Voitko antaa elämän kantaa?

Olen äskettäin havahtunut eläneeni aikamoisessa kuplassa.

En ole tajunnut miten karussa maailmassa monet suomalaiset elävät.

Maailmassa, jossa “jokainen pitäkööt huolen itsestään”.

Maailmassa, jossa “ei kukaan auttanut minuakaan kun oli vaikeaa, miksi minä auttaisin muita?”

Maailmassa, jossa “jos on niin heikko ettei pärjää itse, pitää miettiä ennen kuin laittaa itsensä tilanteeseen, jossa ei pärjää.”

Huhhuh!

Suoraan sanottuna olen ollut äimän käkenä lukiessani tällaisia kommentteja.

Olen toki elämäni aikana törmännyt esimerkiksi perheisiin, joissa voidaan pitää vihaa yllä vuosikausia jostain mitättömästä jutusta ja sen takia kieltäytyä auttamasta muita.

En vain tiennyt, että niin moni ihminen voisi olla omalla naamallaan ja nimellään suorastaan ylpeä siitä, ettei halua auttaa ja tukea heikoilla olevia.

Tajusin, että koska tulen itse toisenlaisesta maailmasta, olen jotenkin sulkenut silmäni tällaiselta “jokainen pärjätköön itse” -ajattelulta.

Viime viikkojen aikana olen nähnyt sitä lähes kaikkialla: poliitikkojen puheissa, kolumneissa ja nettikommentteissa.

Tämä tuskin johtuu siitä, että yleiset asenteet olisivat oikeasti koventuneet vaan todennäköisesti vain siitä, etten ole kiinnittänyt näihin kommentteihin huomiota, koska ne eivät ole sopineet omaan maailmankuvaani.

Auttaminen antaa yltäkylläisen olon

Ehkä vuosi sitten ystäväni linkitti Facebookissa tarinaan afrikkalaisheimosta, jossa koko kylä hoitaa ja kasvattaa lapsia yhdessä. En muista jutusta sen kummempia yksityiskohtia kuin että kommentoin linkkiä tyyliin “tälläinen heimo löytyy myös Etelä-Mäntsälästä”.

Minulla on ollut etuoikeus ja onni kasvaa sellaisten ihmisten keskuudessa, jotka pitävät itsestäänselvyytenä, että heikompia ja hädässä olevia autetaan ja tuetaan.

Ja että vahvimmallakin ihmisellä voi joskus olla hetkiä, jolloin hän on heikoilla.

Äitini on näistä auttajista ehkä kaikkein legendaarisin.

Tunnustan etten nuorempana aina ymmärtänyt miten hän saattoi uhrata kallista työaikaansa roudatakseen vanhaa naapurinmummoa terveyskeskukseen ja apteekkiin.

Hän kuittasi asian sanomalla “Jumala maksaa toiselta momentilta”.

Ja niin se näyttää maksavan. Äitini on usein elämänsä aikana ollut vaikeissa tilanteissa, mutta jotenkin maagisesti asiat ovat aina järjestyneet parhain päin.

Tätä nykyä käytän itsekin sanontaa ajatellessani, että parhaat tekoni elämässäni olen tehnyt silloin, kun en ole olettanut saavani niistä suoraa hyötyä tai etua itselleni.

Se, mitä olen saanut näistä teoista on tunne siitä, että maailmassa on kauneutta ja hyvyyttä.

Kun olen tehnyt tekoni rakkauden ja yltäkylläisyyden tilasta käsin enkä pelosta, ahdistuksesta tai syyllisyydestä, minut on täyttänyt tekoa tehdessä fiilis että “mulla on tähän varaa”.

Se on hyvä fiilis, joka on lisännyt luottamusta itseeni, muihin ja elämään.

Se, että minulla on ollut yltäkylläinen olo ei tarkoita, että minulla olisi ollut esimerkiksi enemmän aikaa kuin hetkellä, jolloin ajattelen stressin ja kiireen vallassa etten ehdi auttaa muita.

