistämistä tai tuomitsemista?

Laskin huvikseni yhtenä iltana, että jos nyt yhtäkkiä olisin maagisesti ilman ruokaa ja rahaa ja yöpaikkaa, minulla on kännykässäni numero ainakin 80–100 henkilölle, jotka vastaisivat puheluuni, majoittaisivat ja syöttäisivät minut ilomielin.

He ovat vanhempiani, sisaruksiani, isovanhempiani, enojani, setiäni, tätejäni, serkkujani, ystäviä, naapureita, kurssikavereita ja jopa työkavereita.

Kuinka monelle ihmiselle sinä kehtaisit soittaa, jos olisit nyt nälissäsi ilman yöpaikkaa?

Kuinka monen heistä tietäisit ilahtuvan ajatuksesta, että he voivat auttaa sinua?

Entä kuinka monta ihmistä sinä majoittaisit ja ruokkisit ilomielin, jos he olisivat pulassa?

Aloin tehdä listaa ihmisistä, joita voisin auttaa, mutta väsähdin parinsadan paikkeilla. Tosiasiassa ihmisiä on varmasti tuhansia.

Itse asiassa mieleen ei tule kuin muutama tuntemani ihminen, jota en kauhean mielelläni majoittaisi ja ruokkisi — mutta todennäköisesti auttaisin silti, jos he pyytäisivät apua. Ihan vain siksi, että voisin.

Pelkäätkö heikkoutta?

Toinen syy miksi joku ehkä uskoisi, että on parempi pakottaa ihmiset pärjäämään omillaan on se, että hän pelkää heikkoutta.

Uskon, että vastustamme usein raivokkaimmin muissa sitä, mitä pelkäämme eniten itsessämme.

Moni uskoo, että jos autamme toista kun tämä on heikoilla, annamme luvan muille — ja sitä kautta itsellemmekin — heittäytyä täysin avuttomaksi silloinkin, kun siihen ei ole syytä.

Ehkä joku on opettanut heille että heikkous on hävettävää tai halveksittavaa?

Ehkä he ovat joskus kokeneet olevansa heikoilla ja saaneet sen seurauksena osakseen entistä kovempaa kohtelua?

Samoin olen nähnyt monen ylpeilevän sillä, että hän ei ole ollut heikoilla silloinkaan, kun olosuhteet ovat olleet kovat.

Minäkin olen joskus ylpeillyt sillä, miten kova ämmä minä olen.

Ja kyllähän minä olen kova — osaan olla henkisesti sitkeä ja itsepintainen, fyysisesti kestävä ja vahva.

Äiti kertoo usein tarinaa siitä, miten edesmennyt isoäitini sanoi minusta ollessani alle kouluikäisenä isosisko kolmelle nuoremmalle sisarukselle, että ”Katri on urhea lapsi”.

Joskus ajattelin sen kuulostavan hienolta.

Nyt se kuulostaa minusta surulliselta. Eihän pienen lapsen kuulu olla urhea!

(Eikä kyllä tarkemmin ajatellen aikuisenkaan.)

Niinä aikoina kun olen eniten ylpeillyt kovuudellani, kestävyydelläni ja urheudellani, olen tehnyt sen uhmassa tai jopa suuttumuksessa, koska olen kokenut, etten ole saanut apua vaikka se olisi sillä hetkellä ollut todella tarpeen.

Ettei elämä kanna — ja siksi minun pitää itse taistella pysyäkseni pinnalla.

Puskea ja painaa vaikka en oikeasti enää jaksa.

Nämä ovat olleet yleensä tilanteita, jolloin olen jostain syystä ollut niin syvällä pimeydessä, etten ole kehdannut pyytää apua tai olen pyytänyt sitä ihmiseltä, jonka mielestä minun pitäisi vain pärjätä.

Kertomalla itselleni että ”kyllä minä pärjään” ja ”mä olen kova ämmä”, olen saanut tsempattua itseäni jaksamaan silloinkin, kun se on alkanut käydä jo terveyden päälle.

On tietenkin mahdollista, että ihminen, jonka ei anneta koskaan katsoa mihin kaikkeen hän pystyy ihan itse, erehtyy luulemaan että hän on avuttomampi ja heikompi kuin mitä onkaan.

