Mitä opin elämätaparemontistani?

kaadu7kertaa

Vanha kiinalainen sananlasku (tai ainakin netin inspiraatiofraasi) määrittää onnistumisen seuraavasti: ”kaadu seitsemän kertaa — nouse ylös kahdeksan”.

Olen yrittänyt ottaa arkea haltuun useampaan otteeseen viime vuosien aikana. Joka kerta homma on jotenkin mennyt pieleen. Lapset ovat alkaneet taas valvottaa entistä pahemmin. Kiireellinen työprojekti on pamahtanut päälle. Innostus on lopahtanut.

Epäonnistumisistani on tullut mieleen aika, jolloin kamppailin painonhallinnan kanssa. Laihdutin samaa 7–10 kiloa moneen kertaan. Välillä laihdutus tyssäsi jo parin kilon jälkeen ja paino nousi pian takaisin lähtöpainoon — tai jopa korkeammaksi kuin ennen.

”Tajusin varata kokonaisen vuoden uusien elämäntapojen opetteluun”
Sain jojoilun hallintaan vasta kun vuonna 2003 kun tajusin varata kokonaisen vuoden uusien elämäntapojen opetteluun. Suhtaudun projektiin puolitieteellisenä tutkimuksena, jonka tarkoituksena oli selvittää miten juuri minun kannattaisi syödä ja liikkua, jotta laihtuisin tavoitepainooni ja pysyisin siinä tarvittaessa koko loppuelämäni.

Mitä opin elämäntaparemontistani?

Rakas ystäväni kysyi minulta miten voisin hyödyntää tuolloin oppimani asiat arjen hallinnassa. Tässä ovat tärkeimmät havaintoni.

1. Varaa kokonainen vuosi uusien tapojen opetteluun.

Olen ”harjoitellut” vanhoja, huonoja elämäntapoja pahimmillaan koko ikäni — on turha kuvitella että saisin ne parissa viikossa korvattua täysin uusilla tavoilla.

Vuosi varmistaa myös sen, että pääsen testaamaan uusien tapojen soveltamista mahdollisimman monissa erilaisissa tilanteissa. Arjessa ja juhlassa. Kiireessä ja väsyneenä. Kotona ja matkoilla.

2. Tee vain muutoksia, joista voisit pitää kiinni (muutosta tehdessäsi) koko loppuelämän.

Toisin sanoen silloin kun kuntosi on huono, voisit ehkä kuvitella käveleväsi joka päivä koko loppuelämäsi ajan 10 minuuttia päivässä. Älä siis edes yritä treenata heti kättelyssä tunnin ajan joka päivä.

Kun tekemäsi pieni muutos tuntuu menevän omalla painollaan, voit miettiä olisitko valmis pitämään jostain hieman isommasta muutoksesta kiinni koko loppuelämäsi.

3. Mittaaminen ja raportointi auttavat pysymään ruodussa.

Vanhan bisnes-kliseen mukaan ”Se mitä mitataan tulee tehdyksi”. Laihduttajia tutkineet ovat huomanneet että syötyjen ruokien kirjaaminen tai jopa pelkästään valokuvaaminen auttaa merkittävästi ruodussa pysymistä.

Asioiden mittaaminen auttaa muistamaan mitä on tekemässä ja näyttää mikä toimii ja mikä ei.

Muille raportoiminen antaa lisätukea, kunhan on sitoutunut raportointiin niin, ettei luista siitä edes silloin kun alkaa lipsua.

Sen lisäksi minulle vanhana nörttinä erilaisten teknisten sovellutusten käyttö antaa lisäpotkua muutosten tekemiseen. Saan outoa mielihyvää taulukoista, joista voin katsoa pidemmän aikavälin trendejä.

4. Anna itsellesi lupa ja mahdollisuus uppoutua muutoksen tekemiseen.

Oma elämäntaparemonttini onnistui, koska annoin itselleni luvan paneutua aiheeseen ihan kybällä. Minulla ei ollut tuolloin lapsia ja tein töitä freelancerina, minkä takia saatoin vapaasti treenata silloin kun halusin, kirjata tekemisiäni, opiskella lisää aiheesta ja päivittää nettisivuja.

Yksi ongelma aiemmissa yrityksissäni opetella tehokkaammaksi on ollut se, että olen ollut liian väsynyt, hätäinen tai muuten kaoottisessa vaiheessa yrittäessäni tehdä muutosta. Olen yrittänyt tehdä muutosta kiireellä koska muutostarve on tuntunut liian polttavalta.

Nyt haluan varata rauhassa aikaa ja tilaa elämässäni muutokselle.

5. Nauti siitä mitä teet

Elämäntaparemonttini onnistui myös siksi, että nautin niin paljon asioista, joita tein sen aikana. Aloitin liikunnan lisäämisen tietoisesti etsien ensin liikunnan iloa.

Eli harrastin vain liikuntaa joka tuotti minulle jo liikkuessa iloa ja hyvää oloa. Kirjasin syömisiäni ja liikuntojani tietokantaan, jonka tekemisestä ja ylläpitämisestä sain valtavasti kicksejä. Annoin itselleni luvan syödä kaikkea kohtuudella eli en karsinut kokonaan herkkuja ruokavaliostani.

6. Jos kaadut, nouse ylös

Olennaista ei ole välttää mokia tai repsahduksia vaan se mitä tapahtuu niiden jälkeen. Repsahdus kertoo siitä että suunnitelmani on ollut liian kunnianhimoinen tai epämääräinen.

Mieti mitä kaikkea piti tapahtua että homma meni pieleen ja miten voit jatkossa välttää saman virheen. Nouse ylös ja jatka entistä viisaampana ja vahvempana.

