Avainsana: ADHD/ADD

AD(H)D:tä käsittelevän kirjoitukseni kommenttiosastolla ”Hämmentävää” kysyi:

Millä perustella ADHD ei ole “vain ajatus”? Tai “tarina, jota kerromme itsellemme”?

Hyvä kysymys, jota olen miettinyt eri näkökulmista itsekin viime päivät.

Lyhyt vastaus

AD(H)D ei ole vain ajatus, vaan neurologinen ominaisuus, joka vaikuttaa jossain määrin ajatteluun. Se vaikuttaa AD(H)D-aivoiseen ihmiseen vaikkei hän olisi ikinä kuullutkaan AD(H)D:stä.

Se, mitä ko. henkilö ajattelee AD(H)D:stä on ”vain ajatus”, jonka hän kokee tasan tarkkaan sillä hetkellä ajattelee AD(H)D:tään — jos ajatus on positiivinen, se herättää hyviä fiiliksiä, jos se on negatiivinen, se herättää huonoja fiiliksiä. Jos hän ei ajattele asiaa, se ei herätä hänessä mitään fiiliksiä.

Pidempi vastaus (ei-ADHD-ihmisille, haha):

ADHD ei ole vain ajatus

Me koemme vain tietoisen ajattelumme –– eli ajatuksen, joka sillä hetkellä on tietoisuudessamme. Se, miksi ajattelemme tietyllä hetkellä tietyn ajatuksen onkin sitten ihan eri juttu.

Tälläkin hetkellä tiedostamattomat aivoprosessisi käsittelevät 200 000–675 000 bittiä informaatiota samassa ajassa kuin tietoinen aivoprosessisi käsittelee yhden bitin informaatiota — sen yhden tietoisen ajatuksen, jonka nyt koet.

Tuo 200 000–675 000 bittiä tiedostamatonta informaatiota sisältää mm. kaiken sen tiedon, jota aistisi ottavat vastaan, tiedot kehosi fyysisestä tilasta (verensokeri, välittäjäaineet, vireystaso, verenpaine, hormonitasot jne.), muistosi sekä itse tiedon käsittelyprosessin, joka hyödyntää lukemattomia nyrkkisääntöjä ja oikopolkuja sen arvioimiseksi mikä tieto on oleellista ja mikä ei, mitä oleellisella tiedolla tehdään (esim. käynnistetäänkö taistele tai pakene -tila) ja mikä ajatus seuraavaksi syötetään tietoisuuteen.

ADHD on yksi monista tekijöistä, jotka vaikuttavat yksilön tiedostamattomaan ajatusprosessiin — samalla tavalla kuin vasenkätisyys, lukihäiriö, aspergerin syndrooma, skitsofrenia, maanis-depressiivisyys ja muut aivojen rakenteiden ja toiminnan poikkeamat vaikuttavat siihen.

ADD-ihmisten aivoissa tietyt aivojen osat ovat keskivertoa pienemmät ja eri välittäjäaineet toimivat toisella tavalla kuin useimmilla ihmisillä.

Toisin sanoen jos meillä olisi kaksi ihmistä, joilla olisi identtiset muistot, kokemukset, fysiologinen tila ja aistikokemus, mutta toisella olisi AD(H)D ja toisella ei, kummankin tietoiseen mieleen juolahtaisi todella erilaisia ajatuksia.

Huomaa, että AD(H)D on kuitenkin vain yksi tekijä — yksi ”filtteri” — joka vaikuttaa siihen, mikä ajatus milloinkin juolahtaa mieleesi, eikä välttämättä ole tietyllä hetkellä edes tärkein ajatteluusi vaikuttava tekijä.

AD(H)D ihmiset kokevat vain tietoisen ajattelunsa siinä missä kaikki muutkin. Heidän ajattelunsa on alhaisessa mielentilassa ihan yhtä sumeaa kuin normi-aivoisten — ja heidän sisäinen järjestelmänsä palauttaa heidät mielenrauhaan ihan samalla tavalla kuin normi-aivoisten sisäinen järjestelmä.

Mitä ajattelet ajattelustasi luo kokemuksesi siitä

Kuuntelemassani ADD:tä käsittelevässä kirjassa Delivered from Distraction ADD-aivoinen kirjailija painottaa useampaan kertaan, että ADD on vain kokoelma ajattelun ominaisuuksia, jotka itsessään eivät ole hyviä eikä huonoja. Ainoastaan siinä tapauksessa että ne aiheuttavat selkeitä ongelmia, kannattaa ajatella AD(H)D:tä häiriönä.

