Näkevätkö vauva.fi:n AV-mammat Sami Minkkisen läpi?

Kuuntelin tänään aamulla radiosta parisuhdebloggaaja Sami Minkkisen haastattelua uunituoreesta avioerostaan. (HUOM! Eri mies kuin NLP/hypnotisoija Sami Minkkinen.) Heppu kertoi rakastuneensa niin tulisesti johonkuhun, että haastattelun mukaan oli “viikon, kaksi” harkittuaan päättänyt erota vaimostaan, jonka kanssa hänellä on pari kuukautta vanha vauva.

Jostain syystä herra päätti tehdä asiasta samantien julkisen. Ensin hän kertoi erosta suositussa blogissaan ja sen jälkeen antoi eri medioille aiheesta haastatteluja. Tästä seurasi valtava palauteryöppy niin Samin omilla Facebook-sivuilla kuin netin eri keskustelupalstoilla.

Pikaisen ja täysin mutupohaisen arvion mukaan noin 75 % tuomitsi, ihmetteli tai kyseenalaisti Samin toimintaa.

Aamun haastattelussa Sami ja juontajat selittivät Samin seuraajien voimakasta reaktiota mm. sillä, että kritisoijat pelkäävät tunnustaa itselleen, että ero olisi heidänkin kohdallaan oikea ratkaisu.

Onko näin?

Minä valehtelin itselleni

Olen ollut julkisuudessa ja pyörinyt netin keskustelupalstoilla 1990-luvun lopusta alkaen. Vuosien varrella olen saanut todella paljon kaikenlaista kritiikkiä.

Olen myös torjunut valtaosan kritiikistä ajatellen, että “osuin arkaan kohtaan” tai “tämä tyyppi on minulle vain kateellinen” tai “hän on vain alhaisessa mielentilassa”.

Jep jep.

No, olen edelleen sitä mieltä, että aina kun joku kirjoittaa erityisen kärkevän ja alatyylisen kirjoituksen, hän todennäköisesti käy ns. ylikierroksilla. Tiedän itsekin, että jos olen kiihtynyt, sanon kovemmin ja rumemmin, kuin mitä normaalisti sanoisin.

Mutta kun olen vuosia myöhemmin lukenut uusiksi kriittisiä kommenteja, joita minusta on kirjoitettu vaikkapa 5–10 vuotta sitten, olen joutunut häpeäkseni tunnustamaan, että monet kommenteista osuivat oikeaan.

Esimerkiksi vuosia ennen kuin itse tiesin, että minulla on ADHD ja tunne-elämän säätelyongelmia, tyypit joita en ole tietääkseni koskaan tavannut, pointtasivat asian vauva.fi:n AV-palstalla.

Argh!

Yritän nykyään suhtautua avoimemmin mielin kaikenlaiseen kritiikkiin omaa toimintaani kohtaan — tuli se sitten anonyymeiltä tyypeiltä netistä tai omilta läheisiltäni. Voin kertoa että se on välillä TODELLA VAIKEAA.

Ainakin osin vaikeus selittyy sillä, että ihmismieli on “ohjelmoitu” hakemaan todisteita todeksi uskomiensa asioiden puolesta. Samaan aikaan mielemme sulkee pois argumentit, jotka voisivat horjuttaa uskomuksiamme. Mm. kirja Mistakes Were Made But Not by Me on täynnä jäätäviä esimerkkejä aiheesta.

Mistä tiedän pettäväni itseäni

Minun mieleni on erikoishyvä vedättämään minua. Se keksii ihania selityksiä ja huippupäteviä oikeutuksia jollain mittarilla mitattuna väärälle tai typerälle toiminnalleni.

Tässä on eräitä tunnusmerkkejä, joista tsägällä bongaan huijaavani taas itseäni:

1. Selittely, todistelu ja puolustelu

Mitä enemmän selittelen, todistelen ja puolustelen jotain valintaani tai toimintaani, sitä varmemmin valehtelen itselleni. Siinä vaiheessa kun mieleeni nousee lauseita tyyliin “se on vaan kateellinen”, “tämä on oikein koska x, y ja z” tai “tämä on oikeasti hänen parhaakseen” olen tukevasti itsepetoksen puolella.

2. Syyttäminen

Mitä enemmän syytän muita ymmärtämättömyydestä, itsekkyydestä, julmuudesta tai pahansuopuudesta, sitä varmemmin olen juuri itse toimimassa itsekkäästi, julmasti ja ajattelemattomasti. Tämän asian myöntäminen on minulle ehdottomasti vaikeinta.

3. Puolustelevien kommenttien hakeminen

Jos huomaan googlaavani faktoja ja esimerkkejä, jotka tukevat näkökantaani ja jättäväni väliin kommentteja, jotka puhuvat sitä vastaan, olen taas kovaa kyytiä menossa metsään.

“Oikeassa elämässä” saman ilmiön voin (ainakin jälkikäteen) bongata siitä, että puhun valinnastani vain ihmisille, joiden uskon puolustavan päätöstäni ja välttelen ihmisiä, jotka voisivat esittää jonkinlaista kritiikkiä.

4. Paineen tunne

Mitä voimakkaampaa tai pakkomielteisempää painetta tunnen tehdä isoja tai äkkivääriä ratkaisuja, sitä varmemmin olen itsepetoksen sokaisema.

Tieto siitä, että olen neurologialtani keskivertoa impulsiivisempi, epävakaampi ja voimakkaampia tunteita kokeva, on auttanut jossain määrin ottamaan etäisyyttä omiin tunteisiin.

Voimakas tunnetila kuten innostus, kiima, huuma, toivo, rakastuminen, pelko, epätoivo tai viha ei ole merkki oikeasta ratkaisusta — se on merkki siitä, että sympaattinen hermostoni on aktivoitunut eli olen “taistele tai pakene (tai pane)” -tilassa.

Tässä tilassa ajatteluni muuttuu “eläimellisemmäksi” ja kapasiteettini nähdä suuria kokonaisuuksia ja tekojeni seurauksia heikkenee dramaattisesti.

5. Metallinen, kireä ja kimeä äänensävy

Kun valehtelemme, kehomme sympaattinen hermosto aktivoituu eli kehomme menee ns. hälytystilaan. Tai kääntäen: kun kehomme on hälytystilassa, valehtelemme herkemmin.