Mutta yhtä hyvin joskus voi käydä niin, että ihminen joka ei anna itsensä nojata toisiin silloin kun siihen on tarvetta, vetää itsensä ja kehonsa turhaan äärirajoille tai niiden yli.

Entä jos elämä kantaa?

Miltä maailma tuntuu sinusta sillä hetkellä, kun ajattelet että ”kyllä jokaisen pitää pärjätä omillaan”?

Miltä elämä maistuu kun ajattelet ”ei kukaan auttanut minuakaan silloin kun minulla oli vaikeaa”?

Tuntuuko se jotenkin kylmältä, kovalta, karulta, pimeältä tai raskaalta?

”Elämä on kovaa ja ratsuväki raakaa.”

”Life is hard and then you die.”

”Mik’ei tapa, se vahvistaa.”

Miltä tuntuu ajatus siitä, että ”minulla on rakkautta, energiaa ja hyvää oloa vaikka muille jakaa”?

Entä ajatus ”autan ihan vain huvikseni, koska minulla on siihen mahdollisuus”?

Entä ajatus ”elämä kantaa”?

Eikö elämä tunnukin silloin pehmeämmältä, lempeämmältä, valoisammalta, kevyemmältä ja rakkaudellisemmalta?

Elämä on mitä on — se miltä se tuntuu riippuu siitä mitä siitä ajattelet.

Voitko antaa elämän kantaa?

annaelamankantaa

Jos kenkä ei sovi, onko vika jalassa?

Jos kenkä ei sovi jalkaasi kunnolla, onko silloin vika kengässä vai jalassasi?

Tuntuuko kysymys hassulta: totta kai kengässä, koska jalkaasi et voi vaihtaa, kengän voit.

Oletko koskaan käyttänyt väenvängällä kenkiä, jotka eivät sovi sinulle täydellisesti? Tai jopa sopivat huonosti? Harmitellut ”vääränmallisia” jalkojasi?

Minä olen.

Minulla on jalat, jotka eivät mahdu useimpiin standardimittaisiin kenkiin. Ne ovat melko leveät ja minulla on vaivasenluut.

Vuosikausien ajan vitsailin uusilla hiertävillä kengillä raahustaessani, että ”mä odotan, että mun jalkani muokkautuvat näihin kenkiin”. Kellarissani on läjä kenkiä, joihin jalkani eivät koskaan sopeutuneet.

Äitiyden ja iän myötä olen tullut mukavuudenhaluisemmaksi.

Tätä nykyä kuljen niin paljon paljain jaloin kuin mahdollista. Silloin kun käytän kenkiä, ne ovat yleensä leveitä, korottomia ja lattapohjaisia paljasjalkakenkiä, tennareita tai muita tossutyyppisiä kenkiä, joissa jalkani eivät hierry eivätkä väsy.

Miksi yrittäisin väen vängällä pakottaa  jalkani sopimaan standardimuotin mukaan valmistettuihin kenkiin, jos ne eivät kerran sovi jalkaani? Vain siksi että näyttäisin paremmalta?

Vahvuudet saavat sinut tuntemaan itsesi vahvemmaksi

Olen elämäni aikana yrittänyt survoa itseäni rooleihin, joihin en sovi.

Yritin opetella hiljaiseksi ja hillityksi erään kumppanin vaatimuksesta, vaikka olen luonnostani kovaääninen ja voimakastemperamenttinen.

Kokeilin olla pariinkin otteeseen sihteerinä vaikka olen hajamielinen eikä minulla ole ajantajua eikä kasvo- tai nimimuistia.

Lupauduin käsikirjoittamaan erästä viihdeohjelmaa vaikka en katso vastaavia ohjelmia enkä tiedä mitään niiden kirjoittamisesta sillä seurauksella, että ohjelma floppasi ja sovimme yhdessä tuottajan kanssa että lopetan ohjelman kirjoittamisen parin ekan osan jälkeen.

Marcus Buckingham määrittelee vahvuudet ominaisuuksiksi, jotka saavat sinut tuntemaan itsesi vahvemmaksi.

Liian usein käytämme kallisarvoista aikaamme ja energiaamme siihen, että yritämme väen vängällä vahvistaa heikkouksiamme sen sijaan, että ottaisimme kaiken hyödyn irti vahvuuksistamme.

