Näkevätkö vauva.fi:n AV-mammat Sami Minkkisen läpi?

Kuuntelin tänään aamulla radiosta parisuhdebloggaaja Sami Minkkisen haastattelua uunituoreesta avioerostaan. (HUOM! Eri mies kuin NLP/hypnotisoija Sami Minkkinen.) Heppu kertoi rakastuneensa niin tulisesti johonkuhun, että haastattelun mukaan oli ”viikon, kaksi” harkittuaan päättänyt erota vaimostaan, jonka kanssa hänellä on pari kuukautta vanha vauva.

Jostain syystä herra päätti tehdä asiasta samantien julkisen. Ensin hän kertoi erosta suositussa blogissaan ja sen jälkeen antoi eri medioille aiheesta haastatteluja. Tästä seurasi valtava palauteryöppy niin Samin omilla Facebook-sivuilla kuin netin eri keskustelupalstoilla.

Pikaisen ja täysin mutupohaisen arvion mukaan noin 75 % tuomitsi, ihmetteli tai kyseenalaisti Samin toimintaa.

Aamun haastattelussa Sami ja juontajat selittivät Samin seuraajien voimakasta reaktiota mm. sillä, että kritisoijat pelkäävät tunnustaa itselleen, että ero olisi heidänkin kohdallaan oikea ratkaisu.

Onko näin?

Minä valehtelin itselleni

Olen ollut julkisuudessa ja pyörinyt netin keskustelupalstoilla 1990-luvun lopusta alkaen. Vuosien varrella olen saanut todella paljon kaikenlaista kritiikkiä.

Olen myös torjunut valtaosan kritiikistä ajatellen, että ”osuin arkaan kohtaan” tai ”tämä tyyppi on minulle vain kateellinen” tai ”hän on vain alhaisessa mielentilassa”.

Jep jep.

No, olen edelleen sitä mieltä, että aina kun joku kirjoittaa erityisen kärkevän ja alatyylisen kirjoituksen, hän todennäköisesti käy ns. ylikierroksilla. Tiedän itsekin, että jos olen kiihtynyt, sanon kovemmin ja rumemmin, kuin mitä normaalisti sanoisin.

Mutta kun olen vuosia myöhemmin lukenut uusiksi kriittisiä kommenteja, joita minusta on kirjoitettu vaikkapa 5–10 vuotta sitten, olen joutunut häpeäkseni tunnustamaan, että monet kommenteista osuivat oikeaan.

Esimerkiksi vuosia ennen kuin itse tiesin, että minulla on ADHD ja tunne-elämän säätelyongelmia, tyypit joita en ole tietääkseni koskaan tavannut, pointtasivat asian vauva.fi:n AV-palstalla.

Argh!

Yritän nykyään suhtautua avoimemmin mielin kaikenlaiseen kritiikkiin omaa toimintaani kohtaan — tuli se sitten anonyymeiltä tyypeiltä netistä tai omilta läheisiltäni. Voin kertoa että se on välillä TODELLA VAIKEAA.

Ainakin osin vaikeus selittyy sillä, että ihmismieli on ”ohjelmoitu” hakemaan todisteita todeksi uskomiensa asioiden puolesta. Samaan aikaan mielemme sulkee pois argumentit, jotka voisivat horjuttaa uskomuksiamme. Mm. kirja Mistakes Were Made But Not by Me on täynnä jäätäviä esimerkkejä aiheesta.

Mistä tiedän pettäväni itseäni

Minun mieleni on erikoishyvä vedättämään minua. Se keksii ihania selityksiä ja huippupäteviä oikeutuksia jollain mittarilla mitattuna väärälle tai typerälle toiminnalleni.

Tässä on eräitä tunnusmerkkejä, joista tsägällä bongaan huijaavani taas itseäni:

1. Selittely, todistelu ja puolustelu

Mitä enemmän selittelen, todistelen ja puolustelen jotain valintaani tai toimintaani, sitä varmemmin valehtelen itselleni. Siinä vaiheessa kun mieleeni nousee lauseita tyyliin ”se on vaan kateellinen”, ”tämä on oikein koska x, y ja z” tai ”tämä on oikeasti hänen parhaakseen” olen tukevasti itsepetoksen puolella.

2. Syyttäminen

Mitä enemmän syytän muita ymmärtämättömyydestä, itsekkyydestä, julmuudesta tai pahansuopuudesta, sitä varmemmin olen juuri itse toimimassa itsekkäästi, julmasti ja ajattelemattomasti. Tämän asian myöntäminen on minulle ehdottomasti vaikeinta.

3. Puolustelevien kommenttien hakeminen

Jos huomaan googlaavani faktoja ja esimerkkejä, jotka tukevat näkökantaani ja jättäväni väliin kommentteja, jotka puhuvat sitä vastaan, olen taas kovaa kyytiä menossa metsään.

”Oikeassa elämässä” saman ilmiön voin (ainakin jälkikäteen) bongata siitä, että puhun valinnastani vain ihmisille, joiden uskon puolustavan päätöstäni ja välttelen ihmisiä, jotka voisivat esittää jonkinlaista kritiikkiä.

4. Paineen tunne

Mitä voimakkaampaa tai pakkomielteisempää painetta tunnen tehdä isoja tai äkkivääriä ratkaisuja, sitä varmemmin olen itsepetoksen sokaisema.

Tieto siitä, että olen neurologialtani keskivertoa impulsiivisempi, epävakaampi ja voimakkaampia tunteita kokeva, on auttanut jossain määrin ottamaan etäisyyttä omiin tunteisiin.

Voimakas tunnetila kuten innostus, kiima, huuma, toivo, rakastuminen, pelko, epätoivo tai viha ei ole merkki oikeasta ratkaisusta — se on merkki siitä, että sympaattinen hermostoni on aktivoitunut eli olen ”taistele tai pakene (tai pane)” -tilassa.

Tässä tilassa ajatteluni muuttuu ”eläimellisemmäksi” ja kapasiteettini nähdä suuria kokonaisuuksia ja tekojeni seurauksia heikkenee dramaattisesti.

5. Metallinen, kireä ja kimeä äänensävy

Kun valehtelemme, kehomme sympaattinen hermosto aktivoituu eli kehomme menee ns. hälytystilaan. Tai kääntäen: kun kehomme on hälytystilassa, valehtelemme herkemmin.

Hälytystila saa mm. äänihuulemme kiristymään, mikä ilmenee kireänä ja kimeänä tai käheänä äänensävynä. Tunnistan usein oman valehteluni vasta kun kuulen oman ääneni. Kuulostan silloin samalla tavalla imelän muoviselta kuin miltä oma äitini kuulostaa valehdellessaan itselleen.

Miksi Sami Minkkinen (ehkä) valehtelee itselleen

Tämän aamun haastattelua kuunnellessani ajattelin moneen otteeseen miehen kuulostavan juuri samalta, kuin miltä itse olen kuulostanut oman impulsiivisen idiotismini jälkeen. Samat selitykset rohkeudesta ja omien tunteiden seuraamisesta. Sama uhrihenkinen suhtautuminen kritiikkiin.

Olin tunnistavinani myös minulle tutun tarpeen hakea oikeutusta ja ymmärrystä omalle typeryydelleni julkisuudessa. Olen melko varma että minäkin olen joskus vedonnut ”velvollisuuteen kertoa totuus” julkisuudessa ihmisille, joista suurinta osaa en ole koskaan edes tavannut. Auts!

Samia kuunneltuani tajusin yhtäkkiä, miten loukkaavaa exiä kohtaan on hehkuttaa uutta rakkautta mediassa. Kyllä — vasta nyt, yli kymmenen vuotta myöhemmin. Anteeksi.

Minä en tunne Sami Minkkistä enkä tiedä mitään muuta hänen parisuhteestaan ja elämästään kuin mitä olen tämän kohun myötä kuullut tai lukenut.

On ihan täysin mahdollista, että valehtelen taas itselleni, kun luulen kuulevani hänen äänessään ja selityksissään ihan helvetillistä itsepetosta. Ainakin haastattelun kuunneltuani tajusin miten olen TAAS KERRAN kieltäytynyt näkemästä eräitä ikäviä totuuksia omassa elämässäni. Prkl.

Niin tai näin — tässä vinkkini sinulle, Sami:

Joskus kovakin kritiikki voi osua oikeaan, vaikka sitä ei millään haluaisi uskoa todeksi.

Sori.

P.S. Radiotoimittaja ei muuten sanonut että olet jättänyt pienen lapsesi vaan että olet jättänyt pienen lapsesi ÄIDIN — suosittelen kuuntelemaan haastattelun uudestaan ja miettimään miksi kuulit kyseisen kohdan väärin.

[Kuva: Oscar Keys]

Mitä jos nk. (ihmisen) aura onkin ihan arkinen juttu?

Olen erinäisistä syistä tutustunut viime aikoina mikrobiomiin eli bakteerikantaan, kun eräs kaveri laittoi linkin tähän hörhö-henkiseen artikkeliin ”aurasta” — ihmisten maagisesta energiakentästä — ja siitä miten se voi ”saastua” vääränlaisten ihmisten seurassa.

Näin jutussa paljon yhtymäkohtia tutkimuksiin, joita olin juuri lukenut. Mieleeni nousi hurja ja täysin spekulatiivinen teoria siitä, että ehkäpä se, mitä jotkut mieltävät auraksi, onkin osin tai kokonaan mikrobiomi — henkilön oma, uniikki bakteerikanta bakteeristo.

Ooh!

Aura = Mikrobiomi?

Puhun alla olevalla videolla virheellisesti bakteerikannasta mikrobiomin synonyymina. Onneksi eräs mikrobiologi pointtasi virheeni. Häntä lainatakseni:

”Bakteerikanta on suomenkielessä vakiintunut vastaamaan engl. termiä ”bacterial strain”. Kanta tarkoittaa siis lajin sisällä olevaa varioitunutta alatyyppiä (Esim. ”Lactobacillus rhamnosus GG on probioottinen bakteerikanta.”) Tai ihmisellä voi olla vaarattoman bakteerilajin antibiooteille vastustuskykyinen bakteerikanta mikrobiomistossaan. ”

Syytän virheestä biohakkereita. 🙂

Katso video YouTubessa.

Pääpointit:

  • Jokaisella ihmisellä on oma, uniikki bakeeristonsa eli mikrobiomi.
  • Mikrobiomi leijuu pilvenä ympärillämme.
  • Mikrobiomista jää jälki tilaan, jossa olemme oleskelleet.
  • Jos vietämme paljon aikaa jonkun ihmisen kanssa samassa tilassa, mikrobiomimme alkavat muistuttaa toisiaan.
  • Jos oma mikrobiomimme on heikko tai liian yksipuolinen, toisen vahva ja sairas bakteeristo voisi ainakin teoriassa ”saastuttaa” meidän mikrobiomimme.

 

 

Miksi ihmiset ovat ilkeitä toisilleen?

ovatkoihmisetilkeita

Pari päivää sitten tein Päivän teorian aiheesta ”Miksi ihmiset ovat ilkeitä toisilleen”.

Oletko koskaan itse sanonut ikävästi kenellekään?

Tiuskaissut, ärähtänyt tai jopa huutanut suoraa huutoa?

Tai ehkä vain näpäyttänyt terävästi tai piikitellyt salakavalasti?

Muka kehunut vaikka oikeasti olet ajatellut halveksivia tai vähätteleviä ajatuksia?

Tai vaikka et olisi koskaan päästänyt suustasi yhtään ilkeää sanaa, onko mielesi tehnyt koskaan sanoa jollekulle suorat sanat?

Muistatko miltä sinusta tuntui tuolla hetkellä?

Veikkaan, ettei kovinkaan rakkaudelliselta.

Ehkä olit väsynyt, ärtynyt, hermostunut, ahdistunut tai stressaantunut. Tunsit että sinut oli ajettu nurkkaan. Koit ettei sinua arvostettu, kunnioitettu tai otettu vakavasti. Koit tulleesi väärinymmärretyksi tai olosi uhatuksi.

Arvaa mitä — siltä tuntuu myös niistä ihmisistä, jotka ovat sinulle ilkeitä sillä hetkellä kun he ovat sinulle ilkeitä.

He ovat hetkellisesti hälytystilassa, jossa heistä tuntuu tosi todelta, että heidän on hyökättävä.

Siinä tilassa heidän ajattelunsa on laskenut villipedon tasolle. He ovat enemmän eläimiä kuin ihmisiä.

Sillä hetkellä heidän kykynsä hillitä itseään, tunnistaa muiden tunteita ja sitä kautta tuntea empatiaa on heikentynyt. He ovat vainoharhaisia ja kokevat olonsa uhatuksi. Heidän ajattelunsa on mustavalkoista ja he ovat ihan varmoja siitä, että he ovat oikeassa — jopa silloin kun kaikki faktat puhuvat sitä vastaan.

Se ei tarkoita että he ovat kokonaisvaltaisesti ilkeitä ja pahoja ihmisiä.

Me olemme kaikki ihmiseläimiä — siksi meillä kaikilla on kapasiteetti niin elämää edistävään inhimilliseen ajatteluun kuin oman elämän säilyttämiseen tähtäävään eläimelliseen ajatteluun.

Entä jos joku on aina muille tai ainakin sinulle ilkeä?

Oletko ihan varma siitä, että joku on aina sinulle ilkeä? Voi olla, että jos videokuvaisimme ihan jokaikisen kohtaamisen välillänne, kävisi ilmi, että usein kyseinen henkilö on ihan neutraali — ehkä jopa ystävällinen.

Jos oletat että hän on aina inhottava sinulle, tulkitset hänen ystävällisetkin sanansa piilopottuiluksi tai et edes huomaa niitä.

On myös mahdollista, että mieleesi on jäänyt ainoastaan ikävät kohtaamiset, sillä ihmismielellä on taipumusta muistaa paremmin ne kuin neutraalit tapahtumat.