Hälytystila saa mm. äänihuulemme kiristymään, mikä ilmenee kireänä ja kimeänä tai käheänä äänensävynä. Tunnistan usein oman valehteluni vasta kun kuulen oman ääneni. Kuulostan silloin samalla tavalla imelän muoviselta kuin miltä oma äitini kuulostaa valehdellessaan itselleen.

Miksi Sami Minkkinen (ehkä) valehtelee itselleen

Tämän aamun haastattelua kuunnellessani ajattelin moneen otteeseen miehen kuulostavan juuri samalta, kuin miltä itse olen kuulostanut oman impulsiivisen idiotismini jälkeen. Samat selitykset rohkeudesta ja omien tunteiden seuraamisesta. Sama uhrihenkinen suhtautuminen kritiikkiin.

Olin tunnistavinani myös minulle tutun tarpeen hakea oikeutusta ja ymmärrystä omalle typeryydelleni julkisuudessa. Olen melko varma että minäkin olen joskus vedonnut “velvollisuuteen kertoa totuus” julkisuudessa ihmisille, joista suurinta osaa en ole koskaan edes tavannut. Auts!

Samia kuunneltuani tajusin yhtäkkiä, miten loukkaavaa exiä kohtaan on hehkuttaa uutta rakkautta mediassa. Kyllä — vasta nyt, yli kymmenen vuotta myöhemmin. Anteeksi.

Minä en tunne Sami Minkkistä enkä tiedä mitään muuta hänen parisuhteestaan ja elämästään kuin mitä olen tämän kohun myötä kuullut tai lukenut.

On ihan täysin mahdollista, että valehtelen taas itselleni, kun luulen kuulevani hänen äänessään ja selityksissään ihan helvetillistä itsepetosta. Ainakin haastattelun kuunneltuani tajusin miten olen TAAS KERRAN kieltäytynyt näkemästä eräitä ikäviä totuuksia omassa elämässäni. Prkl.

Niin tai näin — tässä vinkkini sinulle, Sami:

Joskus kovakin kritiikki voi osua oikeaan, vaikka sitä ei millään haluaisi uskoa todeksi.

Sori.

P.S. Radiotoimittaja ei muuten sanonut että olet jättänyt pienen lapsesi vaan että olet jättänyt pienen lapsesi ÄIDIN — suosittelen kuuntelemaan haastattelun uudestaan ja miettimään miksi kuulit kyseisen kohdan väärin.

[Kuva: Oscar Keys]

Mitä jos nk. (ihmisen) aura onkin ihan arkinen juttu?

Olen erinäisistä syistä tutustunut viime aikoina mikrobiomiin eli bakteerikantaan, kun eräs kaveri laittoi linkin tähän hörhö-henkiseen artikkeliin “aurasta” — ihmisten maagisesta energiakentästä — ja siitä miten se voi “saastua” vääränlaisten ihmisten seurassa.

Näin jutussa paljon yhtymäkohtia tutkimuksiin, joita olin juuri lukenut. Mieleeni nousi hurja ja täysin spekulatiivinen teoria siitä, että ehkäpä se, mitä jotkut mieltävät auraksi, onkin osin tai kokonaan mikrobiomi — henkilön oma, uniikki bakteerikanta bakteeristo.

Ooh!

Aura = Mikrobiomi?

Puhun alla olevalla videolla virheellisesti bakteerikannasta mikrobiomin synonyymina. Onneksi eräs mikrobiologi pointtasi virheeni. Häntä lainatakseni:

“Bakteerikanta on suomenkielessä vakiintunut vastaamaan engl. termiä “bacterial strain”. Kanta tarkoittaa siis lajin sisällä olevaa varioitunutta alatyyppiä (Esim. “Lactobacillus rhamnosus GG on probioottinen bakteerikanta.”) Tai ihmisellä voi olla vaarattoman bakteerilajin antibiooteille vastustuskykyinen bakteerikanta mikrobiomistossaan. “

Syytän virheestä biohakkereita. 🙂

Katso video YouTubessa.

Pääpointit:

  • Jokaisella ihmisellä on oma, uniikki bakeeristonsa eli mikrobiomi.
  • Mikrobiomi leijuu pilvenä ympärillämme.
  • Mikrobiomista jää jälki tilaan, jossa olemme oleskelleet.
  • Jos vietämme paljon aikaa jonkun ihmisen kanssa samassa tilassa, mikrobiomimme alkavat muistuttaa toisiaan.
  • Jos oma mikrobiomimme on heikko tai liian yksipuolinen, toisen vahva ja sairas bakteeristo voisi ainakin teoriassa “saastuttaa” meidän mikrobiomimme.

 

 

Miksi ihmiset ovat ilkeitä toisilleen?

ovatkoihmisetilkeita

Pari päivää sitten tein Päivän teorian aiheesta “Miksi ihmiset ovat ilkeitä toisilleen”.

Oletko koskaan itse sanonut ikävästi kenellekään?

Tiuskaissut, ärähtänyt tai jopa huutanut suoraa huutoa?

Tai ehkä vain näpäyttänyt terävästi tai piikitellyt salakavalasti?

Muka kehunut vaikka oikeasti olet ajatellut halveksivia tai vähätteleviä ajatuksia?

Tai vaikka et olisi koskaan päästänyt suustasi yhtään ilkeää sanaa, onko mielesi tehnyt koskaan sanoa jollekulle suorat sanat?

Muistatko miltä sinusta tuntui tuolla hetkellä?

Veikkaan, ettei kovinkaan rakkaudelliselta.

Ehkä olit väsynyt, ärtynyt, hermostunut, ahdistunut tai stressaantunut. Tunsit että sinut oli ajettu nurkkaan. Koit ettei sinua arvostettu, kunnioitettu tai otettu vakavasti. Koit tulleesi väärinymmärretyksi tai olosi uhatuksi.

Arvaa mitä — siltä tuntuu myös niistä ihmisistä, jotka ovat sinulle ilkeitä sillä hetkellä kun he ovat sinulle ilkeitä.

He ovat hetkellisesti hälytystilassa, jossa heistä tuntuu tosi todelta, että heidän on hyökättävä.

Siinä tilassa heidän ajattelunsa on laskenut villipedon tasolle. He ovat enemmän eläimiä kuin ihmisiä.