Minä olin vahvimmillani silloin, kun saan innostaa ja kannustaa muita kirjoittamalla tai puhumalla. Tai kun saan kadota keksittyjen tarinoiden maailmaan ja kirjoittaa sieltä käsin romaaneja, televisiosarjoja ja elokuvia.

Mitä tehdessäsi sinä koet olevasi vahvimmillasi? Missä asioissa sinä loistat? Milloin sinä kukoistat?

Elämä on liian lyhyt jonkin toisen mittojen mukaan tehdyissä kengissä kulkemiseen.

Valtavasti pidetty Mielenrauhaa-nettikurssini auttaa kuulemaan enemmän omaa sisäistä viisauttasi ja näkemään että olet hyvä, ehjä ja rakastettava sellaisena kuin olet. Liity kurssille täällä.

Miksi ymmärrämme toisiamme väärin, 1. osa

Olen joutunut kuukauden aikana pari kertaa tilanteeseen, jossa kaksi ihmistä joista kummastakin pidän, ovat ajautuneet Twitterissä kiihkeään nokkapokkaan.

Väittelyä sivusta seuratessa on tullut vahva fiilis, että osapuolet ymmärtävät toisiaan väärin. Jatkokeskustelut heidän kanssaan ovat vahvistaneet  havainnon oikeaksi.

Tämä kirjoitus aloittaa muutaman kirjoituksen sarjan, jossa avaan syitä, miksi minun mielestäni käsitämme toisiamme väärin — ja mitä voimme tehdä tällaisten väärinkäsitysten välttämiseksi.

Väitteletkö johtopäätöksistä ymmärtämättä toisen lähtökohtia?

Hyvin usein väittelyt tuntuvat jumittuvan jankkaamiseksi siksi, että väittelyiden osapuolet päätyvät perustelemaan omaa johtopäätöstään ilman että ymmärtävät tai ainakaan hyväksyvät toisen lähtökohtaa.

Koska on riski, että olen itse ymmärtänyt jotain väärin, eräs twitterissä käyty väittely toimii ainoastaan seuraavan esimerkin innoittajana.

Kuvitellaan että kaksi ihmistä lähtee väittelemään siitä, pitäisikö valtion tukea aloittelevia yrittäjiä samalla tavalla kuin vaikkapa työttömiä.

Henkilö A:sta on väärin, että nykyinen tukijärjestelmämme tukee enemmän työttömänä kotona makaamista kuin itsensä työllistämistä yrittämällä.

Tämä ilmenee hänen mielestään esimerkiksi siten, että jos työtön ryhtyy yrittäjäksi, hän menettää tukensa ja voi joutua taloudelliseen ahdinkoon jos homma ei suju suunnitelmien mukaan.

Hänestä on järjetöntä, että ihmiset makaavat tyhjän panttina kotona koska eivät saa töitä ja yrittäminen on liian riskaabelia. Siksi hän puhuu yrittäjien taloudellisen tukemisen puolesta oman yrittäjäuransa alun vaikeutta esimerkkinä käyttäen.

Henkilö B puolestaan lähtee siitä, että yrittämisen aloittamisen ei pidä olla liian helppoa.

Vaikka kaikki yrittämisen esteet karsittaisiin, yritystoiminnan luonteeseen kuuluvat riskit ja haasteet. Menestyminen edellyttää sitkeyttä, kärsivällisyyttä ja ongelmanratkaisukykyä.

Korkeampi yrittämisen aloituskynnys karsii pois ne ihmiset, jotka eivät ole yrittäjäainesta. Jos henkilöstä on yrittäjäksi ja hänellä on riittävän hyvä idea, hän lähtee toteuttamaan sitä vaikkei saisi taloudellista tukea.

Ainakin teoriassa ajatus taloudellisesta riskistä pakottaa ihmiset miettimään onko heidän yritysidealleen riittävästi kysyntää. Jos idea ja tapa jolla se toteutetaan on riittävän hyvä, mitään riskiä ei käytännössä ole.

Uusien yrittäjien pitäisi tiedostaa tämä riski. Jos riskistä huolimatta päätät aloittaa yrittämisen, silloin vaikeuden valittaminen on energianhaaskausta.

Ymmärrän omasta näkökulmastani molemmat kannat.

Kyllä minustakin on järjetöntä, että jos ihmiselle ei löydy palkkatöitä, hänen on elääkseen oltava tekemättä mitään taloudellisesti tuottavaa.