AD(H)D-hoidon tavoitteena ei ole parantaa AD(H)D:tä — koska sitä ei voi parantaa — vaan päästä tilaan, jossa hoidettava ei koe erityislaatuista tapaansa ajatella ongelmaksi.

Jos emme koskaan vertaisi omaa tapaamme ajatella ja toimia muiden toisenlaiseen tapaan ajatella ja toimia — saati olettaisi että on yksi ”oikea” tapa ajatella ja toimia — AD(H)D ei olisi kenellekään ongelma.

Samalla tavalla kuin lukihäiriö ei ole ongelma yhteisössä, jossa ei ole kirjoitettua kieltä.

Minä olen saanut kasvaa ympäristössä, jossa useimmat ihmiset ajattelivat ja toimivat niin kuin ADD-ihmiset. Huomasin kyllä koulussa, eräissä työpaikoissa ja parissa parisuhteessa, että tapani ajatella ja toimia oli monin tavoin poikkeava, mutta oletin sen johtuvan kasvatuksestani ja taustastani, jota kuitenkin arvostin (ja yhä arvostan), joten mieleeni ei juurikaan juolahtanut että minussa olisi jotain vikaa.

Olen nyt ollut yhteydessä muutaman AD(H)D-ihmisen kanssa, jotka kasvoivat ympäristössä, jossa valtaosa ihmisistä ajatteli ja toimi ei-ADD-aivoisen tavoin, jolloin heille jäi fiilis, että heissä on ihmisinä jotain vikaa ja tapa, jolla he ajattelevat on väärä.

Toisin sanoen se, mitä me ajattelemme tavastamme ajatella, ratkaisee sen, miten sen koemme.

Minä ja joku toinen, jolla on samalla tavalla toimivat aivot kuin minulla, saatamme unohdella asioita, ”hukkua”  omiin ajatuksiimme helpommin ja olla impulsiivisempia kuin normi-aivoiset, mutta koska minä olen pitänyt itseäni normaalina, en ole kokenut ajatteluani ongelmaksi vaan lahjaksi — kun taas se, joka on oppinut, että hänen tapansa ajatella on väärä tai outo, voi kokea sen häpeällisenä ja tuskallisena.

Uskon, että AD(H)D-ihmisille voi olla keskivertoa enemmän hyötyä kolmen prinsiipin oivaltamisesta, koska se antaa tiettyä ”välimatkaa” omiin ajatuksiin ja esimerkiksi vähentää alttiutta toimia hetken mielijohteesta silloin kun he ovat alhaisessa mielentilassa.

Sen oivaltaminen, että alhaisessa mielentilassa mieleen juolahtavat ajatukset voi jättää omaan arvoonsa, auttaa ignoroimaan ajatuksia omasta huonommuudesta.

Samoin tieto siitä, että kaikki me ainakin käymme päivän mittaan useita kertoja korkeassa mielentilassa, jossa olo on kevyt, helppo, rento ja levollinen, auttaa kiinnittämään enemmän huomiota näihin hetkiin ja ottamaan niistä täyden hyödyn ja ilon irti.

Mitä väliä onko minulla AD(H)D vai ei?

Elämässäni on ollut pitkiä aikoja, jolloin hajamielisyyteni, epäjärjestelmällisyyteni ja jatkuva myöhästelyni ei ole aiheuttanut mitään erityisiä ongelmia. Tein töitä freelancerina, jolla oli aika vähän sovittuja menoja, asuin henkilön kanssa joka ei valittanut epäsiisteydestäni ja sain määrätä ihan täysin omista aikatauluistani. Noina aikoina ADD-diagnoosi ei olisi vaikuttanut mitenkään elämääni.

Nyt olen elämäntilanteessa, jossa olen vastuussa lapseni säännöllisestä ruokkimisesta, päiväunista ja muista fyysisistä tarpeista, jossa minulla on hyvin rajallisesti lapsivapaata aikaa, työ, jossa on lähes päivittäin deadlineja ja usein aikaan sidottuja tapaamisia ja puoliso, jolle kodin järjestys on tärkeää.

Haluan huolehtia hyvin lapsistani, tehdä työni kunnolla, palvella hyvin asiakkaitani ja luoda kodin, jossa puolisokin viihtyy. Tämä tarkoittaa, etten voi toimia enää tavalla, jolla olen toiminut tähän asti.