Tai ehkä kyseinen henkilö ei edes oikeasti halua pahoittaa mieltäsi vaan hänen tapansa kommunikoida on sellainen, joka tuntuu sinusta hyökkäävältä. Itse hän uskoo ihan vilpittömästi olevansa vain suora ja asiallinen. Voi jopa olla, että hän ei tiedä loukkaavansa sinua, vaan uskoo kaiken olevan välillänne OK.

Totta kai on myös mahdollista, että sinulle ilkeilevä tyyppi ihan oikeasti haluaa pahoittaa mielesi joka ikinen kerta kun tapaatte.

Jos kohtaamisia on harvoin, tilastollisesti on mahdollista että viisi viidestä kohtaamisesta on ikävä.

Jos tapaatte joka päivä, hänen käytöksensä voi kummuta siitä, että hän ajattelee sinun olevan tavalla tai toisella uhka hänelle ja niinpä hän on kohdatessanne valmis hyökkäykseen.

Vielä todennäköisempää on se, että syystä tai toisesta tapaamisenne ovat yleensä hetkellä, jolloin hän on useimmiten hälytystilassa — eli esimerkiksi heti aamulla, jolloin hänen testosteroninsa on kohollaan (jos hän on mies), juuri ennen lounasaikaa tai iltapäivällä ja iltaisin, kun hän on nälkäinen, väsynyt tai muuten kuormittunut.

On myös mahdollista, että kyseinen henkilö on loppuunpalamisen partaalla ja lähestulkoon jatkuvassa hälytystilassa.

Joskus huonosta käytöksestä on tulla tapa. Tällöin henkilö voi esimerkiksi ärsyyntyessään etsiä sinut käsiinsä ja purkaa pahan olonsa sinuun.

Jos joku käyttäytyy sinua kohtaan hyökkäävästi netissä, todennäköisesti hän tekee niin useimmiten tiettyyn aikaan vuorokaudesta, viikosta tai kuukaudesta, jolloin hän syystä tai toisesta on kaikkein ärtyisimmillään.

Puolisosi tai ystäväsi voi ajatella, että rakkailleen ”saa näyttää kaikki tunteensa”. Tai esimiehesi kokee, että sinulle raivoamisesta on hänelle vähemmän vahinkoa kuin hänen omalle esimiehelleen valittamisesta.

Kaikki tämä pätee myös persoonallisuushäiriöisiin ihmisiin.

Narsisti joka on hyvällä tuulella on ylitsevuotavan ystävällinen. Sosiopaatti jonka olo on levollinen voi osoittaa valtaansa jättämällä sinut rauhaan.

Oli syy huonoon käytökseen mikä tahansa, se ei ole koskaan oikeutettua. Siksi sille saa ja pitää laittaa stoppi.

Erityisen tärkeää huonoon käytökseen puuttuminen on silloin, jos on syytä epäillä, ettei sinua kaltoin kohteleva ihminen ehkä tiedosta mitä tekee.

Tiedän omasta kokemuksesta, ettei ole helppoa sanoa toiselle, ettei hänen toimintansa ole OK.

Kaikkein parhaaseen tulokseen olen päässyt, jos en puutu asiaan sillä hetkellä kun jompikumpi meistä on kiihtyneessä tilassa, vaan odotan että kumpikin on rauhoittunut.

Kun olemme kumpikin tyyniä ja järkeviä, meidän on helpompi keskustella tapahtuneesta käytännön ongelmana, johon on käytännön ratkaisuja.

Joskus vastapuoli on niin kykemätön puhumaan käytöksestään ja muuttamaan sitä, että on helpompi ottaa häneen fyysistä tai digitaalista etäisyyttä vaihtamalla työpaikkaa tai blokkaamalla hänet sosiaalisessa mediassa tai puhelimesta.

Tämä ei ehkä tunnu reilulta, mutta kumpi on tärkeämpää — käyttää aikaa ja energiaa toisen kanssa taisteluun vai hyväksyä ettei elämä ole aina reilua ja siirtyä eteenpäin elämässä?

Voit katsoa videolta koko vastaukseni, jossa otan kantaa myös siihen, ovatko ihmiset pohjimmiltaan ilkeitä ja miksi naisvaltaisilla aloilla ja naisten välillä tuntuu olevan enemmän konflikteja.

Videolla mainittu kirja on Julie Hollandin Moody Bitches.

Katso video YouTubesta.

Kuinka olla cool

kuinkaollacoolTämän kirjoituksen otsikko on vitsi, sillä minä en todellakaan osaa olla cool eli tyylikäs, hillitty, etäinen tai salaperäinen.

Olen juuri se jurpo, joka fanittaa nolosti ihailemiaan ihmisiä ja törmätessään uusiin kiinnostaviin tyyppeihin jakaa ihan liian nopeasti ihan liian paljon itsestään.

Olen liian kovaääninen. Puhun liikaa. Puhun muiden päälle. Pudottelen tavaroita. Sotken vaatteeni minuutti sen jälkeen kun olen laittanut ne päälleni kaapista.

Argh!

Olen fantasioinut ala-asteelta alkaen että osaisin olla yhtä ”magee” kuin koulun suosituimmat oppilaat. Olen yrittänyt analysoida tuntemieni ”coolien tyyppien” toimintaa ja miettinyt mikä heidän suosionsa salaisuus on.

Suoraan sanottuna en tiedä sitä vieläkään.

Mutta tiedän, että oma luontainen tapani innostua överisti asioista ja ihmisistä ei tee ketään cooliksi.

Tänään törmäsin taas tilanteeseen, jossa liika innokkuuteni ja intensiivisyyteni aiheutti ongelmia. Aiheesta käytiin hyvä keskustelu, jonka seurauksena jouduin pitkästä aikaa miettimään omaa taipumustani ”olla liikaa”.

Tunnustan, että ajauduin hetkellisesti alhaiseen mielentilaan, muistelin ala-asteaikoja, jolloin jouduin usein sosiaaliseen paitsioon epäsopivan käytökseni takia, ja itkin itsesäälissä.

Sitten mielentilani kohosi ja mieleeni juolahti, että mitä sitten.

Mitä sitten että minä en ole eikä minusta todennäköisesti koskaan tule tyylikästä, hillittyä ja hallittua ikonia?

Mitä sitten että olen luonnostani homssuinen ja hölösuinen touhottaja, joka lähettää ihan liian pitkiä viestejä tai avautuu liikaa omista asioistaan muille, jos ei pidä varaansa?

Mitä sitten että tiettävästi jotkut — ehkä monetkin — ihmiset pitävät minua outona, friikkinä tai idioottina?

Mitä sitten?

Ei mitään!

Mikä on minulle oikeasti tärkeää?

Olen vuosien varrella onnistunut saamaan ystäviä, joiden seurassa saan olla oma itseni. Olen saanut työskennellä ihmisten kanssa, jotka ovat vähintäänkin sietäneet seuraani.

Olen ollut melkein kahdeksan vuotta yhdessä miehen kanssa, jota rakastan. Meillä on kaksi iloista ja energistä poikaa, koira ja omakotitalo kotikylässäni, jossa vanhempani, melkein kaikki sisarukseni ja enoni asuvat. Sukuni hyväksyy minut sellaisena kuin olen — ja osa sukulaisistani on yhtä ”epäcooleja” kuin minä (sori vaan).

Teen työkseni projekteja, joissa useimmiten intensiivisyydestäni ja heittäytymisestäni on hyötyä.

Toisaalta en itse säikähdä yli-innokkaita ja intensiivisiä ihmisiä edes silloin, kun en ole heistä liekeissä. Ymmärrän miltä heistä tuntuu ja tiedän, että he voivat olla älykkäitä, lahjakkaita ja osaavia, vaikka käyttäytyvät tavatessamme kuin ihastuneet nelivuotiaat.

Ja kun tiedostan taipumukseni olla välillä liian intensiivinen joidenkin makuun, voin ainakin yrittää hillitä käytöstäni niin, etten suotta säikäytä muita.

Tiedän myös, että yritykseni olla cool ovat menneet aina pieleen. Sen lisäksi coolin esittäminen vie minulta paljon energiaa eikä ole edes kivaa.

En tiedä miten siistiä olisi olla cool. Ehkei se ole ihan niin siistiä kuin kuvittelen. Tai ehkä on — mutta koska tuskin saan koskaan omakohtaisesti kokea miltä se tuntuu, niin mitä väliä? Ei mitään!

Jos päädyit lukemaan tätä artikkelia, koska haluat olla cool, olen pahoillani, etten voi auttaa. Mutta haluan kertoa, että olet ainakin minun mielestäni superjees  ja ihan yhtä hyvä ja arvokas kuin coolimmat kaverisi ja kollegasi.

P.s. Jos olet oikeasti cool-ihminen, olisi kiinnostavaa kuulla millaista on cool. Vastaa pliis kommenttiosastolla.

Miksi jokaisen sinkun pitäisi hakea Ensitreffit alttarilla -ohjelmaan?

Autan parhaillaan sinkkujen etsinnässä Ensitreffit alttarilla -sarjan kolmannelle tuotantokaudelle. Olin päävastuussa ensimmäisen kauden sinkkujen etsinnästä ja olen nähnyt melkein kaikkia ekan kauden ohjelmassa olleita sinkkuja sarjan kuvausten jälkeen.

Tämä kirjoitus edustaa vain ja ainoaa omia ajatuksiani sarjasta — ei siis tuotantoyhtiön tai TV-kanavan virallista näkökantaa (joka voi silti olla sama kuin minulla).

Sarjan ideana on siis etsiä sinkuille ”Se Oikea” tieteen keinoin.

Kolme testien ja asiantuntijoiden mukaan parhaiten yhteensopivaa paria pääsee ohjelmaan kokeilemaan syttyykö heidän välillään myös biokemiallinen rakastumisreaktio, joka hitsaisi heidät lopullisesti yhteen.

Rakastumisreaktion käynnistämiseksi pariskunta tapaa ensimmäistä kertaa siviilivihkimis-seremoniassa, jossa heidät vihitään ihan oikeasti avioliittoon.

He elävät yhdessä avioparina kesän ajan ja kesän lopussa päättävät haluavatko jatkaa vielä avioliittoaan.

Parhaimmillaan kipinä syttyy, pariskunta rakastuu ja jatkaa onnellisena yhteiseloa, niin kuin kävi ensimmäisen kauden Esalle ja Violalle ja toisen kauden Sarille ja Antille. Kumpikin pareista odottaa nyt perheenlisäystä.

Neljä pariskuntaa erosi ohjelman aikana tai jälkeen, mutta ne joiden kanssa olen puhunut ja joista olen kuullut mm. tuottajan kautta, ovat kaikki sitä mieltä, että ohjelmaan osallistuminen kannatti, vaikkei parisuhde jatkunutkaan.

Tässä ovat mielestäni tärkeimmät syyt siihen, miksi jo ohjelmaan hakeminen kannattaa siinäkin tapauksessa, ettei sinulle löydy Sitä Oikeaa hakuprosessin aikana.

1. Kerrot itsellesi, että olet tosissasi parisuhteen etsimisen suhteen

Tutkimus toisensa jälkeen todistaa, että tiedostamattomat ajatusprosessimme ohjaavat käytöstämme valtaosan ajasta — silloinkin, kun luulemme tekevämme valintoja tietoisesti.

Tiedostamattomat ajatusprosessit reagoivat herkemmin toimintaamme  kuin siihen miten ajattelemme.

Esimerkiksi jos haluat tuntea olevasi rohkea, pätevä ja itsenäinen, olosi tuntuu sellaiselta helpommin jos seisot ryhdikkäästi etkä ajattele mitään erityistä kuin jos seisot lysyssä ja hoet mielessäsi ”olen rohkea, pätevä ja itsenäinen”.

Hakemalla ohjelmaan, johon osallistuminen edellyttää naimisiinmenoa henkilön kanssa, jota et ole ennen tavannut, antaa alitajunnallesi todella vahvan viestin.

Mielesi päättelee toiminnastasi, että olet tosi tosissasi puolison etsimisen kanssa ja alkaa suhtautua uudella tavalla sinkkuihin, joita tapaat.

Ensimmäisellä kaudella useampi hyvä kandidaatti vetäytyi kisasta ennen testivaihetta, koska oli ohjelmaan hakemisen jälkeen tavannut yhtäkkiä sen oikean.

Jos oletat, että haluat parisuhdetta mutta sellaista ei näy eikä kuulu, ohjelmaan hakeminen on hyvä tapa testata oletko oikeasti valmis parisuhteeseen —  ja miten paljon olet valmis tekemään rakastumisen eteen.

Jos huomaat joutuvasi paniikin valtaan ihan vain hakemusta täyttäessä — siis hakemusta, joka ei vielä sido sinua menemään kenekään kanssa naimisiin — et ehkä oikeasti edes halua parisuhdetta.

Tämä haluttomuus voi sitten ilmetä käytöksessäsi, ilmeissäsi ja eleissäsi niin, että potentiaaliset kumppaniehdokkaat kaikkoavat ennen kuin ehditte kunnolla tutustua.

Haluatko testata oletko valmis parisuhteeseen? Löydät tarkemmat hakuohjeet täältä: http://haeohjelmaan.net

2. Saat selvittää kuka olet ja millaisen suhteen haluat

Ensitreffit-alttarilla ohjelman hakukaavake on legendaarisen pitkä ja täynnä vaikeitakin kysymyksiä parisuhteesta.

Moni näkee tämän esteenä ohjelmaan hakemiseen.

Mutta mikä on todellinen syy siihen, ettet halua täyttää kaavaketta?

Entä jos osa kysymyksistä on sellaisia, joihin et halua kuulla omaa rehellistä vastaustasi?

Niin kivalta kuin itsepetoksessa eläminen voi tuntua, se aiheuttaa ajan mittaan isompia ongelmia kuin mitä antaa.

Tiedän, koska olen itse syyllistynyt samaan.

