Zombiäiteilyä jo toisessa sukupolvessa

Viime aikoina olen lukenut paljon juttuja siitä, miten nykylapset joutuvat kärsimään kännykkäänsä tuijottavista zombi-vanhemmista.

Eräs äiti laski että hänen kaksospoikansa katsoivat häneen 28 kertaa leikkiessään (ajasta ei ole kyllä tietoa) hakeakseen huomiota.

Tutkimus todistaa: vanhempien älypuhelimen käyttö voi haitata lasten kehitystä.

Ruotsissa vanhemmille jaetaan kännykkäkieltoja.

Olen huomannut saman ilmiön. Kyllä, syyllistyn zombeiluun.

Tänä aamuna tuijottelin silmiin kolmivuotiasta kuopustani, joka selitti minulle miten tykkää äidistä.

Hetkeä myöhemmin ajattelin tällaisten hetkien tärkeyttä ja sitä, miten hyvältä tuntui olla lapselle läsnä.

“Nyt mä vähennän kännykän ja tietokoneen käyttöä silloin kun olen lasten kanssa”, lupasin itselleni.

Samassa mieleeni juolahti oma äitini, joka kasvatti meidät aikana ennen kännyköitä.

Tajusin, että äitini oli zombiäiti.

Kun ajattelen lapsuuttani, yleisin mielikuva äidistä on sellainen, jossa hän lukee tuvan pöydän ääressä lehteä tai kirjaa niin keskittyneesti, ettei näe eikä kuule mitään. Tai hakkaa työhuoneessa kirjoituskonetta itsekseen mutisten kuulematta meitä.

Tunnistan itsessäni saman taipumuksen kadota omiin ajatuksiini — ihan ilman kännykkää tai tietokonettakin. Kyseessä on ylikeskittymistila, josta saan kiittää minulla diagnosoitua tarkkaavuushäiriötä.

Tarkkaavuushäiriö eli ADHD on yhtä periytyvä ominaisuus kuin pituus. Vaikka äitini ei ole käynyt ADHD-tutkimuksissa, ei ole pienintäkään epäilystä siitä, ettenkö olisi perinyt tarkkaavuushäiriötäni häneltä.

Millaista on kasvaa zombiäidin lapsena?

Silloin tällöin äitini zombeilusta oli hyötyä. Kun äiti oli (ja on) ylikeskittymisen tilassa, hän sanoo kaikkeen “joo”.

Niinpä saimme lapsena häneltä helposti luvan mihin vain, kunhan pyysimme sitä silloin, kun äiti oli muissa maailmoissa.

“Äiti, saadaanko me syödä kaikki pullat?”

“Joo.”

“Äiti, saadaanko me mennä katolle?”

“Joo.”

“Äiti, saanko mä hakata Kustia?”

“Joo.”

Useimmiten muistikuviini kirjaan tai kirjoittamiseen uppoutuneesta äitistä liittyy jonkinlainen ei-niin-kiva tunne. Ärtymys, pettymys, turhautuminen.

“Miksei se kuuntele?”

“Mulla on tärkeää asiaa.”

“Miksi se AINA vaan lukee tai tekee töitä?”

Äidin puolustukseksi on sanottava, että hän kompensoi poissaolevuuttaan olemalla erittäin intensiivisesti läsnä, kun tulimme koulusta. Silloin hän piti meille gestapo-tason kuulustelun siitä, miten päivä oli mennyt. Niihin muistoihin liittyy turvallinen fiilis.

Samoin hän luki meille joka ilta iltasadun, lausui iltarukouksen ja sen jälkeen lauloimme lastenvirren. Siitäkin tuli hyvä ja lämmin fiilis.

Ja jos meillä oli oikea hätä, äidin apuun saattoi — ja voi edelleen — luottaa.

Se, että äiti oli sellainen kuin oli, ei tehnyt kaikista hänen viidestä lapsestaan zombeja. Ainoastaan niistä, jotka perivät hänen neurologiansa.

Some koukuttaa kovemmin kuin skidi

Minulla diagnosoitiin tarkkaavuushäiriö vasta pari vuotta sitten, kun esikoiseni oli jo 4-vuotias.

Syön siihen nykyään lääkettä, joka pitää minut paremmin tässä hetkessä 8-10 tuntia päivässä. Lääke auttaa myös jossain määrin vastustamaan somen seireeninkutsua, mutta ei valitettavasti tee ihan immuuniksi kännykän ja tietokoneen koukuttavuudelle.

Sosiaalinen media, pelit ja klikkauksiin tulonsa perustavat sivustot on suunniteltu mahdollisimman addiktoiviksi. Niiden kehittäjät mittaavat ja testaavat koko ajan miten voisivat saada entistä tehokkaammin käyttäjät koukkuun.

Oman lapsen silmiin katsominen tuntuu hyvältä ja lapsen touhuamisen seuraaminen voi olla hauskaa.

Lapsen tekemiset eivät kuitenkaan tarjoa yhtä usein uutuudenviehätystä kuin netin loputon päivitysvirta, vetoa uteliaisuuteemme samalla tavalla kuin tarkkaan harkityt linkkiotsikot tai anna jatkuvia onnistumiselämyksiä niin kuin pelit.

Jos annat huomiosi mennä sinne mihin se luontaisesti menee, lapsesi tulee aina häviämään älypuhelimellesi. Sori.

Minun ankea arkeni on lapseni ainoa lapsuus

Tiedän omasta kokemuksesta, miten arki voi tuntua tasapaksulta puurtamiselta. Miten kauniista nettikuvista ja kiinnostavista kirjoituksista voi silloin saada iloa ja mielihyvää.

Lasten hoitaminen ei välttämättä tarjoa huikeita onnistumiselämyksiä — varsinkin jos olet äitinä keskivertoa kädettömämpi ja hajamielisempi niin kuin minä. Silloin pelit jotka palkitsevat toistuvilla voitoilla, voivat viedä mukanaan.

Kun jälkikasvu ei katso kauniisti silmiin vaan karjuu täyttä kurkkua ihan vain uhmaikäänsä, tekee mieli paeta jonnekin muualle — vaikka vain sosiaaliseen mediaan ihmettelemään toisten päivityksiä tai keskustelemaan kavereiden kanssa jostain muusta kuin “auto… joo, se on iso hieno auto”.

Mutta vaikka tämä on minun arkeani, muutaman vuoden ajan se, miten minä elän elämääni, vaikuttaa tavallista enemmän yhden tai useamman ihmisen elämään — lapseni tai lasteni lapsuuden kokemuksiin.

Niinpä joudun tänään kysymään itseltäni: millaisen lapsuuden haluan antaa lapselleni?

Uskonko oikeasti että somessa on jotain niin arvokasta, että sen näkeminen on tärkeämpää, kuin hieno hetki lapseni kanssa, joka menee minulta ihan ohi, koska olen nenä kiinni kännykässä?

Lapseni ovat pieniä vain vähän aikaa. Esikoiseni on jo kuusi ja kuopukseni kolme. Ehkä jo 15 vuoden päästä he muuttavat pois kotoa. Sitä ennen he alkavat jo viihtyä enemmän yksin tai kavereiden kanssa.

Ehkä minä voisin uhrata muutaman vuoden ajan hieman kallisarvoista tietokone-, pädi- ja kännykkäaikaa antaakseni lapsilleni paremman lapsuuden.

Voisitko sinä?

ankeaarkilapsuus

Nämä ovat vanhat hyvät ajat

Tänään oli taas yksi Niistä Aamuista. Syysloman jäljiltä lapsia oli vaikea saada heräämään. Jouduin puoliksi väkisin pukemaan niin kaksivuotiaan kuopuksen kuin eskari-ikäisen esikoisen. Koska en ollut laittanut illalla lasten vaatteita ja reppuja valmiiksi, kiersin kotimme ainakin kuusi kertaa ennen kuin olin saanut kaikki kamat kasaan.

Lähdimme liikkeelle melkein myöhässä. Siinä vaiheessa kun odotimme veljen pihassa hänen tyttöjään, olimme ihan oikeasti myöhässä. Päätin heittää ensin isot lapset kauempana olevaan eskariin — laitosaamiainen ei odottaisi. Vasta sen jälkeen roudaisin pikkupupuset perhepäivähoitoon.

Nousevan syysauringon valo sai utuisen maalaismaiseman näyttämään maagiselta. Aika tuntui pysähtyvän.
Kaikki lapset olivat hyvällä tuulella. Nousevan syysauringon valo sai utuisen maalaismaiseman näyttämään maagiselta. Aika tuntui pysähtyvän. Kuuntelin isompien lasten innostunutta keskustelua siitä, millaiset autot he hankkisivat aikuisena, kun mieleeni juolahtivat sanat:

“Nämä ovat vanhat hyvät ajat.”

Nämä ajat, kun lapset ovat pieniä ovat juuri niitä aikoja, joita vanhempani, isovanhempani ja niin monet muut aikuisten lasten vanhemmat muistelevat kaiholla. He käskevät nauttia näistä ajoista, koska ne ovat niin nopeasti ohi.

Kirjailija Gretchen Rubinin sanoin, nämä ovat aikoja, jolloin “päivät ovat pitkiä, mutta vuodet lyhyitä.”

Päivät ovat pitkiä, mutta vuodet lyhyitä.
On niin helppoa mennä mukaan arjen suoritusputkeen, jossa syöksyn tehtävästä toiseen ja sammuttamaan seuraavaa tulipaloa.

Rikkonaisina öinä ja raivoavan kaksivuotiaan kanssa kamppaillessa tulee usein toivoneeksi että lapset kasvaisivat ja elämä helpottaisi.

Miettiessäni mielettömän pitkää työlistaa ja mitä kaikkea olenkaan ehtinyt taas unohtaa, saatan menettää sen tärkeimmän:

pienen hienon hetken, kun kaikki on hyvin.

Kun lapset leikkivät sovussa. Kun liian pitkään kukkunut lapsi vihdoin nukahtaa. Kun esikoinen on tehnyt pihalle liikennevalot tiilistä, tukista ja paperista.

Kun aurinko pilkahtaa puiden takaa. Kun pääsee juomaan aamukahvin silloin kun se on vielä lämmin. Kun pääsee yksin vessaan tai kauppaan.

Entä jos tämä onkin elämäsi parasta aikaa? Voitko antaa itsesi nauttia siitä jo nyt?

[divider icon=”exclamation-sign” style=”none”]

Haluatko saada enemmän irti elämästäsi? Toivotko että voisit lopettaa turhan stressaamisen ja murehtimisen? Unelmoitko kirjan kirjoittamisesta tai pysyvästi laihtumisesta? Hae kutri.net:in VIP-jäseneksi!

Hakuaika päättyy ihan juuri eli keskiviikkona 21.10.2015! Lue lisää täältä.

hyvatajat

Älä tapa lastasi

Tänä aamuna useampi henkilö lähetti minulle viestin jossa kertoi traagisesta kahden lapsen kuolemasta, joita ilmeisesti tutkitaan parhaillaan äidin tekemänä tappona tai murhana.

Tässä vaiheessa jutusta ei tiedetä muuta kuin että lapset ovat alle kouluikäisiä ja perhe oli lastensuojelun asiakastukiperheenä. Toisin sanoen tällä kertaa tällaista tilannetta oli ainakin yritetty ehkäistä ennalta.

Nykypäivänä lasten riski tulla oman vanhemman tappamaksi on joidenkin lähteiden mukaan 18 kertaa pienempi kuin vielä 1950-luvulla. Se on mahtavaa, mutta ei ihan vielä riitä.

Minä haluan ettei kukaan suomalainen vanhempi enää ajaudu pisteeseen, jossa hänestä tuntuu että näin kammottava, lopullinen ja aina turha vaihtoehto on paras mahdollinen vaihtoehto. Ei ole.

SINUN EI KOSKAAN TARVITSE TAI PIDÄ TAPPAA LASTASI!

Lapsen tahallisesti tappamatta oleminen on teoriassa myös hyvin helppoa: älä tapa lapsiasi.

Miten olla tappamatta lapsiaan

Jos olet juuri nyt suuren ahdistuksen vallassa, toimi näin:

Siirrä itsesi turvallisen välimatkan päähän lapsistasi jos yhtään epäilet ettet ehkä pysty estämään itseäsi tekemästä mitään tyhmää.

Jos olet autossa aja tien sivuun, laita hätävilkut päälle, lukitse auto niin etteivät lapset pääse siitä ulos tielle ja kävele vähän matkan päähän autosta pois päin tiestä ja pura ahdistuksesi vaikka huutamalla, itkemällä, polkemalla jalkaa tai makaamalla maassa.

Jos olet kotona lukittaudu vaikka vessaan ja laita vesihana valumaan. Tai kuulokkeet korviin pauhaamaan musiikkia, joka tuntuu sopivan tähän tilanteeseen.

Soita apua. Soita ihmiselle, joka ensimmäisenä tulee mieleen. Jos ketään ei tule mieleen tai et uskalla soittaa kenellekään tutulle tai kukaan ei vastaa, soita hätänumeroon 112.

Sinulla on juuri nyt sisäinen hätätilanne. Hätätilasi on totta, ajatukset, joita sen vallassa ajattelet eivät ole.

Syvällä sisimmässäsi on sisäinen viisaus, joka tietää että tämä ahdistus ja tilanne menee ohi. Että kaikki järjestyy ajallaan ja kaikki kääntyy parhain päin tavallaan, vaikkei juuri nyt siltä tunnukaan.

Aivosi ovat juuri nyt jumissa — ne toimivat kuin säikähtäneellä villipedolla. Siksi kaikki tuntuu mustalta ja epätoivoiselta ja kuolema ainoalta tieltä ulos.

Mutta se johtuu vain siitä, että aivosi ovat jumissa.

Tilanne ei ole koskaan niin epätoivoinen kuin miltä se juuri tällä hetkellä tuntuu.

Nyt sinun pitää vain selvitä tavalla tai toisella läpi tästä hetkestä tappamatta tai satuttamatta ketään — ml. itseäsi.

Keskity hengitykseen. Huuda kurkku suorana jos siltä tuntuu. Hakkaa sohvaa. Hypi paikallasi. Varjonyrkkeile. Tanssi. Kirjoita kaikki kamalat ajatuksesi ulos paperille tai vaikka alla olevalle kaavakkeelle.

SINÄ SELVIÄT. Hengitys ja hetki kerrallaan.

Katso vaikka tämä video odotellessasi että selviät:

Kohta helpottaa. Ihan kohta. Jatka hengittämistä. Kyllä tämä tästä.

Miten minä voisin auttaa vanhempia, jotka haluavat tappaa lapsensa tai perheensä?

Eräät tuttavani haluavat parantaa lastensuojelun tilannetta, joka on nykyisillä resursseilla lähes mahdoton työntekijöille ja sitä kautta asiakkaille.

Tuen heitä parhaani mukaan. Samalla mietin miten voisin omalta osaltani auttaa edes vähän tällaisten tapahtumien ehkäisyssä.

Uskon vertaistuen voimaan. Ajatus siitä, että vanhempi voisi olla edes teoriassa valmis vahingoittamaan lastaan on näköjään niin tabu, että se herättää joissain ihmisissä paljon vihaa. Ymmärrän hyvin että harva uskaltaa puhua aiheesta avoimesti edes netin keskustelufoorumeilla.

Nyt ensi hätään loin kaavakkeen, jolla sinä vanhempi, joka olet ollut tai pelännyt joskus ajautuvasi tilanteeseen, jossa voisit vahingoittaa lapsiasi tavalla tai toisella, voisit jakaa oman tarinasi minun tai muiden kanssa — ilman että kukaan saa tietää kuka olet tai pääsee ainakaan suoraan kommentoimaan tarinaasi.

Luen kaikki tarinat. Kokeilen keksiä niiden pohjalta tapoja tukea vanhempia, jotka ovat epätoivoisessa tilanteessa.

Julkaisen ne viestit, joiden jukaisemiseen olen saanut luvan joko täällä blogissa tai erillisellä sivustolla jonka ehkä perustan asialle.

Jos uskot kirjoittavasi pitkän viestin, suosittelen kirjoittamaan sen ensin toiseen ohjelmaan (esim. word, sähköpostiohjelma, muistiinpano-ohjelma) ja sitten kopioimaan alla oleviin kohtiin, koska joskus tietotekniikka voi pettää.

Miten sinä selvisit pimeästä hetkestä tai ajanjaksosta? Mitä sinä opit? Mitä haluaisit sanoa nyt itsellesi, jos saisit mennä aikakoneella takaisin aikaan, kun kaikki tuntui toivottomalta?

alatapa

Miksi kamalien tekojen ymmärtäminen on tärkeää

Hei sinä, joka ylpeilet sillä, ettet halua tai voi ymmärtää muiden ihmisten toimintaa, jota et hyväksy.  Ajatteletko olevasi jotenkin parempi tai moraalisesti korkeampi ihminen kuin muut?

Mitä jos oletkin sosiaalisilta taidoiltasi toisia huonompi tai henkisesti kehittymätön? Tai mitä jos kärsitkin tietämättäsi persoonallisuushäiriöstä joka vaikeuttaa sinun ja läheistesi elämää?

Luit oikein.

Ihmisen ollessa inhimillisimmillään eli älykkäimmillään, hän pystyy lukemaan hyvin muiden tunteita, ymmärtämään syy- ja seurausyhteyksiä ja hahmottamaan suuria kokonaisuuksia. Hän on tyyni, levollinen ja objektiivinen.

Tämä on myös se tila, jossa oivallamme uusia tapoja ratkaista vanhoja ongelmia.

Ihmisen ollessa villipetomaisimmillaan, hänen aivojensa kehittymättömimmät osat, “liskoaivot” hallitsevat hänen ajatteluaan.

Hän ei pysty tulkitsemaan toisia oikein. Hänen ajattelunsa on mustavalkoista. Hän on tavallista vakuuttuneempi siitä, että hän on oikeassa, vaikka kaikki faktat todistaisivat toista. Hän on vainoharhainen ja valmiina taistelemaan tai pakenemaan.