Toisaalta näen miten turhan matala aloituskynnys voisi johtaa siihen, että ihmiset pistäisivät aikaa, energiaa ja rahaansa hankkeisiin, joista kukaan ei ole valmis maksamaan mitään edes teoriassa — saati käytännössä.

Miten väitellä fiksummin?

Tämä keskustelu olisi voinut olla hedelmällisempi, jos ensin olisi varmistettu että kummallakin on oikea tieto nykytilanteesta.

Miten paljon aloittava yrittäjä voi saada eri tahoilta taloudellista tukea? Miten yrittäjäksi ryhtyminen tosiasiallisesti vaikuttaa työttömyyskorvauksiin?

Sen jälkeen olisi kannattanut selvittää mitä kumpikin tarkoittaa yrittämisellä.

Puhuutko toinen yhden ihmisen työllistävistä mikroyrityksistä ja toinen yritystoiminnasta joka voi kasvaa miljoonabisnekseksi?

Sen jälkeen kun kummankin osapuolen näkökulma on selvä, asiasta olisi voitu keskustella vuorollaan kummankin näkökulmasta.

Eli esimerkiksi ensin olisi voitu käydä keskustelua siitä, onko hyvä juttu että ihmisen on kannattavampaa maata kotona tekemättä mitään kuin vaikkapa tehdä siinä sivussa pieniä työkeikkoja. Tai pyörittää pienimuotoista bisnestä, joka ei täysin ehkä kannata, mutta voisi vähentää työttömyystuen tarvetta vaikka puolella?

Sitten olisi voitu käydä keskustelua siitä, miten vedetään raja siihen ketä tuetaan ja miten paljon.

Voiko täysin kannattamattoman yritysidean omaava saada yhtä paljon rahaa kuin se, jonka yritysidea on takuuvarma hitti? Miten määritellään se, että tarvitseeko yrittäjä tukea?

Miten varmistetaan että tuetut yritysideat ovat riittävän hyviä? Tarvitaanko rahan sijaan jotain muuta tukea, kuten koulutusta?

Miten sinä voisit soveltaa tätä käytäntöön?

Oletko ajautunut jonkun kanssa väitellessäsi umpikujaan? Onko mahdollista että väittelette vähän eri asioista?

Mikä sinun lähtökohtasi on? Mikä toisen osapuolen lähtökohta on?

Mitkä ovat aiheeseen liittyvät faktat? Onko kumpikin teistä niistä tietoinen?

Jos toisen näkökulma on oikea, miten ratkaisisit ongelman siitä käsin? Miten saisit toisen miettimään asiaa myös sinun näkökulmastasi?

Onko olemassa jokin kolmas, vieläkin parempi näkökulma?

Miksi yrität miellyttää muita?

Kaveri vinkkasi tänä aamuna erääseen blogiin, jossa kehoitettiin ihmisiä mielistelemään muita. Vaikka kyseessä oli ehkä vitsi, kirjoittaja perusteli sitä sillä, että ”ihmisellä on sielussaan miellyttämisen tarve”.

Hmmm…

Jos minä puhun sielusta, tarkoitan sillä sitä jotain pysyvää ja muuttumatonta osaa meissä, jonka tunnistamme toisissamme, vaikkemme osaa tarkkaan määritellä mikä se on.

Sitä jotain ”samuutta”, joka mahdollistaa vanhan ystävän kanssa jutun jatkamisen vuosien jälkeen, vaikka kummankin ajatusmaailma, elämäntilanne ja usein ulkonäkökin on muuttunut toiseksi.

Sielusi haluaa auttaa

Väitän että olemme lähimpänä ”sieluamme” silloin, kun olemme ns. korkeassa mielentilassa: levollisessa, vakaassa, kevyessä ja hyvässä fiiliksessä, jossa kaikki tuntuu olevan kohdallaan.

Pystytkö tunnistamaan tämän mielentilan omassa elämässäsi? Muistatko miltä maailma ja muut ihmiset näyttävät sieltä käsin?

Kun minä olen korkeassa mielentilassa, tunnen yhteenkuuluvuutta muiden ihmisten kanssa. Saatan tuntea rakkautta ja lämpöä jopa sellaisia ihmisiä kohtaan, joita en varsinaisesti tunne.

Ollessani tässä tilassa huomioni on tässä hetkessä, hyvässä fiiliksessäni ja siinä miten voin helpottaa muiden elämää — ei siinä, mitä muut ehkä ajattelevat minusta.