Mitä vaikeammalta kyselykaavakkeen kysymyksiin vastaaminen tuntuu, sitä tärkeämpää sinun on ehkä vastata niihin.

Kysyessäsi itseltäsi kysymyksiä, joita et haluaisi kysyä, opit näkemään itsesi, toimintasi ja unelmasi uudessa valossa.

Juho Kusti Paasikiveä lainatakseni: Tosiasioiden tunnustaminen on kaiken viisauden alku.

Haluatko selvittää mitä kipeää totuutta et uskalla myöntää itsellesi? Löydät tarkemmat hakuohjeet täältä: http://haeohjelmaan.net

3. Pääset katsomaan onko hakijoiden joukossa sinulle sopiva kumppani.

Parien etsintä on todella perusteellinen prosessi.

Ensin hakijat pääsevät tekemään ”viehättävyystestin”, joka takaa, että alttarilla tulee vastaan ihminen, jonka ulkonäkö miellyttää silmää.

Sen jälkeen he vastaavat monta sataa kysymystä sisältävään monivalintatestiin, joka selvittää heidän arvojaan yms. pitkän ja onnellisen parisuhteen kannalta olennaisia tietoja.

Hakuprosessiin kuuluu myös muita testejä ja kyselyitä.

Jos näiden perusteella hakijalle löytyy yksi tai useampi paperilla hyvältä näyttävä kumppani, hakijat pääsevät asiantuntijoiden haastateltavaksi, jotka antavat oman arvionsa hyvistä pareista.

Vain kolme parasta paria pääsee ohjelmaan — muut todella hyvät parit voivat halutessaan saada toistensa yhteystiedot, kuten kävi viime kaudella ohjelman ulkopuolella rakastuneelle parille.

Ainoa tapa selvittää, onko hakijoiden joukossa ihminen, joka on sinulle ”Se Oikea”, on hakea ohjelmaan.

Jos prosessi tyssää osaltasi ennen kuin ohjelma alkaa, et joudu miettimään kävelitkö ehkä onnesi ohi.

Haluatko selvittää onko hakijoiden joukossa se oikea? Löydät tarkemmat hakuohjeet täältä: http://haeohjelmaan.net

Yleisimmät syyt miksi joku epäröi ohjelmaan hakemista — ja miksi epäröinti on turhaa.

1. Julkisuus pelottaa

Lähes jokainen hakijakandidaatti, jonka kanssa olen keskustellut, on maininnut että häntä arveluttaa kaikkein eniten julkisuus.

Toisin sanoen ainakaan ensimmäisellä kaudella kukaan hakijoista ei halunnut väenvängällä telkkariin.

Vaikka heitä jännitti ohjelmaan hakeminen, halu haastaa pelkonsa ja nähdä löytyisikö hakijoiden joukosta oma rakas, sai heidät silti hakemaan ohjelmaan.

Ensitreffit alttarilla -sarjan tavoitteena on saada katsoja osallistujien puolelle — samaistumaan osallistujiin, jännittämään heidän puolestaan ja ehkä vähän rakastumaan heihin.

Siksi ohjelmaan halutaan nimenomaan tavallisia kivoja ihmisiä, jotka etsivät vilpittömästi rakkautta.

Siksi heitä myös kohdellaan ohjelmassa kunnioittavasti ja heille annetaan myös ns. omaa aikaa tutustua toisiinsa.

Kaikki osallistujat, joiden kanssa olen jutellut, ovat kokeneet julkisuuden ensisijaisesti positiiviseksi.

Kyllä, Vauva-lehden foorumilta löytyy aina ihmisiä, joilla ei ole muuta tekemistä kuin haukkua muita. Siksi heidän juttujaan ei kannata käydä lukemassa — eikä niille kannata antaa mitään painoarvoa.

2. Naimisiinmeno on pyhä asia johon pitää suhtautua vakavasti

Ensitreffit alttarilla -ohjelman hakijoille tehdään selväksi, että naimisiinmeno ei ole vitsi, vaan vakava asia, joka hakijoiden pitää ottaa tosissaan.

Näin varmistetaan, että kun pariskunta kohtaa tuomarin edessä, he tietävät että toinen on yhtä valmis tekemään töitä suhteen onnistumisen eteen kuin hänkin.

Tunnen itse lukemattomia pareja, jotka kokevat vain jotenkin ajautuneensa naimisiin.

Ensin on törmätty baarissa ja päädytty sänkyyn.

Sitten on alettu hengata useammin yhdessä.

Jossain vaiheessa toinen on muuttanut toisen luo.

Sitten on oltu niin pitkään yhdessä, että on tuntunut luontevalta mennä naimisiin — ilman että missään vaiheessa on pysähdytty kysymään onko tämä suhde sellainen, jossa haluan elää loppuelämäni.

Usein nämä parit selittelevät naimisiinmenoa sillä että ”haluttiin pitää isot bileet”.

Tai vielä pahempaa: ollaan oltu niin pitkään yhdessä, että suhde on väljähtänyt ja sitten on keksitty kokeilla josko naimisiinmeno olisi lääke suhteen parantamiseksi. Ei yleensä ole ollut.

Ensitreffit alttarilla -sarjan perusteellinen ja vaativa hakuprosessi ja naimisiinmenon julkisuus nimenomaan varmistaa, ettei ohjelmassa päädytä naimisiin ”vahingossa”.

Toisaalta pariskunta saa alusta alkaen ja suhteen mahdollisesti myös päätyttyä tukea ohjelman asiantuntijoilta.

Mieti kaikkia eroon päättyneitä suhteitasi.

Miten paljon loppujen lopuksi opit niistä?

Ellet erikseen lähtenyt prosessoimaan eroa läpi asiantuntijoiden kanssa, veikkaan että et kovinkaan paljon.

Jos tässä ohjelmassa päädyt eroon, olet oppinut takuulla paljon enemmän itsestäsi ja parisuhteista kuin jos olisit deittailut omin päin viisi viikkoa jotakuta ja sitten päätynyt eroon.

Ohjelmasta saamiesi oppien avulla sinulla on nyt paremmat lähtökohdat etsiä omin päin ”Se Oikea” ja rakentaa hänen kanssaan kestävä parisuhde.

Toisaalta varsinkin miehille ohjelmasta voi seurata paljon uusia puolisoehdokkaita (miehille siksi, että ohjelmaa katsovat etupäässä naiset).

Oletko valmis hakemaan? Löydät tarkemmat hakuohjeet täältä: http://haeohjelmaan.net

Entä jos en ole lapseton ja 25-40-vuotias?

Voit silti tilata täältä sähköpostiisi ohjelman hakukysymykset ja vastata niihin omaksi iloksesi.

Voit millä toimenpiteillä kerrot alitajunnallesi, että olet ihan tosissaan parisuhteen löytämisen suhteen.

Voit myös miettiä olisiko hyvä käydä jonkun ammattilaisen kanssa läpi edellinen erosi, jos se on jäänyt kalvamaan.

Terapeuteista oma suosikkini on Leena Hattunen, jonka kanssa aloitin omien avioerojeni prosessoinnin ennen nykyistä suhdettani. Olen lähettänyt hänen luokseen erityisesti miestuttaviani, koska tiedän ettei Leena lässytä vaan sanoo asiat rakkaudella, mutta suoraan.

sinkut3

Mistä rakkaudettomuuden tunne kertoo?

Oletko koskaan ollut parisuhteessa ja tuntenut, ettei kumppanisi rakasta sinua?

Hän ei ole sanonut niin, mutta aistit hänen olemuksestaan, että nyt rakkaus on loppu (jos sitä koskaan oikeasti edes oli). Ehkä hän käyttäytyy tavalla, jolla sinun mielestäsi rakastava ihminen ei käyttäydy. Tai ainakin jättää tekemättä asioita, jotka kertoisivat sinulle, että hän rakastaa sinua.

Eräs tuttuni oli automatkalla puolisonsa kanssa.

Yleensä puhelias puoliso oli ihmeen hiljaa. Niin hiljaa, ettei tuttavani uskaltanut kysyä häneltä mitä on vialla. Sen sijaan hän yritti haastaa puolisoa keskusteluun — turhaan.

Mitä pidemmälle matka ja mykkäkoulu jatkui, sitä enemmän tuttavani huolestui. Hän alkoi jo maalata mielessään kauhukuvia siitä miten puoliso oli löytänyt uuden rakkauden ja jättämässä hänet.

Lopulta tuttavani ei kestänyt enää vaan puuskahti rakkaalleen ”mikä sua vaivaa”.

”Mun hammas on kipeä”, puoliso parahti tuskaisena.

Tunnet vain oman rakkaudettomuutesi

Sillä hetkellä kun koet ettei sinua rakasteta, vain yksi asia on varmaa: tunne on sinussa.

Rakkaudettomuuden tunne syntyy sinun omien ajatustesi kautta. Tuntuu sinun kehossasi.

Minä huomaan silloin tällöin miettiväni rakastaako puolisoni minua. Tunne liittyy yleensä tilanteisiin joissa olen väsynyt, nälkäinen, kuormittunut tai lähestymässä kuukautisia.

Joskus olen tuossa tilanteessa kysynyt puolisoltani rakastaako hän minua. Kun hän on vakuuttanut rakkauttaan, olen ajatellut hänen valehtelevan.

Samaan aikaan hänen sydämensä on voinut olla täynnä rakkautta minua kohtaan. Oma rakkaudettomuuteni on vain estänyt minua kokemasta sitä.

Olen ollut myös tilanteessa, jossa selvästi alavireinen puolisoni on miettinyt rakastanko häntä oikeasti.

Hetkeä aikaisemmin olen ajatellut hänestä hyvin rakkaudellisia asioita, mutta jostain kumman syystä tunteet eivät ole telepaattisesti välittyneet hänelle.

Hassu juttu, vai mitä?

Ei tietenkään.

Mitä ajattelet muista, riippuu omasta mielentilastasi

Kukaan meistä ei koe koskaan toisen tunteita — tunnemme vain omat ajatuksemme siitä, mitä ajattelemme toisen ajattelevan ja tuntevan.

Se, mitä ajattelet toisen ajattelevan riippuu siitä, mikä oma mielentilasi on.

Väsyneenä ja ahdistuneena ajattelet vainoharhaisesti että muu maailma on sinua vastaan.

Hyvällä tuulella ja levollisena ajattelet että rakastat koko maailmaa etkä edes mieti, mitä muut sinusta ajattelevat.

Seuraavan kerran kun koet rakkaudettomuutta, pysähdy.

Tunnista että tunne on sinussa.

Hengitä. Halaa itseäsi. Syö. Lepää. Liikuta kehoasi tavalla josta tykkäät.

Pian huomaat rakkaudettomuuden tunteen katoavan — ilman että kukaan toinen on tehnyt mitään.

rakkaudettomuutesi

Voitko antaa elämän kantaa?

Olen äskettäin havahtunut eläneeni aikamoisessa kuplassa.

En ole tajunnut miten karussa maailmassa monet suomalaiset elävät.

Maailmassa, jossa ”jokainen pitäkööt huolen itsestään”.

Maailmassa, jossa ”ei kukaan auttanut minuakaan kun oli vaikeaa, miksi minä auttaisin muita?”

Maailmassa, jossa ”jos on niin heikko ettei pärjää itse, pitää miettiä ennen kuin laittaa itsensä tilanteeseen, jossa ei pärjää.”

Huhhuh!

Suoraan sanottuna olen ollut äimän käkenä lukiessani tällaisia kommentteja.

Olen toki elämäni aikana törmännyt esimerkiksi perheisiin, joissa voidaan pitää vihaa yllä vuosikausia jostain mitättömästä jutusta ja sen takia kieltäytyä auttamasta muita.

En vain tiennyt, että niin moni ihminen voisi olla omalla naamallaan ja nimellään suorastaan ylpeä siitä, ettei halua auttaa ja tukea heikoilla olevia.

Tajusin, että koska tulen itse toisenlaisesta maailmasta, olen jotenkin sulkenut silmäni tällaiselta ”jokainen pärjätköön itse” -ajattelulta.

Viime viikkojen aikana olen nähnyt sitä lähes kaikkialla: poliitikkojen puheissa, kolumneissa ja nettikommentteissa.

Tämä tuskin johtuu siitä, että yleiset asenteet olisivat oikeasti koventuneet vaan todennäköisesti vain siitä, etten ole kiinnittänyt näihin kommentteihin huomiota, koska ne eivät ole sopineet omaan maailmankuvaani.

Auttaminen antaa yltäkylläisen olon

Ehkä vuosi sitten ystäväni linkitti Facebookissa tarinaan afrikkalaisheimosta, jossa koko kylä hoitaa ja kasvattaa lapsia yhdessä. En muista jutusta sen kummempia yksityiskohtia kuin että kommentoin linkkiä tyyliin ”tälläinen heimo löytyy myös Etelä-Mäntsälästä”.

Minulla on ollut etuoikeus ja onni kasvaa sellaisten ihmisten keskuudessa, jotka pitävät itsestäänselvyytenä, että heikompia ja hädässä olevia autetaan ja tuetaan.

Ja että vahvimmallakin ihmisellä voi joskus olla hetkiä, jolloin hän on heikoilla.

Äitini on näistä auttajista ehkä kaikkein legendaarisin.

Tunnustan etten nuorempana aina ymmärtänyt miten hän saattoi uhrata kallista työaikaansa roudatakseen vanhaa naapurinmummoa terveyskeskukseen ja apteekkiin.

Hän kuittasi asian sanomalla ”Jumala maksaa toiselta momentilta”.

Ja niin se näyttää maksavan. Äitini on usein elämänsä aikana ollut vaikeissa tilanteissa, mutta jotenkin maagisesti asiat ovat aina järjestyneet parhain päin.

Tätä nykyä käytän itsekin sanontaa ajatellessani, että parhaat tekoni elämässäni olen tehnyt silloin, kun en ole olettanut saavani niistä suoraa hyötyä tai etua itselleni.