Tämä kirjoitus valmistelee minua vuoden 2016 teemavuoteen, jonka aikana haluan opetella uusia toimintamalleja arjessa toimimiseen. Edellisessä kirjoituksessa totesin ettei muutokseen ole ihmelääkettä. Seuraavassa kirjoituksessa mietin miten nämä opit voi kääntää uusien toimintamallien opetteluun.

Hirveät hormonit!

Nyt on pakko avautua aiheesta hirveät hormonit… Vaihdoin ehkäisymenetelmää eli en enää syö Diane Nova -e-pillereitä. Ko. pillerithän on tarkoitettu ensisijaisesti aknen hoitoon ja toissijaisesti ehkäisyyn. Olen syönyt ko. pillereitä 18-vuotiaasta asti — välissä on ollut muutaman kuukauden pituisia taukoja.

Aiemmilla kerroilla ihon kunto on huonontunut melko pian sen jälkeen kun pillerit ovat jääneet pois. Nyt elin toivossa että ikä ja oikea ruokavalio pitäisivät aknen kurissa. Turha toivo.

Ensinnäkin hormonitoiminta on mennyt ihan sekaisin pillereiden jättämisen jälkeen — tänä vuonna en ole saanut ”nauttia” vielä yksistäkään kuukautisista (joo, en todellakaan ole raskaana). Vaikka ruokavalio on pysynyt ihan samana kuin viime vuonna, jolloin iho ja hiukset kukoisti, naama on nyt kuin teinin perse (sori ilmaus, mutta kuvaa tilaa parhaiten) ja hiukset käyttäytyvät todella oudosti (ovat ihmeellisen haituvaiset).

No, aikaisemmilla kerroilla iho kyllä meni vieläkin huonompaan kuntoon tässä ajassa ja silloinkin kuukautisia odoteltiin 3-6 kk. Koska tarkoituksena on nimenomaan päästä eroon turhista kemiallisista aineista, en aio ainakaan toistaiseksi turvautua hormonihoitoon kuukautisten käynnistämiseksi tai antiobiootteihin tai vastaaviin ihon kunnon parantamiseksi. Loppujen lopuksi näin lievä akne ja hiusten lättänyys on kuitenkin vain kosmeettinen haitta.

Eräällä tutulla on ongelmia serotoniini/dopamiini tasojen kanssa. Näyttää siltä, että mahdollisten mielialaongelmien lisäksi ko. välittäjäaineiden puute vaikuttaa myös kiputuloihin, ainakin hänen tapauksessaan fibromyalgiaan .

Nämä jutut ovat kuitenkin saanut taas kerran muistamaan, miten ihmiskeho on monimutkainen kokonaisuus, jossa hyvin monet eri tekijät vaikuttavat kokonaisuuteen: ravinto, liikunta, kehon koostumus, hormonit, välittäjäaineet (serotoniini, dopamiini jne.). Siksi ei voi esim. laihduttaessa siitä, että keho toimisi kuin kone, jossa kaikki osat on hallittavissa.

SUMMA SUMMARUM: koska hyvin harvoin pystyy hallitsemaan kaikkia kehon ominaisuuksia, on viisampaa keskittyä prosessiin eli tekemään sellaisia valintoja, joiden tietää edistävän kehon (ja mielen) hyvinvointia kuin tuijottamaan pelkkään lopputulokseen.

Liikuntalaskuri

Liikuntalaskuri

Tämän hetken pääprojektin ajatustauolla pykäsin tällaisen laskurin. Se on prototyyppi ja perustuu hyvin väljästi eräisiin perustotuuksiin liikunnankestosta ja -pituudesta. Laskurin ensisijaisena tavoitteena on siis lähinnä tsempata liikkumaan ja opettaa kiinnittämään huomiota liikunnan keston ja tehon väliseen suhteeseen.

 

Onni ei ole kiinni painosta!

Varoitus — vain naisille suunnattu pitkä tilitys, joka sisältää rumaa kielenkäyttöä.
Olin siis tänään keskustelemassa Voimala-ohjelmassa (TV1, tulee kai ensi maanantaina, tsekatkaa lehdestä tai jostain… :-). En nyt viitsi liikaa ”paljastaa” keskustelusta ja sen aikana syntyneistä johtopäätöksistä, etten pilaa katsomisen iloa, mutta sainpahan taas ton keskustelun myötä lisää ajateltavaa.

No ekaksikin tuntuu melkein turhauttavalta, kun ei voi mitenkään siirtää jengille niitä kehokokemuksia, joita itse nyt kokee — ja sitä kautta tavallaan näyttää ihmisille että KYLLÄ, on mahdollista tuntea olonsa hyväksi omassa kehossaan vaikka on nainen (ihan totta! :-D), ja on mahdollista olla kiinnostuneempi siitä, miltä oma keho tuntuu kuin miltä se näyttää jne.

Jotenkin tyypilliseltä olettamukselta vaikuttaa, että oikeasti juuri LAIHTUMINEN on se, mikä on tehnyt mut tyytyväiseksi, mutta kun ”tutkiskelen sydäntäni” (mitä se sitten tarkoittaakin :-D) niin ei se kyllä ole. Okei, hetkellisesti mä toki tunnen iloa kun saappaat sujahtaa jalkaan kevyesti tai kroppa näyttää kiinteältä sovituskopin peilissä, mutta se on vain hetkellinen ja aika nopeasti unohtuva ilo. Epäilemättä mun tilannetta helpottaa se, että valtaosan ajasta hengaan himassa mukavissa vaatteissa ilman minkäänlaisia ulkonäkövaatimuksia (toisaalta voin kyllä lähteä Prismaan tai tarvittaessa vaikka Hesaan pilkkihaalareissa tukka likaisena).
Ja toisaalta tota laihtumisen merkitystä vähentää mun kohdalla se, että oon laihtunut sen verran vähän, että kropan muutos ei muuta kauheasti sitä, miltä se tuntuu — siis esim. verrattuna siihen, että olisin laihtunut esim. 30 kiloa, jolloin esim. aiemmin ehkä tiellä ollut vatsa olisi häipynyt jne.