Sillä hetkellä heidän kykynsä hillitä itseään, tunnistaa muiden tunteita ja sitä kautta tuntea empatiaa on heikentynyt. He ovat vainoharhaisia ja kokevat olonsa uhatuksi. Heidän ajattelunsa on mustavalkoista ja he ovat ihan varmoja siitä, että he ovat oikeassa — jopa silloin kun kaikki faktat puhuvat sitä vastaan.

Se ei tarkoita että he ovat kokonaisvaltaisesti ilkeitä ja pahoja ihmisiä.

Me olemme kaikki ihmiseläimiä — siksi meillä kaikilla on kapasiteetti niin elämää edistävään inhimilliseen ajatteluun kuin oman elämän säilyttämiseen tähtäävään eläimelliseen ajatteluun.

Entä jos joku on aina muille tai ainakin sinulle ilkeä?

Oletko ihan varma siitä, että joku on aina sinulle ilkeä? Voi olla, että jos videokuvaisimme ihan jokaikisen kohtaamisen välillänne, kävisi ilmi, että usein kyseinen henkilö on ihan neutraali — ehkä jopa ystävällinen.

Jos oletat että hän on aina inhottava sinulle, tulkitset hänen ystävällisetkin sanansa piilopottuiluksi tai et edes huomaa niitä.

On myös mahdollista, että mieleesi on jäänyt ainoastaan ikävät kohtaamiset, sillä ihmismielellä on taipumusta muistaa paremmin ne kuin neutraalit tapahtumat.

Tai ehkä kyseinen henkilö ei edes oikeasti halua pahoittaa mieltäsi vaan hänen tapansa kommunikoida on sellainen, joka tuntuu sinusta hyökkäävältä. Itse hän uskoo ihan vilpittömästi olevansa vain suora ja asiallinen. Voi jopa olla, että hän ei tiedä loukkaavansa sinua, vaan uskoo kaiken olevan välillänne OK.

Totta kai on myös mahdollista, että sinulle ilkeilevä tyyppi ihan oikeasti haluaa pahoittaa mielesi joka ikinen kerta kun tapaatte.

Jos kohtaamisia on harvoin, tilastollisesti on mahdollista että viisi viidestä kohtaamisesta on ikävä.

Jos tapaatte joka päivä, hänen käytöksensä voi kummuta siitä, että hän ajattelee sinun olevan tavalla tai toisella uhka hänelle ja niinpä hän on kohdatessanne valmis hyökkäykseen.

Vielä todennäköisempää on se, että syystä tai toisesta tapaamisenne ovat yleensä hetkellä, jolloin hän on useimmiten hälytystilassa — eli esimerkiksi heti aamulla, jolloin hänen testosteroninsa on kohollaan (jos hän on mies), juuri ennen lounasaikaa tai iltapäivällä ja iltaisin, kun hän on nälkäinen, väsynyt tai muuten kuormittunut.

On myös mahdollista, että kyseinen henkilö on loppuunpalamisen partaalla ja lähestulkoon jatkuvassa hälytystilassa.

Joskus huonosta käytöksestä on tulla tapa. Tällöin henkilö voi esimerkiksi ärsyyntyessään etsiä sinut käsiinsä ja purkaa pahan olonsa sinuun.

Jos joku käyttäytyy sinua kohtaan hyökkäävästi netissä, todennäköisesti hän tekee niin useimmiten tiettyyn aikaan vuorokaudesta, viikosta tai kuukaudesta, jolloin hän syystä tai toisesta on kaikkein ärtyisimmillään.

Puolisosi tai ystäväsi voi ajatella, että rakkailleen “saa näyttää kaikki tunteensa”. Tai esimiehesi kokee, että sinulle raivoamisesta on hänelle vähemmän vahinkoa kuin hänen omalle esimiehelleen valittamisesta.

Kaikki tämä pätee myös persoonallisuushäiriöisiin ihmisiin.

Narsisti joka on hyvällä tuulella on ylitsevuotavan ystävällinen. Sosiopaatti jonka olo on levollinen voi osoittaa valtaansa jättämällä sinut rauhaan.

Oli syy huonoon käytökseen mikä tahansa, se ei ole koskaan oikeutettua. Siksi sille saa ja pitää laittaa stoppi.

Erityisen tärkeää huonoon käytökseen puuttuminen on silloin, jos on syytä epäillä, ettei sinua kaltoin kohteleva ihminen ehkä tiedosta mitä tekee.

Tiedän omasta kokemuksesta, ettei ole helppoa sanoa toiselle, ettei hänen toimintansa ole OK.

Kaikkein parhaaseen tulokseen olen päässyt, jos en puutu asiaan sillä hetkellä kun jompikumpi meistä on kiihtyneessä tilassa, vaan odotan että kumpikin on rauhoittunut.

Kun olemme kumpikin tyyniä ja järkeviä, meidän on helpompi keskustella tapahtuneesta käytännön ongelmana, johon on käytännön ratkaisuja.

Joskus vastapuoli on niin kykemätön puhumaan käytöksestään ja muuttamaan sitä, että on helpompi ottaa häneen fyysistä tai digitaalista etäisyyttä vaihtamalla työpaikkaa tai blokkaamalla hänet sosiaalisessa mediassa tai puhelimesta.

Tämä ei ehkä tunnu reilulta, mutta kumpi on tärkeämpää — käyttää aikaa ja energiaa toisen kanssa taisteluun vai hyväksyä ettei elämä ole aina reilua ja siirtyä eteenpäin elämässä?

Voit katsoa videolta koko vastaukseni, jossa otan kantaa myös siihen, ovatko ihmiset pohjimmiltaan ilkeitä ja miksi naisvaltaisilla aloilla ja naisten välillä tuntuu olevan enemmän konflikteja.

Videolla mainittu kirja on Julie Hollandin Moody Bitches.

Katso video YouTubesta.

Kuinka olla cool

kuinkaollacoolTämän kirjoituksen otsikko on vitsi, sillä minä en todellakaan osaa olla cool eli tyylikäs, hillitty, etäinen tai salaperäinen.

Olen juuri se jurpo, joka fanittaa nolosti ihailemiaan ihmisiä ja törmätessään uusiin kiinnostaviin tyyppeihin jakaa ihan liian nopeasti ihan liian paljon itsestään.