Tässä tilassa minusta tuntuu ettei minulta puutu mitään. Olen niin täynnä rakkautta, hyvää oloa ja elämänhalua, että tuntuu itsestäänselvältä jakaa sitä muillekin.

Ollessani korkeassa mielentilassa mieleeni juolahtaa usein ystävällisiä ajatuksia muista ihmisistä. Huomaan helpommin uuden kampauksen ja onnistuneen suorituksen. Tunnen kiitollisuutta siitä, että toinen on elämässäni.

Tässä tilassa tuntuu hyvältä sanoa ääneen kaikki kauniit asiat, jotka nousevat mieleen. En usko että toista voi kehua ja kannustaa liikaa silloin kun kehu kumpuaa hyvästä olostani ja aidosta kiitollisuuden tunteesta.

Tässä tilassa osaan ottaa paremmin vaikeatkin asiat esiin. Joskus se, mikä on oikein ei ole mukavaa tai helppoa.

Liian paljon juonut ystävä ei välttämättä ilahdu jos otan häneltä autonavaimet pois tai kieltäydyn antamasta enää yhtään kaljaa.

Kannattamatonta liikeideaa pyörittelevä kaveri ei ehkä koe kivaksi sitä, että kehoitan häntä pitämään vielä päivätyönsä.

Lapseni voi suuttua siitä, että laitan hänet nukkumaan vaikka hän haluaisi kukkua.

Eläin sinussa yrittää miellyttää

Mitä mielistely on? Se on sitä kun sanomme tai teemme asioita saadaksemme toisen tykkäämään meistä tai toimimaan haluamallamme tavalla.

Mielestellessämme meillä on aina  koira haudattuna. Emme sano asioita koska tuntuu hyvältä tai oikealta sanoa se, vaan koska mietimme miten saan toisen antamaan minulle jotain sellaista mitä kaipaan.

Mielistely lähtee aina puutteen tunteesta ja pelosta. Luulemme ettemme voi tuntea oloamme itsevarmaksi, rakastetuksi, halutuksi, arvokkaaksi, menestyneeksi, onnelliseksi tai hyväksi ilman toiselta saatua tunnustusta tai palvelusta.

Pelkäämme kuollaksemme että tunnustus jää saamatta ja meidät on tuomittu ikuisiksi ajoiksi pahaan oloon.

Niinpä olemme valmiita tekemään mitä vain tunnustuksen eteen: laskelmoimaan, manipuloimaan, valehtelemaan tai vaikenemaan.

Emme sano mitä oikeasti ajattelemme silloinkaan, kun kipeä totuus voisi lopulta auttaa toista.

Imartelemme itseämme menestyneempiä kehuilla, joiden uskomme hivelevän heidän itsetuntoaan, vaikka samaan aikaan ajattelemme olevamme heitä parempia ja pätevämpiä.

Emme esitä edes rakentavaa kritiikkiä toisen ajatuksista, koska haluamme tämän pitävän meitä kivana ja kannustavana ihmisenä.

Ei ole sattumaa, että usein ne, jotka ovat kovimpia mielistelemään, ovat kovimpia myös suuttumaan jos heitä vähänkin arvostellaan. Jos asettaa oman hyvän olonsa ehdoksi toisten suosion ja hyväksynnän, pieninkin kritiikki tekee kipeää.

Alhainen mielentila on osa ihmisyyttä

Ihmiselämään kuuluu se, että välillä sisäinen hälytysjärjestelmämme vie meidät tähän alhaiseen mielentilaan, jossa ajattelemme kuin säikähtäneet villipedot. Se on okei.

Tässä tilassa tulee helposti tunne, että meiltä puuttuu jotain. Että meidän on saatava muut tykkäämään meistä tai muuten jotain kamalaa tapahtuu. Sekin on okei.

Vaikka on okei olla huonossa fiiliksessä, se ei tarkoita sitä, että siellä ajattelemamme ajatukset ovat arvokkaita tai totta.

Miellyttämisenhalu tarkoittaa vain sitä, että juuri nyt olet syystä tai toisesta alhaisessa mielentilassa. Olosi on epävarma, kiihtynyt, ahdistunut, stressaantunut tai pelokas. Kehosi on hälytystilassa ja ajattelusi on sumeaa.