Eli kyllä se nyt vain niin on (sori vaan…), että nykyiseen hyvään oloon omassa kehossani vaikuttaa eniten se yksinkertainen (?) asia, että olen oppinut kuuntelemaan kehoani ja tekemään valintoja, jotka tekevät keholle hyvää — ja myös arvostamaan omaa kehoani.

En tosiaan ole koskaan ollut erityisen ylipainoinen, minkä takia en tietenkään voi oikeasti omakohtaisten kokemusten kautta tietää, miltä tuntuu jos ylipainoa on yli 30 kiloa. Vaikka mä olen saanut kuulla hyvinkin ilkeitä kommentteja ulkomuodostani silloin kun olin pyöreämpi, niin en ole koskaan joutunut kokemaan lääkärien yms. virallisten tahojen puolelta mitään laihdutuspainostusta. Niinpä oikeastaan vasta ihan viime päivinä mulle on valjennut, että todellakin, vaikka ”isona olemisesta” on ihan käytännön ongelmia (hengästyy helpommin, voi olla vaikeuksia suoriutua joistain arkipäiväisistä askareista kuten kengännauhojen sitomisesta, voi olla vaikea löytää kivoja vaatteita jne.), niin paljon pahempaa on jatkuva muiden tarkkailun ja ”holhoamisen” kohteena oleminen — jatkuvat huomauttelut painosta ja laihtumistarpeesta sekä muu alentuva kohtelu (taka-ajatuksena ”lihavat ovat tyhmiä ja selkärangattomia”) — siis suoraan ulkonäköön liittyvien loukkauksien lisäksi.
(= joo, ei mitään uutta teille reilummin ylipainoisille, mutta ehkä monelle meistä hikisen 10 kilon sisällä jojoilevalle).

No, kaikenlaisen ilkeämielisen huomauttelun (oli se sitten läskiksi tai tyhmäksi haukkumista, huorittelua, homottelua tms.) takanahan on aina haukkujan oma paska fiilis — sen sijaan, että oltaisiin valmiita kohtaamaan omassa elämässä olevat epäkohdat, käännetään omat negatiiviset tunteet ulkopuolisia kohtaan (= taktiikka, joka toimii myös kansallisella tasolla — kun lähdetään sotimaan naapurimaita vastaan, kansalaiset eivät ehkä huomaa miten huonosti asiat ovat omassa maassa, vrt. USA ja mikä tahansa sota… :-). Ihminen, joka on muita kohtaan ilkeä, on siis itse jollain lailla ”rikki” ja siksi oikeastaan aika säälittävä tapaus. Onnellinen ja elämäänsä tyytyväinen ei ole ekana heittämässä kiveä eikä hyökkää toista kohtaan (ja tässä vaiheessa kandee erottaa siis henkilöön menemätön väittely henkilökohtaisista, loukkaamaan tarkoitetuista heitoista). Jos suomalaisten yleistä tyytyväisyyttä voitaisiin parantaa, niin ehkä kaikenlainen kiusaaminen vähenisi? Ehkä.

No, sen lisäksi että kiusaamisen takana on särkynyt mieli, niin kyllähän se on totta, että ylipainoiset ovat viimeinen ihmisryhmä, jota tavallaan saa julkisesti syyllistää. Lehtijutut, joissa kerrotaan ylipainoisten aiheuttamasta taloudellisesta menetyksestä, eivät ainakaan helpota tilannetta.

Okei, ehkä noiden ”oletko ajatellut että sinun pitäisi laihduttaa” -läppien takana voi olla ihan hyvä tarkoitus, mutta käsi ylös, kuka on oikeasti innostunut tekemään elämäntaparemonttia koska joku kysyy ”pitäisikö sun laihduttaa”? Joo, joskus nuorella iällä ihaillun kundin kommentti voi herättää halun laihtua, ja jotkut saattavat kunnioittaa lääkäreitä sen verran että tottelevat, mutta ainakin itselläni (ennen vanhaan) kaikenlaiset laihdutuskehotukset aiheuttivat vain vastarintaa.

Niinpä olen ihan samaa mieltä niin monen muun kanssa, että ylipainoiset pitäisi jättää rauhaan samalla tavalla kuin kaikki muutkin. En usko että kaikkia voi pakottaa näkemään pyöreämpiä vartaloita esim. kauniina — ihan samalla tavalla kuin kaikkia ei voi pakottaa näkemään alipainoista mallivartaloakaan kauniina. Yksi tykkää äidistä, toinen tyttärestä — ja hyvä niin. Olisi tylsää, jos kaikki tykkäisivät samanlaisista asioista. MUTTA — eihän kukaan kävele ympäri kaupunkia ilmoittamassa lyhyille ihmisille että ”mä en tykkää lyhyistä” tai blondeille että ”mä en tykkää blondeista”. (Tai jos kävelee, niin kyse on harvinaisesta häiriintyneestä tapauksesta. ) Eli EI, KENENKÄÄN ei tarvitse kuulla negatiivisia kommentteja ulkonäöstään.