Olen liian kovaääninen. Puhun liikaa. Puhun muiden päälle. Pudottelen tavaroita. Sotken vaatteeni minuutti sen jälkeen kun olen laittanut ne päälleni kaapista.

Argh!

Olen fantasioinut ala-asteelta alkaen että osaisin olla yhtä “magee” kuin koulun suosituimmat oppilaat. Olen yrittänyt analysoida tuntemieni “coolien tyyppien” toimintaa ja miettinyt mikä heidän suosionsa salaisuus on.

Suoraan sanottuna en tiedä sitä vieläkään.

Mutta tiedän, että oma luontainen tapani innostua överisti asioista ja ihmisistä ei tee ketään cooliksi.

Tänään törmäsin taas tilanteeseen, jossa liika innokkuuteni ja intensiivisyyteni aiheutti ongelmia. Aiheesta käytiin hyvä keskustelu, jonka seurauksena jouduin pitkästä aikaa miettimään omaa taipumustani “olla liikaa”.

Tunnustan, että ajauduin hetkellisesti alhaiseen mielentilaan, muistelin ala-asteaikoja, jolloin jouduin usein sosiaaliseen paitsioon epäsopivan käytökseni takia, ja itkin itsesäälissä.

Sitten mielentilani kohosi ja mieleeni juolahti, että mitä sitten.

Mitä sitten että minä en ole eikä minusta todennäköisesti koskaan tule tyylikästä, hillittyä ja hallittua ikonia?

Mitä sitten että olen luonnostani homssuinen ja hölösuinen touhottaja, joka lähettää ihan liian pitkiä viestejä tai avautuu liikaa omista asioistaan muille, jos ei pidä varaansa?

Mitä sitten että tiettävästi jotkut — ehkä monetkin — ihmiset pitävät minua outona, friikkinä tai idioottina?

Mitä sitten?

Ei mitään!

Mikä on minulle oikeasti tärkeää?

Olen vuosien varrella onnistunut saamaan ystäviä, joiden seurassa saan olla oma itseni. Olen saanut työskennellä ihmisten kanssa, jotka ovat vähintäänkin sietäneet seuraani.

Olen ollut melkein kahdeksan vuotta yhdessä miehen kanssa, jota rakastan. Meillä on kaksi iloista ja energistä poikaa, koira ja omakotitalo kotikylässäni, jossa vanhempani, melkein kaikki sisarukseni ja enoni asuvat. Sukuni hyväksyy minut sellaisena kuin olen — ja osa sukulaisistani on yhtä “epäcooleja” kuin minä (sori vaan).

Teen työkseni projekteja, joissa useimmiten intensiivisyydestäni ja heittäytymisestäni on hyötyä.

Toisaalta en itse säikähdä yli-innokkaita ja intensiivisiä ihmisiä edes silloin, kun en ole heistä liekeissä. Ymmärrän miltä heistä tuntuu ja tiedän, että he voivat olla älykkäitä, lahjakkaita ja osaavia, vaikka käyttäytyvät tavatessamme kuin ihastuneet nelivuotiaat.

Ja kun tiedostan taipumukseni olla välillä liian intensiivinen joidenkin makuun, voin ainakin yrittää hillitä käytöstäni niin, etten suotta säikäytä muita.

Tiedän myös, että yritykseni olla cool ovat menneet aina pieleen. Sen lisäksi coolin esittäminen vie minulta paljon energiaa eikä ole edes kivaa.

En tiedä miten siistiä olisi olla cool. Ehkei se ole ihan niin siistiä kuin kuvittelen. Tai ehkä on — mutta koska tuskin saan koskaan omakohtaisesti kokea miltä se tuntuu, niin mitä väliä? Ei mitään!

Jos päädyit lukemaan tätä artikkelia, koska haluat olla cool, olen pahoillani, etten voi auttaa. Mutta haluan kertoa, että olet ainakin minun mielestäni superjees  ja ihan yhtä hyvä ja arvokas kuin coolimmat kaverisi ja kollegasi.

P.s. Jos olet oikeasti cool-ihminen, olisi kiinnostavaa kuulla millaista on cool. Vastaa pliis kommenttiosastolla.

Miksi jokaisen sinkun pitäisi hakea Ensitreffit alttarilla -ohjelmaan?

Autan parhaillaan sinkkujen etsinnässä Ensitreffit alttarilla -sarjan kolmannelle tuotantokaudelle. Olin päävastuussa ensimmäisen kauden sinkkujen etsinnästä ja olen nähnyt melkein kaikkia ekan kauden ohjelmassa olleita sinkkuja sarjan kuvausten jälkeen.

Tämä kirjoitus edustaa vain ja ainoaa omia ajatuksiani sarjasta — ei siis tuotantoyhtiön tai TV-kanavan virallista näkökantaa (joka voi silti olla sama kuin minulla).

Sarjan ideana on siis etsiä sinkuille “Se Oikea” tieteen keinoin.

Kolme testien ja asiantuntijoiden mukaan parhaiten yhteensopivaa paria pääsee ohjelmaan kokeilemaan syttyykö heidän välillään myös biokemiallinen rakastumisreaktio, joka hitsaisi heidät lopullisesti yhteen.

Rakastumisreaktion käynnistämiseksi pariskunta tapaa ensimmäistä kertaa siviilivihkimis-seremoniassa, jossa heidät vihitään ihan oikeasti avioliittoon.

He elävät yhdessä avioparina kesän ajan ja kesän lopussa päättävät haluavatko jatkaa vielä avioliittoaan.

Parhaimmillaan kipinä syttyy, pariskunta rakastuu ja jatkaa onnellisena yhteiseloa, niin kuin kävi ensimmäisen kauden Esalle ja Violalle ja toisen kauden Sarille ja Antille. Kumpikin pareista odottaa nyt perheenlisäystä.

Neljä pariskuntaa erosi ohjelman aikana tai jälkeen, mutta ne joiden kanssa olen puhunut ja joista olen kuullut mm. tuottajan kautta, ovat kaikki sitä mieltä, että ohjelmaan osallistuminen kannatti, vaikkei parisuhde jatkunutkaan.