Se, mitä olen saanut näistä teoista on tunne siitä, että maailmassa on kauneutta ja hyvyyttä.

Kun olen tehnyt tekoni rakkauden ja yltäkylläisyyden tilasta käsin enkä pelosta, ahdistuksesta tai syyllisyydestä, minut on täyttänyt tekoa tehdessä fiilis että ”mulla on tähän varaa”.

Se on hyvä fiilis, joka on lisännyt luottamusta itseeni, muihin ja elämään.

Se, että minulla on ollut yltäkylläinen olo ei tarkoita, että minulla olisi ollut esimerkiksi enemmän aikaa kuin hetkellä, jolloin ajattelen stressin ja kiireen vallassa etten ehdi auttaa muita.

Se on tarkoittanut vain sitä, että rakkaudellisessa tilassa näen selkeämmin että valtaosa kaikesta siitä, mikä tuntuu ”pakolta” tai ”välttämättömyydeltä” tai ”tärkeältä” ei oikeasti ole sitä.

Jos sinä olet siinä tilassa, jossa olo on tyyni, vakaa ja levollinen, mieli kirkas ja sydän täynnä rakkautta, mikä silloin tuntuu sinusta olennaiselta, tärkeältä ja arvokkaalta?

Suorittaminen, menestyminen, maine, mammona ja kunnia?

Vai kokemus yhteenkuuluvuudesta ja läheisyydestä toisen ihmisen kanssa?

Että sinulla on kyky ja mahdollisuus tehdä toisen elämä edes hetken ajan helpommaksi?

Että antamalla luvan olla muille heikko ja ottaa vastaan apua, saat oikeuden pyytää ja vastaanottaa apua jos joskus elämä vie sinut pohjalle?

Miksi emme halua auttaa muita?

Olen miettinyt todella paljon sitä, miksi jonkun mielestä on hienoa ajatella, että jokaisen pitää itse pitää itsestään huolta ja pärjätä silloinkin kun ei oikeasti pärjää.

Mitä jos tällainen ihminen ei ole itse saanut kokea miltä tuntuu olla rakastettu?

Entä jos hän ei ole saanut nähdä että joku välittää ja on valmis auttamaan tiukan paikan tullen ilman syyllistämistä tai tuomitsemista?

Laskin huvikseni yhtenä iltana, että jos nyt yhtäkkiä olisin maagisesti ilman ruokaa ja rahaa ja yöpaikkaa, minulla on kännykässäni numero ainakin 80–100 henkilölle, jotka vastaisivat puheluuni, majoittaisivat ja syöttäisivät minut ilomielin.

He ovat vanhempiani, sisaruksiani, isovanhempiani, enojani, setiäni, tätejäni, serkkujani, ystäviä, naapureita, kurssikavereita ja jopa työkavereita.

Kuinka monelle ihmiselle sinä kehtaisit soittaa, jos olisit nyt nälissäsi ilman yöpaikkaa?

Kuinka monen heistä tietäisit ilahtuvan ajatuksesta, että he voivat auttaa sinua?

Entä kuinka monta ihmistä sinä majoittaisit ja ruokkisit ilomielin, jos he olisivat pulassa?

Aloin tehdä listaa ihmisistä, joita voisin auttaa, mutta väsähdin parinsadan paikkeilla. Tosiasiassa ihmisiä on varmasti tuhansia.

Itse asiassa mieleen ei tule kuin muutama tuntemani ihminen, jota en kauhean mielelläni majoittaisi ja ruokkisi — mutta todennäköisesti auttaisin silti, jos he pyytäisivät apua. Ihan vain siksi, että voisin.

Pelkäätkö heikkoutta?

Toinen syy miksi joku ehkä uskoisi, että on parempi pakottaa ihmiset pärjäämään omillaan on se, että hän pelkää heikkoutta.

Uskon, että vastustamme usein raivokkaimmin muissa sitä, mitä pelkäämme eniten itsessämme.

Moni uskoo, että jos autamme toista kun tämä on heikoilla, annamme luvan muille — ja sitä kautta itsellemmekin — heittäytyä täysin avuttomaksi silloinkin, kun siihen ei ole syytä.

Ehkä joku on opettanut heille että heikkous on hävettävää tai halveksittavaa?

Ehkä he ovat joskus kokeneet olevansa heikoilla ja saaneet sen seurauksena osakseen entistä kovempaa kohtelua?

Samoin olen nähnyt monen ylpeilevän sillä, että hän ei ole ollut heikoilla silloinkaan, kun olosuhteet ovat olleet kovat.

Minäkin olen joskus ylpeillyt sillä, miten kova ämmä minä olen.

Ja kyllähän minä olen kova — osaan olla henkisesti sitkeä ja itsepintainen, fyysisesti kestävä ja vahva.

Äiti kertoo usein tarinaa siitä, miten edesmennyt isoäitini sanoi minusta ollessani alle kouluikäisenä isosisko kolmelle nuoremmalle sisarukselle, että ”Katri on urhea lapsi”.

Joskus ajattelin sen kuulostavan hienolta.

Nyt se kuulostaa minusta surulliselta. Eihän pienen lapsen kuulu olla urhea!

(Eikä kyllä tarkemmin ajatellen aikuisenkaan.)

Niinä aikoina kun olen eniten ylpeillyt kovuudellani, kestävyydelläni ja urheudellani, olen tehnyt sen uhmassa tai jopa suuttumuksessa, koska olen kokenut, etten ole saanut apua vaikka se olisi sillä hetkellä ollut todella tarpeen.

Ettei elämä kanna — ja siksi minun pitää itse taistella pysyäkseni pinnalla.

Puskea ja painaa vaikka en oikeasti enää jaksa.

Nämä ovat olleet yleensä tilanteita, jolloin olen jostain syystä ollut niin syvällä pimeydessä, etten ole kehdannut pyytää apua tai olen pyytänyt sitä ihmiseltä, jonka mielestä minun pitäisi vain pärjätä.

Kertomalla itselleni että ”kyllä minä pärjään” ja ”mä olen kova ämmä”, olen saanut tsempattua itseäni jaksamaan silloinkin, kun se on alkanut käydä jo terveyden päälle.

On tietenkin mahdollista, että ihminen, jonka ei anneta koskaan katsoa mihin kaikkeen hän pystyy ihan itse, erehtyy luulemaan että hän on avuttomampi ja heikompi kuin mitä onkaan.

Mutta yhtä hyvin joskus voi käydä niin, että ihminen joka ei anna itsensä nojata toisiin silloin kun siihen on tarvetta, vetää itsensä ja kehonsa turhaan äärirajoille tai niiden yli.

Entä jos elämä kantaa?

Miltä maailma tuntuu sinusta sillä hetkellä, kun ajattelet että ”kyllä jokaisen pitää pärjätä omillaan”?

Miltä elämä maistuu kun ajattelet ”ei kukaan auttanut minuakaan silloin kun minulla oli vaikeaa”?

Tuntuuko se jotenkin kylmältä, kovalta, karulta, pimeältä tai raskaalta?

”Elämä on kovaa ja ratsuväki raakaa.”

”Life is hard and then you die.”

”Mik’ei tapa, se vahvistaa.”

Miltä tuntuu ajatus siitä, että ”minulla on rakkautta, energiaa ja hyvää oloa vaikka muille jakaa”?

Entä ajatus ”autan ihan vain huvikseni, koska minulla on siihen mahdollisuus”?

Entä ajatus ”elämä kantaa”?

Eikö elämä tunnukin silloin pehmeämmältä, lempeämmältä, valoisammalta, kevyemmältä ja rakkaudellisemmalta?

Elämä on mitä on — se miltä se tuntuu riippuu siitä mitä siitä ajattelet.

Voitko antaa elämän kantaa?

annaelamankantaa

Entä jos tökerö läheisesi ei olekaan ilkeä vaan vammainen?

Entä jos läheisesi onkin autisti, asperger, ADHD tai ADD?

Onko elämässäsi ihminen, joka ei tunnu kuuntelevan toiveitasi, ei näytä ottavan tosissaan hätääsi ja käyttäytyy todella tökerösti silloin kun tunnet tarvitsevasi eniten apua?

Epäiletkö hänen toimivan niin, koska hän ei kunnioita, arvosta ja rakasta sinua vaan on ilkeä ja julma kusipää?

Mitä jos hän on oikeasti vain jollain lailla vammainen?

Peda.net:in mukaan ”Vammainen ihminen on henkilö, jolla on pitkäaikaisia tai pysyviä toimintarajoitteita ja vaikeuksia suoriutua tavanomaisista elämän toiminnoista omassa elinympäristössään.”

Erilaiset neurologiset poikkeavuudet kuten autismi ja AD(H)D ovat myös vammaisuuden muotoja.

Voiko ikävästi käyttäytyvä läheisesi olla sittenkin vain vammainen?

Oletko alkanut epäillä että läheisesi on tahallaan ilkeä, julma tai välinpitämätön koska hän käyttäytyy jollain seuraavista tavoista:

  • Hänen silmiinsä tulee usein lasittunut katse tai hän vaikuttaa poissaolevalta kun yrität puhua hänelle.
  • Hän töksäyttelee sosiaalisissa tilanteissa asioita, joita muut pitävät ilkeänä tai julmana — kun häntä syytetään ilkeydestä, hän vaikuttaa aidosti hämmästyneeltä ja sanoo ettei tarkoittanut mitään pahaa.
  • Hän on jatkuvasti myöhässä tai jättää hoitamatta asioita, vaikka niistä seuraa hänelle raskaita sanktioita kuten rahan tai työpaikan menetyksiä.
  • Jos olette yhdessä sosiaalisessa tilanteessa, jossa sinulle käy selväksi että joku on ahdistunut tai surullinen ja mainitset hänelle siitä jälkeenpäin, hän näyttää olevan hölmistynyt tiedosta.
  • Hän ei näytä tajuavan että olet ahdistunut tai vihainen ellet saa ihan hirvittävää itkukohtausta tai raivareita.
  • Jos alat itkeä tai huutaa raivosta, hän ei reagoi mitenkään, näyttää lähinnä hämmentyneeltä tai menee paniikkiin samalla tavalla kuin eksynyt lapsi sen sijaan että lohduttaisi tai reagoisi tavalla jolla useimmat tuttavasi reagoisivat vastaavassa tilanteessa.
  • Hän vaatii että asiat tehdään aina samalla tietyllä tavalla eikä kestä yllätyksiä.
  • Hän menee uusissa sosiaalisissa tilanteissa lukkoon.
  • Hän yrittää hyvitellä sinua riidan jälkeen teoilla tai lahjoilla jotka eivät sovi lainkaan tilanteeseen sen sijaan että ottaisi puheeksi mikä sinua oikeasti vaivasi. Kun sanot hänelle asiasta, hän näyttää hätääntyvän tai suuttuvan ja saattaa kysyä ”Mitä mun sitten olisi pitänyt tehdä?”
  • Hän käyttäytyy riidan jälkeen niin kuin mitään olisi tapahtunutkaan tai tavalla, jota täysjärkiset ja tasapainoiset tuttavasi pitävät todella kummallisena tai järjenvastaisena. Kun syytät häntä toiminnasta, hän ei tiedä itsekään miksi toimi kuten toimi.
  • Kun ihmiset suuttuvat hänelle hänen käytöksestään tai laittavat välit hänen kanssaan poikki, hän vaikuttaa olevan aidosti ihmeissään tapahtuneesta tai kieltäytyä uskomasta todeksi että näin on käynyt.
  • Kun otat hänen käytöksensä puheeksi hänen vanhempiensa, sisarustensa tai lapsuudenystäviensä kanssa, he sanovat ”se nyt on aina ollut tuollainen” tai ”hän on ihan kuin isänsä/äitinsä”.

Edellä mainitut esimerkit oli otettu useamman eri poikkeavuuden tunnusmerkeistä. Niin hauskaa kuin nettidiagnoosien tekeminen onkin, suosittelen erittäin lämpimästi ja painokkaasti että lopulliset diagnoosit siitä, mikä jotakuta ehkä vaivaa, jätetään ammattilaisille.

Kannattaako hakea diagnoosi?

Moni vastustaa diagnoosin hakemista siksi, että pelkää sen leimaavan hänet tai läheisensä. Ilmeisesti he pelkäävät diagnoosista tietävien ihmisten ajattelevan että hän on jollain lailla kakkosluokan kansalainen.

Itse olen sitä mieltä, että jos käytös joka tapauksessa aiheuttaa jatkuvasti ongelmia ja väärinkäsityksiä, diagnoosi voi auttaa läheisiä ymmärtämään ettei toinen tosiaankaan toimi niin tökerösti ja ajattelemattomasti koska haluaa satuttaa heitä vaan koska häneltä puuttuu sisäsyntyinen kyky toimia samalla tavalla kuin valtaväestö.

Kuvittele että joku ei näytä kuuntelevan sinua. Suutut kun uskot että hän kyllä kuulee mutta esittää ettei kuuntele koska haluaa loukata sinua tai ei kunnioita sinua. Mieti miten suhtautumisesi muuttuu, jos saat selville että hän oikeasti kuuro.

Diagnoosi auttaa myös neurologisesta poikkeavuudesta kärsivää tunnistamaan selkeämmin omat rajoitteensa, jolloin on mahdollista etsiä esimerkiksi toimintaterapeutin kanssa uusia toimintatapoja vähentää väärinkäsityksiä ja käytännön ongelmia, joita rajoite muuten aiheuttaa neurotyypillisten ihmisten kanssa eläessä.

Eli esimerkiksi henkilö jolla on vaikeuksia lukea sisäsyntyisesti toisten tunteita, voi ottaa kumppanin kanssa käyttöön turvasanan tai tunnusmerkin, joka kertoo hänelle että nyt toinen haluaa puhua asiasta, joka on parasta ottaa vakavasti.

Minäkään en sotke, säädä ja sählää pahuuttani

Useampi ihminen on syyttänyt minua siitä, että jätän tavaroita levälleen, asioita hoitamatta tai myöhästelen ihan vain mielenosoitukseksi tai koska en kunnioita heitä ja heidän toiveitaan.