Villipetotilassa oleva ihminen turvautuu mieluummin vanhoihin ratkaisumalleihin silloinkin kun kokemus on osoittanut ne tehottomiksi.

Jokaisella meillä on hetkiä, jolloin olemme inhimillisimmillämme ja hetkiä, jolloin ajattelemme kuin pelästyneet villipedot.

Osa meistä tunnistaa nämä tilat itsessään ja toimii mieluummin inhimillisestä tilasta käsin. Nämä ihmiset yrittävät “laskea kymmeneen” tai “nukkua yön yli” silloin kun huomaavat ajattelunsa tason laskeneen.

Ylpeillessäsi sillä ettet voi ymmärtää muiden toimintaa kerrot että ajattelet kuin villipeto ja vieläpä uskot että villipetomainen pelkoajattelu on oikein.

Arvaa kuka muu toimii tai on toiminut tästä tilasta käsin?

Hitler ja hänen mustavalkoisen ajattelunsa ostaneet natsit, jotka uskoivat että juutalaiset ovat pahoja ja he ovat hyviä ja siksi heidän toimintansa on oikeutettua.

Putin joka kieltäytyy ymmärtämästä miksi länsimaat tuomitsevat hänen toimintansa mm. Ukrainassa.

Norjassa joukkosurman tehnyt Anders Breivik joka kieltäytyi ymmärtämästä mm. islaminuskoisia ja feministejä.

Kaikki narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kärsivät.

Voi olla että arvostat edellä mainittuja ihmisiä. Siltä varalta ettet tiennyt tätä: valtaosa nk. tavallisista ihmisistä ei arvosta heitä.

Jos et pidä ajatuksesta että oletkin ehkä muita tyhmempi, kehittymättömämpi tai jopa persoonallisuushäiriöinen, koska et halua ymmärtää muita, haastan sinut:

1. Lukemaan KOKO TÄMÄN KIRJOITUKSEN.

2. Kokeilemaan pystyisitkö ehkä mitenkään ymmärtämään mitä yritän sinulle näyttää.

3. Vasta yön yli nukuttuasi kommentoimaan kirjoitustani.

Miten on, oletko viettien ja vihan vallassa toimiva villipeto vai harkitseva ja analyyttinen ihminen?

Kenen mielestä lasten surmaaminen on OK?

Pari viikkoa sitten kirjoittamani juttu siitä, miten voisin kuvitella itsekin ajautuvani ääriolosuhteissa niin epätoivoiseen tekoon kuin Rautavaaralla autokolarissa itsensä ja lapsensa surmannut äiti, herätti niin hirveän kohun että nettisivustoni kaatui.

Kirjoitan jutussa että mikään EI oikeuta naisen tekoa. Suora lainaus alkuperäisestä kirjoituksesta:

“Mikään ei oikeuta Rautavaaran äitiä toimimaan niin kuin hän toimi.”

Siitä huolimatta juttuuni raivokkaimmin reagoivat väittivät kyseisen jutun kommenttiosastolla minun olevan sitä mieltä että lasten surmaaminen olisi hyväksyttävää.

Esimerkiksi näin:

“Mikään tilanne elämässä tai tunne itsessä ei ole oikeutettu syy tappaa kolme viatonta lasta. Se joka puolustaa kyseisen äidin tekoja on täys hirviö ja IMBESILLI.”

*

“Äiti on yksiselitteisesti MURHAAJA ja palakoon helvetin tulessa. Ei mitään ymmärrystä kyseistä hirviötä kohtaan! Jos saman tempun olisi tehnyt mies, hänet tuomittaisiin hirviönä ilman mitään selittelyjä. Tottakai mielenterveysongelmat voidaan nostaa selitykseksi, samoin se että on ihan v…n raskasta lasten kanssa jne. Mutta mikään, ei mikään oikeuta murhaamaan viatonta lasta! tässä tapauksessa useita!”

*

“Tämä kirjoitus oli järkyttävää pa*kaa. Lapset sulta heti pois!
Se on ihan vi*un yks ja sama vaikka sillä äidillä olis ollut mikä tahansa syy ja kuinka tahansa paha uupumus niin se ei oikeuta tappamaan lapsia, eikä ketään.”

Vielä kerran rautalangasta väännettynä näille ja muille vastaavalla tavalla kommentoineille:

Kun joku sanoo ettei mikään oikeuta jotakuta toimimaan niin kuin hän toimi, se tarkoittaa sitä että kyseinen toiminta EI OLE hänen mielestään hyväksyttävää.

Ei, vaikka hän samassa jutussa kertoisi ymmärtävänsä, miten joku voi päätyä tekemään jotain sellaista, mitä hän ei pidä missään olosuhteissa oikeutettuna.

Vielä kerran:

Ymmärtäminen ei ole sama asia kuin hyväksyminen tai suvaitseminen tai salliminen tai jonkin oikeutettuna pitäminen.

Olen siitä lähtien suunnitellut kirjoittavani siitä, miksi joidenkin ihmisten mielestä asioiden, ihmisten ja toiminnan ymmärtäminen on vaarallista.

En kirjoittanut aiheesta tätä ennen, koska en ollut varma olenko oikeasti ymmärtänyt miten joku voisi suorastaan ylpeillä sillä, ettei ymmärrä toisten toimintaa — saati tuomita niitä jotka ainakin yrittävät ymmärtää miksi jotkut tekevät kamalia tekoja.

Onneksi Helsingin Sanomien kokenut politiikan toimittaja Yrjö Rautio riensi avukseni sekavalla kolumnillaan, jossa hän ensinnäkin syyttää vasemmistolaisia naisia perhesurmaajan ymmärtämisestä.

Tästä päättelen, ettei hän tarkoita minua kolumnillaan, koska vanhana maalaistyttönä en ole vähimmässäkään määrin vasemmistoon kallellaan.

Sen sijaan hän avaa minulle ymmärtämättömän ihmisen maailmaa.

Yrjö Rautio toteaa että:

 “Pahimmillakin hirmuteoilla on yhteiskunnallinen taustansa. Ihminen ei valitse perhettä, johon syntyy, eikä muita ihmiseksi kasvamisen edellytyksiään.

Aina voidaan sanoa, että syy on yhteiskunnan tai jonkun muun kuin tekijän. Näin ajateltuna yksikään rikollinen ei ole vastuussa teoistaan – ei edes rikollisista ehkä pahin, lapsenmurhaaja.”

OK, ymmärrän tämän logiikkaketjun, mutta ymmärrän myös miksi Suomen oikeuslaitos ei käytä tällaista logiikkaa miettiessään onko joku rikosvastuussa.

Koska rangaistuksen uhka näyttää auttavan ihmisiä toimimaan tavalla, joka edesauttaa yhteiskuntarauhaa, Suomen rikoslaki lähtee siitä, että on tekoja, joita voidaan pitää rikoksina.

Niiden tekijä on teoista rangaistusvastuussa, jos hän on teon hetkellä täyttänyt viisitoista vuotta ja on syyntakeinen.

Syyntakeisuus tarkoittaa että henkilöllä on kyky tahdonmuodostukseen eli itsenäisiin valintoihin.

Syvässä psykoosissa oleva henkilö ei ole syyntakeinen. Sen sijaan itsensä umpihumalaan juonut on syyntakeinen, koska tila oli hänen oma valintansa.

Ymmärtääkseni tarkoituksella toisen henkilön surmaaminen on Suomen rikoslain mukaan aina rikos, mutta se onko tekijä rangaistusvastuussa riippuu hänen iästään ja syyntakeisuudestaan. Korjatkaa jos olen väärässä.

Omien lasten surmaaminen tarkoituksella on Suomessa aina väärin — oli lapsensa tappanut vanhempi miten pahassa psykoosissa tai hätätilanteessa tahansa.

Minä en ole myöskään nähnyt KENENKÄÄN suomalaisen kirjoittavan netissä tai kuullut kertovan henkilökohtaisesti että hänen mielestään lapsen surmaaminen on hyväksyttävää, oikeutettua tai oikein. 

Ainoa asiayhteys jossa olen nähnyt jonkun joskus puolustavan lapsen surmaamista on ollut jokin vanha ulkomaalainen armomurhakeskustelu, jossa jonkun mielestä vakavasti vammaisen ja vammojen takia kivuista kärsivän lapsen armomurha voisi olla oikeutettua.

Ilmeisesti Yrjö Rautio on kuullut jonkun puolustavan lapsen surmaamista, koska hänen koko kirjoituksensa perustuu olettamukselle, että jonkun mielestä lapsen surmaaminen itsemurhan yhteydessä voi olla OK.

Hän nimittäin kirjoittaa että:

“Ymmärtäminen on eri asia kuin hyväksyminen. Mutta kun kyllin pitkälle ymmärtää, tulee myös hyväksyneeksi. Osa ymmärtäjistä ylitti tämän rajan kirkkaasti.

Ketkä ovat nämä ymmärtäjät, jotka ylittivät tämän rajan? Mistä tiedämme että he ylittivät rajan? Haluan todisteita!

Yritän ymmärtää ymmärtämättömiä

Minä haluan ymmärtää kaikkien ihmisten ajatusmaailmaa.

En siksi että hyväksyisin tai haluaisin hyväksyä heidän valintojaan. En siksi että se on mielestäni humaania. En edes siksi että osoittaisin näin olevani objektiivisempi ja älykkäämpi ihminen kuin ne, jotka eivät kykene ymmärtämään kaikkea inhmiseläimen toimintaa.

Haluan ymmärtää muita, koska pystyn ymmärtämään muita.

Minusta on myös mielenkiintoista ja palkitsevaa ymmärtää millaiset ajatus- ja tapahtumaketjut voivat johtaa tiettyyn lopputulokseen.

Sen lisäksi on lopputuloksia, jotka ovat mielestäni niin kauheita, että haluaisin yrittää omalta osaltani estää niitä jotenkin tapahtumasta. Uskon että tehokkain tapa kauheuksien estämiseen on ensin ymmärtää miten tällaiseen lopputulokseen päädyttiin.

Minun havaintojeni mukaan ymmärtäminen ei johda koskaan suoraan hyväksymiseen. Ymmärrän todella paljon asioita, joita en voi millään tasolla hyväksyä tai nähdä oikeutettuna.

Voinko ymmärtää pedofiilejä?

Moni on kysynyt minulta että jos pystyn ymmärtämään lapsensurmaajan toimintaa, niin pystynkö ymmärtämään myös pedofiilejä.

Olen tavannut elämässäni ainakin kolme kertaa pedofiilin. Kaikkien kohdalla sain kuulla vasta myöhemmin, että kyseisellä henkilöllä oli tuomio joko lapsen hyväksikäytöstä tai sen yrityksestä.

Myönnän, että tiedon kuultuani minun on ollut vaikea kohdata kyseisiä henkilöitä samalla tavalla kuin ennen tietoa. En myöskään halua omien lasteni olevan heidän kanssaan tekemisissä, saati yksin heidän kanssaan.

Ymmärrän, että pedofiili näkee pienet lapset seksuaalisina ja seksikkäinä ja voi mielessään jopa uskotella, että oikeasti lapset nauttisivat seksistä hänen kanssaan.

Ymmärrän, että joissain kulttuureissa sallitaan aikuisten miesten naida 8–14-vuotiaita tyttöjä, koska ko. kulttuurien edustajat uskovat profeettansa naineen lapsivaimon.

Ymmärrän, että joissain maissa on yleistä antaa länsimaalaisten miesten panna rahaa vastaan alaikäisiä lapsia — tai joissain uskonnollisissa yhteisöissä käyttää lapsia seksuaalisesti hyväksi.

Ymmärrän jopa sen, että monet tällaisesta toiminnasta turistikohteessa tai omassa yhteisössään jollain tasolla tietävät ihmiset kääntävät katseensa muualle sen sijaan että puuttuisivat asiaan ja kutsuisivat poliisit paikalle.

Mutta vaikka kuinka ymmärrän miksi näin tapahtuu, en hyväksy tai näe oikeutettuna missään olosuhteissa mitään tällaista toimintaa. En hyväksy edes sen hiljaista hyväksymistä.

Eli jos olisin maassa, jossa lapsiavioliitot ovat sallittuja ja saisin tietää että joku nelikymppinen äijä on naimassa 9-vuotiaan tytön, yrittäisin puuttua asiaan jotenkin.

Lapsien seksuaalinen hyväksikäyttö ja sen hiljainenkin hyväksyminen itkettää, suututtaa ja oksettaa minua. Toivon että saamme muutettua maailmaa niin, että kaikki lapset saavat olla lapsia ilman, että he joutuvat kenenkään seksuaalisen toiminnan kohteeksi.

Ihan samalla tavalla lasten surmaaminen itkettää, suututtaa ja oksettaa minua ja toivon ettei yhtään lasta ikinä enää surmattaisi — ainakaan täällä Suomessa.

Ensimmäinen askel asioiden muuttamiseksi on yrittää ymmärtää miksi jotain tällaista tapahtuu.

Miksi pedofiili haluaa harrastaa seksiä lapsen kanssa? Mikä estää häntä toteuttamasta mielihalujaan? Miksi muut eivät puutu ajoissa pedofiilin toimintaan vaikka epäilisivät jotain tapahtuvan?

Miksi jotkut kulttuurit sallivat lapsiavioliitot? Tai hyväksyvät seksiturismin? Tai sulkevat silmänsä omassa yhteissössään tapahtuvilta väärinkäytöksiltä?

Ymmärtäminen ei ole sama asia kuin samaistuminen

Samaistuminen tarkoittaa sitä, että pystyn kuvittelemaan mitä toinen miettii mielessään ja miltä hänestä tuntuu.

Minä en pysty samaistumaan pedofiilin ajatusmaailmaan. En, vaikka olen joskus yrittänyt tehdä niin kirjoitusprojektia varten. En pysty millään kuvittelemaan olosuhteita, joissa näkisin lapsen seksikkäänä tai haluttavana tai kuvittelisin että lapsi haluaa harrastaa kanssani seksiä.

Voi olla, että jos pystyisin samaistumaan pedofiilin ajatusmaailmaan, pystyisin auttamaan häntä monipuolisemmin hillitsemään halujensa toimeenpanoa.

Mutta kun en pysty samaistumaan pedofiilien ajatuksiin ja tunteisiin, joudun tyytymään sen ymmärtämiseen, että hän kokee seksuaalista halua lapsia kohtaan eikä välttämättä pysty hillitsemään itseään, jos joutuu liian suureen kiusaukseen.

Siksi ainoat keinot jotka minä voin keksiä lasten seksuaalisen hyväksikäytön ehkäisemiseksi on pyrkiä tunnistamaan pedofiilit mahdollisimman aikaisin ja pitää heidät riittävän kaukana lapsista.

Itse kannatan seksuaalirikollisten rekisteriä, lakia joka pakottaisi pedofiilit pysymään kaukana kouluista ja lasten leikkipaikoista ja tehtävistä, joissa he ovat läheisessä kontaktissa lapsiin. Mielestäni olisi hyvä asia että tuomittujen pedofiilien nimet ja kasvot olisivat tiedossa.

Sen lisäksi toivon että olisi olemassa jotain sellaisia tukimuotoja pedofiileille, jotka haluavat pitää halunsa kurissa. Tämä ei johdu siitä, että kokisin minkäänlaista sympatiaa pedofiilejä kohtaan vaan siitä, että tällainen tuki voisi auttaa lapsiinsekaantumisten vähentämisessä.

Huomautan myös, että lapsipornon katsominen ei mielestäni ole yhtään sen hyväksyttävämpää kuin että käyttäisi lapsia seksuaalisesti hyväksi. Katsomalla pornoa, jossa lapset joutuvat harrastamaan seksiä olet osasyyllinen siihen, että joku on joskus mennyt tekemään sellaisen videon. Jos kukaan ei katsoisi lapsipornoa, kukaan ei myöskään tekisi sitä.

Jokainen joka katsoo lapsipornoa kiihottuen, on minun kirjoissani pedofiili, vaikkei myöntäisi sitä itselleen.

Ymmärtämättömyys ei ehkäise tekoja

Mutta jos en ymmärtäisi pedofiliaa, voisin kuvitella että se on vain tahdon asia. Niinpä voisin esimerkiksi ajatella, että halu sekaantua lapsiin on Jumalan tapa koetella uskovaista. Niinpä voisin kehottaa uskovaista pedofiili-tuttavaani rukoilemaan Jumalaa että tämä ottaisi häneltä hänen halunsa pois.

Sen jälkeen voisin virheellisesti luottaa siihen, että kun “tämä kaveri on niin harras uskovainen ja katuu tekoaan, niin Jumala parantaa sen niin, ettei hän ikinä (enää) ahdistele lapsia seksuaalisesti”.

Kun kaverini sitten saattaisi itsensä kiusaukseen kokeillakseen uskonsa vahvuutta — ja lankeaisi siihen tuhoisin seurauksin — saattaisin olla shokissa.

Tai jos ajattelen vain että “pedofiilit ovat pahoja ja iljettäviä namusetiä”, voi olla etten tajua että naapurin kiva, fiksu ja reipashenkinen nuori mies on pedofiili ja saattaa lähennellä lastani sopivan paikan tullen.

Jos en ymmärrä miten monet pedofiilit hallitsevat uhrejaan pelottelulla, uhkailulla ja häpeällä, en ehkä tajua mitä lapselleni tapahtuu ennen kuin on liian myöhäistä.

Minä haluan suojella lapsiani seksuaaliselta hyväksikäytöltä. Siksi yritän ymmärtää pedofiilien motiiveja ja toimintaa huomatakseni vaaran merkit ajoissa ja opettaakseni lapseni puolustautumaan pedofiilejä vastaan.

Tässä on hyvä kuvaus pedofiliasta mielenterveysongelmana.