Tässä ovat mielestäni tärkeimmät syyt siihen, miksi jo ohjelmaan hakeminen kannattaa siinäkin tapauksessa, ettei sinulle löydy Sitä Oikeaa hakuprosessin aikana.

1. Kerrot itsellesi, että olet tosissasi parisuhteen etsimisen suhteen

Tutkimus toisensa jälkeen todistaa, että tiedostamattomat ajatusprosessimme ohjaavat käytöstämme valtaosan ajasta — silloinkin, kun luulemme tekevämme valintoja tietoisesti.

Tiedostamattomat ajatusprosessit reagoivat herkemmin toimintaamme  kuin siihen miten ajattelemme.

Esimerkiksi jos haluat tuntea olevasi rohkea, pätevä ja itsenäinen, olosi tuntuu sellaiselta helpommin jos seisot ryhdikkäästi etkä ajattele mitään erityistä kuin jos seisot lysyssä ja hoet mielessäsi “olen rohkea, pätevä ja itsenäinen”.

Hakemalla ohjelmaan, johon osallistuminen edellyttää naimisiinmenoa henkilön kanssa, jota et ole ennen tavannut, antaa alitajunnallesi todella vahvan viestin.

Mielesi päättelee toiminnastasi, että olet tosi tosissasi puolison etsimisen kanssa ja alkaa suhtautua uudella tavalla sinkkuihin, joita tapaat.

Ensimmäisellä kaudella useampi hyvä kandidaatti vetäytyi kisasta ennen testivaihetta, koska oli ohjelmaan hakemisen jälkeen tavannut yhtäkkiä sen oikean.

Jos oletat, että haluat parisuhdetta mutta sellaista ei näy eikä kuulu, ohjelmaan hakeminen on hyvä tapa testata oletko oikeasti valmis parisuhteeseen —  ja miten paljon olet valmis tekemään rakastumisen eteen.

Jos huomaat joutuvasi paniikin valtaan ihan vain hakemusta täyttäessä — siis hakemusta, joka ei vielä sido sinua menemään kenekään kanssa naimisiin — et ehkä oikeasti edes halua parisuhdetta.

Tämä haluttomuus voi sitten ilmetä käytöksessäsi, ilmeissäsi ja eleissäsi niin, että potentiaaliset kumppaniehdokkaat kaikkoavat ennen kuin ehditte kunnolla tutustua.

Haluatko testata oletko valmis parisuhteeseen? Löydät tarkemmat hakuohjeet täältä: http://haeohjelmaan.net

2. Saat selvittää kuka olet ja millaisen suhteen haluat

Ensitreffit-alttarilla ohjelman hakukaavake on legendaarisen pitkä ja täynnä vaikeitakin kysymyksiä parisuhteesta.

Moni näkee tämän esteenä ohjelmaan hakemiseen.

Mutta mikä on todellinen syy siihen, ettet halua täyttää kaavaketta?

Entä jos osa kysymyksistä on sellaisia, joihin et halua kuulla omaa rehellistä vastaustasi?

Niin kivalta kuin itsepetoksessa eläminen voi tuntua, se aiheuttaa ajan mittaan isompia ongelmia kuin mitä antaa.

Tiedän, koska olen itse syyllistynyt samaan.

Mitä vaikeammalta kyselykaavakkeen kysymyksiin vastaaminen tuntuu, sitä tärkeämpää sinun on ehkä vastata niihin.

Kysyessäsi itseltäsi kysymyksiä, joita et haluaisi kysyä, opit näkemään itsesi, toimintasi ja unelmasi uudessa valossa.

Juho Kusti Paasikiveä lainatakseni: Tosiasioiden tunnustaminen on kaiken viisauden alku.

Haluatko selvittää mitä kipeää totuutta et uskalla myöntää itsellesi? Löydät tarkemmat hakuohjeet täältä: http://haeohjelmaan.net

3. Pääset katsomaan onko hakijoiden joukossa sinulle sopiva kumppani.

Parien etsintä on todella perusteellinen prosessi.

Ensin hakijat pääsevät tekemään “viehättävyystestin”, joka takaa, että alttarilla tulee vastaan ihminen, jonka ulkonäkö miellyttää silmää.

Sen jälkeen he vastaavat monta sataa kysymystä sisältävään monivalintatestiin, joka selvittää heidän arvojaan yms. pitkän ja onnellisen parisuhteen kannalta olennaisia tietoja.

Hakuprosessiin kuuluu myös muita testejä ja kyselyitä.

Jos näiden perusteella hakijalle löytyy yksi tai useampi paperilla hyvältä näyttävä kumppani, hakijat pääsevät asiantuntijoiden haastateltavaksi, jotka antavat oman arvionsa hyvistä pareista.

Vain kolme parasta paria pääsee ohjelmaan — muut todella hyvät parit voivat halutessaan saada toistensa yhteystiedot, kuten kävi viime kaudella ohjelman ulkopuolella rakastuneelle parille.

Ainoa tapa selvittää, onko hakijoiden joukossa ihminen, joka on sinulle “Se Oikea”, on hakea ohjelmaan.

Jos prosessi tyssää osaltasi ennen kuin ohjelma alkaa, et joudu miettimään kävelitkö ehkä onnesi ohi.

Haluatko selvittää onko hakijoiden joukossa se oikea? Löydät tarkemmat hakuohjeet täältä: http://haeohjelmaan.net

Yleisimmät syyt miksi joku epäröi ohjelmaan hakemista — ja miksi epäröinti on turhaa.

1. Julkisuus pelottaa

Lähes jokainen hakijakandidaatti, jonka kanssa olen keskustellut, on maininnut että häntä arveluttaa kaikkein eniten julkisuus.

Toisin sanoen ainakaan ensimmäisellä kaudella kukaan hakijoista ei halunnut väenvängällä telkkariin.

Vaikka heitä jännitti ohjelmaan hakeminen, halu haastaa pelkonsa ja nähdä löytyisikö hakijoiden joukosta oma rakas, sai heidät silti hakemaan ohjelmaan.

Ensitreffit alttarilla -sarjan tavoitteena on saada katsoja osallistujien puolelle — samaistumaan osallistujiin, jännittämään heidän puolestaan ja ehkä vähän rakastumaan heihin.

Siksi ohjelmaan halutaan nimenomaan tavallisia kivoja ihmisiä, jotka etsivät vilpittömästi rakkautta.