Tosiasiassa minulla on ADD eli tarkkaavaisuushäiriö — neurologinen poikkeavuus, jonka takia kykyni hahmottaa aikaa ja pitää tavaroita ja asioita järjestyksessä on huomattavasti huonompi kuin neurologisesti tyypillisillä ”tavallisilla” ihmisillä. Sen lisäksi katoilen helposti omiin ajatuksiini jolloin en näe ja kuule mitä ympärilläni tapahtuu.

On ollut todella turhauttavaa yrittää vakuuttaa muille, että ei, en todellakaan ajattele että minä saan sotkea yhteisen kotimme. Ei, en ajattele ettei toisen aika ole yhtä arvokasta kuin minun aikani ja siksi ”saan” myöhästellä. Ei, en todellakaan ole kuuntelematta toista siksi etten välitä hänestä ja hänen ajatuksistaan.

Olen ollut aina tällainen, mutta siitä huolimatta vasta reilu vuosi sitten eräs ADD-aivoinen huomautti minulle, että saatan kärsiä tarkkaavaisuushäiriöstä. Toki moni on huomannut että toimin toisin kuin muut, mutta on laittanut sen joko huonon kasvatuksen, idioottimaisuuden tai ihan vain kusipäisyyden piikkiin.

Tyypillisen ADD-ihmisen tapaan sain aikaiseksi varata ajan lääkäriin vasta viime keväänä. Poikkeavuudestani ei ollut pienintäkään epäilystä ja lääkekokeilu vahvisti epäilyn siitä, etteivät aivoni toimi samalla tavalla kuin valtaväestöllä.

Diagnoosi oli ensisijaisesti helpotus, koska olin itsekin ajatellut usein mikä minua oikein vaivaa, kun en hyvistä aikomuksistani ja kovasta tsempistä huolimatta pysty toimimaan niin kuin toiset.

Siinä mielessä se oli järkytys, että tajusin kuinka paljon muut ja minä itse olin syyttänyt itseäni vuosikymmenien ajan vain yrityksen puutteesta — samalla tavalla kuin sokea olisi syyttänyt itseään siitä ettei näe.

Vammaisuus ei vapauta (välttämättä) vastuusta

Ei, en ole edelleenkään sitä mieltä, että tarkkaavaisuushäiriö oikeuttaisi minua esimerkiksi sotkemaan kotiani, olemaan myöhässä tai jättämään asioita hoitamatta ajallaan.

Katson että minua koskevat samat velvollisuudet tässä yhteiskunnassa kuin kaikkia muitakin — saatan vain tarvita toisenlaisia strategoita ja enemmän apua niiden täyttämiseen kuin sellaiset, joilta tämä poikkeavuus puuttuu.

Suurimman osan aikuisiästäni olen onnistunut järjestämään elämäni niin, että erikoisominaisuuteni ovat minulle voimavara eivätkä liikaa elämää vaikeuttava vaiva. Tarkkaavaisuushäiriöstäni on ollut minulle myös paljon hyötyä ylikeskittymisen, ajattelun nopeuden ja keskivertoa paremman mielikuvituksen muodossa.

En usko että olisin kirjoittanut 3 elokuvaa, 30 kirjaa, yli 70 kolumnia ja yli 100 osaa erilaisia televisiosarjoja tähän ikään mennessä ilman ADD:täni.

Nykyisessä elämäntilanteessani olen huomiota ja hoivaa kaipaavien pienten lasten äiti, joka joutuu tekemään paljon asioita, jotka eivät käy häneltä luonnostaan. Diagnoosin saaminen on auttanut minua huomioimaan omat rajoitukseni ja kompensoimaan niitä eri tavoin.

Esimerkiksi käytän tätä nykyä lääkitystä, joka auttaa minua suoriutumaan paremmin aiemmin haastavista arkirutiineista, kuten lasten kanssa kotoa ulos lähtemisessä.

Osaan myös varoa paremmin tilanteita, joissa ADD-mieleni vie minut hakoteille. Esimerkiksi tänään valmistautuessani viemään lasta päiväkotiin ignoroin tietoisesti kaikkia mieleeni nousevia ”mä hoidan äkkiä vielä tämän…” -ajatuksia.

Kotia järjestäessäni olen huomionut sen, että jos jokin ei ole minulla silmissä, se ei ole minulla mielessä.

En enää oleta niin usein että asiat pysyvät mielessäni jos en kirjoita niitä muistiin.

Olemme myös muuttamassa maalle osin sen takia, että tiedän luonnon läheisyyden ja kaupungin ärsyketulvan välttämäisen vähentävän kuormittumistani ja sitä kautta parantavan suorituskykyäni.

Mitä seuraavaksi?

Jos tämä kirjoitus sai sinut epäilemään, että ehkäpä läheiselläsi on sittenkin neurologinen poikkeavuus, jonka takia hän ei osaa lukea sosiaalisia tilanteita, tulkita tunteita, reagoida odotetusti tai toimia muuten tavalla, jota sinä ja yhteiskuntamme odottaa häneltä, suosittelen hakemaan apua.

Ilmeisesti julkisella puolella eri ammattilaisten tietämys vaihtelee, mutta ei siitä varmaan mitään haittakaan ole, jos kysyy apua ensin omasta terveyskeskuksesta.

Jos ongelmat ilmenevät nimenomaan parisuhteessa, kannattaa varmistaa jo parisuhdeterapeuttia etsiessä että tämä on perehtynyt erilaisiin neurologisiin poikkeamiin. Oma arvaukseni on että psykiatrin lääkärikoulutuksen saaneilla terapeuteilla on hyvä mahdollisuus tietää enemmän neurologisista poikkeavuuksista.

Autismi- ja aspergerliitto voi olla hyvä aloituspaikka niille, joiden kumppanin ydinongelmana näyttää olevan vaikeus lukea toisten ja omia tunnetiloja oikein: http://www.autismiliitto.fi/

Jos jatkuva myöhästely, kaoottisuus ja kyvyttömyys tarttua toimeen tuottaa vaikeuksia, selitys voi löytyä AD(H)D:stä ja apua voi löytyä ADHD-liitosta: http://www.adhd-liitto.fi/

Sain oman ADD-diagnoosini yksityiseltä puolelta Elina Sihvolalta ProNeuron psykiatriakeskuksesta, jossa diagnosoidaan ja autetaan myös muista neurologisista ja psykiatrisista poikkeavuuksista kärsiviä henkilöitä.

Myös Sami Leppämäki on suosittu ADHD-lääkäri.

Entä jos läheisesi onkin autisti, asperger, ADHD tai ADD?

Et eroa koska se on ”lastesi parhaaksi”

Sen kunniaksi että tänään isänpäivänä ihan liian monet isät juhlivat isyyttään ilman lapsiaan, haluan ottaa esiin kipeän aiheen, joka on mietityttänyt minua vuosia.

Oletko eroamassa tai juuri eronnut ja kerrot itsellesi ja muille tehneesi sen, koska se oli ”lasten parhaaksi”? Mitä jos olet väärässä ja oletkin satuttamassa lapsiasi pahemmin kuin koskaan ennen?

Varoitus: tämä kirjoitus voi pahoittaa mielesi

Mietin pitkään tämän kirjoituksen kirjoittamista, koska en halua syyllistää ihmisiä, jotka ovat jo tehneet peruuttamattomia ratkaisuja.

Jos omasta erostasi lastesi toisesta vanhemmasta on jo aikaa ja tilanne on  niin pitkällä, ettei paluuseen ole edes teoriassa mitään mahdollisuutta (eli esimerkiksi toinen on jo uusissa naimisissa tai tehnyt uuden kumppanin kanssa lapsia), jätä tämä kirjoitus lukematta!!!

Toivon että olet jo tehnyt surutyön erosta ja hyväksynyt sen, että asiat menivät niin kuin olivat mennäkseen. Mielestäni on turhaa käyttää enää yhtään hetkeä sen miettimiseen mitä olisit voinut tehdä toisin.

Jos sen sijaan olet juuri alkanut miettiä eroa, toivon että luet tämän kirjoituksen, vaikka totuus voi ensialkuun tehdä kipeää.

Edesmenneen isoäitini mukaan ”jok’ei mieltään pahoita, se ei tapojaan paranna.”

Toivon tämän kirjoituksen saavan sinut näkemään, ettei eroaminen ehkä olekaan ainoa tai paras ratkaisu.

Jos ei muuta, toivon, että lopetat eron oikeuttamisen lapsilla, koska se on väärin ja hirvittävän epäreilua heitä kohtaan.

Et ole eroamassa koska ajattelet lastesi parasta vaan koska et halua enää itse jatkaa parisuhteessasi.

Onko ero oikeasti ainoa vaihtoehtosi?

”Pienten lasten vanhempia pitäisi kieltää edes miettimästä eroa ennen kuin heidän nuorin lapsensa on vähintään kolmevuotias”, eräs henkilö sanoi minulle äskettäin.

Hän oli itse eronnut vuosia aikaisemmin, kun hänen omat lapsensa olivat olleet pieniä. Vaikka välit exään olivat asialliset, hän mietti usein oliko hän ehkä tehnyt aikanaan virheen erotessaan lastensa vanhemmasta koska luuli sen olevan ”lasten parhaaksi”.

Kyllä oli.

Kun luen eronneiden pienten lasten vanhempien antamia haastatteluja tai kuuntelen tuttujen juttuja eroistaan, ihmettelen miksi niin monet pitävät itsestäänselvyytenä, että riitely, ”erilleen kasvaminen” tai jopa toisen kumppanin rakastuminen kolmanteen henkilöön ovat niin ylitsepääsemättömiä ongelmia, että on parempi erota kuin kokeilla yhä uusia tapoja ratkaista nämä ongelmat?

Miksi ”riitelyn takia” eroavat pienten lasten vanhemmat puhuvat erosta ikään kuin heillä olisi ollut vain kaksi vaihtoehtoa:

  1. Jatkaa riitaisaa suhdetta jolloin ”lapset kärsivät” vanhempien riitelystä.
  2. Erota, jolloin lasten ei tarvitse kärsiä vanhempien riitelystä (vaan siitä että he joutuvat olemaan jatkuvasti erossa toisesta vanhemmasta).

Mihin ihmeeseen unohtui KOLMAS ja useimmiten paras vaihtoehto: lopettaa riitely, palata rakkauteen ja näin opettaa lapsille, että vaikka välillä ihmiset ajautuvat pisteeseen, jossa tilanne voi näyttää epätoivoiselta, aina on mahdollista pelastaa suhde?

Jos olet alunperin parisuhteeseen mennessäsi ja lapsia tehdessäsi kokenut rakkautta ja läheisyyttä kumppaniasi kohtaan, voit kokea sitä uudestaan, vaikka tässä välissä olisit tuntenut olevasi valovuosien päässä hänestä.

Minun maailmassani se, että on käynyt yhdellä tai jopa kahdella (usein summamutikassa valitulla) terapeutilla yrittämässä ”pelastaa suhdetta” ei tarkoita automaattisesti sitä, että on ”tehnyt kaikkensa” suhteen eteen.

Usein terapeutille mentäessä toinen kumppaneista on jo salaa päättänyt erota ja lähtee terapeutille vain voidakseen sanoa että ”kyllä mä yritin”.

Pahimmillaan ongelmahakuinen terapeutti ajaa pariskunnan syvemmälle kriisiin keskittymällä siihen mikä on pielessä sen sijaan että keskittyisi siihen mikä toimii. Jos terapia ei heti saa teitä tuntemaan oloanne läheisemmäksi, vaihda terapeuttia.

Minun maailmassani kaikkensa yrittäminen ei tarkoita sitä, että yrittää hampaat irvessä kestää sietämättömältä tuntuvaa tilannetta, vaan sitä että antaa itsensä rakastaa toista ehdoitta ja avoimin sydämin, päästää irti kaunasta ja ylpeydestä ja toimii rakkauden tilasta käsin suhteen eteen myös silloin kun toinen ei niin tee.

Minun maailmassani kaikkensa yrittäminen tarkoittaa sitä ettei luovuta toivoa suhteen pelastumisen puolesta ennen kuin toinen on niin syvällä uudessa suhteessa, ettei sieltä ole enää paluuta (eli on mennyt naimisiin tai saanut uuden lapsen).

Minä väitän, että ainakin niissä parisuhteissa joissa ollaan eroamassa jatkuvan riitelyn tai erilleen kasvamisen takia, tällä lähestymistavalla on mahdollista päästä takaisin rakkauteen hyvinkin nopeasti jopa silloin, kun toinen ei ensialkuun lähde mukaan.

Se toimii erityisen hyvin silloin, kun toinen on erehtynyt pettämään ja katuu tekoaan. Se voi auttaa silloinkin toinen on rakastumassa toiseen.

Huomio! jos kumppanin toiminta uhkaa perheenjäsenten fyysistä hyvinvointia tai vaikeuttaa dramaattisesti arkea eikä kumppani halua edes harkita tapojensa muuttamista ja avun hakemista, silloin yleensä on järkevintä päättää suhde.

Mutta tällöinkään ei asiasta lapsia puhuessasi ole hyvä käyttää syynä ensisijaisesti ”lasten parasta” vaan koko perheen hyvinvointia, koska muuten annat lastesi ymmärtää että sinä kyllä voisit sietää pidempään kurjia oloja jos lapsiasi ei olisi olemassa.

Jokainen lyönti on turha ja väärin ja kertoo siitä ettei henkilön kyky hallita käytöstään aggressiivisena ole riittävä. Pelkkä rakkaus ei auta tähän ongelmaan — siksi siihen kannattaa hakea apua jo ensimmäisen lyönnin jälkeen tai aikaisemmin, jos on syytä epäillä että mopo on karkaamassa käsistä.