Tässä on hyvä artikkeli siitä miten lapselle voi puhua fiksusti pahoista aikuisista.

Miksi ymmärtämätön pelkää hyväksyntää?

Yritän nyt kuvitella millaisissa olosuhteissa minä voisin ajatella, että ymmärtäminen tarkoittaa tai ainakin johtaa jonkin asian hyväksymiseen.

1. Onko jonkun mielessä ymmärtäminen sama asia kuin hyväksyminen ja suvaitseminen?

Ensinnäkin voisin ajatella että ymmärtäminen tarkoittaa hyväksymistä, jos minun sanastossani ymmärtäminen on sama asia kuin hyväksyminen.

Olen joskus lukenut nettikeskusteluja, joissa jonkin asian hyväksyjää, suvaitsijaa, kannattajaa tai ihailijaa on kutsuttu “ymmärtäjäksi” (ks. esim. Kielikellon esimerkki.)

Jos ymmärtäminen tarkoittaa sinun sanastossasi ihan samaa asiaa kuin hyväksyminen, suvaitseminen, kannattaminen tai ihaileminen, niin ihan vain tiedoksi:

Minä tarkoitan ymmärtämisellä vain ja ainoastaan sitä, että näkee syy- ja seuraus-yhteydet eri asioiden ja tapahtumien välillä.

Minun sanastossani ymmärtäminen ei ole edes sama asia kuin samaistuminen.

2. Pelkääkö joku että ymmärtäminen “pakottaa” hänet hyväksymään asioita — ja ainoa tapa olla hyväksymättä jotain on olla ymmärtämättä sitä?

Yrjö Raution mukaan ymmärtäminen voi johtaa hyväksymiseen. Niinpä voitaneen päätellä, että hänen maailmassaan ymmärtäminen ja hyväksyminen ovat kaksi eri asiaa.

Hänen kolumninsa mukaan ymmärtäminen johtaa — joskus ilmeisesti puolivahingossa — hyväksymiseen.

Millainen ihminen minun pitäisi olla, että ajattelisin tai jopa pelkäisin ymmärtämisen johtavan hyväksymiseen?

Pitäisikö minun olettaa, että kaikki mitä ymmärrän on hyvää ja hyväksyttävää ja kaikki mitä en ymmärrä on pahaa ja paheksuttavaa?

Ja että ainoa tapa olla hyväksymättä jotain on olla ymmärtämättä sitä?

Myönnän, että tämä on minusta todella outo ajatus, mutta kun seuraan jotain nettikeskusteluja, mieleen tulee että jotkut ihan oikeasti luulevat että jonkin asian ymmärtäminen “pakottaa” heidät hyväksymään sen.

Onko ymmärtämisen pelkääjä pohjimmiltaan yliempaattinen ja omista ajatuksistaan niin epävarma ihminen, ettei hän voi asettua toisen näkökulmaan ilman, että se jotenkin sivuuttaa tai ohittaa hänen alkuperäisen näkökulmansa?

Vai olenko minä ehkä jotenkin empatiakyvytön, kun voin ymmärtää toisen ihmisen sisäistä logiikkaa, joskus jopa samaistua siihen hetkeksi ja silti olla sitä mieltä että oma alkuperäinen näkökulmani on toimivampi tai järkevämpi?

3. Pelkääkö ymmärtämisen vastustaja että ymmärtäminen antaa hänelle tai hänen läheiselleen luvan toimia väärin?

Kun vihaiset ja usein alatyyliset kommentit siitä miten “lapsensurmaa ei voi mitenkään ymmärtää” alkoivat tukkia Facebook-sivuni ja kommenttiosioni, mieleeni juolahti että olin osunut nyt johonkin hyvin arkaan paikkaan.

Mietin olivatko nämä raivokkaimmat kommentoijat tunnistaneet jollain tasolla itsessään tai läheisessään mahdollisuuden tällaiseen käytökseen ja pelkäsivät, että jos he eivät tuomitse ajatusta ihan totaalisesti, hekin saattaisivat tappaa lapsensa.

Entä jos äiti joka kieltäytyy pitämästä edes mahdollisena, että voisi ikinä vahingoittaa lapsiaan pelkää, että jos sellainen ajatus joskus juolahtaisi hänen mieleensä, hän ei pystyisi hillitsemään itseään?

Niinpä hän mieluummin kertoo itselleen että ajatus on aivan totaalisen kauhea ja tuomittava ja käsittämätön, jotta ajatus ei ikinä vahingossakaan juolahtaisi hänen mieleensä.

Minulla on hyviä uutisia: vaikka mieleesi joskus juolahtaisi ajatus että sinun pitää tappaa itsesi tai lapsesi, se on vain ajatus, joka kertoo siitä, että olet villipetotilassa, jossa ajattelusi ei toimi.

Kyllä, olet samassa tilassa silloin kun koet että on vaarallista ymmärtää kauheita tekoja tehneitä ihmisiä. Tämä tila menee ohi. Tärkeintä on, ettet tee mitään niin kauan kuin sinusta tuntuu että olet umpikujassa, maailma on vaarallinen paikka ja kaikki kaatuu päälle.

Tai että mies joka ei halua edes yrittää ymmärtää sitä että joku nainen voisi tappaa lapsensa siksi että on uuvuksissa ja sekaisin ja kokee ettei saa puolisolta tukea, tunteekin salaa huonoa omaatuntoa siitä, ettei ole ottanut vakavasti vaimonsa valituksia uupumuksesta tai vaatimuksia osallistua lastenhoitoon?

Niinpä hän lievittää huonoa omaatuntoaan kertomalla itselleen että “ainoa mahdollinen syy siihen että se nainen tappoi lapsensa oli mustasukkaisen narsistiämmän kosto miehelleen — sillä vaikka mun lasten äiti aina pyytää lastenhoitoapua, niin ei se ikinä tekisi mitään noin hullua vaikka olisi kuinka sekaisin.”

Voi hyvinkin olla ettei apua pyytävä läheinen ikinä ajaudu niin epätoivoiseen tilaan, että kuvittelee lasten ja oman hengen riistämisen olevan paras vaihtoehto — mutta se ei tarkoita sitä etteikö hänen pyyntöään kannattaisi ottaa vakavasti.

4. Eikö hän oikeasti kykene ymmärtämään muiden ajatuksia ja tunteita — ja olettaa virheellisesti ymmärtämättömyyden olevan normaalia?

Neljäs vaihtoehto jonka keksin on se, että ymmärtämättömyydellään ylpeilevä henkilö ei ihan oikeasti pysty samaistumaan muiden ajatuksiin ja tunteisiin, jos toinen ei toimi täsmälleen niin kuin hän.

Tämä voi johtua esimerkiksi synnynnäisestä neurologisesta poikkeavuudesta tai lapsuudessa pieleen menneistä vuorovaikutussuhteista.

Sosiaalisilta kyvyiltään normaalit ihmiset nimittäin pystyvät ymmärtämään  muiden ajatuksia, tunteita ja toimintaa myös silloin, kun ne poikkeavat siitä miten he itse ajattelevat, tuntevat ja toimivat.

Jos törmäät usein siihen, ettet ymmärrä muiden ajatuksia, tunteita tai toimintaa, voi olla että sinulla on neurologinen poikkeavuus, puutteelliset sosiaaliset taidot tai persoonallisuushäiriö.

Esimerkiksi narsistinen persoona ei ole empaattinen.

“Empatialla tarkoitetaan myötätuntoa ja kykyä asettua toisen ihmisen asemaan ja ymmärtää sekä tulkita toisen tunteita. Myötätunnolla tarkoitetaan ihmisen asennetta, jossa toisen etu on tärkeämpi kuin oma hyöty.

[…]

Empaattinen ihminen ymmärtää toisen yksilön ajattelun, kokemukset ja tunteet. Hän pystyy myös hahmottamaan ja ymmärtämään sitä, miksi tämä toimii niin kuin toimii.

[…]

Narsistilla ei ole lähes ollenkaan tai ollenkaan myötäelämisen ja empatian kykyjä ja häneltä puuttuu syyllisyydentunne. Tämän vuoksi hän kokee toisiin ihmisiin kohdistamansa loukkaukset hyväksyttäviksi. Empatian puute tekee narsistista erityisen julman muita ihmisiä kohtaan. Hän tiedostaa loukkaavansa ja satuttavansa muita, mutta hän ei välitä tästä, sillä hänellä on mielestään täysi oikeus loukata ihmisiä tarvittaessa. Hän saattaa kokea esimerkiksi velvollisuudekseen sanoa, mikä toisessa ei miellytä, koska muut eivät uskalla puhua tästä suoraan. Narsisti ei kadu tekemisiään tai sanomisiaan.”

Lähde: Narsistien tuki

Hyväksyminen ei edellytä ymmärtämistä

Hyväksytkö sen, että Suomessa on oikeanpuoleinen liikenne?

Tiedätkö miksi meillä on oikeanpuoleinen liikenne? Jos et tiedä, miten voit ymmärtää näitä syitä? Ja silti hyväksyt oikeanpuoleisen liikenteen.

Hyväksytkö sen että syömme haarukalla ja veitsellä emmekä esimerkiksi syömäpuikoilla? Ymmärrätkö miksi syömme haarukalla ja veitsellä vaikka aasialaiset pystyvät syömään vähintään yhtä sujuvasti puikoillaan?

Hyväksytkö sen että meillä on presidentti eikä kuningasta? Ymmärrätkö miksi meillä on presidentti?

Sinä hyväksyt elämäsi aikana valtavan määrän asioita ja olosuhteita ilman että ymmärrät miksi ne ovat niin kuin ne ovat. Eikä siinä mitään — jatkuva asioiden kyseenalaistaminen tekisi elämän turhan vaikeaksi ja raskaaksi.

Mutta huomaatko miten hyväksyminen ei edellytä ymmärrystä? Vain hyväksymistä.

Ymmärränkö ymmärtämättömiä

En tiedä pystynkö oikeasti ymmärtämään niitä, jotka eivät halua ymmärtää muiden ihmisten toimintaa ja vaikuttimia.

Veikkaan, että vaikka ymmärtäisin heidän ajatusmaailmaansa vieläkin paremmin, en tule hyväksymään, arvostamaan tai kannattamaan sitä, että kieltäydymme ymmärtämästä toisiamme ja toisten ihmisten toimintaa.

En usko koskaan arvostavani tai pitäväni fiksuna että joku ylpeilee sillä ettei ymmärrä muita ihmisiä.

Minusta se on suoraan sanottuna lapsellista, ylimielistä, pikkusieluista ja kertoo mustavalkoisesta maailmankuvasta, jossa ihmiset ovat vain hyviä tai pahoja. Pahimmillaan se voi kertoa neurologisesta poikkeamasta tai persoonallisuushäiriöstä.

Vaikka en hyväksy sitä että joku ei halua ymmärtää muita — ja on siitä vieläpä ylpeä — en tuomitse niitä, jotka niin ajattelevat.

Ymmärrän, ettei hekin tekevät vain niin kuin parhaaksi näkevät niillä henkisillä resursseilla ja sillä ymmärryksellä joka heillä on.

Toivon, että tämä kirjoitus olisi saanut sinut kyseenalaistamaan ymmärtämättömyyttä.

Miten on, voisitko edes kokeilla yrittää muiden ihmisten toimintaa silloinkin kun et pidä siitä?

Tai voisitko ainakin lopettaa sillä ylpeilyn, ettet suostu ymmärtämään muita?

ymmartamatonnarsisti

Et eroa koska se on “lastesi parhaaksi”

Sen kunniaksi että tänään isänpäivänä ihan liian monet isät juhlivat isyyttään ilman lapsiaan, haluan ottaa esiin kipeän aiheen, joka on mietityttänyt minua vuosia.

Oletko eroamassa tai juuri eronnut ja kerrot itsellesi ja muille tehneesi sen, koska se oli “lasten parhaaksi”? Mitä jos olet väärässä ja oletkin satuttamassa lapsiasi pahemmin kuin koskaan ennen?

Varoitus: tämä kirjoitus voi pahoittaa mielesi

Mietin pitkään tämän kirjoituksen kirjoittamista, koska en halua syyllistää ihmisiä, jotka ovat jo tehneet peruuttamattomia ratkaisuja.

Jos omasta erostasi lastesi toisesta vanhemmasta on jo aikaa ja tilanne on  niin pitkällä, ettei paluuseen ole edes teoriassa mitään mahdollisuutta (eli esimerkiksi toinen on jo uusissa naimisissa tai tehnyt uuden kumppanin kanssa lapsia), jätä tämä kirjoitus lukematta!!!

Toivon että olet jo tehnyt surutyön erosta ja hyväksynyt sen, että asiat menivät niin kuin olivat mennäkseen. Mielestäni on turhaa käyttää enää yhtään hetkeä sen miettimiseen mitä olisit voinut tehdä toisin.

Jos sen sijaan olet juuri alkanut miettiä eroa, toivon että luet tämän kirjoituksen, vaikka totuus voi ensialkuun tehdä kipeää.

Edesmenneen isoäitini mukaan “jok’ei mieltään pahoita, se ei tapojaan paranna.”

Toivon tämän kirjoituksen saavan sinut näkemään, ettei eroaminen ehkä olekaan ainoa tai paras ratkaisu.

Jos ei muuta, toivon, että lopetat eron oikeuttamisen lapsilla, koska se on väärin ja hirvittävän epäreilua heitä kohtaan.

Et ole eroamassa koska ajattelet lastesi parasta vaan koska et halua enää itse jatkaa parisuhteessasi.

Onko ero oikeasti ainoa vaihtoehtosi?

“Pienten lasten vanhempia pitäisi kieltää edes miettimästä eroa ennen kuin heidän nuorin lapsensa on vähintään kolmevuotias”, eräs henkilö sanoi minulle äskettäin.

Hän oli itse eronnut vuosia aikaisemmin, kun hänen omat lapsensa olivat olleet pieniä. Vaikka välit exään olivat asialliset, hän mietti usein oliko hän ehkä tehnyt aikanaan virheen erotessaan lastensa vanhemmasta koska luuli sen olevan “lasten parhaaksi”.

Kyllä oli.

Kun luen eronneiden pienten lasten vanhempien antamia haastatteluja tai kuuntelen tuttujen juttuja eroistaan, ihmettelen miksi niin monet pitävät itsestäänselvyytenä, että riitely, “erilleen kasvaminen” tai jopa toisen kumppanin rakastuminen kolmanteen henkilöön ovat niin ylitsepääsemättömiä ongelmia, että on parempi erota kuin kokeilla yhä uusia tapoja ratkaista nämä ongelmat?

Miksi “riitelyn takia” eroavat pienten lasten vanhemmat puhuvat erosta ikään kuin heillä olisi ollut vain kaksi vaihtoehtoa:

  1. Jatkaa riitaisaa suhdetta jolloin “lapset kärsivät” vanhempien riitelystä.
  2. Erota, jolloin lasten ei tarvitse kärsiä vanhempien riitelystä (vaan siitä että he joutuvat olemaan jatkuvasti erossa toisesta vanhemmasta).

Mihin ihmeeseen unohtui KOLMAS ja useimmiten paras vaihtoehto: lopettaa riitely, palata rakkauteen ja näin opettaa lapsille, että vaikka välillä ihmiset ajautuvat pisteeseen, jossa tilanne voi näyttää epätoivoiselta, aina on mahdollista pelastaa suhde?

Jos olet alunperin parisuhteeseen mennessäsi ja lapsia tehdessäsi kokenut rakkautta ja läheisyyttä kumppaniasi kohtaan, voit kokea sitä uudestaan, vaikka tässä välissä olisit tuntenut olevasi valovuosien päässä hänestä.

Minun maailmassani se, että on käynyt yhdellä tai jopa kahdella (usein summamutikassa valitulla) terapeutilla yrittämässä “pelastaa suhdetta” ei tarkoita automaattisesti sitä, että on “tehnyt kaikkensa” suhteen eteen.

Usein terapeutille mentäessä toinen kumppaneista on jo salaa päättänyt erota ja lähtee terapeutille vain voidakseen sanoa että “kyllä mä yritin”.

Pahimmillaan ongelmahakuinen terapeutti ajaa pariskunnan syvemmälle kriisiin keskittymällä siihen mikä on pielessä sen sijaan että keskittyisi siihen mikä toimii. Jos terapia ei heti saa teitä tuntemaan oloanne läheisemmäksi, vaihda terapeuttia.

Minun maailmassani kaikkensa yrittäminen ei tarkoita sitä, että yrittää hampaat irvessä kestää sietämättömältä tuntuvaa tilannetta, vaan sitä että antaa itsensä rakastaa toista ehdoitta ja avoimin sydämin, päästää irti kaunasta ja ylpeydestä ja toimii rakkauden tilasta käsin suhteen eteen myös silloin kun toinen ei niin tee.

Minun maailmassani kaikkensa yrittäminen tarkoittaa sitä ettei luovuta toivoa suhteen pelastumisen puolesta ennen kuin toinen on niin syvällä uudessa suhteessa, ettei sieltä ole enää paluuta (eli on mennyt naimisiin tai saanut uuden lapsen).

Minä väitän, että ainakin niissä parisuhteissa joissa ollaan eroamassa jatkuvan riitelyn tai erilleen kasvamisen takia, tällä lähestymistavalla on mahdollista päästä takaisin rakkauteen hyvinkin nopeasti jopa silloin, kun toinen ei ensialkuun lähde mukaan.

Se toimii erityisen hyvin silloin, kun toinen on erehtynyt pettämään ja katuu tekoaan. Se voi auttaa silloinkin toinen on rakastumassa toiseen.

Huomio! jos kumppanin toiminta uhkaa perheenjäsenten fyysistä hyvinvointia tai vaikeuttaa dramaattisesti arkea eikä kumppani halua edes harkita tapojensa muuttamista ja avun hakemista, silloin yleensä on järkevintä päättää suhde.