Joo, ylipaino ON terveysriski, kuten on liian vähäinen kasvisten syönti, liikkumattomuus, liika huonon rasvan syönti — kuten liian vähäinen HYVÄN rasvan syönti jne. Tupakoinnista, alkoholinkäytöstä jne. puhumattakaan. Mutta olen ihan varma, että jokainen ylipainoinen tietää tasan tarkkaan ottamansa riskit. (Käsi ylös, joka ei tiedä.) Samalla tavalla kuin alkoholia runsaasti juova tai tupakoiva tietää omat riskinsä. No niin, ennen kuin hermostutte tästä rinnastuksesta, niin pointti on siis se, että ylipainoisten terveysriskeillä pelottelu ja syyllistäminen on uskoakseni aika turhaa.

Jos oikeasti ollaan huolissaan suomalaisten lihomisesta, niin silloin pitäisi panostaa siihen, ettei tämä yhteiskunta ole niin lihottava. Sekavassa järjestyksessä ideoin joitain keinoja, jolla kansan ylipainoisuutta voidaan vähentää:

Kasvisten ja muiden terveellisten ruoka-aineiden hinnan alennus ja tarvittaessa sitten runsaasti tyydyttynyttä rasvaa ja sokeria sisältävien tuotteiden hinnan korottaminen. Pienemmät annoskoot ja pakkauskoot halvemmiksi, jotain taloudellisia kannustimia, jotta kehitettäisiin kevyempiä ja runsaammin hyviä ravinteita sisältäviä pika- ja valmisruokia, jne., jotta ainakaan ruoan hinta ei kannustaisi valitsemaan epäterveellisempiä ruoka-aineita.

Turvallisempia kaupunkeja ja lenkkipolkuja ja kuntosaleja ja vastaavia paikkoja, jossa naiset voivat treenata kaikessa rauhassa ilman pelkoa esim. raiskaajista tai muista ahdistelijoista.

Kouluissa enemmän panostusta liikunnan iloon (olen tosin kuullut, että näin olisi käynyt) ja sen nuorille painottaminen, että kömpelyys on luonnollinen osa murrosikää ja johtuu fysiologisista muutoksista eikä tee kenestäkään huonompaa, ettei ihmisille synny murrosiässä väärinkäsitystä, että ne olisivat jotenkin epäliikunnallisia tms. Kaikenlaisen kilpailun ja testaamisen poistaminen liikuntatunneilta.

Ilmaiset kalaöljykapselit ainakin murrosikäisille (= vähentää aggressioita => ei ehkä kiusata niin paljon muita => ei synny niin paljon traumoja), odottaville äideille (= vähentää raskausmasennusta => äidit voivat paremmin lasten syntymästä asti => vähemmän traumoja lapsille), masentuneille — tai kaikkein mieluiten koko kansalle.

Neuvolassa rennompi asenne tavoitekasvu- ja -painokäyrien suhteen. Vanhemmille sen pointtaaminen, että ekan vuoden jälkeen lapset usein alkavat syödä vähemmän kuin ennen (ainakin suhteessa kokoon) ja sen painottaminen, että lasten kylläisyys-/nälkäisyyssignaaleja ei saa ohittaa pakottamalla syömään lautasen tyhjäksi jos lapsella ei enää ole nälkä jne. Ylipainoisten lasten (ja ennen kaikkea VANHEMPIEN) ohjaaminen mieluummin terveellisen ruokavalion puoleen kuin kauhea syyllistäminen ja painon pointtaaminen jne. (No, en tiedä onko tämä jo nykyään hanskassa vai ei).

Enemmän asennekasvatusta jo kotona tai viimeistään ekalta luokalta alkaen sen suhteen, että muiden ulkonäköä EI SAA KOMMENTOIDA NEGATIIVISESTI, koska se satuttaa ja saattaa jättää elinikäisiä traumoja. Kiusaava ja syyllistävä ilmapiiri ei edesauta laihduttamista ja voi päinvastoin johtaa lihomiseen esim. mielipahaa seuraavan ahmimisen takia. Pikkukakkoseen piiloviestejä lisäämään hyväksyntää myös pyöreämpiä lapsia kohtaan.

Terapiamyönteisempi ilmapiiri. Useampia (lyhyt)terapiavaihtoehtoja. Paremmin ahmimishäiriöisten ja heikosta itsetunnosta kärsivien ongelmia ymmärtäviä terapeutteja. Uskon, että monen ylipainon takana on yksinkertaisesti heikko itsetunto tai muut ratkaisemattomat ongelmat, jotka voitaisiin hoitaa jopa lyhyellä terapialla (tai esim. ryhmäterapialla).

Realistisempia naiskuvia lehtiin ja televisioon — normina VÄHINTÄÄN M ja L-vaatekokoa käyttävät normaalipituiset mallit (eikä suinkaan S-vaatekokoon mahtuvat keskivertoa pidemmät mallit). Näin siksi, että monen jojoilu alkaa viiden kilon laihduttamisesta, koska verrataan itseään alipainoisiin malleihin — ja päättyy useamman vuoden päästä yli 20 ylipainokiloon. Samoin runsaammin KAUNIITA kuvia XL, XXL jne. kokoisista naisista totuttamaan muita ihmisiä näkemään lihavia kauniissa ja positiivisessa mielleyhtymässä ja vahvistamaan lihavien itsetuntoa.

Enemmän tiedotusta lääkäreille ja lääkärien, laihdutusohjaajien yms. tahojen laihdutusohjeiden muokkaaminen pysyvää painonpudotusta edistäviksi — eli ei mitään 1200 kcalin leipäkuureja, vaan riittävästi ruokaa ja psyykkausta hitaampaan mutta sitäkin pysvämpiä tuloksia tuovaan metodiin.

Painonvartijoille kielto markkinoida ja myydä liian vähäkalorisia dieettejä (eli vähintään 400 kcal lisää per ohjelma, proteiinin ja hyvän rasvan painotus jne.). Ihmedieettejä yms. laihdutusvalmisteita myyville tiukat rehellisyysvaatimukset ja mainostusrajoitukset.