Päihderiippuvuudet ja vakavat mielisairaudet kuten skitsofrenia ovat sairauksia jotka vaativat hoitoa eivätkä parane itsestään vaikka kuinka rakastaisit kumppaniasi ja hän rakastaisi sinua.

Miksi eroamista pidetään niin usein parhaana vaihtoehtona?

Olen avioerolapsi ja itse eronnut useamman kerran — luojan kiitos tuolloin vielä lapsettomana.

Väitän että kyseenalaistamme niin harvoin eroamisen mielekkyyttä, koska näemme niin harvoin pariskuntia, jotka olisivat olleet eron partaalla — tai jopa ehtineet erota — ja sitten palaisivat uudestaan yhteen.

Tämä ei johdu siitä etteikö heitä olisi — tunnen itse useita kymmeniä tällaisia pariskuntia — vaan siitä, että usein nämä kriisit tapahtuvat kulissien takana, muilta salassa.

Kun pariskunta sitten palaa rakkauteen ja jatkaa suhdettaan entistä läheisempänä, muu maailma on täysin tietämätön siitä, miten lähellä tuhoa pariskunta kävi.

Sen sijaan pariskunnat, jotka eivät anna itsensä palata rakkauteen eroavat, jolloin kenellekään ei jää epäselväksi, että suhteessa oli kriisi.

Koska kaikki eronneet pariskunnat ovat olleet kriisissä, monet olettavat virheellisesti että kaikki kriisit johtavat automaattisesti eroon. Niinpä he luovuttavat liian helposti kun suhteeseen ilmaantuu ongelmia, joita he eivät osaa heti ratkoa.

Kun eronneet kaverit ja julkkikset vielä selittävät eroaan sillä että ”kasvoimme erilleen” tai ”suhteesta oli kadonnut intohimo” tai ”riitelimme koko ajan”, moni vastaavia ongelmia kohtaava luulee virheellisesti että tällaiset ongelmat ovat luonnostaan jotenkin ylitsepääsemättömiä.

”Jos tuo ihailemani ihminen ei onnistunut lopettamaan riitelyä, miten minä muka pystyn siihen?”

Ihmismielen luonteeseen kuuluu selitellä omia tekojaan parhain päin — varsinkin muille kasvojen menettämisen pelossa. Kuinka usein itse kehtaat sanoa julkisesti tehneesi emämunauksen?

Niinpä useimmat eronneet keskittyvät eron jälkeen vakuuttamaan itselleen ja muille miten se oli lopulta kaikkien kannalta paras päätös, vaikka heidän pankkitilinsä, sosiaalinen elämänsä ja lastensa suru ei puhu sen puolesta.

Näin eroa suunnittelevat luulevat että avioerot ovat läpihuutojuttu ja oikeasti ”lasten parhaaksi”.

Tulevina vuosina he saavat itse todeta että eroaminen silloin kun kuvioissa on lapsia on raskasta, tuskallista ja vaikeaa ja tekee pahaa lapsille tulevina vuosina ja vuosikymmeninä enemmän kuin vanhemmat osasivat arvatakaan.

Ero voi tuntua paremmalta vaihtoehdolta kuin suhteen korjaaminen myös siksi, että luulemme parisuhdekriiseistä selviämisen vaativan valtavasti töitä, aikaa, itkua ja hammastenkiristystä.

Jos on jo ihan uuvuksissa jatkuvista ristiriidoista, ajatus suhteen puolesta taistelemisesta ilman takuuta onnistumisesta tuntuu paljon raskaammalta kuin ajatus luovuttamisesta ja nollasta aloittamisesta.

Minä olen aloittanut elämäni tyhjältä pöydältä yhteensä neljä kertaa, jos lasketaan mukaan myös ensimmäinen kerta kun muutin pois lapsuudenkodistani.

Voin kertoa että vaikka avioero olisi ”helppo” ja tapahtuisi ilman lapsia, se on hirvittävän paljon raskaampaa, työläämpää ja kalliimpaa kuin mitä osaat ikinä kuvitella. Vielä vuosien päästä saatat törmätä kiusallisiin sosiaalisiin tilanteisiin tai käytännön vaikeuksiin siksi, että olet eronnut.

Viimeisen eroni jälkeen päätin, että jos vielä kerran menisin suhteeseen, en luovuttaisi niin helposti vaan tekisin kaikkeni sen eteen, että suhde onnistuisi.

Ainakin ensimmäisen kuuden vuoden perusteella voin kertoa sen kannattaneen.

Parisuhteet ovat tahdon asia, eivät rakkauden asia

Äitini pitää jokaisissa häissä joissa hän on vieraana saman puheen.

Hän muistuttaa tuoretta avioparia siitä, että alttarilla pappi ei kysy ”rakastatko” vaan ”tahdotko”.

Jos parisuhteiden onnistuminen olisi pelkästään rakkauden varassa, yksikään parisuhde ei ikinä selviäsi paria vuotta pidemmälle.

Parisuhteessa pysyminen edellyttää, että päätät olla suhteessa tänäänkin, kun kaikki ei mene putkeen ja kumppanin naama ärsyttää.

Siksi olen itse antanut tatuoida puolisoni nimen ranteeseeni. Se muistuttaa minua kaikkein vaikeimpinakin aikoina siitä, että olen sitoutunut tekemään kaikkeni tämän suhteen eteen. En ole luvannut sitä kumppanilleni, vaan itselleni.

Joka ikinen päivä sinulle tulee kymmeniä hetkiä, jolloin et koe rakkautta vaan olet jotenkin huonossa fiiliksessä — levoton, lamaantunut, kiireinen, tylsistynyt, alavireinen, stressaantunut, surullinen, ahdistunut, hermostunut, väsynyt, pelokas, säikähtänyt, aggressiivinen tai raivostunut.

Useimmiten näiden ”hälytystilojen” taustalla on yksi tai useampi fysiologinen syy: vireystason tai verensokerin lasku, jano, krapula, tupakoitsijan ”nikkarit”, hormonitasojen heilahtelu, äskettäin syödyn aterian tuottama sykkeen nousu (jota et tunnista yliherkkyyden aiheuttamaksi) ja/tai muut vastaavat kehossa tapahtuvat reaktiot.

Jos joku silloin kysyy rakastatko puolisoasi, saatat vastata ”totta kai rakastan”, mutta vastauksesi perustuu tuolloin tietoon, ei siihen että sillä hetkellä sydämesi olisi niin täynnä rakkautta.

Jokaisessa suhteessa tulee hetkiä ja joskus jopa pidempiä aikoja, jolloin yksi tai kumpikaan kumppaneista ei ole rakkauden tilassa.

Onnistuneissa ja onnellisissa parisuhteissa kumppanit tunnistavat mielentilan laskun itsessään, eivät pidä huonoa fiilistä merkkinä parisuhteen paskuudesta vaan joko etsivät syytä huonoon oloon parisuhteen ulkopuolelta tai jättävät tunnetilan omaan arvoonsa.

Eroon ajautuvissa pariskunnissa vähintään toinen päättelee virheellisesti, että kurja fiilis kertoo nimenomaan hänen suhteestaan.

Samalla hetkellisesti rakkaudettomassa tilassa oleva henkilö saattaa olettaa, että hänen kumppaninsa tehtävänä on saada hänet kokemaan rakkautta.

Oletko itse ollut koskaan tilanteessa, jossa koet valtavaa rakkautta sellaista ihmistä kohtaan, joka on sillä hetkellä rakkaudettomassa tilassa? Vaikkapa mielesi pahoittanutta lastasi kohtaan? Tai ystävääsi joka kaksi päivää baari-illan jälkeen itkee sinulle miten hän on ihan yksin maailmassa?

Muistatko miten turhauttavaa on yrittää vakuuttaa toiselle että sinä rakastat häntä ja välität hänestä, kun vakuuttelusi näyttävät kaikuvan kuuroille korville? Se johtuu siitä, että läheisesi on sillä hetkellä hälytystilassa eikä pysty siksi vastaanottamaan rakkautta.

Rakkaudettomassa tilassa oleva eroaja vetää ankeiden fiilisten valtaan joutuessaan esiin rakkauden salaisen sääntökirjan ja alkaa analysoida sen avulla mikä kaikki suhteessa voi olla pielessä.

Kirjan luvusta ”rakastava ihminen ei toimi näin” löytyy aivan varmasti jokin kumppanin tekonen, jonka perusteella rakkaudettomassa tilassa oleva henkilö voi lähteä kehittelemään tarinaa siitä kuinka ”meidän suhde on niin huono koska tuo toinen käyttäytyy tuolla tavalla.”

”Suhteemme on rakkaudeton, koska kumppani ei koskaan tarjoudu vapaaehtoisesti vahtimaan lapsia.”

Tai ”en koe rakkautta koska kumppanini ei arvosta minua ja tiedän sen siitä että hän ei siivoa jälkiään vaikka olen tehnyt selväksi että se on minulle todella tärkeää.”

Tai ”jos kumppanini oikeasti rakastaisi minua, hän pitäisi minua niin seksikkäänä, että haluaisi edelleen rakastella kanssani kolme kertaa päivässä niin kuin suhteen alussa, vaikka meillä on nyt kaksi pientä lasta jotka valvottavat meitä ja taloprojekti jota puoliso rakentaa aina kun töiltään ehtii”.

Hän saattaa ensiksi yrittää saada kumppanin muuttamaan käytöstään, koska olettaa, että sitten kun kumppani toimii niin kuin hän haluaa, hän voi palata rakkauteen.

Luullessaan että kumppanin käytös määrää sen miten paljon hän voi kokea rakkautta, eroaja alkaa kiristää itseään ja kumppaniaan rakkauden tunteella.

”En voi kokea rakkautta niin kauan kun hän kohtelee minua näin — koska jos antaisin itseni rakastaa häntä täysin sydämin hänen käytöksestään huolimatta, hän ei ikinä muuttaisi käytöstään — ja jos hän ei ikinä muuta käytöstään, miten voin antaa itseni kokea rakkautta!”

Vaikka tavoite on tavallaan hyvä: päästä takaisin rakkauteen, sen seuraus on päinvastainen: konflikteja, nalkuttamista ja toisistaan vieraantumista.

Nopein tie rakkauteen

Nopein tie rakkauteen on nähdä, että rakkauden tunteet tulevat ja menevät omalla sumealla logiikallaan. Niitä säätelee sisäinen järjestelmämme, joka välillä vie meidät (väärään) hälytystilaan, mutta pyrkii sieltä takaisin rakkauteen aina kun se on mahdollista.

Rakkaudella ei ole itsessään mitään tekemistä kaikkien niiden käytännön ongelmien kanssa, joita jokainen toisten ihmisten kanssa asuva joutuu kohtaamaan.

Siivouksella ei ole lähtökohtaisesti mitään tekemistä rakkauden kanssa vaan ainoastaan ihmisten erilaisten siivousstandardien, kaaoksen sietämisen ja siivoustaitojen kanssa.

Rahankäytöllä ei ole mitään tekemistä rakkauden kanssa vaan ainoastaan ihmisten erilaisten rahankäyttötottumusten, tienaamiskykyjen ja rahaan liittyvien asenteiden kanssa.

Seksilläkään ei pitäisi ole mitään tekemistä rakkauden kanssa vaan ihmisten erilaisten ja vaihtelevien seksihalujen ja mieltymysten kanssa.

Edes väkivallalla ei ole tekemistä rakkauden kanssa, vaan väkivaltaisen henkilön oman aggressiivisuuden ja sen ilmaisun kanssa.

HUOMIO! tämä tarkoittaa sitä, että kun ensimmäistä kertaa väkivallan tekoon syyllistynyt kumppanisi vakuuttaa että rakastaa sinua hän a) voi puhua totta , b) tarvitsee ulkopuolista apua oma aggressionsa hallintaan.

Rakkaus ei auta maagisesti ketään hallitsemaan vihaansa tai ilmaisemaan sitä vähemmän tuhoavasti. Rakkaus voi toimia korkeintaan motivaattorina oman aggression tunnistamiseen ja sen hallitsemisen opetteluun.

Siksi väkivaltaista kumppania joka yrittää aktiivisesti opetella hallitsemaan käytöstään aggressiivisena on useimmiten parempi rakastaa eri osoitteissa asuen kunnes hän on saanut apua ja oppinut toimimaan uudella tavalla.

Jos väkivaltainen puoliso ei itse koe käytöstään ongelmaksi, on usein turvallisempaa lähteä suhteesta kuin jäädä odottamaan käytöksen pahenemista.

Seuraavan kerran kun huomaat ajattelevasi ”kumppanini ei rakasta minua” tai ”olen rakkaudettomassa suhteessa” tai ”en rakasta kumppaniani koska…”, kiinnitä huomiota omaan oloosi. Onko olosi kurja, onneton, surullinen, vihainen tai muuten epämukava?

Tuossa tilassa ollessasi on varmaa vain se, että SINÄ olet juuri nyt rakkaudettomassa tilassa ja kykysi arvioida toisen tunteita, ajatuksia ja kokonaistilannetta on säikähtäneen villipedon tasolla. Voi jopa olla, että samaan aikaan kumppanisi ajattelee sinusta rakkaudellisia ajatuksia.

Lapset haluavat että heidän vanhempansa ovat yhdessä

Jos olette jo pitkään kohdanneet kumppanisi kanssa lähinnä villipetotilasta käsin, voi olla että myös lapsenne alkavat toivoa, että eroaisitte, koska he luulevat että se on ainoa tie ulos tilanteesta, jossa kaksi heidän eniten rakastamaansa ihmistä käyttäytyvät niin idioottimaisesti kuin te käyttäydytte nyt.

Pieni lapsi ei kuitenkaan tiedä, miltä tuntuu joutua olemaan vuorotellen tai koko ajan toisesta vanhemmasta erossa aina aikuisuuteen asti.

Hän ei tiedä miltä tuntuu kun vanhemmat alkavat esitellä heille uusia äiti- ja isäpuolia, joita lapsi ei ole itse valinnut.