Mutta tällöinkään ei asiasta lapsia puhuessasi ole hyvä käyttää syynä ensisijaisesti “lasten parasta” vaan koko perheen hyvinvointia, koska muuten annat lastesi ymmärtää että sinä kyllä voisit sietää pidempään kurjia oloja jos lapsiasi ei olisi olemassa.

Jokainen lyönti on turha ja väärin ja kertoo siitä ettei henkilön kyky hallita käytöstään aggressiivisena ole riittävä. Pelkkä rakkaus ei auta tähän ongelmaan — siksi siihen kannattaa hakea apua jo ensimmäisen lyönnin jälkeen tai aikaisemmin, jos on syytä epäillä että mopo on karkaamassa käsistä.

Päihderiippuvuudet ja vakavat mielisairaudet kuten skitsofrenia ovat sairauksia jotka vaativat hoitoa eivätkä parane itsestään vaikka kuinka rakastaisit kumppaniasi ja hän rakastaisi sinua.

Miksi eroamista pidetään niin usein parhaana vaihtoehtona?

Olen avioerolapsi ja itse eronnut useamman kerran — luojan kiitos tuolloin vielä lapsettomana.

Väitän että kyseenalaistamme niin harvoin eroamisen mielekkyyttä, koska näemme niin harvoin pariskuntia, jotka olisivat olleet eron partaalla — tai jopa ehtineet erota — ja sitten palaisivat uudestaan yhteen.

Tämä ei johdu siitä etteikö heitä olisi — tunnen itse useita kymmeniä tällaisia pariskuntia — vaan siitä, että usein nämä kriisit tapahtuvat kulissien takana, muilta salassa.

Kun pariskunta sitten palaa rakkauteen ja jatkaa suhdettaan entistä läheisempänä, muu maailma on täysin tietämätön siitä, miten lähellä tuhoa pariskunta kävi.

Sen sijaan pariskunnat, jotka eivät anna itsensä palata rakkauteen eroavat, jolloin kenellekään ei jää epäselväksi, että suhteessa oli kriisi.

Koska kaikki eronneet pariskunnat ovat olleet kriisissä, monet olettavat virheellisesti että kaikki kriisit johtavat automaattisesti eroon. Niinpä he luovuttavat liian helposti kun suhteeseen ilmaantuu ongelmia, joita he eivät osaa heti ratkoa.

Kun eronneet kaverit ja julkkikset vielä selittävät eroaan sillä että “kasvoimme erilleen” tai “suhteesta oli kadonnut intohimo” tai “riitelimme koko ajan”, moni vastaavia ongelmia kohtaava luulee virheellisesti että tällaiset ongelmat ovat luonnostaan jotenkin ylitsepääsemättömiä.

“Jos tuo ihailemani ihminen ei onnistunut lopettamaan riitelyä, miten minä muka pystyn siihen?”

Ihmismielen luonteeseen kuuluu selitellä omia tekojaan parhain päin — varsinkin muille kasvojen menettämisen pelossa. Kuinka usein itse kehtaat sanoa julkisesti tehneesi emämunauksen?

Niinpä useimmat eronneet keskittyvät eron jälkeen vakuuttamaan itselleen ja muille miten se oli lopulta kaikkien kannalta paras päätös, vaikka heidän pankkitilinsä, sosiaalinen elämänsä ja lastensa suru ei puhu sen puolesta.

Näin eroa suunnittelevat luulevat että avioerot ovat läpihuutojuttu ja oikeasti “lasten parhaaksi”.

Tulevina vuosina he saavat itse todeta että eroaminen silloin kun kuvioissa on lapsia on raskasta, tuskallista ja vaikeaa ja tekee pahaa lapsille tulevina vuosina ja vuosikymmeninä enemmän kuin vanhemmat osasivat arvatakaan.

Ero voi tuntua paremmalta vaihtoehdolta kuin suhteen korjaaminen myös siksi, että luulemme parisuhdekriiseistä selviämisen vaativan valtavasti töitä, aikaa, itkua ja hammastenkiristystä.

Jos on jo ihan uuvuksissa jatkuvista ristiriidoista, ajatus suhteen puolesta taistelemisesta ilman takuuta onnistumisesta tuntuu paljon raskaammalta kuin ajatus luovuttamisesta ja nollasta aloittamisesta.

Minä olen aloittanut elämäni tyhjältä pöydältä yhteensä neljä kertaa, jos lasketaan mukaan myös ensimmäinen kerta kun muutin pois lapsuudenkodistani.

Voin kertoa että vaikka avioero olisi “helppo” ja tapahtuisi ilman lapsia, se on hirvittävän paljon raskaampaa, työläämpää ja kalliimpaa kuin mitä osaat ikinä kuvitella. Vielä vuosien päästä saatat törmätä kiusallisiin sosiaalisiin tilanteisiin tai käytännön vaikeuksiin siksi, että olet eronnut.

Viimeisen eroni jälkeen päätin, että jos vielä kerran menisin suhteeseen, en luovuttaisi niin helposti vaan tekisin kaikkeni sen eteen, että suhde onnistuisi.

Ainakin ensimmäisen kuuden vuoden perusteella voin kertoa sen kannattaneen.

Parisuhteet ovat tahdon asia, eivät rakkauden asia

Äitini pitää jokaisissa häissä joissa hän on vieraana saman puheen.

Hän muistuttaa tuoretta avioparia siitä, että alttarilla pappi ei kysy “rakastatko” vaan “tahdotko”.

Jos parisuhteiden onnistuminen olisi pelkästään rakkauden varassa, yksikään parisuhde ei ikinä selviäsi paria vuotta pidemmälle.

Parisuhteessa pysyminen edellyttää, että päätät olla suhteessa tänäänkin, kun kaikki ei mene putkeen ja kumppanin naama ärsyttää.

Siksi olen itse antanut tatuoida puolisoni nimen ranteeseeni. Se muistuttaa minua kaikkein vaikeimpinakin aikoina siitä, että olen sitoutunut tekemään kaikkeni tämän suhteen eteen. En ole luvannut sitä kumppanilleni, vaan itselleni.

Joka ikinen päivä sinulle tulee kymmeniä hetkiä, jolloin et koe rakkautta vaan olet jotenkin huonossa fiiliksessä — levoton, lamaantunut, kiireinen, tylsistynyt, alavireinen, stressaantunut, surullinen, ahdistunut, hermostunut, väsynyt, pelokas, säikähtänyt, aggressiivinen tai raivostunut.

Useimmiten näiden “hälytystilojen” taustalla on yksi tai useampi fysiologinen syy: vireystason tai verensokerin lasku, jano, krapula, tupakoitsijan “nikkarit”, hormonitasojen heilahtelu, äskettäin syödyn aterian tuottama sykkeen nousu (jota et tunnista yliherkkyyden aiheuttamaksi) ja/tai muut vastaavat kehossa tapahtuvat reaktiot.

Jos joku silloin kysyy rakastatko puolisoasi, saatat vastata “totta kai rakastan”, mutta vastauksesi perustuu tuolloin tietoon, ei siihen että sillä hetkellä sydämesi olisi niin täynnä rakkautta.

Jokaisessa suhteessa tulee hetkiä ja joskus jopa pidempiä aikoja, jolloin yksi tai kumpikaan kumppaneista ei ole rakkauden tilassa.

Onnistuneissa ja onnellisissa parisuhteissa kumppanit tunnistavat mielentilan laskun itsessään, eivät pidä huonoa fiilistä merkkinä parisuhteen paskuudesta vaan joko etsivät syytä huonoon oloon parisuhteen ulkopuolelta tai jättävät tunnetilan omaan arvoonsa.

Eroon ajautuvissa pariskunnissa vähintään toinen päättelee virheellisesti, että kurja fiilis kertoo nimenomaan hänen suhteestaan.

Samalla hetkellisesti rakkaudettomassa tilassa oleva henkilö saattaa olettaa, että hänen kumppaninsa tehtävänä on saada hänet kokemaan rakkautta.

Oletko itse ollut koskaan tilanteessa, jossa koet valtavaa rakkautta sellaista ihmistä kohtaan, joka on sillä hetkellä rakkaudettomassa tilassa? Vaikkapa mielesi pahoittanutta lastasi kohtaan? Tai ystävääsi joka kaksi päivää baari-illan jälkeen itkee sinulle miten hän on ihan yksin maailmassa?

Muistatko miten turhauttavaa on yrittää vakuuttaa toiselle että sinä rakastat häntä ja välität hänestä, kun vakuuttelusi näyttävät kaikuvan kuuroille korville? Se johtuu siitä, että läheisesi on sillä hetkellä hälytystilassa eikä pysty siksi vastaanottamaan rakkautta.

Rakkaudettomassa tilassa oleva eroaja vetää ankeiden fiilisten valtaan joutuessaan esiin rakkauden salaisen sääntökirjan ja alkaa analysoida sen avulla mikä kaikki suhteessa voi olla pielessä.

Kirjan luvusta “rakastava ihminen ei toimi näin” löytyy aivan varmasti jokin kumppanin tekonen, jonka perusteella rakkaudettomassa tilassa oleva henkilö voi lähteä kehittelemään tarinaa siitä kuinka “meidän suhde on niin huono koska tuo toinen käyttäytyy tuolla tavalla.”

“Suhteemme on rakkaudeton, koska kumppani ei koskaan tarjoudu vapaaehtoisesti vahtimaan lapsia.”

Tai “en koe rakkautta koska kumppanini ei arvosta minua ja tiedän sen siitä että hän ei siivoa jälkiään vaikka olen tehnyt selväksi että se on minulle todella tärkeää.”

Tai “jos kumppanini oikeasti rakastaisi minua, hän pitäisi minua niin seksikkäänä, että haluaisi edelleen rakastella kanssani kolme kertaa päivässä niin kuin suhteen alussa, vaikka meillä on nyt kaksi pientä lasta jotka valvottavat meitä ja taloprojekti jota puoliso rakentaa aina kun töiltään ehtii”.

Hän saattaa ensiksi yrittää saada kumppanin muuttamaan käytöstään, koska olettaa, että sitten kun kumppani toimii niin kuin hän haluaa, hän voi palata rakkauteen.

Luullessaan että kumppanin käytös määrää sen miten paljon hän voi kokea rakkautta, eroaja alkaa kiristää itseään ja kumppaniaan rakkauden tunteella.

“En voi kokea rakkautta niin kauan kun hän kohtelee minua näin — koska jos antaisin itseni rakastaa häntä täysin sydämin hänen käytöksestään huolimatta, hän ei ikinä muuttaisi käytöstään — ja jos hän ei ikinä muuta käytöstään, miten voin antaa itseni kokea rakkautta!”

Vaikka tavoite on tavallaan hyvä: päästä takaisin rakkauteen, sen seuraus on päinvastainen: konflikteja, nalkuttamista ja toisistaan vieraantumista.

Nopein tie rakkauteen

Nopein tie rakkauteen on nähdä, että rakkauden tunteet tulevat ja menevät omalla sumealla logiikallaan. Niitä säätelee sisäinen järjestelmämme, joka välillä vie meidät (väärään) hälytystilaan, mutta pyrkii sieltä takaisin rakkauteen aina kun se on mahdollista.

Rakkaudella ei ole itsessään mitään tekemistä kaikkien niiden käytännön ongelmien kanssa, joita jokainen toisten ihmisten kanssa asuva joutuu kohtaamaan.

Siivouksella ei ole lähtökohtaisesti mitään tekemistä rakkauden kanssa vaan ainoastaan ihmisten erilaisten siivousstandardien, kaaoksen sietämisen ja siivoustaitojen kanssa.

Rahankäytöllä ei ole mitään tekemistä rakkauden kanssa vaan ainoastaan ihmisten erilaisten rahankäyttötottumusten, tienaamiskykyjen ja rahaan liittyvien asenteiden kanssa.

Seksilläkään ei pitäisi ole mitään tekemistä rakkauden kanssa vaan ihmisten erilaisten ja vaihtelevien seksihalujen ja mieltymysten kanssa.

Edes väkivallalla ei ole tekemistä rakkauden kanssa, vaan väkivaltaisen henkilön oman aggressiivisuuden ja sen ilmaisun kanssa.

HUOMIO! tämä tarkoittaa sitä, että kun ensimmäistä kertaa väkivallan tekoon syyllistynyt kumppanisi vakuuttaa että rakastaa sinua hän a) voi puhua totta , b) tarvitsee ulkopuolista apua oma aggressionsa hallintaan.

Rakkaus ei auta maagisesti ketään hallitsemaan vihaansa tai ilmaisemaan sitä vähemmän tuhoavasti. Rakkaus voi toimia korkeintaan motivaattorina oman aggression tunnistamiseen ja sen hallitsemisen opetteluun.

Siksi väkivaltaista kumppania joka yrittää aktiivisesti opetella hallitsemaan käytöstään aggressiivisena on useimmiten parempi rakastaa eri osoitteissa asuen kunnes hän on saanut apua ja oppinut toimimaan uudella tavalla.

Jos väkivaltainen puoliso ei itse koe käytöstään ongelmaksi, on usein turvallisempaa lähteä suhteesta kuin jäädä odottamaan käytöksen pahenemista.

Seuraavan kerran kun huomaat ajattelevasi “kumppanini ei rakasta minua” tai “olen rakkaudettomassa suhteessa” tai “en rakasta kumppaniani koska…”, kiinnitä huomiota omaan oloosi. Onko olosi kurja, onneton, surullinen, vihainen tai muuten epämukava?

Tuossa tilassa ollessasi on varmaa vain se, että SINÄ olet juuri nyt rakkaudettomassa tilassa ja kykysi arvioida toisen tunteita, ajatuksia ja kokonaistilannetta on säikähtäneen villipedon tasolla. Voi jopa olla, että samaan aikaan kumppanisi ajattelee sinusta rakkaudellisia ajatuksia.

Lapset haluavat että heidän vanhempansa ovat yhdessä

Jos olette jo pitkään kohdanneet kumppanisi kanssa lähinnä villipetotilasta käsin, voi olla että myös lapsenne alkavat toivoa, että eroaisitte, koska he luulevat että se on ainoa tie ulos tilanteesta, jossa kaksi heidän eniten rakastamaansa ihmistä käyttäytyvät niin idioottimaisesti kuin te käyttäydytte nyt.

Pieni lapsi ei kuitenkaan tiedä, miltä tuntuu joutua olemaan vuorotellen tai koko ajan toisesta vanhemmasta erossa aina aikuisuuteen asti.

Hän ei tiedä miltä tuntuu kun vanhemmat alkavat esitellä heille uusia äiti- ja isäpuolia, joita lapsi ei ole itse valinnut.

Hän ei tiedä miltä tuntuu taiteilla juhlapyhinä eri vanhempien toiveiden ja vaatimusten välillä.

Hän ei tiedä miltä tuntuu pelätä että päätyy oman kumppaninsa kanssa yhtä paskaan päätökseen kuin omat vanhempansa aikanaan, koska hän ei ole nähnyt miten pariskunnat voivat päästä ristiriitojensa yli kerta toisensa jälkeen — ei siksi että he rakastavat toisiaan vaan siksi, että he ovat päättäneet päästä niistä yli.

Siksi lapsilta ei pidä KOSKAAN kysyä haluavatko he vanhempiensa eroavan!

Ymmärrän että kysymyksen taustalla on hyvä tarkoitus: ottaa huomioon lasten toiveet. Mutta lapsesi ei ole se, joka on eroamassa vanhemmastaan — sinä olet.

Lapsi syyttää jo nyt itseään siitä, että teillä menee huonosti, koska lapsen mieli olettaa virheellisesti kaiken ympärillä tapahtuvan johtuvan hänestä. Kysellessäsi lapselta hänen mielipidettään erosta, tulet siirtäneeksi hänelle osavastuun perheen hajottamisesta.

Jos et halua enää tehdä töitä suhteen eteen, se on OK, mutta ota silloin täysi vastuu omasta päätöksestäsi lopettaa paremman suhteen eteen työskenteleminen.

Useimmat näkemäni parisuhdeongelmat ovat sellaisia, jotka voi ratkoa ja selvittää jopa omin avuin, kunhan vähintään toinen kumppaneista alkaa toimia rakkauden tilasta käsin.

Rakkaudesta käsin toimiessa kumppanin ymmärtäminen ja uusien ratkaisujen etsiminen käytännön ongelmiin ei tunnu kituuttamiselta tai sinnittelyltä, vaan rakkaudelliselta.

Se on helpompaa kuin uskotkaan — joskus jopa naurettavan helppoa! Tämän jutun lopussa on videoita joissa kerron miten se on mahdollista.

Kamppailitpa minkä tahansa ongelman kanssa, maailmasta löytyy pariskuntia, jotka ovat onnistuneet ratkaisemaan saman ongelman onnistuneesti. Vastoinkäymisen jälkeen heidän suhteensa on yleensä ollut entistä läheisempi ja rakkaudellisempi.

Tiedän myös tapauksia joissa pariskunta on onnistunut ylittämään ja kääntämään voitoksi kumppanin vakavan sairauden tai mielenterveysongelman, todella pahan addiktion ja jopa väkivaltaisen ja mustasukkaisen käytöksen. Niiden ylittämiseen on käytännössä aina tarvittu ammattiapua ja usein myös erillään asumista ongelman ratkomisen ajan.

Jutun lopussa on videoita ja linkkejä kirjoituksiin, joissa kerron lisää siitä miten on mahdollista palata rakkauteen hyvin nopeasti (ja olla ajautumatta pois sieltä).

Sitä ennen luettelen eräitä esimerkkejä siitä, miten tyypillisiä ongelmatilanteita voi ratkoa eroamatta.

Väkivalta

Jos suhteesi on päättymässä siksi, että toinen teistä uhkaa toisen tai lasten fyysistä turvallisuutta, silloin on parasta muuttaa eri osoitteisiin ainakin siksi aikaa, että uhkaava puoliso oppii muuttamaan käyttäytymistään sellaiseksi, ettei se satuta ketään.