Siksi heitä myös kohdellaan ohjelmassa kunnioittavasti ja heille annetaan myös ns. omaa aikaa tutustua toisiinsa.

Kaikki osallistujat, joiden kanssa olen jutellut, ovat kokeneet julkisuuden ensisijaisesti positiiviseksi.

Kyllä, Vauva-lehden foorumilta löytyy aina ihmisiä, joilla ei ole muuta tekemistä kuin haukkua muita. Siksi heidän juttujaan ei kannata käydä lukemassa — eikä niille kannata antaa mitään painoarvoa.

2. Naimisiinmeno on pyhä asia johon pitää suhtautua vakavasti

Ensitreffit alttarilla -ohjelman hakijoille tehdään selväksi, että naimisiinmeno ei ole vitsi, vaan vakava asia, joka hakijoiden pitää ottaa tosissaan.

Näin varmistetaan, että kun pariskunta kohtaa tuomarin edessä, he tietävät että toinen on yhtä valmis tekemään töitä suhteen onnistumisen eteen kuin hänkin.

Tunnen itse lukemattomia pareja, jotka kokevat vain jotenkin ajautuneensa naimisiin.

Ensin on törmätty baarissa ja päädytty sänkyyn.

Sitten on alettu hengata useammin yhdessä.

Jossain vaiheessa toinen on muuttanut toisen luo.

Sitten on oltu niin pitkään yhdessä, että on tuntunut luontevalta mennä naimisiin — ilman että missään vaiheessa on pysähdytty kysymään onko tämä suhde sellainen, jossa haluan elää loppuelämäni.

Usein nämä parit selittelevät naimisiinmenoa sillä että “haluttiin pitää isot bileet”.

Tai vielä pahempaa: ollaan oltu niin pitkään yhdessä, että suhde on väljähtänyt ja sitten on keksitty kokeilla josko naimisiinmeno olisi lääke suhteen parantamiseksi. Ei yleensä ole ollut.

Ensitreffit alttarilla -sarjan perusteellinen ja vaativa hakuprosessi ja naimisiinmenon julkisuus nimenomaan varmistaa, ettei ohjelmassa päädytä naimisiin “vahingossa”.

Toisaalta pariskunta saa alusta alkaen ja suhteen mahdollisesti myös päätyttyä tukea ohjelman asiantuntijoilta.

Mieti kaikkia eroon päättyneitä suhteitasi.

Miten paljon loppujen lopuksi opit niistä?

Ellet erikseen lähtenyt prosessoimaan eroa läpi asiantuntijoiden kanssa, veikkaan että et kovinkaan paljon.

Jos tässä ohjelmassa päädyt eroon, olet oppinut takuulla paljon enemmän itsestäsi ja parisuhteista kuin jos olisit deittailut omin päin viisi viikkoa jotakuta ja sitten päätynyt eroon.

Ohjelmasta saamiesi oppien avulla sinulla on nyt paremmat lähtökohdat etsiä omin päin “Se Oikea” ja rakentaa hänen kanssaan kestävä parisuhde.

Toisaalta varsinkin miehille ohjelmasta voi seurata paljon uusia puolisoehdokkaita (miehille siksi, että ohjelmaa katsovat etupäässä naiset).

Oletko valmis hakemaan? Löydät tarkemmat hakuohjeet täältä: http://haeohjelmaan.net

Entä jos en ole lapseton ja 25-40-vuotias?

Voit silti tilata täältä sähköpostiisi ohjelman hakukysymykset ja vastata niihin omaksi iloksesi.

Voit millä toimenpiteillä kerrot alitajunnallesi, että olet ihan tosissaan parisuhteen löytämisen suhteen.

Voit myös miettiä olisiko hyvä käydä jonkun ammattilaisen kanssa läpi edellinen erosi, jos se on jäänyt kalvamaan.

Terapeuteista oma suosikkini on Leena Hattunen, jonka kanssa aloitin omien avioerojeni prosessoinnin ennen nykyistä suhdettani. Olen lähettänyt hänen luokseen erityisesti miestuttaviani, koska tiedän ettei Leena lässytä vaan sanoo asiat rakkaudella, mutta suoraan.

sinkut3

Mistä rakkaudettomuuden tunne kertoo?

Oletko koskaan ollut parisuhteessa ja tuntenut, ettei kumppanisi rakasta sinua?

Hän ei ole sanonut niin, mutta aistit hänen olemuksestaan, että nyt rakkaus on loppu (jos sitä koskaan oikeasti edes oli). Ehkä hän käyttäytyy tavalla, jolla sinun mielestäsi rakastava ihminen ei käyttäydy. Tai ainakin jättää tekemättä asioita, jotka kertoisivat sinulle, että hän rakastaa sinua.

Eräs tuttuni oli automatkalla puolisonsa kanssa.

Yleensä puhelias puoliso oli ihmeen hiljaa. Niin hiljaa, ettei tuttavani uskaltanut kysyä häneltä mitä on vialla. Sen sijaan hän yritti haastaa puolisoa keskusteluun — turhaan.

Mitä pidemmälle matka ja mykkäkoulu jatkui, sitä enemmän tuttavani huolestui. Hän alkoi jo maalata mielessään kauhukuvia siitä miten puoliso oli löytänyt uuden rakkauden ja jättämässä hänet.

Lopulta tuttavani ei kestänyt enää vaan puuskahti rakkaalleen “mikä sua vaivaa”.

“Mun hammas on kipeä”, puoliso parahti tuskaisena.

Tunnet vain oman rakkaudettomuutesi

Sillä hetkellä kun koet ettei sinua rakasteta, vain yksi asia on varmaa: tunne on sinussa.

Rakkaudettomuuden tunne syntyy sinun omien ajatustesi kautta. Tuntuu sinun kehossasi.

Minä huomaan silloin tällöin miettiväni rakastaako puolisoni minua. Tunne liittyy yleensä tilanteisiin joissa olen väsynyt, nälkäinen, kuormittunut tai lähestymässä kuukautisia.

Joskus olen tuossa tilanteessa kysynyt puolisoltani rakastaako hän minua. Kun hän on vakuuttanut rakkauttaan, olen ajatellut hänen valehtelevan.