Se on tarkoittanut vain sitä, että rakkaudellisessa tilassa näen selkeämmin että valtaosa kaikesta siitä, mikä tuntuu “pakolta” tai “välttämättömyydeltä” tai “tärkeältä” ei oikeasti ole sitä.

Jos sinä olet siinä tilassa, jossa olo on tyyni, vakaa ja levollinen, mieli kirkas ja sydän täynnä rakkautta, mikä silloin tuntuu sinusta olennaiselta, tärkeältä ja arvokkaalta?

Suorittaminen, menestyminen, maine, mammona ja kunnia?

Vai kokemus yhteenkuuluvuudesta ja läheisyydestä toisen ihmisen kanssa?

Että sinulla on kyky ja mahdollisuus tehdä toisen elämä edes hetken ajan helpommaksi?

Että antamalla luvan olla muille heikko ja ottaa vastaan apua, saat oikeuden pyytää ja vastaanottaa apua jos joskus elämä vie sinut pohjalle?

Miksi emme halua auttaa muita?

Olen miettinyt todella paljon sitä, miksi jonkun mielestä on hienoa ajatella, että jokaisen pitää itse pitää itsestään huolta ja pärjätä silloinkin kun ei oikeasti pärjää.

Mitä jos tällainen ihminen ei ole itse saanut kokea miltä tuntuu olla rakastettu?

Entä jos hän ei ole saanut nähdä että joku välittää ja on valmis auttamaan tiukan paikan tullen ilman syyllistämistä tai tuomitsemista?

Laskin huvikseni yhtenä iltana, että jos nyt yhtäkkiä olisin maagisesti ilman ruokaa ja rahaa ja yöpaikkaa, minulla on kännykässäni numero ainakin 80–100 henkilölle, jotka vastaisivat puheluuni, majoittaisivat ja syöttäisivät minut ilomielin.

He ovat vanhempiani, sisaruksiani, isovanhempiani, enojani, setiäni, tätejäni, serkkujani, ystäviä, naapureita, kurssikavereita ja jopa työkavereita.

Kuinka monelle ihmiselle sinä kehtaisit soittaa, jos olisit nyt nälissäsi ilman yöpaikkaa?

Kuinka monen heistä tietäisit ilahtuvan ajatuksesta, että he voivat auttaa sinua?

Entä kuinka monta ihmistä sinä majoittaisit ja ruokkisit ilomielin, jos he olisivat pulassa?

Aloin tehdä listaa ihmisistä, joita voisin auttaa, mutta väsähdin parinsadan paikkeilla. Tosiasiassa ihmisiä on varmasti tuhansia.

Itse asiassa mieleen ei tule kuin muutama tuntemani ihminen, jota en kauhean mielelläni majoittaisi ja ruokkisi — mutta todennäköisesti auttaisin silti, jos he pyytäisivät apua. Ihan vain siksi, että voisin.

Pelkäätkö heikkoutta?

Toinen syy miksi joku ehkä uskoisi, että on parempi pakottaa ihmiset pärjäämään omillaan on se, että hän pelkää heikkoutta.

Uskon, että vastustamme usein raivokkaimmin muissa sitä, mitä pelkäämme eniten itsessämme.

Moni uskoo, että jos autamme toista kun tämä on heikoilla, annamme luvan muille — ja sitä kautta itsellemmekin — heittäytyä täysin avuttomaksi silloinkin, kun siihen ei ole syytä.

Ehkä joku on opettanut heille että heikkous on hävettävää tai halveksittavaa?

Ehkä he ovat joskus kokeneet olevansa heikoilla ja saaneet sen seurauksena osakseen entistä kovempaa kohtelua?

Samoin olen nähnyt monen ylpeilevän sillä, että hän ei ole ollut heikoilla silloinkaan, kun olosuhteet ovat olleet kovat.

Minäkin olen joskus ylpeillyt sillä, miten kova ämmä minä olen.

Ja kyllähän minä olen kova — osaan olla henkisesti sitkeä ja itsepintainen, fyysisesti kestävä ja vahva.