Tämä on päihdeongelmien ohella ainoa kohta, jossa suhteen pelastaminen edellyttää ongelmaisen kumppanin omaa halua tunnustaa ongelma ja tehdä sille jotain.

Jos kumppanisi uskoo sinun tai lastesi satuttamisen olevan oikeutettua, on parasta jatkaa matkaa ennen kuin tilanne eskaloituu yhtään enempää.

Apua löytyy neuvolasta ja näiden linkkien takaa.

Väkivallan uhreille (osassa on myös linkkejä väkivaltaisille):
Väestöliiton linkit ja neuvot
Mannerheimin lastensuojeluliiton neuvot ja vinkit
Naistenlinjan vinkit ja linkit

Väkivaltaisille:
Maria-akatemiasta apua väkivaltaisille naisille
Miessakit ry:n lyömätön linja
Jussi-työ miehille

Riitaisuus

Jos suhteesi on päättymässä siksi, että riitelette koko ajan, ehdotan radikaalia ratkaisua: kokeilkaa ainakin kuukauden ajan olla keskustelematta silloin kun toinen teistä on huonolla tuulella.

Tällöin riittää että toinen toteaa ääneen huonon tuulen, jonka jälkeen olette ihan vain suu supussa ja keskitytte omaan suoritukseen kunnes mieliala on taas noussut: teette arkiaskareita, olette lastenne kanssa, ajatte hiljaisuudessa, istutte sohvalla kylki kyljessä, käytte kävelyllä, menette nukkumaan tai kuuntelette musaa, josta kumpikin tykkää.

Sopikaa, että kyseisen testikuukauden ajan jätätte keskustelematta käytännön ongelmista, jotka ovat vaikeuttaneet yhdessä asumista ja lapsista huolehtimista. Jos pelkäätte että ne unohtuvat sillä välin, kumpikin voi kirjoittaa lapulle kaiken mikä ottaa päähän ja säilyttää lappua itsellään.

Testikuukauden aikana käyttäkää tietoisesti hyvän tuulen hetket mukavista asioista puhumiseen, lastenne ihasteluun, kivojen vanhojen muistojen muisteluun, uusien hauskojen muistojen luomiseen, pussailuun tai jopa rakasteluun.

Jos toisen fiilis alkaa hyvän hetken aikana taas laskea, se ei haittaa. Hän saa olla hiljaa, kunnes mieliala taas nousee.

Kuukauden jälkeen voitte kokeilla miettiä hyvällä tuulella ollessanne käytännön ratkaisuja käytännön ongelmiinne, joita esimerkiksi erilaiset siivousstandardit, mieltymykset ja libidot aiheuttavat.

Tätä pelkästä hyvästä fiiliksestä käsin kommunikointia voi kokeilla myös yksin jättämällä kumppanin kiukuttelut omaan arvoonsa ja olematta avautumatta silloin kun itseä ärsyttää tai ahdistaa.

Omat opettajani George ja Linda Pransky kokeilivat tätä “ei puhuta jos hermostutaan” strategiaa ollessaan ajautumassa eroon.

Meni puoli vuotta ennen kuin he pystyivät keskustelemaan rauhassa ja rakkaudessa suhdetta rasittavista käytännön ongelmista.

Nyt he ovat olleet yli 35 vuotta yhdessä ja opettavat edelleen tässä jutussa kuvattua lähestymistapaa muille pariskunnille ympäri maailmaa.

Georgen parisuhdeopas on paras aiheesta lukemani kirja ja opetti minut lopettamaan rakkaudella kiristämisen. Heidän sivuiltaan löydät kirjan sähkökirjana.

Huomaa, että rakkaustutkija John Gottmanin mukaan kaikissa parisuhteissa on jotain sellaisia ristiriitoja, joita ei voi ratkaista kokonaan. Onnelliset pariskunnat ovat vain oppineet ignoroimaan ongelmia, etsimään niihin aina uusia ratkaisuja tai lyömään ne leikiksi.

Liiallinen päihteiden käyttö

Jos suhteesi on päättymässä siksi, että toinen teistä käyttää liikaa alkoholia tai muita päihteitä ja tajuaa itsekin tämän olevan ongelma, tämän linkin takaa löytyy useita tahoja jotka voivat auttaa raitistumisessa.

Jos kumppani ei ole sitä mieltä että esimerkiksi hänen kaljottelunsa on ongelma vaan edustaa “mannermaista juomatapaa”, voitte vielä yrittää miettiä hyvällä mielellä ollessanne mitä kumppani päihteiden käytöllä hakee ja voiko saman saavuttaa muuten sekä mitä käytännön ongelmia se perheelle aiheuttaa ja miten ne voi minimoida.

Päihderiippuvaisuus on sairaus, jonka hoitamiseen useimmiten tarvitaan ulkopuolista apua. Jos levollisella mielellä sinusta tuntuu ettet halua enää katsoa kuinka kumppanisi sairaus vaikeuttaa perhe-elämäänne, voi olla parempi päättää suhde ainakin siksi aikaa, että kumppani tajuaa hakea ongelmaansa apua.

Seksin puute

Jos suhteenne on päättymässä eroon, koska toinen ei halua seksiä, ensimmäiseksi on hyvä miettiä onko siihen olemassa jokin selkeä ja korjattavissa oleva syy kuten univaje, fyysinen uupumus, liian alhainen estrogeenitaso imetyksen takia, huomaamatta jäänyt masennus, nettipornoaddiktio tai huono tapa runkata aamuisin niin, ettei illalla enää tee mieli seksiä.

Jos toisen fyysinen kunto on mennyt sellaiseksi, että hän itse tai kumppani kokee sen vastenmieliseksi, todennäköisesti hän ei voi itsekään fyysisesti hyvin. Tällöin voitte miettiä yhdessä rakkaudesta käsin ja tuomitsematta, miten toisen kuntoa voisi kohottaa.

Jos mitään tällaista ei ole vaan seksi on tylsää tai siihen ei tunnu olevan aikaa, järjestäkää aikaa ja tehkää seksistä kiinnostavaa. Lisää ideoita voi löytyä esimerkiksi täältä tai googlaamalla “piristää seksielämää”.

Pettäminen

Jos suhteenne on päätymässä eroon koska toinen teistä on ajautunut harrastamaan seksiä tai ainakin flirttaamaan turhan innokkaasti jonkun toisen kanssa, kysykää itseltänne: onko tämä hairahdus todellakin niin paljon tärkeämpi asia kuin yhdessä lasten kasvattaminen, koko yhteinen parisuhdehistorianne ja yhdessä entistä paremman suhteen rakentaminen, että sen takia kannattaa erota?

Pettäminenkin on pohjimmiltaan käytännön ongelma, johon on kaikenlaisia käytännön ratkaisuja.

Tällaisia käytännön ratkaisuja ovat mm. se, että pettäjä muistaa mikä hänelle on tärkeintä, katkaisee kaikki välit hoitoonsa, miettii omia motiivejaan pettämisen taustalla, kelaa millainen tapahtumaketju johti tyhmään toimintaan ja ottaa käytännön askeleita varmistaakseen ettei ajaudu enää edes vahingossa pettämisen tielle.

Muita vinkkejä on ettei lähde edes flirttaamaan kenenkään toisen kanssa, ei juo alkoholia tilanteissa joissa mopo voi karata käsistä, viettää kaiken vapaa-ajan perheensä kanssa tehden kivoja asioita yhdessä ja ottaa perheen mukaan pidemmille työmatkoille.

Ei siksi että toinen vaatii niin, vaan koska haluaa luoda kestävän ja rakkaudellisen elinikäisen parisuhteen lastensa vanhemman kanssa.

Toiseen ihastuminen tai rakastuminen

Jos suhteenne on päättymässä eroon koska olet ihastunut tai rakastunut toiseen, odota hetkeä, jolloin olosi on levollinen ja vakaa.

Kokeile muistaa miltä sinusta tuntui aikanaan rakastua lastesi isään tai äitiin. Muistatko miltä tuntui haluta kumppaniasi alkuaikoina kun olitte vielä rakastumisen huumassa?

Tiesitkö että voit vielä kokea näitä tunteita lastesi vanhempaa kohtaan?

Monet eron partaalta pelastuneet ovat hämmästyksekseen huomanneet rakastuneensa kumppaniinsa uudelleen yhtä intohimoisesti kuin suhteen alussa.

Sillä erotuksella että nyt näissä fiiliksissä on entistä enemmän syvyyttä ja voimaa, koska olette melkein menettäneet kaiken ja silti selvinneet yhdessä vastoinkäymisistänne.

Katso yhteisiä lapsianne hetkellä jolloin he ovat sinusta ihanimmillaan — miten iloinen ja ylpeä olet heistä? Miten paljon rakastat heitä? Miten paljon haluat heille hyvää? Miten paljon haluat suojella heitä?

Tajua, että kukaan toinen ihminen maailmassa ei tule ikinä jakamaan näitä tunteita yhteisiä lapsianne kohtaan samalla tavalla kuin se henkilö, jonka kanssa heidät teit. Näiden lasten kautta heidän äitinsä tai isänsä tulee aina olemaan elämässäsi, halusit tai et.

Mieti kaikkia niitä aikoja, jotka joutuisit olemaan lapsistasi erossa jos nyt eroatte. Lastesi ikävää sinua tai toista vanhempaa kohtaan. Hämmennystä ja surua siitä, etteivät isä ja äiti enää ole yhdessä.

Tiedän miten jännittävältä ja helpottavalta ajatus uuteen suhteeseen hypäämisestä voi tuntua, kun vanha suhde tuntuu elähtäneeltä, kulahtaneelta tai kuristavalta.

Mutta se, että uusi ihastus tuntuu nyt ihanammalta kuin vanha, ei tarkoita automaattisesti sitä, että uusi suhde tulisi olemaan kokonaisuutena parempi kuin vanha suhde, kunhan se tästä vielä kypsyy.

Ihastuneena ihmismieli maalaa ihastuksen kohteesta ihanamman kuvan kuin millainen toinen oikeasti on.

Niin mielesi teki lastesi vanhemmankin kohdalla suhteenne alussa. Aikanaan kiinnitit huomiota vain kumppanisi hyviin puoliin samalla tavalla kuin tuijotat nyt vain uuden ihastuksen paraatipuolta.

Siinä vaiheessa kun tunnet uuden ihastuksesi yhtä hyvin kuin vanhan puolisosi, voi olla että tajuat hänen olevan korkeintaan yhtä hyvä tai monessa suhteessa sinulle epäsopivampi kuin vanha puolisosi.

Se että ajatus uuteen suhteeseen hyppäämisestä tuntuu helpommalta kuin ajatus vanhan suhteen parantamisesta ei todellakaan tarkoita että se tulee olemaan sitä.

Et vain vielä tiedä miten helppoa ja vaivatonta vanhan suhteen korjaaminen voi olla, jos annat itsellesi luvan rakastaa lastesi vanhempaa täysin sydämin. Et tiedä mitä kaikkea vaivaa ja käytännön ongelmaa erostanne tulee seuraamaan — ei vain tulevana vuonna vaan vuosikymmeninä.

Tiedosta myös, että ihastuksesi takia saatat nyt lietsoa itsessäsi vihaa vanhaa puolisoa vastaan, jotta voisit jättää tämän hyvällä omallatunnolla. Niinpä kiinnität nyt huomiota vain hänen huonoihin puoliinsa, liioittelet mielessäsi ongelmianne ja suljet silmäsi kaikelta siltä kauniilta, ihanalta ja hyvältä, mitä suhteessanne on vielä jäljellä.

Et voi aina valita keneen ihastut, mutta voit valita kenen kanssa päätät jakaa elämäsi. Se, että olet ihastunut tai jopa rakastunut johonkuhun, ei tarkoita sitä, että sinun pitää tai kannattaa lähteä kehittämään hänen kanssaan suhdetta.

Ennen kaikkea se ei tarkoita sitä että sinun kannattaa hylätä kaikki se, mitä olit ehtinyt jo edellisen kumppanin kanssa rakentaa: perheen omille pienokaisillesi.

Etkö siis saa erota?

Vain sinä voit elää elämääsi. Vain sinä olet lopulta vastuussa omasta elämästäsi. Kukaan ei voi oikeasti kertoa sinulle saatko erota vai et — en edes minä.

Toivon kuitenkin että tämä kirjoitus olisi pysäyttänyt sinut edes hetkeksi miettimään mitä olet tekemässä ja onko ero sittenkään paras vaihtoehto jos sinulla on pieniä lapsia.

Toivon, että jatkossa et enää oikeuta eroasi lasten hyvinvoinnilla tai vaadi heitä osallistumaan erosta päättämiseen. Se on raukkamaista ja väärin lapsiasi kohtaan, jotka tuntevat jo nyt syyllisyyttä siitä, että teillä menee huonosti. Lapsi kun luulee olevansa maailman napa ja siksi olettaa että parisuhdeongelmanne ovat hänen syynsä.

Ole rehellinen: eroat, koska sinä et halua enää olla suhteessasi.

Eroat koska ajatus uudesta suhteesta on kivempi kuin ajatus vanhan suhteen parantamisesta.

Eroat koska et usko kumppanisi saavan väkivaltaista käytöstään tai päihteiden käyttöä hallintaan.

Eroat koska olet vihainen kumppanillesi siitä ettei hän toimi niin kuin sinä haluat ja haluat näyttää hänelle että olit tosissasi kun sanoit ettet siedä hänen käytöstään.

Eroat koska sinusta on turhauttavaa, nöyryyttävää tai turhaa yrittää pelastaa suhdettanne kun toinen haluaa erota sinusta.

Eroat koska luulet että toisen tehtävä on tehdä sinut onnelliseksi ja saada sinut kokemaan että olet rakastettu toimimalla rakkauden salaisen sääntökirjasi mukaan.

Eroat, koska et tahdo enää rakastaa puolisoasi myös vastoinkäymisissä.

Sinä olet vastuussa suhteenne onnistumisesta

Kuten alussa kerroin, minulla on takana useampi epäonnistunut parisuhde, joista ainakin yhden päättymistä surin ja kaduin hyvin pitkään. Jos olisin tuolloin tiennyt mitä tiedän nyt, suhde olisi voinut hyvinkin kestää ja kukoistaa loppuelämän, niin kuin toivoin sen aikanaan kestävän.

No, en tiennyt, joten siinä mielessä jossittelu oli turhaa.

Onneksi oppi meni perille nykyisen suhteeni aikana.

Olen nyt ollut lasteni isän kanssa yhdessä 6 vuotta. Olen häneen tänään vieläkin rakastuneempi kuin suhteemme ensimmäisinä vuosina.

Koen häntä kohtaan edelleen voimakasta seksuaalista vetoa. Viihdyn hänen kanssaan paremmin kuin kenenkään muun miehen kanssa olen viihtynyt.

Olen joka päivä valtavan kiitollinen ja iloinen siitä, että saamme yhdessä kasvattaa rakkaudella tehtyjä pieniä poikiamme.

Yhteiselämämme ei ole ollut aina näin rakkaudellista.

Suhteen alkuaikoina en vielä tiennyt että minulla on rakkauden salainen sääntökirja.

En huomannut miten itse pilasin suhdettamme tekemällä pikkuasioista ongelmia. En myöskään ymmärtänyt miten järjetöntä on kommunikoida alhaisesta mielentilasta käsin — en, vaikka näin kerta toisensa jälkeen miten villipetotilassa riitely kasvatti äkkiä pikkukinoista megariitoja.

Vanhan sanonnan mukaan tangoon tarvitaan kaksi. Mutta tangossakin toinen tanssijoista johtaa tanssia.

Totta kai rakkauden ja käytännön ongelmien erottaminen toisistaan on helpointa silloin, kun kumpikin kumppaneista tajuaa miten järjetöntä rakkaudella kiristäminen on.

Mutta jo se, että toinen kumppaneista alkaa kommunikoida vain rakkaudellisesta tilasta käsin, voi käynnistää hyvän kierteen, jonka myötä suhteesta kehittyy ajan myötä rakkaudellisempi ja intiimimpi kuin se on koskaan ollut.

Mietitkö miksi juuri sinun pitäisi olla vastuussa suhteenne parantamisesta?

Siksi, että sinä luit tämän ensiksi. Siksi, että sinä rakastat lapsiasi ja haluat heille parasta.

Siksi että parasta mitä voit antaa lapsillesi, on opettaa heille omalla esimerkilläsi, miten on mahdollista ja tärkeää toimia ihmissuhteissa rakkaudesta käsin — ei vihaisesta villipetotilasta käsin.

Siksi että sinä voit tehdä niin.

Onnea matkaan!

sydan

Lisää katsottavaa ja kuunneltavaa:

Tällä vähän alle 30 minuuttia pitkällä videolla kerron kaiken rakkauden salaisesta sääntökirjasta ja siitä, miksi mielestäni on niin tärkeää lopettaa rakkaudella kiristäminen parisuhteissa:

Tällä lähes 34 minuuttia pitkällä videolla kerron miksi riitely on turhaa:

Tässä Maria Jungnerin haastattelussa puhun siitä “Mistä tietää koska jäädä ja koska lähteä” varsinkin lasten näkökulmasta.

Kirjoituksiani aiheesta:

Onko jo liian myöhäistä palata rakkauteen

Kuinka saada lisää rakkautta

Viisi huonon pariterapian tunnusmerkkiä

Viisi vinkkiä parisuhteeseen

Haluatko miettiä kanssani parisuhdettasi?

Valaisevat ja vapauttavat keskustelut kanssani voivat auttaa näkemään sinun tilanteesi uudessa valossa: https://kutri.net/jasenet//uusiajatus

Olisiko pitänyt miettiä pidempään ennen kuin hankin lapsia?