Samaan aikaan hänen sydämensä on voinut olla täynnä rakkautta minua kohtaan. Oma rakkaudettomuuteni on vain estänyt minua kokemasta sitä.

Olen ollut myös tilanteessa, jossa selvästi alavireinen puolisoni on miettinyt rakastanko häntä oikeasti.

Hetkeä aikaisemmin olen ajatellut hänestä hyvin rakkaudellisia asioita, mutta jostain kumman syystä tunteet eivät ole telepaattisesti välittyneet hänelle.

Hassu juttu, vai mitä?

Ei tietenkään.

Mitä ajattelet muista, riippuu omasta mielentilastasi

Kukaan meistä ei koe koskaan toisen tunteita — tunnemme vain omat ajatuksemme siitä, mitä ajattelemme toisen ajattelevan ja tuntevan.

Se, mitä ajattelet toisen ajattelevan riippuu siitä, mikä oma mielentilasi on.

Väsyneenä ja ahdistuneena ajattelet vainoharhaisesti että muu maailma on sinua vastaan.

Hyvällä tuulella ja levollisena ajattelet että rakastat koko maailmaa etkä edes mieti, mitä muut sinusta ajattelevat.

Seuraavan kerran kun koet rakkaudettomuutta, pysähdy.

Tunnista että tunne on sinussa.

Hengitä. Halaa itseäsi. Syö. Lepää. Liikuta kehoasi tavalla josta tykkäät.

Pian huomaat rakkaudettomuuden tunteen katoavan — ilman että kukaan toinen on tehnyt mitään.

rakkaudettomuutesi

Voitko antaa elämän kantaa?

Olen äskettäin havahtunut eläneeni aikamoisessa kuplassa.

En ole tajunnut miten karussa maailmassa monet suomalaiset elävät.

Maailmassa, jossa “jokainen pitäkööt huolen itsestään”.

Maailmassa, jossa “ei kukaan auttanut minuakaan kun oli vaikeaa, miksi minä auttaisin muita?”

Maailmassa, jossa “jos on niin heikko ettei pärjää itse, pitää miettiä ennen kuin laittaa itsensä tilanteeseen, jossa ei pärjää.”

Huhhuh!

Suoraan sanottuna olen ollut äimän käkenä lukiessani tällaisia kommentteja.

Olen toki elämäni aikana törmännyt esimerkiksi perheisiin, joissa voidaan pitää vihaa yllä vuosikausia jostain mitättömästä jutusta ja sen takia kieltäytyä auttamasta muita.

En vain tiennyt, että niin moni ihminen voisi olla omalla naamallaan ja nimellään suorastaan ylpeä siitä, ettei halua auttaa ja tukea heikoilla olevia.

Tajusin, että koska tulen itse toisenlaisesta maailmasta, olen jotenkin sulkenut silmäni tällaiselta “jokainen pärjätköön itse” -ajattelulta.

Viime viikkojen aikana olen nähnyt sitä lähes kaikkialla: poliitikkojen puheissa, kolumneissa ja nettikommentteissa.

Tämä tuskin johtuu siitä, että yleiset asenteet olisivat oikeasti koventuneet vaan todennäköisesti vain siitä, etten ole kiinnittänyt näihin kommentteihin huomiota, koska ne eivät ole sopineet omaan maailmankuvaani.

Auttaminen antaa yltäkylläisen olon

Ehkä vuosi sitten ystäväni linkitti Facebookissa tarinaan afrikkalaisheimosta, jossa koko kylä hoitaa ja kasvattaa lapsia yhdessä. En muista jutusta sen kummempia yksityiskohtia kuin että kommentoin linkkiä tyyliin “tälläinen heimo löytyy myös Etelä-Mäntsälästä”.

Minulla on ollut etuoikeus ja onni kasvaa sellaisten ihmisten keskuudessa, jotka pitävät itsestäänselvyytenä, että heikompia ja hädässä olevia autetaan ja tuetaan.

Ja että vahvimmallakin ihmisellä voi joskus olla hetkiä, jolloin hän on heikoilla.

Äitini on näistä auttajista ehkä kaikkein legendaarisin.

Tunnustan etten nuorempana aina ymmärtänyt miten hän saattoi uhrata kallista työaikaansa roudatakseen vanhaa naapurinmummoa terveyskeskukseen ja apteekkiin.

Hän kuittasi asian sanomalla “Jumala maksaa toiselta momentilta”.

Ja niin se näyttää maksavan. Äitini on usein elämänsä aikana ollut vaikeissa tilanteissa, mutta jotenkin maagisesti asiat ovat aina järjestyneet parhain päin.

Tätä nykyä käytän itsekin sanontaa ajatellessani, että parhaat tekoni elämässäni olen tehnyt silloin, kun en ole olettanut saavani niistä suoraa hyötyä tai etua itselleni.

Se, mitä olen saanut näistä teoista on tunne siitä, että maailmassa on kauneutta ja hyvyyttä.

Kun olen tehnyt tekoni rakkauden ja yltäkylläisyyden tilasta käsin enkä pelosta, ahdistuksesta tai syyllisyydestä, minut on täyttänyt tekoa tehdessä fiilis että “mulla on tähän varaa”.

Se on hyvä fiilis, joka on lisännyt luottamusta itseeni, muihin ja elämään.

Se, että minulla on ollut yltäkylläinen olo ei tarkoita, että minulla olisi ollut esimerkiksi enemmän aikaa kuin hetkellä, jolloin ajattelen stressin ja kiireen vallassa etten ehdi auttaa muita.

Se on tarkoittanut vain sitä, että rakkaudellisessa tilassa näen selkeämmin että valtaosa kaikesta siitä, mikä tuntuu “pakolta” tai “välttämättömyydeltä” tai “tärkeältä” ei oikeasti ole sitä.

Jos sinä olet siinä tilassa, jossa olo on tyyni, vakaa ja levollinen, mieli kirkas ja sydän täynnä rakkautta, mikä silloin tuntuu sinusta olennaiselta, tärkeältä ja arvokkaalta?

Suorittaminen, menestyminen, maine, mammona ja kunnia?

Vai kokemus yhteenkuuluvuudesta ja läheisyydestä toisen ihmisen kanssa?

Että sinulla on kyky ja mahdollisuus tehdä toisen elämä edes hetken ajan helpommaksi?