Ylipäätään asennekasvatusta sen suhteen, että terveelliset elämäntavat ovat pop ja jos niitä ei itse halua harrastaa, niin sitten pitää jättää rauhaan ne, jotka harrastavat terveellisiä elämäntapoja (ts. työpaikkojen kahvitaukokiusaus kuriin).

Niin ja joka puolelle julisteita, ilmoituksia ja tv-mainoksia, joissa lukee yksinkertaisesti: ”Unohda vaaka, kuuntele kehoasi”.

jne.

Mistä rahat? Veikkaan että Kauppa- ja teollisuusministeriössä on tälläkin hetkellä jotain järjettömiä isojen miesten isot lelut -henkisiä projekteja, joiden rahat voisi käyttää johonkin yhteiskunnan tulevaisuuden kannalta järkevämpään. Tai varmaan EU:lla on jokin järjetön rahasto, mistä voisi pumpata rahaa tähänkin hankkeeseen.

Kuten sanottua, nämä olivat vain äkkiseltään heitettyjä ideoita. Niiden tarkoituksena ei ole niinkään tarjota suoraan käyttökelpoisia toimintavaihtoehtoja kuin pointata, mikä kaikki oikeastaan vaikuttaa siihen että ”yhteiskunta lihottaa”.

Tossa Voimalan-keskustelussa yksi laihdutusta tutkinut nainen (jep, nimi unohtui jo — Stiina?) puhui siitä, kuinka tytöt kasvatetaan naisiksi opettamalla ne laihduttamaan (ja ylipäätään tarkkailemaan painoaan, kehoaan jne.). Hannele Harjunen (vaikutti todella fiksulta, sympaattiselta ja hauskalta) kirjoitti Aware-projektin tuloksena (?) julkaistussa seksualisoitunutta ja sukupuolistunutta väkivaltaa kouluissa käsittelevässä teoksessa (ladattavissa pdf-muotoisena ) siitä, miten lapsille (varsinkin tytöille) opetetaan jo koulussa mitkä ovat hyväksyttävät kehon mitat (joiden sisään kaikkien pitää mahtua). Siis jo ala-asteelta alkaa naisvartalon muokkaaminen ”yhteiskuntakelpoiseksi” ja ”norminmukaiseksi”, mistä ei sitten tulekaan loppua, ellei sille pistä itse loppua (PISTÄKÄÄ SILLE LOPPU!)

Mikään ei ole niin julma kuin pikkutyttö. En tiedä mihin pikkutyttöjen (tai ainakin tiettyjen pikkutyttöjen) julmuus toisia pikkutyttöjä kohtaan perustuu. Onko kyseessä joku äitien tyttäriinsä siirtämä turhautuminen ja kätketty viha? Vai joku ihan biologis-kemiallinen ilmiö? Joka tapauksessa pienet lapset, varsinkin pienet tytöt, eivät siedä minkäänlaista erilaisuutta (ehkä kyseessä onkin joku lauman selviytymismekanismi?). Jos koulussa opettajat ja terveydenhoitajat tekevät vielä erikseen numeron jonkun ylipainoisuudesta (tai ylipäätään painosta), silloin he ikään kuin antavat muille, ”normien sisään”, mahtuville ja yhdenmukaisuutta kaipaaville lapsille suoraan aseet käteen.

Kuten mieheni tänään kotiin ajaessamme totesi, valitettavan moni nainen jatkaa pikkutyttöjen valtapeliä vielä aikuisiälläkin. Siinä missä miehet kilpailevat keskenään rahalla, asemalla ja autoilla, naiset nokittavat toisiaan ulkonäöllä. No, kaikenlainen kilpailu on mielestäni typerää, mutta miesten kilpailussa on sentään se ”järki” että se on jossain määrin tuottavaa (= saadakseen hyvän auton, on tehtävä töitä, saadakseen paremman aseman, on opiskeltava ja tehtävä töitä jne.). Sen sijaan naisten etupäässä ulkonäköön kohdistuva ”nokkiminen” ei tuota mitään muuta kuin mielipahaa.

Syytämme usein mediaa järjettömästä naisihanteesta, mutta ketkä oikeastaan ovat jokavuotisten laihdutusartikkelien, tavallisia naisia ”syrjivien” muotijuttujen jne. takana? Useimmiten naiset, jotka tekevät naistenlehtiä — sekä tavallaan myös naiset, jotka näitä lehtiä ostavat (ja sitä kautta hiljaisesti naistenlehtien asettamat vaatimukset hyväksyvät).

Väitän, että miesten keskuudessa ”naisihanne” on paljon laajempi ja monipuolisempi, kuin mitä naistenlehtiä lukiessa ja televisiota katsellessa voisi kuvitella. Tiedän miehiä, jotka tykkäävät oikeasti lihavista naisista. Hyvin monien tavallisten miesten naisihanne on kokoluokkaa 38-42. Tiedän useita miehiä, jotka eivät ”tosielämässä” langanlaihoja malleja kohdatessaan pysty pitämään heitä eroottisesti kiihottavina. Väitän, että moni mies olisi vain helpottunut, jos hänen puolisonsa ei jatkuvasti yrittäisi laihduttaa ja epäonnistuttuaan olisi ns. paskana. Jne.