Jos joku vanhempi kehtaa julkisesti myöntää, että hänelle vanhemmuus ei olekaan ollut koko ajan pelkkää pullanleipomista ja pulkkailua punaposkisten palleroiden kanssa, hän voi varautua nokkeliin neuvoihin nettitietäjiltä:

“Ennen lapsien hankkimista kannattaa harkita tarkkaan pystyykö tosiaan kantamaan vastuun.”

“Kannattaa varmasti miettiä ennen lapsentekoa jaksaako niitä hoitaa ja aloittaa vaikka koiralla.”

“Minkä ihmeen takia ihmiset tekevät sitten lapsia ja ovat niiden takia niin väsyneitä. Jättäkää jälkipolvet tekemättä, jos ette jaksa valvoa öitä heidän kanssa. Joillekin se on vaan ilmeisesti todella vaikeaa ymmärtää. “

Aivan! Miksi minä ja muut vanhemmuuden hetkittäin raskaaksi kokeneet emme ole tajunneet ennen lapsien tekoa miettiä tarkemmin onko meistä vanhemmiksi?

Miksi olemme olleet yhtä idiootteja kuin:

  • Eronneet, jotka eivät ennen naimisiinmenoaan harkinneet tarkkaan olisiko heistä oikeasti avioliittoon.
  • Työttömäksi jääneet, jotka eivät ennen työpaikkaan hakemista miettineet onko työpaikka varmasti pysyvä. Olisiko kannattanut miettiä vähän pidempään?
  • Taloa rakentavat jotka valittavat kun rahat ja voimat ovat loppu. Pakkoko sitä on taloa rakentaa? Miksei voi vain vuokrata jos ei kerran jaksa valittamatta loppuun asti?
  • Tupakkaan, viinaan, seksiin, nettipokeriin, Facebookiin, huumeisiin, shoppailuun ja kofeiiniin addikoituneet. Olisivat jättäneet riippuvuutta aiheuttavat aineet väliin, jos eivät kerran pysty käyttämään niitä jäämättä koukkuun!
  • Nettikirjoitusten takia ärtyneet. Kuka käski mennä nettiin itseään kiusaamaan, kysyn vaan hän?

Tyhmää sakkia koko porukka, vai mitä?

“Kikkeliskokkelis. Mitäs läksit, nii..”

http://youtu.be/Up30xgNHcYU

Mistä tiedät mitä et tiedä?

[quote author_name=”– joku suomalainen suurmies, jota tod. näk. siteeraan väärin” size=”large” style=”solid”]Menneitä ratkaisuja ei voi arvioida nykyhetken valintakriteereillä.[/quote]

Miten helppoa päätöksenteko olisikaan, jos tänään tietäisin kaiken sen, mitä tulen tietämään kymmenen vuoden päästä!

Vaan en tiedä. Etkä tiedä sinäkään.

Jokainen tekemäni päätös, jota olen myöhemmin katunut, on aikanaan tuntunut sen hetkisessä mielentilassa hyvältä idealta. Tai ainakin vähiten huonolta vaihtoehdolta.

Valitettavasti valintahetkellä mieleeni ei juolahtanut kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja. Useimmiten en voinut valintaa tehdessäni edes tietää, mihin se tulee lopulta johtamaan.

Tehokkain tekniikka, joka on auttanut minua tekemään parempia päätöksiä on tunnistaa missä mielentilassa olen päätöstä tehdessäni.

Mitä enemmän olen paineen, jännityksen, kiihtymyksen, levottomuuden, ahdistuksen tai muun epämukavan tuntemuksen vallassa, sitä todennäköisemmin olen menossa harhaan.

Siksi pyrin tekemään kaikki isot päätökset vasta kun olen voinut harkita niitä levollisella ja vakaalla mielellä.

Tämäkään ei tarkoita että tietäisin koskaan varmasti, millaisen tapahtumaketjun tietty valintani käynnistää. Ainoastaan sen, että ainakin valintaa tehdessäni ajatteluni on ollut kirkkaimmillaan.

Mielesi valehtelee että olisit voinut valita paremmin

Vaikka välillä väsyneenä ärsyttää kuunnella muiden “miksi et aikanaan ajatellut asiaa enemmän” -heittoja, vielä turhempaa on uskotella itselleen, että “minun olisi pitänyt tietää”.

Toisin kuin ehkä luulet, ihmismieli on kaikkea muuta kuin tietokonemaisen looginen.

Ajattelu vaatii paljon energiaa, joten alitajuntamme automatisoi mahdollisimman ison osan ajattelua. Uusia tilanteita ja tietoa se arvioi käyttäen hyväkseen erilaisia oikoteitä ja nyrkkisääntöjä.

Tutkijat ovat löytäneet yli 160 erilaista “logiikkavirhettä“, jotka ovat yhteisiä kaikille ihmisille. Edes niiden tietäminen ei estä alitajuntaasi käyttämästä niitä.

Jos haluat olla loogisempi, joudut tietoisesti ohittamaan useimmat ensireaktiosi.

Yksi näistä logiikkavirheistä on “jälkiviisaus-vääristymä” (hindsight bias), joka saa meidät uskomaan, että “tavallaan tiesin koko ajan mitä tuleman piti” tai “olisi pitänyt tietää että näin tulee käymään”.

Vääristymä saa meidät muistamaan väärin omia ajatuksiamme ja odotuksiamme ajalta ennen päätöksentekoa.

Toisaalta se saa meidät uskomaan että jos olisimme itse olleet vastaavassa tilanteessa, olisimme osanneet nähdä etukäteen miten asiat tulevat menemään.

Mitä negatiivisemmasta lopputuloksesta on kyse, sitä varmempia olemme siitä, että meidän tai toisen olisi pitänyt tietää silloisilla tiedoilla paremmin. Mutta jos olisimme uudestaan vastaavassa tilanteessa vastaavilla tiedoilla, tekisimme samat väärät valinnat uudestaan.

Teoria ei ole todellisuutta

Väitän miettineeni äitiyttä ja äidiksi tulemista etukäteen enemmän kuin useimmat tuntemani äidit.

Olen halunnut äidiksi 8-vuotiaasta asti, luullut ensimmäistä kertaa tulevani raskaaksi 18-vuotiaana ja yrittänyt tulla raskaaksi useampaan otteeseen ennen kuin 33-vuotiaana aloin vihdoin ja viimein odottaa esikoistani.

Sitäkin oli edeltänyt puoli vuotta erittäin aktiivista ja tietoista yritystä lasteni isän eli nykyisen puolisoni kanssa.

Yrittäessäni vuosien varrella tulla turhaan äidiksi perehdyin minulle tyypillisellä perusteellisuudella niin hedelmöittymisen salaisuuksiin, raskausajan vaatimuksiin, synnytykseen kuin äitiyteen.

Sisareni saatua vauvoja hoidin niitä mielelläni ja mietin millaista olisi olla äiti ja millainen äiti olisin. Raskausaikana kävin myös terapiassa miettimässä itseäni ja suhdettani äitiini ja äitiyteen.

Kun synnytykseni vihdoin ja viimein käynnistyi, uskoin olevani valmis ihan mihin tahansa, mitä vanhemmuus heittäisi eteeni.

Olin väärässä.

Kestän melko hyvin univajetta ja olen tottunut kuuntelemaan kehoani niin, etten vetäisi itseäni liian piippuun. Niinpä uskoin selviäväni hyvin vaikka lapsi valvottaisi.

Mutta en ollut koskaan valvonut paria vuorokautta pidempään, saati tullut joka yö herätetyksi 3–13 kertaa vuosikaupalla. Niinpä en tiennyt miten hirveän univajeen valtaan voisin joutua ja miten kamalia ajatuksiani siinä tilassa voisi nousta mieleeni.

Koska en ollut äitiyttä odottaessani kuvitellut voivani ajatella mitään kamalaa pienokaisistani, olin häpeissäni ja peloissani.

Miten minä, joka rakastin lastani niin kovasti, saatoin ajatella hänen vahingoittamistaan! Koska en oikeasti halunnut vahingoittaa lastani, ajattelin kaikkein synkimmällä hetkellä hylkääväni perheeni ja jättäväni lapsen kokonaan miehelleni.

Onneksi juuri silloin olimme Kaliforniassa valmentajaopintojeni takia. Kerroin omalle ryhmänohjaajalleni synkistä ajatuksistani ja hän auttoi minut suhtautumaan niihin niin, ettei minun tarvitse pelätä niiden muuttuvan koskaan toiminnaksi.

En myöskään tiennyt että minulla on synnynnäinen neurologinen poikkeavuus: ADD eli tarkkaavaisuushäiriö.

Ennen äidiksi tuloa luulin, että kaoottisuuteni johtui boheemista kasvatuksestani ja että jos minulla olisi joskus oikein hyvä syy ryhdistäytyä, voisin tahdonvoimalla ja hyvillä strategioilla oppia pyörittämään rutiinitehtäviä siinä missä järjestelmällisemmät tuttavani.

Siksi blogini on täynnä surkuhupaisia yrityksiä laittaa “Kutri kuriin” tai ottaa “Elämä haltuun”.

Tajusin hakeutua ADD-tutkimuksiin vasta kun takkusin viisi päivää yrittäen siivota pientä kotiamme kihomatotartunnan takia. Lopulta kämppämme oli pahemmassa kaaoksessa kuin aloittaessani siivoamisen.

Olen syönyt viime keväästä lähtien lähes päivittäin ADD-lääkettä, joka tasoittaa tarkkaavaisuuttani. Lääkittynä rutiinien pyörittäminen on minulle (lähes) yhtä helppoa kuin niille tutuilleni, jolla kyseistä neurologista poikkeavuutta ei ole.

Jos minä olisin tiennyt mitä univaje voi minulle pahimmillaan tehdä, että minulla on ADD ja että välillä vanhemmuus olisi minulle vaikeampaa kuin mikään muu mitä olen elämäni aikana tehnyt, olisin edelleen halunnut lapsia, mutta huomioinut omat puutteeni lastenhoitoa suunnitellessani ja järjestäessäni.

Miksi huonoista kokemuksista pitää puhua?

Viimeisen viikon aikana olen tajunnut, että monet yhä olettavat, että äidin hoivavietti, rakkaus ja äidinvaisto ovat niin suuria ja ihmeellisiä voimia, että ne saavat kaikki äidit automaattisesti toimimaan aina ja kaikissa olosuhteissa lapsensa parhaaksi.

Samoin monet uskovat, että jos rakastaa lastaan, ei ikinä koe negatiivisia tunteita tätä kohtaan. Tai että jos mieleen juolahtaa minkäänlaisia väkivaltaisia ajatuksia lastaan kohtaan, silloin ei rakasta tätä oikeasti ja on niin huono äiti tai isä, jonka lapset pitäisi huostaanottaa niin pian kuin mahdollista.

He ovat väärässä.

Tiesitkö sinä, että moni rankan synnytyksen läpikäynyt tai synnytyksen aikana keinotekoista oksitosiinia saanut äiti joutuu kauhukseen huomaamaan, ettei tunne yhtään mitään vastasyntynyttä lastaan kohtaan?

Ilmiö on täysin luonnollinen ja rakkauden tunne tulee kyllä myöhemmin, kun pahin shokki ja keinotekoinen hormoni katoaa kehosta.

Tiedän kuitenkin monia äitejä, jotka ovat kokeneet hirvittävää häpeää ja surua siitä, että vastoin odotuksiaan eivät olekaan rakastuneet lapseensa ensisilmäyksellä.

Minä olin lukenut tästä ilmöistä ennen ensimmäistä synnytystäni. Niinpä en ollut moksiskaan siitä, että oloni oli vähän turta saatuani keinotekoista oksitosiinia synnytykseni aikana.

Muutamaa tuntia synnytyksen jälkeen luontainen oksitosiini otti ylivallan.

Yön pimeydessä tunsin, kuinka juuri imettämäni ihmisenalku käpertyi synnytyksen jälkeen pöhöttävää masuani vasten.

Minulle tulee vieläkin kyyneleet silmiin, kun muistan miten sydämeni täyttyi tuolloin niin valtavalla rakkaudella ja suojelunhalulla, etten tiennyt sellaista olevan olemassakaan.

Tiesitkö sinä, että pari päivää synnytyksen jälkeen useimmat synnyttäjät kokevat hormonaalisia muutoksia, jotka voivat saada heidät todella vainoharhaiseksi?

Eräs täysijärkisimmistä ystävistäni, jolla ei ole koskaan ennen synnytystä ollut mitään mielenterveysongelmia, pakeni tämän baby bluesiksi kutsutun ilmiön vallassa vastasyntyneen kanssa kylmään vinttikamariin itkemään.

Hän oli nimittäin yhtäkkiä täysin varma siitä, ettei pärjäisi äitinä ja että hänen miehensä yritti myrkyttää hänet sen takia.

Hullu ajatus savustusmurhasta oli lähtenyt siitä, että heidän puuhellansa oli savuttanut, kun mies oli laittanut siihen tulet.

Pari päivää tapahtuman jälkeen juttu jo nauratti häntä, mutta sillä hetkellä hullut ajatukset olivat hänelle totisinta totta.

Koska olin kuullut kaverini tarinan, en itse ottanut läheskään niin vakavasti omaa hysteriakohtaustani, jonka sain sairaalasta palattuamme.

Aloin pari päivää ensimmäisen synnytyksen jälkeen itkeä hulluna sitä, että vastasyntynyt lapseni alkaisi varmasti tupakoida 15-vuotiaana, koska hänen isänsä poltti silloin tällöin tupakkaa.

Toisen lapsen kanssa babyblues-kohtaus meni niin rutiinilla, etten edes muista mitä sekoilin sen vallassa.

Toivon, että kertomukseni siitä, että yön pimeydessä mieleeni on juolahtanut kamalia ajatuksia, lohduttaa niitä tuoreita äitejä, jotka jossain vaiheessa joutuvat samaan tilanteeseen.

Me selvisimme hengissä ja ilman pysyviä henkisiä tai fyysisiä vaurioita näistä pimeimmistä hetkistäni silloinkin, kun en ymmärtänyt että hullut ajatukseni kertoivat vain mielentilani ja ajatteluni laadun laskusta — ei siitä, että olisin halunnut oikeasti satuttaa lastani tai itseäni.

Kuopuksen kanssa oma ymmärrykseni on auttanut selviämään kohtuullisen kevyesti elämäni kauheimmasta ja pisimpään kestäneestä syvästä univajeesta, joka ennen vanhaan olisi voinut johtaa syvään epätoivoon, paniikkihäiriöön tai loppuunpalamiseen.

Et ole yksin

Minä väitän, että eniten tuskaa meille aiheuttaa ajatus siitä, että olemme ainoita maailmassa, jotka kamppailevat tietyn asian kanssa.

Että olemme jotenkin huonompia, vajaampia, heikompia tai avuttomampia kuin ne, jotka näyttävät vain porskuttavan eteenpäin ja hanskaavan huolettomasti vastaavanlaiset elämäntilanteet.

Nykyinen some-kulttuuri, jossa useimmat laittavat blogeihin, Instagramiin ja Facebookiin vain paraatipuolen elämästään, saattaa pahentaa kokemusta siitä, että olemme yksin ongelmiemme kanssa.

Olen iloinen siitä, että esimerkiksi Huono äiti ja Project Mama -bloggaajat puhuvat vapaammin vanhemmuuden pimeämmästä puolesta.

Vielä tärkeämpänä näen sen, että vanhemmat uskaltaisivat kertoa tuntemuksistaan ja ajatuksistaan läheisilleen ilman, että joutuvat pelkäämään, että heidät tuomitaan tai heille kuittaillaan.

Sinä, joka haluat kieltää vanhempien kovat kokemukset sanomalla “sun olisi pitänyt tietää” tai “mikset miettinyt ennen kuin aloit vanhemmaksi”, olet vain jälkiviisausvääristymän vallassa.

Ei haittaa, niin meistä jokainen on aina silloin tällöin.

Mutta tiedä, että jokainen vanhempi — ne kaikkein kauheimmatkin — tekee aina parhaansa niillä resursseilla ja sillä ymmärryksellä joka hänellä sillä hetkellä on käytössään.

Niin kuin teet sinäkin omia elämän valintoja tehdessäsi.

Joskus ne resurssit voivat olla vähissä tai lähes olemattomat. Siksi on tärkeämpää tukea kuin tölviä niitä vanhempia, joille vanhemmuus on vaikeampaa.

Hyödyllisempää kuin jossitella ja voivotella sitä, mitä emme aikanaan tiennyt, on miettiä miten voimme jakaa rehellisesti ja kaunistelematta kokemuksiamme niiden kanssa, joilla vastaava tilanne on ehkä vasta edessä.

ettiedamitaettieda

Kirjoituksia ja videoita vanhemmille, joiden perhe-elämä ei juuri nyt ole kuin suoraan vauvalehtien kansikuvista:

Mitä tehdä jos haluat vahingoittaa lastasi tai itseäsi

Mitä jos masentaa ja ahdistaa niin ettei meinaa jaksaa?

Kokemuksia sairaalaunikoulusta

Kun elämä tuntuu kaaokselta

Kiitos siitä, että lapseni valvottavat

Miten fyysinen olo ja mielentila liittyvät toisiinsa

Miksi äidit arvostelevat toisia äitejä

Onko jo liian myöhäistä palata rakkauteen?

 

Haluatko estää perhesurmia tapahtumasta?

Oliko sinusta kammottavaa, oksettavaa ja itkettävää, että sunnuntai-iltana Rautavaarassa äiti ajoi autolla päin bussia pienet lapset kyydissään?

Niin minustakin. Kaikkein eniten olen miettinyt sitä 6-vuotiasta, joka oli auton kyydissä koko matkan ja todennäköisesti hereillä. Tunnen hirveää tuskaa ja voimatonta vihaa miettiessäni miltä hänestä on tuntunut.

En halua että yksikään lapsi kuolee enää vanhempiensa toimesta. En halua että yksikään äiti tai isä tappaa itsensä.