Hän ei tiedä miltä tuntuu taiteilla juhlapyhinä eri vanhempien toiveiden ja vaatimusten välillä.

Hän ei tiedä miltä tuntuu pelätä että päätyy oman kumppaninsa kanssa yhtä paskaan päätökseen kuin omat vanhempansa aikanaan, koska hän ei ole nähnyt miten pariskunnat voivat päästä ristiriitojensa yli kerta toisensa jälkeen — ei siksi että he rakastavat toisiaan vaan siksi, että he ovat päättäneet päästä niistä yli.

Siksi lapsilta ei pidä KOSKAAN kysyä haluavatko he vanhempiensa eroavan!

Ymmärrän että kysymyksen taustalla on hyvä tarkoitus: ottaa huomioon lasten toiveet. Mutta lapsesi ei ole se, joka on eroamassa vanhemmastaan — sinä olet.

Lapsi syyttää jo nyt itseään siitä, että teillä menee huonosti, koska lapsen mieli olettaa virheellisesti kaiken ympärillä tapahtuvan johtuvan hänestä. Kysellessäsi lapselta hänen mielipidettään erosta, tulet siirtäneeksi hänelle osavastuun perheen hajottamisesta.

Jos et halua enää tehdä töitä suhteen eteen, se on OK, mutta ota silloin täysi vastuu omasta päätöksestäsi lopettaa paremman suhteen eteen työskenteleminen.

Useimmat näkemäni parisuhdeongelmat ovat sellaisia, jotka voi ratkoa ja selvittää jopa omin avuin, kunhan vähintään toinen kumppaneista alkaa toimia rakkauden tilasta käsin.

Rakkaudesta käsin toimiessa kumppanin ymmärtäminen ja uusien ratkaisujen etsiminen käytännön ongelmiin ei tunnu kituuttamiselta tai sinnittelyltä, vaan rakkaudelliselta.

Se on helpompaa kuin uskotkaan — joskus jopa naurettavan helppoa! Tämän jutun lopussa on videoita joissa kerron miten se on mahdollista.

Kamppailitpa minkä tahansa ongelman kanssa, maailmasta löytyy pariskuntia, jotka ovat onnistuneet ratkaisemaan saman ongelman onnistuneesti. Vastoinkäymisen jälkeen heidän suhteensa on yleensä ollut entistä läheisempi ja rakkaudellisempi.

Tiedän myös tapauksia joissa pariskunta on onnistunut ylittämään ja kääntämään voitoksi kumppanin vakavan sairauden tai mielenterveysongelman, todella pahan addiktion ja jopa väkivaltaisen ja mustasukkaisen käytöksen. Niiden ylittämiseen on käytännössä aina tarvittu ammattiapua ja usein myös erillään asumista ongelman ratkomisen ajan.

Jutun lopussa on videoita ja linkkejä kirjoituksiin, joissa kerron lisää siitä miten on mahdollista palata rakkauteen hyvin nopeasti (ja olla ajautumatta pois sieltä).

Sitä ennen luettelen eräitä esimerkkejä siitä, miten tyypillisiä ongelmatilanteita voi ratkoa eroamatta.

Väkivalta

Jos suhteesi on päättymässä siksi, että toinen teistä uhkaa toisen tai lasten fyysistä turvallisuutta, silloin on parasta muuttaa eri osoitteisiin ainakin siksi aikaa, että uhkaava puoliso oppii muuttamaan käyttäytymistään sellaiseksi, ettei se satuta ketään.

Tämä on päihdeongelmien ohella ainoa kohta, jossa suhteen pelastaminen edellyttää ongelmaisen kumppanin omaa halua tunnustaa ongelma ja tehdä sille jotain.

Jos kumppanisi uskoo sinun tai lastesi satuttamisen olevan oikeutettua, on parasta jatkaa matkaa ennen kuin tilanne eskaloituu yhtään enempää.

Apua löytyy neuvolasta ja näiden linkkien takaa.

Väkivallan uhreille (osassa on myös linkkejä väkivaltaisille):
Väestöliiton linkit ja neuvot
Mannerheimin lastensuojeluliiton neuvot ja vinkit
Naistenlinjan vinkit ja linkit

Väkivaltaisille:
Maria-akatemiasta apua väkivaltaisille naisille
Miessakit ry:n lyömätön linja
Jussi-työ miehille

Riitaisuus

Jos suhteesi on päättymässä siksi, että riitelette koko ajan, ehdotan radikaalia ratkaisua: kokeilkaa ainakin kuukauden ajan olla keskustelematta silloin kun toinen teistä on huonolla tuulella.

Tällöin riittää että toinen toteaa ääneen huonon tuulen, jonka jälkeen olette ihan vain suu supussa ja keskitytte omaan suoritukseen kunnes mieliala on taas noussut: teette arkiaskareita, olette lastenne kanssa, ajatte hiljaisuudessa, istutte sohvalla kylki kyljessä, käytte kävelyllä, menette nukkumaan tai kuuntelette musaa, josta kumpikin tykkää.

Sopikaa, että kyseisen testikuukauden ajan jätätte keskustelematta käytännön ongelmista, jotka ovat vaikeuttaneet yhdessä asumista ja lapsista huolehtimista. Jos pelkäätte että ne unohtuvat sillä välin, kumpikin voi kirjoittaa lapulle kaiken mikä ottaa päähän ja säilyttää lappua itsellään.

Testikuukauden aikana käyttäkää tietoisesti hyvän tuulen hetket mukavista asioista puhumiseen, lastenne ihasteluun, kivojen vanhojen muistojen muisteluun, uusien hauskojen muistojen luomiseen, pussailuun tai jopa rakasteluun.

Jos toisen fiilis alkaa hyvän hetken aikana taas laskea, se ei haittaa. Hän saa olla hiljaa, kunnes mieliala taas nousee.

Kuukauden jälkeen voitte kokeilla miettiä hyvällä tuulella ollessanne käytännön ratkaisuja käytännön ongelmiinne, joita esimerkiksi erilaiset siivousstandardit, mieltymykset ja libidot aiheuttavat.

Tätä pelkästä hyvästä fiiliksestä käsin kommunikointia voi kokeilla myös yksin jättämällä kumppanin kiukuttelut omaan arvoonsa ja olematta avautumatta silloin kun itseä ärsyttää tai ahdistaa.

Omat opettajani George ja Linda Pransky kokeilivat tätä ”ei puhuta jos hermostutaan” strategiaa ollessaan ajautumassa eroon.

Meni puoli vuotta ennen kuin he pystyivät keskustelemaan rauhassa ja rakkaudessa suhdetta rasittavista käytännön ongelmista.

Nyt he ovat olleet yli 35 vuotta yhdessä ja opettavat edelleen tässä jutussa kuvattua lähestymistapaa muille pariskunnille ympäri maailmaa.

Georgen parisuhdeopas on paras aiheesta lukemani kirja ja opetti minut lopettamaan rakkaudella kiristämisen. Heidän sivuiltaan löydät kirjan sähkökirjana.

Huomaa, että rakkaustutkija John Gottmanin mukaan kaikissa parisuhteissa on jotain sellaisia ristiriitoja, joita ei voi ratkaista kokonaan. Onnelliset pariskunnat ovat vain oppineet ignoroimaan ongelmia, etsimään niihin aina uusia ratkaisuja tai lyömään ne leikiksi.

Liiallinen päihteiden käyttö

Jos suhteesi on päättymässä siksi, että toinen teistä käyttää liikaa alkoholia tai muita päihteitä ja tajuaa itsekin tämän olevan ongelma, tämän linkin takaa löytyy useita tahoja jotka voivat auttaa raitistumisessa.

Jos kumppani ei ole sitä mieltä että esimerkiksi hänen kaljottelunsa on ongelma vaan edustaa ”mannermaista juomatapaa”, voitte vielä yrittää miettiä hyvällä mielellä ollessanne mitä kumppani päihteiden käytöllä hakee ja voiko saman saavuttaa muuten sekä mitä käytännön ongelmia se perheelle aiheuttaa ja miten ne voi minimoida.

Päihderiippuvaisuus on sairaus, jonka hoitamiseen useimmiten tarvitaan ulkopuolista apua. Jos levollisella mielellä sinusta tuntuu ettet halua enää katsoa kuinka kumppanisi sairaus vaikeuttaa perhe-elämäänne, voi olla parempi päättää suhde ainakin siksi aikaa, että kumppani tajuaa hakea ongelmaansa apua.

Seksin puute

Jos suhteenne on päättymässä eroon, koska toinen ei halua seksiä, ensimmäiseksi on hyvä miettiä onko siihen olemassa jokin selkeä ja korjattavissa oleva syy kuten univaje, fyysinen uupumus, liian alhainen estrogeenitaso imetyksen takia, huomaamatta jäänyt masennus, nettipornoaddiktio tai huono tapa runkata aamuisin niin, ettei illalla enää tee mieli seksiä.

Jos toisen fyysinen kunto on mennyt sellaiseksi, että hän itse tai kumppani kokee sen vastenmieliseksi, todennäköisesti hän ei voi itsekään fyysisesti hyvin. Tällöin voitte miettiä yhdessä rakkaudesta käsin ja tuomitsematta, miten toisen kuntoa voisi kohottaa.

Jos mitään tällaista ei ole vaan seksi on tylsää tai siihen ei tunnu olevan aikaa, järjestäkää aikaa ja tehkää seksistä kiinnostavaa. Lisää ideoita voi löytyä esimerkiksi täältä tai googlaamalla ”piristää seksielämää”.

Pettäminen

Jos suhteenne on päätymässä eroon koska toinen teistä on ajautunut harrastamaan seksiä tai ainakin flirttaamaan turhan innokkaasti jonkun toisen kanssa, kysykää itseltänne: onko tämä hairahdus todellakin niin paljon tärkeämpi asia kuin yhdessä lasten kasvattaminen, koko yhteinen parisuhdehistorianne ja yhdessä entistä paremman suhteen rakentaminen, että sen takia kannattaa erota?

Pettäminenkin on pohjimmiltaan käytännön ongelma, johon on kaikenlaisia käytännön ratkaisuja.

Tällaisia käytännön ratkaisuja ovat mm. se, että pettäjä muistaa mikä hänelle on tärkeintä, katkaisee kaikki välit hoitoonsa, miettii omia motiivejaan pettämisen taustalla, kelaa millainen tapahtumaketju johti tyhmään toimintaan ja ottaa käytännön askeleita varmistaakseen ettei ajaudu enää edes vahingossa pettämisen tielle.

Muita vinkkejä on ettei lähde edes flirttaamaan kenenkään toisen kanssa, ei juo alkoholia tilanteissa joissa mopo voi karata käsistä, viettää kaiken vapaa-ajan perheensä kanssa tehden kivoja asioita yhdessä ja ottaa perheen mukaan pidemmille työmatkoille.

Ei siksi että toinen vaatii niin, vaan koska haluaa luoda kestävän ja rakkaudellisen elinikäisen parisuhteen lastensa vanhemman kanssa.

Toiseen ihastuminen tai rakastuminen

Jos suhteenne on päättymässä eroon koska olet ihastunut tai rakastunut toiseen, odota hetkeä, jolloin olosi on levollinen ja vakaa.

Kokeile muistaa miltä sinusta tuntui aikanaan rakastua lastesi isään tai äitiin. Muistatko miltä tuntui haluta kumppaniasi alkuaikoina kun olitte vielä rakastumisen huumassa?

Tiesitkö että voit vielä kokea näitä tunteita lastesi vanhempaa kohtaan?

Monet eron partaalta pelastuneet ovat hämmästyksekseen huomanneet rakastuneensa kumppaniinsa uudelleen yhtä intohimoisesti kuin suhteen alussa.

Sillä erotuksella että nyt näissä fiiliksissä on entistä enemmän syvyyttä ja voimaa, koska olette melkein menettäneet kaiken ja silti selvinneet yhdessä vastoinkäymisistänne.

Katso yhteisiä lapsianne hetkellä jolloin he ovat sinusta ihanimmillaan — miten iloinen ja ylpeä olet heistä? Miten paljon rakastat heitä? Miten paljon haluat heille hyvää? Miten paljon haluat suojella heitä?

Tajua, että kukaan toinen ihminen maailmassa ei tule ikinä jakamaan näitä tunteita yhteisiä lapsianne kohtaan samalla tavalla kuin se henkilö, jonka kanssa heidät teit. Näiden lasten kautta heidän äitinsä tai isänsä tulee aina olemaan elämässäsi, halusit tai et.

Mieti kaikkia niitä aikoja, jotka joutuisit olemaan lapsistasi erossa jos nyt eroatte. Lastesi ikävää sinua tai toista vanhempaa kohtaan. Hämmennystä ja surua siitä, etteivät isä ja äiti enää ole yhdessä.

Tiedän miten jännittävältä ja helpottavalta ajatus uuteen suhteeseen hypäämisestä voi tuntua, kun vanha suhde tuntuu elähtäneeltä, kulahtaneelta tai kuristavalta.

Mutta se, että uusi ihastus tuntuu nyt ihanammalta kuin vanha, ei tarkoita automaattisesti sitä, että uusi suhde tulisi olemaan kokonaisuutena parempi kuin vanha suhde, kunhan se tästä vielä kypsyy.

Ihastuneena ihmismieli maalaa ihastuksen kohteesta ihanamman kuvan kuin millainen toinen oikeasti on.

Niin mielesi teki lastesi vanhemmankin kohdalla suhteenne alussa. Aikanaan kiinnitit huomiota vain kumppanisi hyviin puoliin samalla tavalla kuin tuijotat nyt vain uuden ihastuksen paraatipuolta.

Siinä vaiheessa kun tunnet uuden ihastuksesi yhtä hyvin kuin vanhan puolisosi, voi olla että tajuat hänen olevan korkeintaan yhtä hyvä tai monessa suhteessa sinulle epäsopivampi kuin vanha puolisosi.