MIKSI me siis uskomme, että on olemassa joku tietty koko, johon meidän on pakko mahtua kelvataksemme muille ja ollaksemme onnellisia? MIKSI enemmän ihmetellään sitä, että joku on tyytyväinen vartaloonsa kuin sitä, että joku ei ole tyytyväinen vartaloonsa? MIKSI me luemme naistenlehtiä? MIKSI me annamme uskotella itsellemme, että koska on tammikuu, toukokuu tai syyskuu, meidän pitää laihduttaa? MIKSI vertaamme itseämme lehtien ja television epätodellisiin (usein ihan tosiasiallisesti epätodellisiin) naisiin? MIKSI kidutamme itseämme vuodesta toiseen kitudieeteillä, liikunnalla josta emme pidä — ylipäätään mahdottomilla vaatimuksilla? MIKSI mietimme niin paljon sitä, mitä muut meistä ajattelevat ja miten muut meidät näkevät?
OIKEASTI — MITÄ VITUN VÄLIÄ SILLÄ ON MITÄ MUUT MEISTÄ AJATTELEVAT?

Okei, jossain tilanteissa sillä on väliä, mitä muut meistä ajattelevat: työhaastatteluissa ja parisuhdetta etsiessä. Mutta kaikissa muissa väleissä sillä ei ihan oikeasti ole yhtään mitään väliä pitääkö joku sinua lihavana, laihana, rumana, kauniina — tai edes viisaana tai tyhmänä. Varsinkin kun usein ihmisten perusteettomat negatiiviset arviot jostakusta johtuvat ensisijaisesti hänen omista traumoistaan ja heikkouksistaan.

HERÄTKÄÄ HYVÄT IHMISET — oikeasti ei ole olemassa mitään yleispäteviä sääntöjä siitä, millainen ”naisen pitää olla” on vain mielipiteitä, joita on tasan yhtä monta kuin on persreikiä! Naistenlehtien yms. asettavat vaatimukset pätevät vain ja ainoastaan, jos te uskotte niitä. Vähän niin kuin Matrix-elokuvassa — there really is no spoon. Sinä hetkenä kun te sanotte: ”ja vitut ulkonäkövaatimuksista”, ne lakkaavat olemasta. Lue tämä kappale uudestaan ja mieti, mieti tarkkaan. Vaatimukset ovat vain korviesi välissä, ne ovat kuviteltuja. Kyllä, joku voi joskus sanoa että ”naisen pitää olla sellainen ja tällainen”, mutta se on vain hänen henkiökohtainen, hänen omien korviensa välissä oleva sääntö — ei sinun sääntösi. Eihän kaikki meistä usko esim. horoskooppeihinkaan tai numerologiaan — miksi meidän kaikkien pitäisi uskoa että on olemassa yksi yleispätevä naisihanne — ja että meidän kaikkien pitäisi mahtua siihen?

—-

Okei, mitä me voimme tehdä? Jokainen, joka on yrittänyt opetella rakastamaan itseään ja yrittää ignoroida ympäristön paineita tietää ettei se käy tuosta noin vain.

No, ekaksi tulee mieleen, että todellakin, se, että alkaa keskittyä sisäisiin tuntemuksiinsa ulkoisten vaikutteiden sijaan, voi olla ensimmäinen askel matkalla kohti onnellisempaa, eheämpää ja muista riippumattomampaa minää.

Sen voi vaikka aloittaa menemällä alasti yksin sänkyyn lämpimien peittojen alle ja sammuttaa kaikki valot. Siellä pimeässä voi sitten alkaa kosketella itseään siten, että välillä keskittyy tuntemaan miltä iho/hiukset/jne. tuntuu kämmenessä ja sormissa ja välillä siihen, miltä käden kosketus tuntuu omalla iholla. Siis tavallaan keskitytään ”tuntemaan” välillä käden tuntemuksia, välillä muun kehon tuntemuksia — ikään kuin joku toinen koskisi sinua tai sinä koskisit jotain toista.

Silitä hiuksia, tunne niiden pehmeys. Tunne käden lämpö päätä vasten. Palaa lapsuuden tunnelmiin kun joku turvallinen aikuinen silitti hiuksiasi — tai hetkeen, jolloin oma rakkaasi silitti hiuksiasi.

Koskettele kasvoja — paina kämmenet kasvoja vasten, koskettele sormenpäillä silmiä, kulmakarvoja, huulia…

Silitä kaulaa pehmeästi. Tunne ihon pehmeys. Tunne käsien hellä kosketus.

Hiero hellästi ja rakastavasti rintojasi, työnnä negatiiviset ajatukset pois mielestä, keskity siihen, miten pehmeää iho käsiesi alla on, miten hyvältä kädet tuntuvat rinnoillasi.

Sivele vatsaasi. Sama juttu — keskity vain siihen miten ihanan pehmeää iho käsien alla on ja miten ihanalta kädet tuntuvat kehollasi.

Jne. Hyväile itseäsi estottomasti. Keskity kosketuksen aistillisuuteen. Keskity siihen miten hyvältä tuntuu koskettaa ja olla kosketettavana. Jos pääset hyvään fiilikseen, masturboi kaikessa rauhassa ja masturboinnin aikana tunne miten lämpö leviää ympäri kehoasi. Laukeamisen jälkeen työnnä kaikki negatiiviset ajatukset (esim. syyllisyyden tunteet) kauas pois mielestäsi ja tunne vain lämpö, raukeus ja hyvä olo kehossasi. Jos siltä tuntuu, vaivu uneen.