Kuten ensimmäisessä kirjoituksessani sanoin: MIKÄÄN EI OIKEUTA ÄIDIN TEKOA.

Lapsensurma ei ole missään olosuhteissa oikein tai oikeutettua. 

Ei ainakaan nyky-Suomessa, jossa vanhemmat eivät koskaan ole oikeasti siinä tilanteessa, että hänen pitää päättää kenen jälkeläisistä pitää kuolla, että muut saavat elää.

Minä en ole missään vaiheessa säälinyt teon tehnyttä äitiä. Olen ollut kauhuissani siitä, että hän on ottanut tosissaan ajatuksen että “nyt minä ajan päin tuota bussia”. 

Se, että pystyn kuvittelemaan millaisessa mielentilassa se tuntuu jostakusta hyvältä idealta ei tarkoita sitä, että ajattelisin hänen tekonsa olevan hyväksyttävä ja oikein.

Se, että pystyn ymmärtämään millaisissa olosuhteissa jokin tavallinen nainen voisi ajautua tuollaisen teon partaalle, ei tee siitä mielestäni hyväksyttävää tai oikein.

Mutta ymmärtämällä miltä jostain voisi tuntua, että hän alkaa uskoa että itsensä ja lastensa surmaaminen on paras vaihtoehto, voin ehkä tehdä jotain sen estämiseksi, ettei niin tapahdu.

Miksi on tärkeää ymmärtää että lapsensa surmaavat äidit ovat useimmiten masentuneita tai psykoottisia, eivät narsisteja?

Haluatko sinä ehkäistä tulevia perhesurmia? Entä lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa? Entä muuta lasten huonoa kohtelua?

Hyvä! Niin minäkin!

Mutta jos et ymmärrä mikä ajaa vanhemman ravistelemaan lastaan, läimäyttämään tätä, huutamaan tälle rumasti tai miettimään vakavissaan hänen surmaamistaan, et pysty auttamaan.

Luettuasi juttuja perhe- ja lapsisurmista, millainen äiti ja millainen isä mielestäsi voi ajautua pisteeseen, jossa hän tappaa lapsensa?

Entä lähelle lapsensa tappamista?

Tunnevammainen narsisti joka ei oikeasti rakastanut lapsiaan ja miestään?

Minustakin tuntuisi helpottavalta ajatella, että Rautavaarassa lapsensurma-itsemurhan tehnyt äiti oli kontrolloiva ja mustasukkainen narsisti.

Miksi? Koska minä en ole kontrolloiva ja mustasukkainen narsisti. Edes kukaan lähipiirini äideistä ei ole kontrolloiva ja mustasukkainen narsisti tai tietääkseni naimisissa sellaisen kanssa.

Jos vain kontrolloivat ja mustasukkaiset narsistit tappavat ja pahoinpitelevät lapsiaan, voisin pyyhkiä käteni ja mennä sosiaaliseen mediaan kauhistelemaan sitä “millainen hirviö äiti voi tehdä jotain tällaista”.

Minun ei tarvitsisi huolehtia omasta tai lähipiirini äitien mielenterveydestä tai jaksamisesta, koska tiedän että vaikka he joutuisivat kuinka koville, he pärjäävät kyllä.

Case closed.

Valitettavasti tiedän liikaa voidakseni jättää tämän asian sikseen.

Perhesurman tekee useimmiten mies ja näistä miehistä monet ovat mustasukkaisia ja kontrolloivia narsisteja, väkivaltaisia ja/tai päihdeongelmaisia. 

Lapsensurmista suurimman osan tekee äideistä. Äidit, jotka tappavat lapsensa kärsivät usein masennuksesta tai ovat (akuutisti) psykoottisia. He ovat stressaantuneita ja kärsivät sosiaalisen tuen ja resurssien puutteesta. 

Hyvin monet pienten lasten äidit saavat liian vähän unta. Unen puute vaikuttaa monella tavoin ihmisen toimintakykyyn, henkiseen kapasiteettiin ja mielenterveyteen. Se heikentää itsehillintää ja lisää räjähdysalttiutta ja impulsiivisuutta. Kyky nähdä “suuri kokonaiskuva” heikkenee. Väsyneenä elämä tuntuu vaikeammalta ja maailma pimeämmältä. 

Raskauden jälkeinen masennus voi puhjeta jopa kuukausia synnytyksen jälkeen ja vaivata vielä vuodenkin päästä synnytyksestä. Se voi iskeä myös äiteihin, joilla ei ole aiemmin ollut masennusta tai mielenterveysongelmia. http://www.aima.fi/masennus.html

En tiedä tarpeeksi narsismista, miesten väkivaltaisesta käytöksestä tai päihdeongelmista auttaakseni näitä miehiä. Siksi jätän heidän auttamisensa muiden huoleksi.

En tiedä miksi Rautavaaralla itsensä ja lapsensa surmannut äiti päätyi tekoonsa tai mitä hän ajatteli niin tehdessään. Sillä ei ole väliä, koska häntä kukaan meistä ei voi enää auttaa. Hänen lastensa isät tarvitsevat varmasti henkistä tukea ja toivon että he sitä myös saavat.

Mutta tiedän miltä tuntuu olla niin uupunut, että kaupan hyllyt tuntuvat kaatuvan kirjaimellisesti päälle tai mieleen alkaa nousta kaikenlaisia kauheita ajatuksia. Tiedän myös miten tähän tilaan joutumisen voi estää ja miten tässä tilassa ollessa voi nähdä että omat ajatukset ovat vain ajatuksia, joita ei tarvitse uskoa ja totella.

Monelle vanhemmalle ei koskaan juolahda mieleen vahingoittaa itseään, lapsiaan tai puolisoaan edes silloin kun he ovat uupuneita. Monelle vanhemmalle juolahtaa.

Se että tällaisia ajatuksia juolahtaa mieleen ei tarkoita automaattisesti että henkilö on tunnekylmä narsisti joka ei oikeasti rakasta lapsiaan ja on valmis tappamaan perheensä ja itsensä tosipaikan tullen. 

Käytännössä aina ne tarkoittavat että äiti tai isä jonka mieleen ajatukset juolahtavat, on sillä hetkellä henkisesti heikossa hapessa. Hänen ajattelunsa taso ja kykynsä arvioida mikä on oikein ja mikä väärin on alentunut.

Valtavan usein ne tarkoittavat että äiti tai isä, joka näitä ajattelee, on vain hirvittävän väsynyt ja stressaantunut ja tarvitsee apua ja tukea.

Joskus ne tarkoittavat, että äiti kärsii raskauden jälkeisestä masennuksesta.

Silloin tällöin ne tarkoittavat että äiti on psykoosin partaalla tai puolella.

Ja joskus, luojan kiitos hyvin harvoin, ne johtavat siihen, että äiti tai isä uskoo hulluja ajatuksiaan ja surmaa perheensä ja itsensä.

Ongelmana on se, ettei kukaan meistä voi varmuudella tietää kuka ajautuu niin pitkälle. 

Bussilastillinen ihmisiä ei tiennyt, että Rautavaaran äiti kykenisi tekoon, jonka hän teki.

Minun nuoruudessani naapurikunnassani lapsensa kaivoon hukuttaneen äidin sukulaiset eivät nähneet että nainen oli psykoosin partaalla.

Sinä et voi tietää miten lähellä tai kaukana katkeamispistettä joku lähipiirissäsi oleva pienten lasten äiti on. 

Mutta se, että autat häntä tuskin haittaa mitään.

En pyydä pitämään oikeutettuna Rautavaaran tapahtumaa tai säälimään sen tehnyttä äitiä, koska en itsekään niin tee.

Pyydän vain, että auttaisit lähipiirisiä pienten lasten äitejä. Ei edes siksi etteivät he satuttaisi lapsiaan vaan koska voit tehdä niin ja koska se on oikein.

Kiitos!

Faktaa perhe- ja lastensurmista

Valtaosa perhesurmista on miesten tekemiä Suomessa — valtaosa lapsensurmista on äidin tekemiä.

Vuosien 2003-2014 välillä perhesurmia on tapahtunut yhteensä 18, niistä kuusi on naisten tekemiä. 

Vuosina 2003-2012 tapettiin 12 vastasyntynyttä ja heidät surmasi aina äiti. 

 Sisäasiainministeriön tekemästä selvityksestä “Selvitys perhe- ja lapsensurmien taustoista vuosilta 2003–2012” käy ilmi että:

Perhesurmat olivat yhtä tapausta lukuun ottamatta isän tekemiä, kun taas vastasyntyneen ja alle 1-vuotiaan oman lapsen surmat olivat kaikki äitien tekemiä. Lopuissa oman lapsen surmissa tekijöinä seitsemässä tapauksessa oli nainen ja viidessä tapauksessa mies.
 
Positiivista on se, että lastensurmien määrä on laskenut radikaalisti Suomessa — oletettavasti äiteihin kohdistettujen tukitoimien ansiosta.

Kansainvälisissä ja kotimaisissa tutkimuksissa käy ilmi, että isät, jotka tappavat perheensä ovat usein kontrolloivia ja mustasukkaisia narsisteja, väkivaltaisia ja päihdeongelmaisia. Heidän tekonsa liittyy usein tilanteeseen, jossa puoliso on jättämässä heidät tai he epäilevät puolison jättävän heidät.

Samoissa tutkimuksissa käy ilmi, että lapsensa tappavat äidit ovat useimmiten masentunteita tai psykoottisia eivätkä ole päihteiden väärinkäyttäjiä tai syyllistyneet (tiedettyihin) väkivaltarikoksiin.

Tässä on poimintoja Sisäasiainministeriön tekemästä selvityksestä “Selvitys perhe- ja lapsensurmien taustoista vuosilta 2003–2012”

Lähes kaikkien äitien tekemien surmien taustalla oli korkea stressi, sosiaalisen tuen ja resurssien puute sekä mielenterveysongelmia (74 %). Äitien tekemien surmien taustana oli usein altruistisia motiiveja, syvä depressio tai psyykkinen sairaus. Altruistisesta motiivista lapsensa surmanneet olivat iältään vanhempia, korkeasti koulutettuja ja työssä käyviä. 

Osalla surman tehneistä äideistä taustalla oli myös parisuhteen ongelmista aiheutuvaa stressiä tai puolison pahoinpitelyä. Heillä oli myös ollut kontakteja terveydenhuoltoon tai olemassa oleva hoitosuhde. 

Toisen ryhmän äitien tekemistä lapsen surmista muodostivat ne tapaukset, joissa äidit olivat aikaisemmin pahoinpidelleet ja laiminlyöneet lapsiaan. Näiden äitien taustoissa oli yksinhuoltajuutta tai epävakaita parisuhteita ja vähän sosiaalista tukea. Heillä oli usein diagnosoituja persoonallisuushäiriöitä ja heitä oli laiminlyöty lapsina.

Lapsen surmanneista isistä monet olivat persoonallisuushäiriöisiä (10 %). Isät poikkesivat äideistä siinä, että he olivat useammin väkivaltaisia ja päihdeongelmaisia. Heidän rikoksensa liittyivät useammin mustasukkaisuuteen puolisoa kohtaan. Motiivina oli usein yritys surmata ensisijaisesti vaimo, josta he olivat mustasukkaisia.  

Surma-itsemurhan taustalla oli vaativa elämäntilanne tai parisuhdevaikeudet, usein myös lapsuuden traumaattiset tekijät, kuten isän alkoholismi ja väkivaltaisuus. Tapaukset, joissa oli aikaisempaa lapseen kohdistuvaa väkivaltaa, olivat tyypillisesti sellaisia, missä vanhemmat olivat nuoria, uhrit usein pieniä lapsia, osa heistä ei-toivottuja ja tekijöiden elämäntilanne oli kaoottinen.  

Mitä tehdä jos tekee mieli satuttaa itseään tai lastaan

Huh, enpä aamulla äkkiä äidin lapsensurmajuttua kirjoittaessani arvannut minkälainen reaktio siitä syntyisi. 

Olen saanut valtavan määrän kiitoksia, kommentteja ja kiitoksia äideiltä, joiden mieleen juolahtaa joskus väsyneenä kamalia ajatuksia.

LUOJAN KIITOS suurin osa näistä äideistä ei koskaan toteuta ajatuksiaan.

Se ei tarkoita sitä, etteivätkö nämä äidit tarvitsisi tukea ja apua.

Siinä vaiheessa kun äidin mieleen alkaa hiipiä tuhoajatuksia hän on jo tuen tarpeessa. Joskus avuksi riittää pelkät päiväunet, joskus voidaan tarvita unikoulua lapsille, joskus lääkkeitä ja sairaalahoitoa.

Sitten on äitejä, jotka eivät koskaan joudu kauhean koville tai joille ei synkimpänäkään hetkenä juolahda mieleen tuhoajatuksia.

Ymmärrän että jos pitää itseään hyvänä ja rakastavana äitinä eikä koskaan ajattele mitään kamalaa lapsestaan, voi vetää väärän johtopäätöksen että “hyvä äiti joka rakastaa lastaan, ei koskaan ajattele kamalia ajatuksia lapsestaan”.

Minä voin kertoa tavanneeni vuosien varrella lukuisia rakastavia vanhempia, jotka ovat huolehtineet lapsistaan todella hyvin niin, että nyt kun lapset ovat aikuisia, heillä on lämpimät välit vanhempiinsa, vaikka heidän vanhempansa ovat kertoneet minulle ajatelleensa joskus yön pimeydessä että haluaisivat tukahduttaa lapsensa hiljaiseksi tai heittää tämän seinään.

Samaan aikaan he ovat nähneet että se on vain ajatus, jota ei tarvitse totella eivätkä ole vahingoittaneet lastaan millään tavalla.

Et voi estää tiettyä ajatusta nousemasta mieleesi

Tiedätkö mikä seuraava ajatuksesi on?

Et tietenkään!

Jos et tiedä mikä seuraava ajatuksesi on, miten estät tiettyä ajatusta nousemasta mieleesi?

Et mitenkään.

Jotkut ihmiset kestävät stressiä ja uupumusta paremmin kuin toiset. Joidenkin mieleen nousee uuvuksissa tuhoajatuksia, jonkun toisen mieleen ei nouse.

MIKÄÄN EI KOSKAAN OIKEUTA TOISEN IHMISEN HENGEN RIISTOA!!!

Mutta jos ajattelemme että vain valmiiksi jotenkin sairaat narsistit perspaatit jotka eivät rakasta lapsiaan voivat ajatella kauheita asioita heistä tai satuttaa heitä, menetämme mahdollisuuden auttaa niitä ihan tavallisia äitejä ja isiä, jotka vanhemmuuden vaatimukset yllättivät ja uuvuttavat.

Olen todella surullinen siitä, että yksi äiti uskoi pimeänä hetkenä että paras vaihtoehto on pamauttaa päin bussia pienet lapset kyydissä.

Mikään ei tee hänen teostaan hyvää, jaloa tai oikeutettuja.

Mutta jos haluamme estää vastaavia ja lievempiä pienten lasten tekemien vanhempien kauheita tekoja (ravistelu, muu fyysinen väkivalta, raivoaminen), meidän on hyväksyttävä että kaikki eivät jaksa samalla tavalla kuin toiset emmekä me voi aina etukäteen tietää kuka sekoaa ja kuka ei. 

Tässäkin tapauksessa bussilastillinen ihmisistä uskoi äidin olevan kykenevä jatkamaan matkaansa. Niin ehkä olisit uskonut sinäkin, jos olisit ollut silloin kyydissä?

Siksi pyydän että kiinnität enemmän huomiota lähipiirissäsi olevien pienten lasten äitien väsymykseen ja autat edes vähän.

Älä usko kaikkea mitä ajattelet

Ja jos olet pienen lapsen äiti, jonka mieleen nousee välillä kauheita ajatuksia, ei hätää.

Ne ovat VAIN AJATUKSIA, jotka kertovat että olet uuvuksissa — tai jos synnytyksestä on vuosi tai vähemmän, saatat olla äitiysmasennuksen vallassa tai psykoosin partaalla. 

Ne eivät tarkoita että sinun pitää tai että syvällä sydämessäsi edes haluat satuttaa lapsiasi.

Ne eivät tarkoita ettet rakasta lapsiasi tai olisi kokonaisuutena arvioiden hyvä äiti.

Ne eivät tarkoita ettetkö selviäisi.

Minä olen ollut samassa paikassa. Minustakin on tuntunut etten selviä. Mutta olen selvinnyt, hetki ja päivä kerrallaan — apua pyytäen ja sitä vastaanottaen.

Ne tarkoittavat että sinun pitää soittaa tai puhua jollekulle läheisillesi, neuvolan ihmisille tai vaikka varhaisen tuen yksikön työntekijöille.

Jos ajatus siitä että sinun pitää satuttaa lasta tuntuu tositodelta, soita hätänumeroon 112 NYT HETI.

Voimia! Tämäkin aika menee ohi!

(Tästä on siirretty tutkimusosuus myöhempään blogikirjoitukseen.)

Et ole huono äiti, vaikka ajattelisit kauheita ajatuksia

Kirjoitin tämän kirjoituksen 2014 kun netissä ja lehdissä kohuttiin traagisesta Rautavaaran kuolonkolorista, jossa äiti ajoi pienet lapset kyydissä päin bussia, jossa perheen isä oli kyydissä.

Sain kimmokkeen kirjoittaa artikkelin, koska törmäsin tapahtuman yhteydessä kommentteihin että “äiti joka ajatteleekin vahingoittaa lapsiaan on huono äiti”.

Kaikkien johtavien psykologien mukaan on täysin normaalia, että jatkuvan univelan takia uupuneelle äidille voi hiipiä mieleen synkkiä ajatuksia. Ajatukset eivät itsessään ole vaarallisia ja kertovat ainoastaan että äiti on fyysisesti uuvuksissa ja jaksamisen äärirajoilla.