Ennen kuin hoksasin, että minulla saattaa olla ADD, oletin epäjärjestelmällisyyteni johtuvan kasvatuksesta ja tottumuksesta, jolloin lähestyin sitä normiaivoisten näkökulmasta.

Nyt kun epäilen vahvasti että tapani ajatella poikkeaaa ihan neurologisesti useimpien tavasta ajatella, voin keskittyä etsimään sellaisia tapoja toimia, jotka ovat paremmin linjassa aivojeni erikoislaatuisen logiikan kanssa.

Vertaa tätä siihen, että lukihäiriöistä lasta yritetään opettaa lukemaan samalla tavalla kuin ei-lukihäiriöistä lasta. Olen ollut aikanaan itse todistamassa, ettei se toimi.

Tai siihen, että kun ymmärrämme että meillä kaikilla on optimismivääristymä, joka saa meidät näkemään tulevaisuutemme minän tehokkaampana kuin mitä tämän päivän minä on, voimme tehdä realistisempia liikunta- ja ruokavalio-ohjelmia.

Eli ei, AD(H)D ei ole vain ajatus, mutta se, mitä siitä ajattelemme on.

[box icon=”asterisk”]Minulla diagnosoitiin ADD eli keskittymishäiriö ilman hyperaktiivisuutta toukokuussa 2014 — puolitoista vuotta tämän jutun kirjoittamisen jälkeen.

Diagnoosi oli helpotus — en siis oikeasti ole tyhmä, laiska ja saamaton. Sain myös lääkityksen, joka osoitti minulle konkreettisesti, miten yksinkertainen aivokemian häiriö voi vaikeuttaa elämää.

Kokemus osoitti myös että tämä kuvaukseni AD(H)D:n suhteesta ajatteluun piti kutinsa. Myös lääkityksessä mielentilani vaihtelevat, mutta ajatukseni pysyvät helpommin siinä mitä olen juuri nyt tekemässä silloinkin kun se ei itsessään ole maailman kiinnostavinta.

Jos haluat lukea lisää ADD-kokemuksistani, rekisteröidy ilmaiseksi ADD-osioni käyttäjäksi.

Rekisteröityessäsi sitoudut pitämään omana tietonasi henkilökohtaisemmat ajatukseni ADD:stä.
[/box]

Olen viime päivinä organoisoinut kotiani uusiksi. En niinkään pesimisvietin vallassa kuin ”yleisön” pyynnöstä. Viihdyttääkseni itseäni projektin aikana olen kuunnellut englanninkielisiä organisointi- ja raivauspodcasteja eli nettiradio-ohjelmia.

Tässä Joyful Organizer -podcastin osassa Is it ADHD or my iPhone? käsiteltiin keskittymishäiriöitä ADHD:ta tai ADD:tä ja organisointia. Taking Control -podcastin toinen asiantuntija Nikki Kinzer on puolestaan erikoistunut ADHD-ihmisten kotien ja elämän järjestämiseen.

ADHD tulee sanoista Attention Deficit Hyperactivity Disorder — Tarkkaavuus- ja yliaktiivisuushäiriö. ADD on sama ilman hyperaktiivisuutta.  ADHD/ADD on neurologinen toiminta”häiriö”, jonka ansiosta henkilön on keskittymiskyky vaihtelee tavallista dramaattisemmin.

Laitoin häiriön lainausmerkkeihin, koska mielestäni sen voisi nähdä ihan vain erilaisena aivojen toimintana — samalla tavalla kuin vasenkätisyys tai lukihäiriö, jotka tuovat ongelmia vain tietyissä tilanteissa ja olosuhteissa ja joista voi olla suoranaista höytyä toisenlaisissa olosuhteissa.

Mitä enemmän ADD-asiantuntija ja ADHD:sta kärsinyt järjestelijä kertoivat  siitä miten keskittymishäiriö näkyy ADD/ADHD-ihmisten elämässä, sitä tutummalta jutut kuulostivat:

ADD-ihmiselle kodin organisoiminen on hankalaa, koska hän näkee projektin niin isona ja monimutkaisena, ettei tiedä mistä aloittaa. Sitten kun hän vihdoin pääsee alkuun, hän poukkoilee jatkuvasti tehtävästä toiseen: aloittaa paperien lajittelusta, sitten yhtäkkiä törmää paperiin, joka on postittamatta ja lähtee postittamaan sitä, matkalla postiin päättää käydä ensi kaupassa, palaa kotiin ja huomaa että paperi jäi postittamatta ja paperit, joita alkoi lajitella, ovat vieläkin pitkin pöytiä…

Pohdin VIP-puolella puolitosissani miten hyvin podcastin ADD-kuvaus sopi itseeni, mutten lähtenyt miettimään asiaa sen pidemmälle, koska mielsin että ADD ihmiset eivät pysty keskittymään yhtään mihinkään, kun taas itselläni on tarvittaessa legendaarinen keskittymiskyky.