Yritä saada samanlainen tuntuma kehoosi muulloinkin — syödessäsi, suihkussa, käydessäsi vessassa (kyllä, rakon tyhjentäminen voi tuntua nautinnolliselta, hyvästä paskalla käynnistä puhumattakaan :-D). Yritä saada hyvä tuntuma kehoosi myös liikunnan aikana — venyttele lämpimissä oloissa (= lämmin huone ja/tai lämpimät vaatteet) oikein pitkään ja kunnolla ja tunne lihasten venytys. Älä anna ylipainon estää sinua. Hidasta syömistahtia ja keskity tuntemaan ruoan maku ja koostumus suussasi. Huomaa miten liian isojen suupalojen nieleminen tuntuu itseasiassa aika inhottavalta, vähän niin kuin tukehtuisi. Yritä havaita kylläisyys — kysy itseltäsi vaikka jokaisen suupalan jälkeen tunnetko jo olevasi kylläinen (tosin oikean kylläisyyden tunteen havaitsemiseen VOI mennä kuukausia, mutta se ei tarkoita sitä ettetkö voisi yrittää).

Yritä myös kuulostella itseäsi silloin kun olet syönyt liikaa, kun olet huonossa kännissä, kun olet kipeä, kun sinulla on krapula. Älä syyllistä tai ahdistu pahasta olosta. Pistä vain merkille miten pahalta se tuntuu (havainnoi, älä moralisoi). Vertaa ylensyönnin jälkeistä oloa sellaiseen oloon, minkä saat syötyäsi vain oikeaan kylläisyyteen asti. Kuuntele itseäsi erilaisten aterioiden jälkeen. MIkä tekee uniseksi ja vie energiat alas, mikä tekee energiseksi?

Sinä olet aistillinen, seksikäs nainen, joka osaa nauttia kehostaan ja elämän tarjoamista aistinautinnoista. Voi olla, että olet hukannut sisäiset kehokokemuksesi vuosien varrella, mutta voit löytää ne uudestaan ihan milloin tahansa. Kuten esimerkiksi juuri nyt.

Uskon vilpittömästi, että mitä enemmän ja useammin kykenet kiinnittämään huomiota nimenomaan siihen miltä tuntuu — ja mahdollisesti panostamaan siihen, että tuntuu mahdollisimman hyvältä, sinun on helpompi jättää muiden kommentit ja ylipäätään ulkomaailma omaan arvoonsa.

Toisaalta uskon, että sillä hetkellä kun oikeasti opit olemaan piittamatta (ainakaan liikaa) muiden mielipiteistä ja nauttimaan omasta kehostasi, myös muut alkavat hyväksyä sinut paremmin. Älä odota sitä, mutta älä ylläty jos niin käy.

Ja vielä muistutus:

Jos joku ei maksa sinulle erikseen loukkausten kuuntelemisesta, sinun ei tarvitse kuunnella niitä. Vinkki: pomosi maksaa sinulle työpanoksestasi, ei siitä että saa loukata sinua (ellei tätä ole erikseen kirjattu toimenkuvaasi).

Aina yhtä tehokas vastaus on: ”Jaa, mitä sitten?” sekä ”ei” (tehokkain jokaisen väitteen jälkeen toistettuna — siis tyyliin. ”sinä olet lihonut” ”jaa mitä sitten?” ”niin sitä vaan, että pitäisikö sinun laihduttaa” ”ei”. Läheisemmille ihmisille voit ihan oikeasti sanoa myös että: ”ymmärrätkö, että se, mitä juuri sanoit, satutti minua. Et ehkä tarkoittanut pahaa, mutta jos rakastat minua / pidät minusta, ole ystävällinen äläkä enää ikinä sano noin”.

—-

Huh, hirvittävän pitkä tilitys… Halusin nyt vaan jotenkin kirjata ylös noita ajatuksiani siltä varalta että ymmärtäisin niitä itsekin paremmin… Ehkä voisin vielä yrittää summata mitä ajan takaa…

1. Ketään (edes lihavia) ei saa haukkua tai syyllistää hänen ulkomuotonsa takia.
2. Ylipainoisten syyllistäminen terveysriskeillä on turhaa ja siksi sen pitää loppua.
3. Jos ylipaino on yhteiskunnallinen ongelma, silloin yhteiskunnan pitää kehittää rakentavia tukimuotoja vähentämään terveysriskejä (= syyllistäminen ja laihdutuskehotukset ilman oikeasti pysyvään painonpudotukseen johtavia laihdutusohjeita eivät ole rakentavia tukimuotoja)
4. Ihmisellä pitää olla oikeus päättää omasta ulkomuodostaan ja terveydestään — eli myös olla oikeus lihava, ilman että muilla on mitään nokankoputtamista.
5. Ulkonäkövaatimukset ovat omien korviemme välissä. Todellisuudessa ei ole olemassa mitään yleispäteviä sääntöjä sille, miltä meidän pitäisi näyttää — saati mitä meidän pitäisi painaa (koska se on yksilön valittavissa oleva asia).
6. Yksilötasolla omaa elämänlaatuaan voi parantaa keskittymällä enemmän siihen miltä tuntuu kuin miltä näyttää — ja sitä kautta opetella haistattamaan paskat jollekin vitun turhille ulkonäkö- ja varsinkin laihdutusvaatimuksille.

Ja vielä — tarvitsisimme oikeasti enemmän naisten välistä solidaarisuutta — kokoon ja ikään katsomatta. Olisiko kenelläkään mitään hyviä ideoita siitä, miten sitä voisi kasvattaa?

Motivaatiota musiikista / Ihana iPod mini!


Ah, nyt se on täällä! Kauan (= vuoden alusta asti) odottamani iPod Mini eli Applen kaunis ja ihana mp3-soitin!!!

En muista koska viimeksi olisin ilahtunut NÄIN paljon mistään elektronisesta laitteesta — vuosi sitten uudesta digikamerastani ehkä?