Äiti kertoo usein tarinaa siitä, miten edesmennyt isoäitini sanoi minusta ollessani alle kouluikäisenä isosisko kolmelle nuoremmalle sisarukselle, että “Katri on urhea lapsi”.

Joskus ajattelin sen kuulostavan hienolta.

Nyt se kuulostaa minusta surulliselta. Eihän pienen lapsen kuulu olla urhea!

(Eikä kyllä tarkemmin ajatellen aikuisenkaan.)

Niinä aikoina kun olen eniten ylpeillyt kovuudellani, kestävyydelläni ja urheudellani, olen tehnyt sen uhmassa tai jopa suuttumuksessa, koska olen kokenut, etten ole saanut apua vaikka se olisi sillä hetkellä ollut todella tarpeen.

Ettei elämä kanna — ja siksi minun pitää itse taistella pysyäkseni pinnalla.

Puskea ja painaa vaikka en oikeasti enää jaksa.

Nämä ovat olleet yleensä tilanteita, jolloin olen jostain syystä ollut niin syvällä pimeydessä, etten ole kehdannut pyytää apua tai olen pyytänyt sitä ihmiseltä, jonka mielestä minun pitäisi vain pärjätä.

Kertomalla itselleni että “kyllä minä pärjään” ja “mä olen kova ämmä”, olen saanut tsempattua itseäni jaksamaan silloinkin, kun se on alkanut käydä jo terveyden päälle.

On tietenkin mahdollista, että ihminen, jonka ei anneta koskaan katsoa mihin kaikkeen hän pystyy ihan itse, erehtyy luulemaan että hän on avuttomampi ja heikompi kuin mitä onkaan.

Mutta yhtä hyvin joskus voi käydä niin, että ihminen joka ei anna itsensä nojata toisiin silloin kun siihen on tarvetta, vetää itsensä ja kehonsa turhaan äärirajoille tai niiden yli.

Entä jos elämä kantaa?

Miltä maailma tuntuu sinusta sillä hetkellä, kun ajattelet että “kyllä jokaisen pitää pärjätä omillaan”?

Miltä elämä maistuu kun ajattelet “ei kukaan auttanut minuakaan silloin kun minulla oli vaikeaa”?

Tuntuuko se jotenkin kylmältä, kovalta, karulta, pimeältä tai raskaalta?

“Elämä on kovaa ja ratsuväki raakaa.”

“Life is hard and then you die.”

“Mik’ei tapa, se vahvistaa.”

Miltä tuntuu ajatus siitä, että “minulla on rakkautta, energiaa ja hyvää oloa vaikka muille jakaa”?

Entä ajatus “autan ihan vain huvikseni, koska minulla on siihen mahdollisuus”?

Entä ajatus “elämä kantaa”?

Eikö elämä tunnukin silloin pehmeämmältä, lempeämmältä, valoisammalta, kevyemmältä ja rakkaudellisemmalta?

Elämä on mitä on — se miltä se tuntuu riippuu siitä mitä siitä ajattelet.

Voitko antaa elämän kantaa?

annaelamankantaa

Miksi roudasin yhtenä yönä ventovieraan kotiin?

“Ah jes, kello on vasta kaksi. Mä ehdin nukkua tsägällä kuusi tuntia ennen kuin lapset herättää”, ajattelin kääntäessäni auton Mäkelänkadulle.

Samalla hetkellä huomasin jalkakäytävällä pyörivän mytyn. Siristin silmiäni ja kirosin mielessäni, että olin kiireellä kaverin synttäreille lähtiessäni unohtanut silmälasit kotiin.

Oliko jalkakäytävällä tuulessa pyörivä jätesäkki? Karannut koira? Kaatunut roskis? Ei, se oli ihminen, joka pyrki pystyyn kuin selälleen kaatunut koppakuoriainen.

Vilkaisin peruutuspeiliin — katu oli tyhjä ja tyyppi pyöri yhä maassa. Iskin vilkun oikealle ja ajoin auton jalkakäytävälle. Hämmästynyt nuorimies verkkareissa tuijotti kysyvä katse silmissään, kun juoksin hänen ohitseen mytyn luo.