Että antamalla luvan olla muille heikko ja ottaa vastaan apua, saat oikeuden pyytää ja vastaanottaa apua jos joskus elämä vie sinut pohjalle?

Miksi emme halua auttaa muita?

Olen miettinyt todella paljon sitä, miksi jonkun mielestä on hienoa ajatella, että jokaisen pitää itse pitää itsestään huolta ja pärjätä silloinkin kun ei oikeasti pärjää.

Mitä jos tällainen ihminen ei ole itse saanut kokea miltä tuntuu olla rakastettu?

Entä jos hän ei ole saanut nähdä että joku välittää ja on valmis auttamaan tiukan paikan tullen ilman syyllistämistä tai tuomitsemista?

Laskin huvikseni yhtenä iltana, että jos nyt yhtäkkiä olisin maagisesti ilman ruokaa ja rahaa ja yöpaikkaa, minulla on kännykässäni numero ainakin 80–100 henkilölle, jotka vastaisivat puheluuni, majoittaisivat ja syöttäisivät minut ilomielin.

He ovat vanhempiani, sisaruksiani, isovanhempiani, enojani, setiäni, tätejäni, serkkujani, ystäviä, naapureita, kurssikavereita ja jopa työkavereita.

Kuinka monelle ihmiselle sinä kehtaisit soittaa, jos olisit nyt nälissäsi ilman yöpaikkaa?

Kuinka monen heistä tietäisit ilahtuvan ajatuksesta, että he voivat auttaa sinua?

Entä kuinka monta ihmistä sinä majoittaisit ja ruokkisit ilomielin, jos he olisivat pulassa?

Aloin tehdä listaa ihmisistä, joita voisin auttaa, mutta väsähdin parinsadan paikkeilla. Tosiasiassa ihmisiä on varmasti tuhansia.

Itse asiassa mieleen ei tule kuin muutama tuntemani ihminen, jota en kauhean mielelläni majoittaisi ja ruokkisi — mutta todennäköisesti auttaisin silti, jos he pyytäisivät apua. Ihan vain siksi, että voisin.

Pelkäätkö heikkoutta?

Toinen syy miksi joku ehkä uskoisi, että on parempi pakottaa ihmiset pärjäämään omillaan on se, että hän pelkää heikkoutta.

Uskon, että vastustamme usein raivokkaimmin muissa sitä, mitä pelkäämme eniten itsessämme.

Moni uskoo, että jos autamme toista kun tämä on heikoilla, annamme luvan muille — ja sitä kautta itsellemmekin — heittäytyä täysin avuttomaksi silloinkin, kun siihen ei ole syytä.

Ehkä joku on opettanut heille että heikkous on hävettävää tai halveksittavaa?

Ehkä he ovat joskus kokeneet olevansa heikoilla ja saaneet sen seurauksena osakseen entistä kovempaa kohtelua?

Samoin olen nähnyt monen ylpeilevän sillä, että hän ei ole ollut heikoilla silloinkaan, kun olosuhteet ovat olleet kovat.

Minäkin olen joskus ylpeillyt sillä, miten kova ämmä minä olen.

Ja kyllähän minä olen kova — osaan olla henkisesti sitkeä ja itsepintainen, fyysisesti kestävä ja vahva.

Äiti kertoo usein tarinaa siitä, miten edesmennyt isoäitini sanoi minusta ollessani alle kouluikäisenä isosisko kolmelle nuoremmalle sisarukselle, että “Katri on urhea lapsi”.

Joskus ajattelin sen kuulostavan hienolta.

Nyt se kuulostaa minusta surulliselta. Eihän pienen lapsen kuulu olla urhea!

(Eikä kyllä tarkemmin ajatellen aikuisenkaan.)

Niinä aikoina kun olen eniten ylpeillyt kovuudellani, kestävyydelläni ja urheudellani, olen tehnyt sen uhmassa tai jopa suuttumuksessa, koska olen kokenut, etten ole saanut apua vaikka se olisi sillä hetkellä ollut todella tarpeen.

Ettei elämä kanna — ja siksi minun pitää itse taistella pysyäkseni pinnalla.

Puskea ja painaa vaikka en oikeasti enää jaksa.

Nämä ovat olleet yleensä tilanteita, jolloin olen jostain syystä ollut niin syvällä pimeydessä, etten ole kehdannut pyytää apua tai olen pyytänyt sitä ihmiseltä, jonka mielestä minun pitäisi vain pärjätä.

Kertomalla itselleni että “kyllä minä pärjään” ja “mä olen kova ämmä”, olen saanut tsempattua itseäni jaksamaan silloinkin, kun se on alkanut käydä jo terveyden päälle.

On tietenkin mahdollista, että ihminen, jonka ei anneta koskaan katsoa mihin kaikkeen hän pystyy ihan itse, erehtyy luulemaan että hän on avuttomampi ja heikompi kuin mitä onkaan.

Mutta yhtä hyvin joskus voi käydä niin, että ihminen joka ei anna itsensä nojata toisiin silloin kun siihen on tarvetta, vetää itsensä ja kehonsa turhaan äärirajoille tai niiden yli.

Entä jos elämä kantaa?

Miltä maailma tuntuu sinusta sillä hetkellä, kun ajattelet että “kyllä jokaisen pitää pärjätä omillaan”?

Miltä elämä maistuu kun ajattelet “ei kukaan auttanut minuakaan silloin kun minulla oli vaikeaa”?

Tuntuuko se jotenkin kylmältä, kovalta, karulta, pimeältä tai raskaalta?

“Elämä on kovaa ja ratsuväki raakaa.”

“Life is hard and then you die.”

“Mik’ei tapa, se vahvistaa.”

Miltä tuntuu ajatus siitä, että “minulla on rakkautta, energiaa ja hyvää oloa vaikka muille jakaa”?

Entä ajatus “autan ihan vain huvikseni, koska minulla on siihen mahdollisuus”?

Entä ajatus “elämä kantaa”?

Eikö elämä tunnukin silloin pehmeämmältä, lempeämmältä, valoisammalta, kevyemmältä ja rakkaudellisemmalta?

Elämä on mitä on — se miltä se tuntuu riippuu siitä mitä siitä ajattelet.

Voitko antaa elämän kantaa?

annaelamankantaa