Sitten eräs VIP-jäsenistä lähetti minulle lisää infoa aikuisten ADD:stä (kiitos!). Tässä listassa turhan moni jutuista sopi ihan täysin minuun.

Kuvan lähde: ADHD-aikuiset

Yliviivatut kohdat eivät sovi eivätkä ole koskaan sopineet minuun. Punaisella ympäröidyt ruudut sopivat minuun nykyään äärimmäisen hyvin. Loput ovat sopineet jossain elämän vaiheessa tai näkyvät jossain määrin elämässä.

Esimerkiksi vitsailen usein, miten jotkut kutsuvat minua, vanhempiani ja sisaruksiani ”maanisiksi mannisiksi”, mutta itse käyttäisin termiä ”elinvoimainen”. 

Ylpeilen usein kyvylläni oppia ja oivaltaa nopeasti, en todellakaan pelkää muutoksia ja olen toipunut keskivertoa nopeammin takaiskuista, joita muut jäisivät murehtimaan ja märehtimään vuosikausiksi.

Olen todella hajamielinen –– jo ennen viime vuosien univelkaa, arvioin edelleen ihan liian ylioptisesti omaa ajankäyttöäni ja resurssejani, mikä johtaa siihen, etten pysty hyvistä aikomuksistani huolimatta pitämään lupauksia ja unohtelen tapaamisia ja tärkeitä tehtäviä.

Organisoinnissa en ole ihan surkeimmasta päästä, mutta ongelmakseni tulee helposti priorisointi, mistä seuraa se, että minulla on lukuisia keskeneräisiä projekteja ja olen alati myöhässä.

Erityisesti kolahti tuo ”juuttuu itseään kiinnostaviin aiheisiin” niin ettei osaa lopettaa.

Tällä hetkellä vähemmän akutteja, mutta joskus elämässä vahvasti näkyneitä piirteitä ovat mm. muiden keskeyttäminen, josta olen opetellut viimeisen vuoden ajan aktiivisesti pois — myös kolmen prinsiipin oivaltaminen on auttanut tässä asiassa. Töksäyttelijä taidan olla yhä vieläkin, mutta onneksi tätä nykyä töksäyttelen asioita enemmän korkeasta mielentilasta käsin, jolloin jutut ovat etupäässä positiivisia.

Olen myös ollut pariinkin otteeseen aika pahassa energiajuomakoukussa enkä ole uskaltanut asentaa tietokoneelleni mitään pelejä, koska jään niihin hirvittävän helposti koukkuun.

Ainoa addiktio jonka olen itselleni viime aikoina sallinut on tiettyihin televisiosarjoihin addiktoituminen (viimeksi Isänmaan puolesta), koska olen voinut puolustella sarjojen katsomista käsikirjoittajan ammatilla ja sillä, että sarjojen osien määrä ja saatavuus on ollut rajoitetua.

Vireystasoni vaihtelee ja ennen muinoin jäin helposti kiinni negatiivisiin ajatuksiin, mutta tässäkin kolmen prinsiipin ymmärtäminen on auttanut valtavasti, koska jätän niin yli- kuin alivireät fiilikset ja ajatukset helpommin omaan arvoonsa.

Impulsiivinen ja itsepäinen olen kyllä edelleenkin, mutta huomattavasti vähemmän kuin nuorempana.

Tästä Päivi Tasalan sivuilla olevasta jutusta en ehkä tunnistanut itseäni ihan niin selvästi, mikä voisi selittyä sillä, että olen saanut kasvaa ympäristössä ja aikuisena luonut itselleni olosuhteet, joissa ADD ei kauheasti haittaisi elämää.

Kyllä, minulla on usein tunne siitä, että asettamani tavoitteet eivät nyt täyttyneet ihan niin hyvin kuin oli tarkoitus, mutta olen oppinut iloitsemaan enemmän siitä, mitä sain aikaan kuin siitä, mikä jäi tekemättä.

Arjen vaatimukset ja jokapäiväisten asioiden hoitaminen tuntuu hetkittäin haastavalta, varsinkin nyt äitiyden tuoman univelan myötä. Jostain syystä nimenomaan postissa käyminen ja laskujen maksaminen ovat olleet koko aikuisikäni ajan kaksi isointa kompastukiveäni.