Maassa möyrivä tyyppi näytti kasarihevarilta. Pitkä vaalea tukka, iso musta takki, pillifarkut. Kumarruin hänen puoleensa.

“Hei, onks kaikki OK?” kysyin lempeästi.

Se on sama kysymys, jonka kysyn aina kun puutun tilanteisiin, joissa saatetaan tarvita apua.

Maassa makaavilta ja kadun kulmassa eksyksissä pyöriviltä kysyn sen lempeästi ja olemus avoimena. Toisiaan töykeästi töniviltä teineiltä ja taloyhtiön pyörätelineitä penkovilta vierailta tivaan tiukasti tullimiehen katseen kera.

Hahmo käänsi kasvonsa minuun päin. Hämmästyksekseni hän olikin kaunis ja humalatilastaan huolimatta asiallisen oloinen keski-ikäinen nainen.

“Mä olen… menossa kotiin. Sinne on yhdeksänsataa metriä,” nainen kertoi.

Katsoin häntä tutkivasti. Tuolla tahdilla nainen olisi perillä aikaisintaan aamulla. Pahimmassa tapauksessa joku ryöstäisi hänet sitä ennen. Tai ehkä jopa raiskaisi.

Kuuntelin yhden sisäänhengityksen ajan sisäistä viisauttani. Sitä syvältä kumpuavaa vakaata fiilistä.

“Mitäpä jos mä veisin sut kotiin? Mulla on auto tossa vieressä,” ehdotin.

Nainen katsoi minua ihmeissään.

“Kyllä… mä…” hän sanoi ja yritti turhaan päästä pystyyn.

“Hei, mä vien sut. Mä en halua ottaa sydämelleni sitä, että sulle tapahtuu jotain,” ilmoitin tyynesti.

Nainen nyökkäsi väsyneenä. Autoin hänet pystyyn ja lähdin taluttamaan häntä kohti autoani. Hän pyyteli anteeksi humalatilaansa.

“Ei tarvitse pyydellä anteeksi. Mäkin olen ollut joskus ihan samassa tilassa,” sanoin ja muistelin kesäyötä viime vuosituhannen lopussa, kun silloinen puolisoni joutui puoliksi taluttamaan, puoliksi kantamaan minut kustantajan bileistä kotiin.

Saatuani naisen autoon kysyin hänen osoitettaan. Kadunnimi oli vieras. Katsoin sen varmuuden vuoksi GoogleMapsista, vaikka nainen sanoi ohjaavansa minut perille. Matkaa oli Googlen mukaan 800 metriä.

“Sä pidät mua tyhmänä,” nainen protestoi.

“Ei, vaan todella humalaisena.”

Naista alkoi naurattaa.

“Se mä kyllä olen.”

Ajoin naisen kotiin oikoreittiä talojen takaa, puistikoiden välistä. Hämeentiellä liikennevalot vilkuttivat keltaista valoa. Autiolla puistoalueella pomppi pupu. Naisen kotitalo oli pimeä, kun pysäköin sen eteen.

Katsoimme kyytiläisen kanssa toisiamme silmiin. Hänen katseensa oli humalatilasta huolimatta vakaa ja kirkas.

“Miksi sä teit tämän?” hän kysyi.

Kuuntelin hetken itseäni. Miksi pysähdyin auttamaan, vaikka olisi ollut helpompaa ajaa kotiin? Miksi otin riskin ja puhuin ventovieraalle, joka olisi voinut suuttua minulle? Miksi autoin, vaikka se oli poissa yöunestani?

Vastaus nousi syvältä sisältäni yhtä vahvana ja varmana kuin hetkeä aiemmin kadulla:

“Koska se oli oikein.”

Nainen nyökkäsi hymyillen ja huokasi.

“Sä olet niin kuin minä.”

Niin olen. Ja niin olet sinäkin. Auta, koska voit. Auta, koska se on oikein.

vieraskotiin