Se että ajatus uuteen suhteeseen hyppäämisestä tuntuu helpommalta kuin ajatus vanhan suhteen parantamisesta ei todellakaan tarkoita että se tulee olemaan sitä.

Et vain vielä tiedä miten helppoa ja vaivatonta vanhan suhteen korjaaminen voi olla, jos annat itsellesi luvan rakastaa lastesi vanhempaa täysin sydämin. Et tiedä mitä kaikkea vaivaa ja käytännön ongelmaa erostanne tulee seuraamaan — ei vain tulevana vuonna vaan vuosikymmeninä.

Tiedosta myös, että ihastuksesi takia saatat nyt lietsoa itsessäsi vihaa vanhaa puolisoa vastaan, jotta voisit jättää tämän hyvällä omallatunnolla. Niinpä kiinnität nyt huomiota vain hänen huonoihin puoliinsa, liioittelet mielessäsi ongelmianne ja suljet silmäsi kaikelta siltä kauniilta, ihanalta ja hyvältä, mitä suhteessanne on vielä jäljellä.

Et voi aina valita keneen ihastut, mutta voit valita kenen kanssa päätät jakaa elämäsi. Se, että olet ihastunut tai jopa rakastunut johonkuhun, ei tarkoita sitä, että sinun pitää tai kannattaa lähteä kehittämään hänen kanssaan suhdetta.

Ennen kaikkea se ei tarkoita sitä että sinun kannattaa hylätä kaikki se, mitä olit ehtinyt jo edellisen kumppanin kanssa rakentaa: perheen omille pienokaisillesi.

Etkö siis saa erota?

Vain sinä voit elää elämääsi. Vain sinä olet lopulta vastuussa omasta elämästäsi. Kukaan ei voi oikeasti kertoa sinulle saatko erota vai et — en edes minä.

Toivon kuitenkin että tämä kirjoitus olisi pysäyttänyt sinut edes hetkeksi miettimään mitä olet tekemässä ja onko ero sittenkään paras vaihtoehto jos sinulla on pieniä lapsia.

Toivon, että jatkossa et enää oikeuta eroasi lasten hyvinvoinnilla tai vaadi heitä osallistumaan erosta päättämiseen. Se on raukkamaista ja väärin lapsiasi kohtaan, jotka tuntevat jo nyt syyllisyyttä siitä, että teillä menee huonosti. Lapsi kun luulee olevansa maailman napa ja siksi olettaa että parisuhdeongelmanne ovat hänen syynsä.

Ole rehellinen: eroat, koska sinä et halua enää olla suhteessasi.

Eroat koska ajatus uudesta suhteesta on kivempi kuin ajatus vanhan suhteen parantamisesta.

Eroat koska et usko kumppanisi saavan väkivaltaista käytöstään tai päihteiden käyttöä hallintaan.

Eroat koska olet vihainen kumppanillesi siitä ettei hän toimi niin kuin sinä haluat ja haluat näyttää hänelle että olit tosissasi kun sanoit ettet siedä hänen käytöstään.

Eroat koska sinusta on turhauttavaa, nöyryyttävää tai turhaa yrittää pelastaa suhdettanne kun toinen haluaa erota sinusta.

Eroat koska luulet että toisen tehtävä on tehdä sinut onnelliseksi ja saada sinut kokemaan että olet rakastettu toimimalla rakkauden salaisen sääntökirjasi mukaan.

Eroat, koska et tahdo enää rakastaa puolisoasi myös vastoinkäymisissä.

Sinä olet vastuussa suhteenne onnistumisesta

Kuten alussa kerroin, minulla on takana useampi epäonnistunut parisuhde, joista ainakin yhden päättymistä surin ja kaduin hyvin pitkään. Jos olisin tuolloin tiennyt mitä tiedän nyt, suhde olisi voinut hyvinkin kestää ja kukoistaa loppuelämän, niin kuin toivoin sen aikanaan kestävän.

No, en tiennyt, joten siinä mielessä jossittelu oli turhaa.

Onneksi oppi meni perille nykyisen suhteeni aikana.

Olen nyt ollut lasteni isän kanssa yhdessä 6 vuotta. Olen häneen tänään vieläkin rakastuneempi kuin suhteemme ensimmäisinä vuosina.

Koen häntä kohtaan edelleen voimakasta seksuaalista vetoa. Viihdyn hänen kanssaan paremmin kuin kenenkään muun miehen kanssa olen viihtynyt.

Olen joka päivä valtavan kiitollinen ja iloinen siitä, että saamme yhdessä kasvattaa rakkaudella tehtyjä pieniä poikiamme.

Yhteiselämämme ei ole ollut aina näin rakkaudellista.

Suhteen alkuaikoina en vielä tiennyt että minulla on rakkauden salainen sääntökirja.

En huomannut miten itse pilasin suhdettamme tekemällä pikkuasioista ongelmia. En myöskään ymmärtänyt miten järjetöntä on kommunikoida alhaisesta mielentilasta käsin — en, vaikka näin kerta toisensa jälkeen miten villipetotilassa riitely kasvatti äkkiä pikkukinoista megariitoja.

Vanhan sanonnan mukaan tangoon tarvitaan kaksi. Mutta tangossakin toinen tanssijoista johtaa tanssia.

Totta kai rakkauden ja käytännön ongelmien erottaminen toisistaan on helpointa silloin, kun kumpikin kumppaneista tajuaa miten järjetöntä rakkaudella kiristäminen on.

Mutta jo se, että toinen kumppaneista alkaa kommunikoida vain rakkaudellisesta tilasta käsin, voi käynnistää hyvän kierteen, jonka myötä suhteesta kehittyy ajan myötä rakkaudellisempi ja intiimimpi kuin se on koskaan ollut.

Mietitkö miksi juuri sinun pitäisi olla vastuussa suhteenne parantamisesta?

Siksi, että sinä luit tämän ensiksi. Siksi, että sinä rakastat lapsiasi ja haluat heille parasta.

Siksi että parasta mitä voit antaa lapsillesi, on opettaa heille omalla esimerkilläsi, miten on mahdollista ja tärkeää toimia ihmissuhteissa rakkaudesta käsin — ei vihaisesta villipetotilasta käsin.

Siksi että sinä voit tehdä niin.

Onnea matkaan!

sydan

Lisää katsottavaa ja kuunneltavaa:

Tällä vähän alle 30 minuuttia pitkällä videolla kerron kaiken rakkauden salaisesta sääntökirjasta ja siitä, miksi mielestäni on niin tärkeää lopettaa rakkaudella kiristäminen parisuhteissa:

Tällä lähes 34 minuuttia pitkällä videolla kerron miksi riitely on turhaa:

Tässä Maria Jungnerin haastattelussa puhun siitä ”Mistä tietää koska jäädä ja koska lähteä” varsinkin lasten näkökulmasta.

Kirjoituksiani aiheesta:

Onko jo liian myöhäistä palata rakkauteen

Kuinka saada lisää rakkautta

Viisi huonon pariterapian tunnusmerkkiä

Viisi vinkkiä parisuhteeseen

Haluatko miettiä kanssani parisuhdettasi?

Valaisevat ja vapauttavat keskustelut kanssani voivat auttaa näkemään sinun tilanteesi uudessa valossa: https://kutri.net/jasenet//uusiajatus

Kun heitin melkein Renée Zellwegerin pihalle

Otatko toisen vastaan omana itsenään?

”Kat, tule heti tänne. Sinun pitää tulla kertomaan näille tyypeille että niiden pitää lähteä,” pomoni, viisikymppinen miljoonaperijätär, supatti linjan toisessa päässä. Katsoin kelloa. Se oli yli puolenyön.

Asuin Los Angelesissa eikä tämä ollut edes oudoin puhelu, jonka olin saanut pomoltani ensimmäisen kuukauden aikana, jonka olin työskennellyt hänen yksityissihteerinään.

Olin juuri ajanut kaupungin halki kotiin ekologista aatetta ja musiikkia yhdistävistä juhlista, joissa olin ollut pomoni kanssa.

Ekologisuus oli näkynyt lähinnä omahyväisenä ilmeenä Toyota Priuksillaan paikalle saapuneiden D-listan julkkisten, lipevien managerien ja näitä mielistelevien wannabe-tähtien naamalla, kun he napostelivat raakaravinto-cocktailpalojaan ja puhuivat siitä miten ”kasvihuoneilmiö on, niinku, tosi kauhee juttu”.

Musiikki oli ollut indierokkia ties minkä alkuperäiskansan perinnesoittimilla höystettynä. Minuun se ei uponnut, mutta minut paikalle vaatinut pomoni oli ollut onnessaan. Hurmiotilaa saattoivat siivittää saunavihdalta tuoksuvat terveystupakat, joihin hänellä oli lääkärin kirjoittama resepti. 

Ilmeisesti musiikin ja marisätkien magiikka oli lakannut toimimasta.

”Etkö sä voi sanoa niille, että haluat mennä nukkumaan?”

”Mä yritin, mutta ne ei usko mua. Ne vaativat että mä maksan niille taksin,” pomoni valitti ja kertoi sitten kuin suuren paljastuksen: ”JA mä en usko että se nainen on Renée Zellweger.”

Renée Zellweger? Olin vielä vaatteet päällä. Pomon luo Beverly Hillsiin ajaisi Hollywoodista tähän aikaan yöstä alle kymmenessä minuutissa. Vaikka joutuisin kinaamaan vieraiden kanssa vartin, olisin alle puolessa tunnissa takaisin.

”Hyvä on, minä tulen.”

Sunset stripillä pyöri porukkaa baarista toiseen. Valomerkki tulisi vajaan tunnin kuluttua. Kohta kaikki olisivat kotona tai jonkun toisen kotona jatkoilla. Madonnan sanoin Los Angeles oli todellakin kaupunki ihmisille, jotka nukkuvat.

Pomoni esitti yllättynyttä kun astelin hänen miljoonatalonsa avaraan aulaan.

”Kat, mitä sinä täällä?”

Hillitsin haluni pyöritellä silmiäni ja suuntasin huomioni vaivalloisiin vieraisiin. Heitä oli kaksi. 

Toinen oli kääpiöpystykorvansa leijonan näköiseksi trimmannut tyyppi, jonka bravuurinumero oli kiepauttaa ”lentävä leijonansa” remmin avulla ilman halki istumaan kädelleen.  Kun kysyin häneltä mitä muuta koira osasi, hän ei ymmärtänyt kysymystäni. Miten niin mitä muuta?

Toinen oli hiirulaisen oloinen nainen, jonka kanssa olin jutellut itsekin jossain välissä iltaa. Hän oli sitä ihmistyyppiä, joka ei jää kovinkaan vahvasti mieleen. 

Tarkemmin katsottuna hän saattoi hieman muistuttaa Renée Zellwegeriä ja ennen kaikkea kuulosti aika lailla tältä. Mutta minulle oli päivänselvää, ettei hän ollut Renée Zellweger.

Vedin pomon sivummalle.

”Luulitko sä oikeasti että toi on Renée?” kysyin nauruani pidätellen.

”En kai mä muuten olisi sitä tänne kutsunut!”

”Haluatko sä näistä eroon vai et?”

”Ehdottomasti!” pomo sanoi ja häipyi jonkin epämääräisen tekosyyn varjolla makuuhuoneeseensa talon toiseen päähän.

”Okei tyypit, nyt on aika lähteä kotiin”, ilmoitin kaksikolle. 

Nämä olivat hämmästyneitä. 

”Mutta pomosi haluaa meidät tänne.”

Päätin että valehtelu sai tältä illalta riittää. Pomoni tuntien hän ei haluaisi enää koskaan nähdä kumpaakaan näistä ihmisistä. 

Koiratemppu oli nähty tarpeeksi moneen kertaan ja koiranomistaja näytti olevan kiinnostuneempi pomoni viinakaapista kuin viehätysvoimasta. ”Renée” oli osoittautunut pomoni tarpeisiin turhaksi tavikseksi.

Niinpä kerroin heille missä mentiin: pomoni oli muuttanut mieltään ja soittanut minut heittämään heidät ulos, koska… no, sillä tavalla hänen kaltaisensa ihmiset toimivat.

Totuus teki kipeää — varsinkin kun kummallakaan ei kuulemma ollut rahaa taksiin. Kun en taipunut heidän voivottelunsa edessä eikä pomoni palannut takaisin makuuhuoneestaan, ”Renée” muisti yhtäkkiä että hänen luottokortillaan oli sittenkin vielä luottovaraa.

Katsoessani taksin takavaloja kun se ajoi alas Hollywood Hillseiltä minua nauratti edelleen, että pomoni oli koko illan kuvitellut juttelevansa Renée Zellwegerin kanssa. 

Olinkin ihmetellyt miksi hän oli ollut niin valtavan kiinnostunut naisen turinoista, kun yleensä hän oli se joka oli äänessä.

Kuinka usein olin itse syyllistynyt kritiikittömästi fanittamaan jonkun juttuja siksi, että oletin hänen olevan ”joku tärkeä” — vaikka samat jutut ”taviksen” kertomina olisivat kuulostaneet minusta typeriltä tai turhanpäiväisiltä?

Entä kuinka usein olin torjunut toisen vain siksi, ettei hän ollut sellainen, kuin olin omissa mielikuvissani kuvitellut hänen olevan — ja menettänyt mahdollisuuden tutustua häneen sellaisena kuin hän oikeasti oli?

Kuukautta myöhemmin irtisanouduin pomoni palveluksesta. Koko pestini hänen yksityissihteerinään kesti vain kaksi kuukautta, mutta tämä ilta ei mennyt edes 20 hulluimman hetken joukkoon. Siitä huolimatta muistelen näitä aikoja ja pomoani erityisellä lämmöllä ja rakkaudella. Hän jos kuka oli ihminen, joka ei lakannut yllättämästä minua.

Koska viimeksi sinä annoit läheisesi yllättää itsesi?

Entä et fanittanutkaan kritiikittömästi jonkun suositun tyypin juttuja?