Erona Tasalan sivujen kuvaukseen on se, ettei tapaamisesta myöhästyminen, tärkeän paperin katoaminen tai deadlinen unohtuminen todellakaan tunnu kaatavan koko maailmaa, vaan lähinnä aiheuttaa hetkellisen häpeän, jonka jälkeen ajattelen ”no, näitä sattuu” ja korjaan sen, mikä on korjattavissa.

Tunnistan jatkuvan vitkastelun tai aloittamisen vaikeuden, mutta olen kehittänyt tähän monia eri strategioita vuosien mittaan. Siitä huolimatta mies naureskelee ja ihmettelee sitä, miten voin esim. lyödä kädet yhteen ja sanoa reippaasti ”okei, NYT mä järjestän ton vaatekaapin” — ja sitten istua tietokoneen ääreen ja jämähtää siihen koko loppupäiväksi… Mutta rehellisyyden nimissä en ahdistu tästäkään mitenkään ylenmääräisesti, koska tiedän tekeväni lopulta kaiken, mikä pitää tehdä, sitten kun se on IHAN PAKKO tehdä.

Samoin olen varsinkin aiemmin kärsinyt fiiliksestä, että jos mieleen juolahtaa jotain, se pitää sanoa heti ”ennen kuin se unohtuu”. Tätä nykyä kun en ota ajatuksiani enää niin vakavasti, minun on huomattavasti helpompaa jättää asioita sanomatta ja olla puhumatta päälle, koska ajattelen että ”ei toi nyt ole niin tärkeä ajatus”.

Tietyssä mielessä en koe tylsistyväni helposti, koska jos minulla ei ole kännykkääni tai tietokonettani käytössä, löydän kyllä jotain kiinnostavaa ajateltavaa. Tämä taipumus upota omiin ajatuksiin — usein hallitsemattomasti — onkin yksi ADD-aikuisten piirteistä.

Olen lukemattomia kertoja yrittänyt (turhaan) selittää mm. puolisolleni miten en voi sille mitään, että vajoan omiin ajatuksiini kesken jonkin arkiaskareen tekemisen, minkä jälkeen kävelen ympäriinsä zombina levittäen ympärilleni eriasteista kaaosta samaan aikaan kun mieleni pyörii esimerkiksi jonkin työprojektin ympärillä. Henkilökohtaisesti en ole pitänyt tätä erityisenä ongelmana — ehkä siksi, etten myöskään kiinnitä kauheasti huomiota ympäristööni enkä ahdistu kaaoksesta.

Jo kouluaikoina huomasin että minulla oli kaksi vastakkaista tapaa selviytyä koulutunneista — joko pitkästyä kuoliaaksi  tai olla superosallistuva eli tehdä muistiinpanoja ja kysyä niin paljon kysymyksiä että muut oppilaat hermostuivat.

Onko minulla ADD?

Tein vielä tämän ADHD-naisten ”testin” ja kohdissa ylikeskittyminen, siirtymisen hankaluus, aloittamisen ja loppuunsaattamisen vaikeus, stimulaation tarve, töiden siirtäminen, järjestyksenpidon ongelmat ja ajanhallinnan ongelmat ruksin joko kaikkiin kohtiin tai yhtä lukuunottamatta kaikkiin kohtiin ”päivittäin”. 

En ole hirveän herkkä äänille enkä väkijoukoille, mutta ensimmäinen voi selittyä vuosikausien ”siedätyshoidolla” kovaäänisessä suurperheessä ja toinen sillä, että väkijoukoissa kulkiessani sulkeudun omaan maailmaani — usein äänikirjojen tai musiikin avulla. Aamuheräämiset ovat helppoja, mutta ennen lasta tein usein sitä ensin valvoin useamman yön töitä tehden ja sitten nukuin pari päivää putkeen pitkiä yöunia ja päiväunia. Työni on onneksi valikoitunut niin, että ansiotyön tekeminen ei ole tuntunut kauhean vaikealta — paitsi silloin kun olen yrittänyt työskennellä sihteerinä — mutta arkiset rutiinit ovat tosiaan vaikeita.

Eli jos minun pitäisi näillä näytöillä arvata, veikkaisin että minulla on ADD. 

Mitä sitten?