Nimesin tuolloin jutun väsyneenä ja vittuuntuneena turhan provosoivasti sillä seurauksella, että moni luki vain otsikon ja ajattelin että mielestäni on OK ottaa pimeät ajatukset tosissaan ja esimerkiksi päättää lapsensa ja itsensä elämä. 

ARGH!

Koko sivustoni tavoitteena on nimenomaan kertoa ihmisille, että niitä omia ajatuksia EI tarvitse — ja tietyissä tilanteissa EI SAA — ottaa vakavasti.

Koska moni ei näytä lukevan juttua kokonaan tai kunnolla, tässä pääpointit:

– MIKÄÄN EI OIKEUTA Rautavaarassa itsensä ja lapsensa tappaneen äidin tekoa!!!

– Naisen teko oli mielestäni kamala ja toivon ettei tällaista enää koskaan tapahtuisi.

– Kukaan meistä ei tiedä varmuudella miksi nainen toimi miten toimi.

– Tutkimusten perusteella tiedetään että lapsensa ja itsensä surmanneet äidit ovat usein joko masentuneita tai akuutisti psykoottisia ja ovat kärsineet stressistä ja sosiaalisen tuen ja avun puutteesta.

– Uupumus vähentää ihmisten kykyä arvioida realistisesti mikä on oikein ja mikä väärin ja keksiä rakentavia vaihtoehtoja. Väsymys lisää ihmisten riskiä ajautua toimimaan harkitsemattomasti ja impulsiivisesti.

– Jos terve ihminen viedään oman jaksamisensa äärirajoille, hänen mieleensä voi nousta kauheita ja tuhoisia ajatuksia. Kaikille ei näin käy. Jokaisen rasituksen sietokyky on henkilökohtainen.

– Se että uupuneen ihmisen mieleen nousee lapsiin tai puolisoon kohdistuvia tuhoajatuksia ei tarkoita automaattisesti että tämä on persoonallisuushäiriöinen narsisti joka ei rakasta lapsiaan — saati että hän olisi ryhtymässä tuumasta toimeen.

– Jos sinun tai läheisesi mieleen nousee tuhoisia ajatuksia, se on varma merkki ajattelun tason laskusta ja stressistä, uupumisesta tai ahdistuksesta. Silloin saatetaan tarvita toisten tukea ja apua.

– Jos pienten lasten äidille nousee mieleen tuhoisia ajatuksia, voi olla että hän on sairastumassa tai sairastunut raskauden jälkeiseen masennukseen tai jopa psykoosiin. Tällöin hän tarvitsee apua ammattiauttajilta.

– Joskus tuhoajatukset voivat johtaa siihen, että ihminen toimii niiden vallassa ja päätyy surmaamaan itsensä tai toisensa. Tämän ehkäisyyn pitäisi pyrkiä kaikin tavoin.

– Uupuneen äidin henkisen tilan heikkoutta voi olla vaikea arvioida ulkoapäin. Siksikin olisi tärkeää tukea omassa lähipiirissä olevia uupuneita pienten lasten äitejä kaikin mahdollisin tavoin.

Kuuntele sama asia tunteella tästä RadioHelsingin haastattelusta.

Tässä alkuperäinen kirjoitus:

Yleensä en kirjoittele tunnekuohun vallassa, koska silloin ajatteluni taso on laskenut.

Tänään teen poikkeuksen.

Juuri nyt minua itkettää, vituttaa ja tekee mieli ravistella kaikkia niitä, jotka paheksuvat pienten lasten äitiä, joka on niin sekaisin, että ajaa autolla päin bussia ja tappaa itsensä lisäksi kolme pientä lastaan.

Kahden pienen lapsen äitinä, joka on välillä ollut niin umpiväsynyt, että on kaupassa tuntenut hyllyjen kaatuvan kirjaimellisesti päälle, voin kuvitella miltä tästä äidistä olisi voinut tuntua.

Pystyn samaistumaan täydelliseen epätoivoon äitinä, joka on maannut yön pimeydessä ajatellen, että haluaa tappaa itsensä, koska ei jaksa herätä taas puolen tunnin päästä rauhoittamaan lasta. Lasta, joka on hänelle rakkain ihminen maailmassa, mutta jonka takia hän on nukkunut useamman kuukauden ajan kaikki yöt 30-90 minuutin pätkissä.

Tiedän miltä tuntuu menettää hermonsa totaalisesti alle kymmenessä sekunnissa kun lapsi kaataa maidot ties monettako kertaa samana päivänä. Tiedän miltä tuntuu lannistua kun lapsen toista lapasta ei löydy mistään. Tiedän miltä tuntuu maata illalla sohvalla ajatellen että lapsille pitäisi laittaa ruokaa samaan aikaan kun koko kroppa tuntuu lyijyltä tehdyltä. Tiedän myös sen, miltä tuntuu olla vainoharhainen ja alkaa epäillä omaa puolisoaan asioista, joita hän ei ole tehnyt.

Se on vitun paskaa, rumaa ja kamalaa. Se on kaikkea muuta mitä odotin äitiydeltä. Se on hävettävää. Se on itkettävää. Se on jotain sellaista, jota en toivo kokevani enää koskaan.

En tietenkään tiedä mitä Rautavaarassa oikeasti tapahtui ennen äidin epätoivoista tekoa — saati mitä hän oikeasti ajatteli tehdessään viimeisen valintansa.

Tiedän lehtijuttujen perusteella että äidillä oli hoidettavanaan yksi eskari-ikäinen ja kaksi pientä lasta, jotka olivat syntyneet alle kahden vuoden välein. Mies teki keikkatöitä ja oli välillä viikkokaupalla pois kotoa. Äitiä on kuvattu lapsirakkaaksi, mutta sairaalloisen mustasukkaiseksi. Sitä en tiedä oliko hän sitä aina vai vasta lasten synnyttyä.

Tiedän että perheeseen oli jo kertaalleen kutsuttu poliisi, koska äiti oli yrittänyt estää isää lähtemästä työreissulle. Riidan aiheena oli lastenhoito.

Nyt hän oli ajanut kymmeniä kilometrejä bussin perässä pysäyttääkseen sen. Hän oli noussut busiin ja riidellyt miehen kanssa poliisin mukaan lastenhoidosta. Ei pettämisestä vaan lastenhoidosta.

Nainen oli heitetty pois bussista, hän oli ajanut bussin ohi, kääntynyt takaisin ja ajanut kohtalokkain seurauksin päin bussia kolme rakasta lastaan kyydissään.

Jos sinulla on lapsia joita rakastat, mieti miten epätoivoinen ja sekaisin sinun pitäisi olla, että bussia päin ajaminen tuntuu hyvältä ajatukselta.

Jos ajattelet ettet ikinä tekisi sellaista, vaikka olisit kuinka väsynyt ja sekaisin, mieti uudestaan.

Minä en ajatellut ennen lapsia, että voisin kokea niin hirvittävää epätoivoa kuin mitä pahimpina valvomiskausina olen kokenut.

Jopa nyt, kun olen vähän väsynyt herättyäni viime yönä kaksi kertaa siihen, että lapsi puhui unissaan, en pysty enää kunnolla muistamaan miltä tuntui seistä kaupassa ja tuntea hyllyjen kaatuvan päälle.

Ja silti tiedän, että minä olen joskus ollut tilassa, josta ei ollut enää kauhean paljon matkaa siihen, että pikaistuksissani olisin tehnyt jotain tyhmää ja peruuttamatonta.

Se pelottaa, hävettää ja surettaa minua, mutta haluan sanoa tämän ääneen, koska pelkään, että jos äiti leimataan nyt “hulluksi mustasukkaiseksi akaksi, joka pimahti”, suljemme silmämme kaikilta niiltä uupuneilta, masentuneilta ja epätoivoisilta äideiltä, jotka tarvitsevat apuamme.

Minä olin onnekas. Minulla on puoliso, äiti, sisaruksia ja ystäviä, jotka tajusivat että olin kovilla ja olivat tukenani. Minä ymmärsin että mieleeni nousseet hullut ajatukseni kertoivat siitä, että olen aivan järkyttävän väsynyt — ei siitä, että minun pitäisi toteuttaa kyseiset ajatukset. Minä osasin hyödyntää kirkkaat hetket ja hakea apua lapseni päiväkodista, neuvolasta, varhaisen tuen yksiköstä ja lastenlääkäriltä.

Kolmen kuukauden valvomisen jälkeen pääsimme sairaalaunikouluun, jossa lapsi oppi nukkumaan ja äiti nukuttamaan lastaan. Sinne pääsyä sai odottaa kuukauden ajan. Se oli elämäni pisin kuukausi.

Olisin voinut saada apua vieläkin nopeammin, jos en normaalisti olisi niin hyvin pärjäävä ja jos väsyneenä avun pyytäminen ei tuntuisi niin ylivoimaisen vaikealta.

Koska en ollut ulospäin “hullu mustasukkainen akka” vaan olin usein päivisin hyvällä tuulella ja jaksoin huolehtia lasten perustarpeista, väsymykseni todellinen syvyys ei ollut niin ilmiselvää.

Mikään ei oikeuta Rautavaaran äitiä toimimaan niin kuin hän toimi. Hänen lähipiirinsä syyttely tapahtuneesta on turhaa. Mutta hänen leimaamisensa narsistiksi ja poikkeustapaukseksi on vaarallista.

Sinunkin lähipiirissäsi voi olla pienten lasten umpiväsynyt äiti, joka on katkeamispisteessä. Se voi olla jopa oma puolisosi tai tyttäresi. Väsynyt äiti voi jättää hakematta apua koska ei jaksa hakea apua — ei siksi ettei tarvitsisi sitä.

Jos kyseinen nainen on vieläpä tottunut tulemaan hyvin toimeen omin avuin, avun pyytäminen ja vastaanottaminen voi tuntua väsyneenä nöyryyttävältä ja hävettävältä. “Kyllähän jokaisen äidin pitäisi jaksaa hoitaa omat lapsensa.”

VÄÄRIN!

Ihmiskunnan historiassa on täysin ennenkuulumatonta, että äidit jäisivät täysin yksin kotiin pienten lastensa kanssa. Muissa kulttuureissa ja muina aikoina äideillä on aina ollut tukena mummoja, vaareja, vanhapiikatätejä, kotiapulaisia ja lapsenpiikoja.

Vaikka lähipiiriisi kuuluva äiti ei ikinä ajautuisi niin synkkään hetkeen, että aidosti uskoisi oman ja lasten elämän lopettamisen olevan ainoa vaihtoehto, hän tarvitsee apuasi.

Monista toisten asioiden puuttuminen tuntuu kiusalliselta. Voi olla että äiti ensialkuun jopa torjuu apua. Se ei tarkoita sitä etteikö hän tarvitsisi sitä.

Kysele lähipiirisi äideiltä miten hyvin he nukkuvat. Jos äiti valittaa valvottavasta lapsesta, hän tarvitsee jo apua. Ehdota että viet hänen lapsensa rataskävelyllä että äiti saa ottaa päiväunet. Tarjoudu käymään kaupassa. Tule pitämään seuraa ja viihdytä vauvaa sen aikaa että äiti pääsee suihkuun rauhassa. Tuo tullessasi runsaat eväät, joista riittää syötävää seuraavaksikin päiväksi.

Jos kyseessä on oma puolisosi, pysähdy, vedä henkeä ja mieti miten paljon voisit vielä itse joustaa.

Voi tuntua vaikealta myöntää että oma puoliso on katkeamispisteessä, etkä ole nähnyt sitä. Jos itse tekee pitkää päivää, voi tehdä mieli viettää vapaa-aika omien harrastusten parissa. Kukapa meistä haluaisi herätä keskellä yötä monta kertaa.

Se että puolisosi pärjää jotenkuten ei tarkoita sitä, että hän voi hyvin. Ja jos hän ei voi hyvin, se heijastuu pian lapsiinkin. SINUN lapsiisi.

Onneksi pikkulapsiaika on oikeasti aika lyhyt. Valitettavasti se on lapsen kehityksen kannalta tärkeintä aikaa. Vastuu lapsen hyvinvoinnista ei voi olla vain äidin harteilla — se kuuluu jakaa. Ei vain puolisoiden kesken, vaan koko lähipiirin kesken.

Äläkä tuomitse äitejä, jotka eivät saaneet apua ajoissa, vaan tuomitse tilanne, jossa äitien uupumus ja mielenterveysongelmat jäävät huomaamatta ja hoitamatta.

Auta koska voit. Auta koska se on hirvittävän tärkeää.

Lue myös: mitä opin unikoulussa

Valitse elämäsi

Onko elämäntilanteesi, parisuhteesi, työpaikkasi tai kehosi muuttunut niin, että sinusta tuntuu ettet valinnut sitä? Tiesitkö että nopein tapa muuttaa kokemustasi tilanteesta joka ei juuri nyt miellytä on valita se?

Kuuntelin pari päivää sitten uusiksi radio-ohjelmaa, jossa minä, Maria Jungner ja avioerotutkija Jyrki Kiiski puhumme avioeroista. Voit kuunnella ohjelman täällä.

Siinä kerron ihmismielen rakenteisiin kuuluvasta valintavääristymästä, joka saa tietoisesti valitsemamme asian kokemaan arvonnousun silmissämme.

Tutkijat olettavat tämän vääristymän kehittyneen siksi, etteivät ihmiset jäisi vatvomaan jokaista valintaansa, vaan jatkaisivat elämäänsä eteenpäin kohti uusia valintoja.

Joskus kuitenkin se, minkä aikanaan valitsimme muuttuu tai osoittautuu ajan myötä toisenlaiseksi, kuin mitä se oli tai millaiseksi sen kuvittelimme.

Valintavääristymä saattaa selittää myös sen, miksi pitkissä parisuhteissa toiselle tai molemmille kumppaneista tulee fiilis, että “mä en valinnut tätä parisuhdetta”.

Useimpien ihmisten ajatusmaailma, käytös ja ulkonäkö muuttuu ajan mittaan. Se ihminen jonka kanssa olet tänään naimisissa tuskin enää näyttää tai kuulostaa samalta kuin ihminen, jonka valitsit kumppaniksesi vuosia sitten.

Pienten lasten vanhemmat harvemmin ymmärsivät lasten teon aloittaessaan, että samalla kun he valitsevat ilon ja innostuksen omien jälkeläisten kasvun seuraamisesta, he valitsivat myös unettomat yöt, korvatulehduskierteet, uhmaikäraivarit tai ympärivuorokautisen vastuun toisen ihmisen hyvinvoinnista.

Ylipainoinen ei valinnut lohturuokaan tarttuessaan tai sohvan pohjalle jämähtäessään kymmeniä kiloja ylipainoa vaan stressin lievitystä tai lepoa.

Nykyinen elämäntilanteesi on seurausta valtavan pitkästä ketjusta valintoja, joita olet tehnyt elämäsi varrella. Jos olisit valinnut kerrankin toisin, elämäsi näyttäisi tänään toisenlaiselta. Mutta et valinnut.

Nopein tapa vapautua ahdistuksesta ja vitutuksesta on valita aktiivisesti ja tietoisesti se, mitä sinulla on.

Valitse se mitä sinulla on

Mitä hyvää tässä tilanteessa on?

Jokaisessa tilanteessa on jotain hyvää ja arvokasta — jos ei muuta niin se, että siitä voi oppia jotain.

Vaikea sairaus voi opettaa kärsivällisyyttä, kestävyyttä ja arvostusta elämää kohtaan.

Ylipaino voi opettaa millaiset valinnat johtavat lihomiseen.

Tylsä työ voi antaa aikaa ajatella millaista työtä haluat tehdä jatkossa.

Joskus valintaa helpottaa se, että näet miksi valinnat, jotka johtivat tähän tilanteeseen tuntuivat aikanaan oikeilta. Mitkä tuolloin olettamistasi asioista ovat yhä totta tai paremmin kuin mitä oletit?

Vaikka en osannut arvioida miten vaativaa lasten kanssa eläminen on, en myöskään osannut kuvitella miten valtavasti voisin kokea rakkautta heitä kohtaan.

Tai miten ihanalta ja helpottavalta voi tuntua kun koko illan kitissyt lapsi nukahtaa.

Jos tämän tilanteen valitseminen tuntuu kertakaikkiaan mahdottomalta, mitä valitset sen tilalle?

Mitä haittoja, hankaluuksia ja epämiellyttäviä asioita toisesta valinnasta seuraa?

Jos valitset lopettaa tämän suhteen sen sijaan että valitsisit kumppanisi uudestaan, valitset myös surun suhteen päättymisestä ja menetät silminnäkijän elämällesi.

Jos valitset lasten luovuttamisen jonkun toisen hoitoon, valitset ikävän lapsia kohtaan ja menetät mahdollisuuden kokea iloa ja ylpeyttä kun näet heidän kasvavan ja kehittyvän arjessa.

Jos valitset tylsältä tuntuvasta työpaikasta irtisanoutumisen valitset taloudellisen turvattomuuden ja menetät arkeen ryhtiä tuovan rutiinin.

Miltä toinen valinta näyttää kun mietit myös sen haittapuolia?

Valitsitpa sitten sen, mitä sinulla on nyt tai sitten jotain ihan muuta, tärkeintä on nähdä että sinulla on aina vapaus valita.

Jos et näe sitä, katso tarkemmin — ne vaihtoehdot joita mielestäsi ei ole olemassakaan, ovat mielestäsi vain niin huonoja, ettet tule edes ajatelleeksi niitä.

Kun näet että sinulla on olemassa huonompiakin vaihtoehtoja, voit nähdä miten se, mitä sinulla on, on itse asiassa hyvä vaihtoehto.

Hyviä valintoja!

valitseelamasi

Tiesitkö että voit kokea hyvää oloa, mielenrauhaa ja jopa onnea hetkenä minä hyvänsä, olosuhteista riippumatta? Jos et, tsekkaa Mielenrauha-kurssini.