Mitä vähemmän annat painoarvoa ajatuksillesi siitä, mitä muut sinusta ajattelevat, sitä nopeammin tila menee ohi. Mitä vähemmän toimit tästä tilasta käsin, sitä helpommalla pääset.

Sinä olet hyvä, ehjä ja rakastettava. Anna enemmän painoarvoa niille hetkille, kun näet sen itsekin.

sielueimiellyta

Jos haluat viettää pidempiä aikoja rakkaudellisessa tilassa, jossa kaikki on OK eli kokea enemmän mielenrauhaa, tule Mielenrauhaa -pienryhmäkurssille tai liity kutri.net:in VIP-jäseneksi.

Teetkö elämästäsi turhaan vaikeaa?

Onko kukaan sanonut sinulle ”miksi sä teet asioista noin vaikeita?” Tai ehkä itse olet joskus voihkaissut jotain samansuuntaista kun olet ihmetellyt omia tai muiden tekemisiä?

Minä olen.

Miksi vaikeutamme turhaan elämäämme monimutkaistamalla yksinkertaisia asioita tai tekemällä numeron ilmiöistä, jotka ovat luonnollisia?

Koska ihmismieli rakastaa haasteita.

Ja onneksi rakastaa — muuten sinä ja minä emme olisi tässä.

Ihmiskunta on elänyt valtaosan ajasta todella haastavissa olosuhteissa, joissa luovaa ongelmanratkaisukykyä on tarvittu todellisten elämän ja kuoleman kysymysten ratkaisemiseen:

  • ”Miten ruokin itseni ja lapseni kun halla on vienyt viljat ja susi perheen ainoan lehmän?”
  • ”Miten pidän itseni ja lapseni terveenä kun rutto raivoaa kotipaikkakunnallamme?”
  • ”Miten jatkan elämääni, kun vihollisheimon miehet ovat tappaneet perheeni ja joukkoraiskanneet minut?”

Sen lisäksi että ongelmien ratkaiseminen voi pelastaa elämämme tai ainakin helpottaa sitä, se tuottaa meille nautintoa.

Harmi vain, että useimmat meistä elävät nykyään niin helppoa elämää, ettei se tarjoa luonnostaan kovinkaan paljon haasteita ratkaistavaksi.

Osa meistä ratkaisee tämän ongelman tekemällä ongelman asioista, jotka eivät itsessään ole kovinkaan vaikeita tai monimutkaisia.

Tässä eräitä tapoja joilla olen turhaan vaikeuttanut elämääni:

Vaatekaapin raivaaminen: sen sijaan että siivoaisin yhden hyllyn kerrallaan, vedän kaikki vaatteet järkyttävän isoksi kasaksi lattialle ja alan lajitella niitä sieltä… Kesken lajittelun lähden viemään talvitakkia kellariin ja huomaan siellä säkillisen talvivaatteita, joille olisi käyttöä nyt. Niinpä roudaan säkin sisälle… Pian lapset heräävät päiväunilta ja vaativat ruokaa. Huomaan itsekin olevani nälkäinen. Tungen vaatteet takaisin kaappiin.

Päätän aloittaa treenaamisen. Sen sijaan että vaikkapa laittaisin ihan vain jonkin musiikin soimaan ja tanssisin ja tekisin kehonpainolla tehtäviä liikkeitä alan etsiä ”täydellistä” treenivideota netistä tai rakentaa soittolistaa ja etsiä maailman tehokkainta treeniohjelmaa. Ajaudun käyttämään treenin valmisteluun neljä kertaa enemmän aikaa kuin treenaamiseen menisi. Kun lopulta olisin valmis treenaamaan mies tulee kotiin eikä minua huvita treenata hänen nähtensä.

Olen lähettänyt mahdolliselle yhteistyökumppanille sähköpostia, johon hän ei vastaa. Sen sijaan että soittaisin ja kysyisin tuliko viesti läpi yritän keksiä miksei hän vastannut viestiin — oliko viesti typerä, eikö hän pidä minusta, onko hän kuollut? Lopulta saan viestin että hän on ollut työmatkalla ja on nyt valmis katsomaan asiaa tarkemmin.