Mitä olen nyt lueskellut ihmisten kommentteja ADHD/ADD:sta, monelle diagnoosi — tai jo epäilys siitä — on ollut helpotus, koska he ovat kokeneet olevansa jotenkin huonompia, vajavaisempia tai epäonnistuneempia kuin ns. normaaliaivoiset. Luulen, että jos olisin joutunut kasvamaan hyvin järjestelmällisten vanhempien lapsena tai halunnut välttämättä luoda uran ammatissa, joka vaatii järjestelmällisyyttä, ajattelisin itsekin näin.

ADHD/ADD on periytyvä ominaisuus ja pidän erittäin mahdollisena, että jos minulla on oikeasti ADD, olen voinut periä sen kummaltakin vanhemmaltani, joilla on myös runsaasti ADD-ihmisille ominaisia piirteitä. Tunnistan kuvauksista myös osan sisaruksistani.

Lapsuudenkotini oli siinä mielessä ”ADD-ystävällinen” että meillä oli äärimmäisen vähän rutiineja, varsin kaoottista ja omiin juttuihin uppoutuminen oli OK. Koulusta sai suhteellisen helposti olla pois niin kauan kun todistus pysyi hyvänä. Toisin sanoen en joutunut kotonani tuntemaan että olisin jotenkin outo, huono tai epäonnistunut vaikka olen niin hajamielinen ja epäsiisti kuin mitä olen.

Toisaalta oletin — ja vieläkin pidän mahdollisena — että tietynlainen kaoottisuuteni ja epäjärjestelmällisyyteni johtuu nimenomaan siitä, ettei kotona harjoiteltu rutiineja, tavaroiden paikalleen laittamista, ajoissa asioiden tekemistä jne.

Tutkia vai ei tutkia?

Jos tunnistit itsesi yllä olevista kuvauksista ja linkittämistäni testeistä ja olet kokenut kärsineesi koko elämäsi erilaisesta tavastasi toimia tai tuntenut olevasi jotenkin huonompi kuin muu, sinuna hakeutuisin heti tarkempiin tutkimuksiin joko aiheeseen perehtyneelle erikoislääkärille tai julkisella puolella olevalle lääkärille, joka tietää ADHD:stä edes jotain. Lääkäreissä on eroja, joten kannattaa ehkä kysellä ADHD-keskusteluryhmistä vinkkejä hyvistä lääkäreistä.

Itse olen kahden vaiheilla sen suhteen, kannattaako minun mennä tutkittavaksi. En ole kokenut kauheasti kärsiväni tavastani toimia ja ajatella. Kolmen prinsiipin ymmärtämisen myötä elämä on tuntunut entistä kevyemmältä ja kivemmalta, enkä jää enää niin helposti jumiin synkkiin ajatuksiin. Nyt aion kokeilla ADD-ihmisille suunnattuja organisoitumisvinkkejä helpottamaan arkeani entisestään. Niinpä en tarvitsisi virallista diagnoosia lääkitystä varten tai huonommuuden tunteista vapautumiseen.

Samoin tiedän, että vaikka minulla olisi esittää kymmenen ADD-diagnoosia, saisin puolisoltani ihan yhtä vähän ymmärrystä ja hyväksyntää tavaroiden hujan hajan jättämiselle kuin ennenkin, haha!

Ehkä suurin hyöty virallisesta diagnoosista olisi se, että voisin näin auttaa ADD:stä kärsiviä ihmisiä ja varsinkin naisia näkemään, ettei ADD:n tarvitse olla mikään hirveä ongelma ja että se voi olla suoranainen vahvuus.

Ajattelin katsoa asiaa uudestaan sitten kun olen toipunut synnytyksestä. Nyt olen vain ihan liekeissä ajatuksesta, että alankin kokeilla järjestelmällisyyden opiskelua nimenomaan ADD-ihmisen näkökulmasta.

[box icon=”asterisk” style=”simple”]Minulla diagnosoitiin ADD eli keskittymishäiriö ilman hyperaktiivisuutta toukokuussa 2014 — puolitoista vuotta tämän jutun kirjoittamisen jälkeen.

Diagnoosi oli helpotus — en siis oikeasti ole tyhmä, laiska ja saamaton. Sain myös lääkityksen, joka osoitti minulle konkreettisesti, miten yksinkertainen aivokemian häiriö voi vaikeuttaa elämää.

Jos haluat lukea lisää ADD-kokemuksistani, rekisteröidy ilmaiseksi ADD-osioni käyttäjäksi.

Rekisteröityessäsi sitoudut pitämään omana tietonasi henkilökohtaisemmat ajatukseni ADD:stä.
[/box]