Muita tapoja vaikeuttaa elämäänsä turhaan on jättää asioiden hoitaminen viime tinkaan (jolloin niiden kiireessä tekemisestä saa ihanan adrenaaliinipiikin ja voittajafiiliksen, kun voi ajatella ”selvisinpäs”). Roikkua netissä niin myöhään yöhön, että on aamulla uuvuksissa. Haastaa kumppanin kanssa riitaa jostain pikkuasiasta ihan vain siksi että on levoton olo. Etsiä täydellistä dieettiä/vaatetta/työpaikkaa/kumppania sen sijaan että miettisi mikä riittää tai miten saisi otettua ilon irti nykyisestä.

Sinällään ei ole mitään väliä, miten elämämme käytämme. Koet joka tapauksessa joka päivä hyviä ja huonoja fiiliksiä. Huonossa fiiliksessä kaikki näyttää olevan päivän mäntyä, hyvässä fiiliksessä samat asiat ovat ihan OK tai suorastaan ihanasti.

Mutta aina kun alamme tehdä yksinkertaisista asioista vaikeampia kuin niiden tarvitsee olla missaamme mahdollisuuden käyttää aikaamme ja energiaamme todellisiin haasteisiin tarttumiseen.

Voitko antaa oman arkesi, vanhemmuutesi, elämäntaparemonttisi ja ihmissuhteidesi olla helppoja?

Voisitko käyttää energiaasi jonkin isomman haasteen ratkaisemiseen?

  • Voisitko opetella jonkin uuden taidon, joka näyttää haastavalta? Vaikkapa opetella koodaamaan tai puhumaan jotain uutta kieltä?
  • Voisitko alkaa ratkoa jotain lähipiiriäsi, kotiseutuasi tai maailmaa rasittavaa ongelmaa? Vaikkapa miettiä miten lähialueen mummojen yksinäisyyttä vähennettäisiin.
  • Voisitko luoda jotain uutta, jonka tekeminen haastaisi sinut? Kirjoittaa kirjan tai käsikirjoituksen, kutoa monimutkaisen villavaatteen, leipoa näyttäviä kakkuja, remontoida asuntosi tai rakentaa talon?

Sivuan samaa aihetta tällä 22 minuuttia pitkällä kutri.net:in jäsenille tekemälläni videolla:

Haluatko lopettaa elämäsi vaikeuttamisen turhalla murehtimisella? Tule Mielenrauhaa-pienryhmäkurssille.

Haluatko laihduttaa helposti ilman turhaa tunteilua? Tilaa Onnistunut laihdutus -paketti.

Joulukuun 2013 VIP-video: Katsaus menneeseen ja tulevaan vuoteen

Tällä vähän vajaat 44 minuuttia pitkällä nettiluennolla puhun ensin siitä, miten vuosi(kin) on vain ajatus — mutta miksi silti kannattaa luoda katse kuluneeseen vuoteen ja suunnitella tulevaa vuotta.

Sen jälkeen kysyn 7 hyvää kysymystä joiden avulla voit hahmottaa kulunutta vuotta ja suunnitella tulevaa.

Vastaan myös itse kysymyksiin.

Millainen sinun vuotesi 2013 oli? Millaisen vuoden 2014 sinä haluat luoda?

Tämä video on kaikkien katsottavana vain 31.12.2013 asti — jos haluat katsoa sen myöhemmin tai katsoa muita VIP-webinaareja, liity kutri.net:in vip-jäseneksi.

Joulukalenteri 2013: 10. Onko tämä universaali totuus?

Tällä 2,5 minuuttia pitkällä videolla kysyn yhden tärkeimmistä ja voimallisimmista kysymyksistä, joita voimme itsellemme esittää.

Tässä käyttöesimerkkejä:

  • Onko universaali totuus, että puolisoni on AINA aamuisin kärttyinen?
  • Onko universaali totuus, ettei KUKAAN ymmärrä minua?
  • Onko universaali totuus, että mokaaminen on hävettävää?
  • Onko universaali totuus, että tämän ikäinen ei saa enää töitä?
  • Onko universaali totuus, etten saa nousta vastarintaan?
  • Onko universaali totuus, että kumppanini pitää huomioida minua?
  • Onko universaali totuus, etten voi rakastaa läheistäni täysin sydämin, jos hän käyttäytyy näin?
  • Onko universaali totuus, etten saa rentoutua ennen kuin X tapahtuu?
  • Onko universaali totuus, etten voi olla onnellinen, ennen kuin X tapahtuu?