No miten tämä liittyy Kutri.net:in teemaan? Monin tavoin! Musiikki tekee vaikka kuinka monen tutkimuksen mukaan hyvää niin mielialalle, treeneille kuin älylle ja itselläni musiikin kuunteleminen on olennainen osa liikuntamotivaatiota. Alle vuorokauden käyttökokemuksen perusteella näyttää siltä, että uusi rakkaani lisää liikuntaa myös varsinaisten treenejen ulkopuolella — ruokaa laittaessa oli ihan pakko tanssahdella Kylie Minoguen tahdissa ja töitä tehdessä (ja musiikkia kuunnellessa) jalka vipattaa jatkuvasti… 🙂

Tähän asti olen yrittänyt pärjätä kannettavalla cd-soittimella. CD-soittimen ongelmana on ollut tärinäherkkyys (iPod ei reagoi mitenkään tärinään) ja tietysti se, että lenkillä on ollut vain yhden levyn varassa (plus on joutunut kantamaan mukana rumaa vyölaukkua nyt kesähelteillä). iPodiin musaa mahtuu kymmeniä levyllisiä.

Nyt olen tehnyt iTunesilla (Applen hyperkätevä musiikin ”arkistointi”ohjelma, myös PC-Windows-koneille, voit käydä lataamassa sen ilmaiseksi Applen sivuilta !) itselleni erilaisia soittolistoja erilaisia treenejä varten plus muihin tilanteisiin. Eli systeemi toimii niin, että ensin siirrät iTunesiin musiikkia joko superhelposti cdlevyiltä tai netistä lataamalla — sitten isket iPodin piuhalla kiinni, jolloin iTunes päivittää automaattisesti iPodiin joko kaikki iTunesissa olevat biisisi tai sitten vain valitsemasi soittolistat/biisit. iPod miniin musaa mahtuu 4 gigatavun verran, ”isoihin” iPodeihin 20 gb tai 40 gb! Siis Suomeksi sanottuna huomattavan paljon!

Tähän kun saan vielä olkavarsihihnan ja Suomeen iTunes Music Storen eli internetissä toimivan musiikkikaupan, paketti on täydellinen!

Suosittelen iPodia erittäin lämpimästi kaikille, jotka haluavat treeneihinsä lisäpotkua ja huippuihanan ”treenikaverin”… 😀 Voit ladata soittimeen jopa 1000 biisiä (n. 48-72 tuntia) musiikkia, tehdä soittolistoja, valita mitä soitat niin artistin, levyn kuin genren mukaan. Toimii niin Windowsin kuin tietysti Apple Macintosh -koneiden kanssa. Laite maksaa samanverran kuin keskikallis kännykkä (n. 269 euroa), mutta on mielestäni ehdottomasti hintansa väärti.

Lisää hehkutusta Kirjailijaelamaa-blogissani ja itseni tuntien kaikissa mahdollisissa käänteissä lähitulevaisuudessa (ai miten niin olen rasittavuuteen asti Apple/Macintosh -fanaatikko? :-).

Julkkisnaisten salainen ase: punttitreeni

[UUDELLEENKIRJOITUS]

Tämä viesti oli alunperin [31.7.2004] hieman huonosti kirjoitettu. Kirjoitin sen kiireessä, pää vieläkin uusista ajatuksista/oivalluksista hieman ”sekaisin”, jolloin se, mitä varsinaisesti halusin sanoa, ei ollut selvinnyt vielä oikein itsellenikään.

1. Kirjoittaessani alunperin alla olevaa viestiä pääni tursui osin toisiinsa liittyvistä, osin toisiinsa liittymättömistä ja vielä selkeytymättömistä ajatuksista, mikä valitettavasti vaikutti viestin selkeyteen ja ymmärrettävyyteen negatiivisesti.

2. Toisaalta olen juuri joutunut hyväksymään sen tosiasian, että vaikka kuinka yrittää puhua sisäisen kehokokemuksen (= keho tuntuu hyvältä) ylemmyydestä ulkoiseen kehokokemukseen (= miettii miltä keho muiden silmissä näyttää) nähden, on olemassa hyvin iso joukko täysin normaalipainoisia, suhteellisen terveellisesti eläviä naisia, jotka haluavat tulla kiinteämmäksi hinnalla millä hyvänsä ja ovat siis vastaavasti koko ajan tyytymättömiä omaan kehoonsa. Ts. koko joukko naisia, jotka ravaavat erilaisissa jumpissa, mutta karttavat punttitreeniä peläten sen tekevän heidät liian isoiksi jne.
Nämä naiset eivät välttämättä eksy tänne sivuille ja missään tapauksessa he eivät osta kirjaa, jossa puhutaan tylsästi ”pysyvästä painonpudotuksesta” vaan pistävät rahansa mieluummin ihmekapseleihin, selluliittivoiteisiin, ”30-päivän pikadieetti” -kirjoihin yms. Kyllä, myös ylipainoiset naiset saattavat tehdä niin, mutta en ajatellut heitä lukiessani läpi noita jenkki-fitness-lehtien ”näin tähti treenaa” -juttuja.

3. Kolmanneksi olin pitkällisen ajatusketjun päätteeksi jälleen muistanut/ymmärtänyt (= ts. olin ajatellut asiaa joskus aiemminkin), että aivan, ”body becomes it function” [”keho muuttuu käyttötarkoiksensa mukaiseksi”]. Ts. treenaamalla (ja syömällä) tietyllä tavalla kehosi muokkautuu tietyn näköiseksi. Sohvalla maaten ja ruokaa ahmien se muuttuu löysäksi ja ylipainoiseksi. Pikajuoksua treenaamalla se muuttuu erinäköiseksi kuin vaikkapa kuulantyöntöä treenaamalla.
Nainen, joka tavoittelee tiettyä ulkonäköä (vaikkapa kiinteämpää kroppaa) ajattelee ”haluan tällaisen vartalon, miten saavutan sen”. Eli hänelle tärkeämpää on kehon ulkonäkö kuin sen käyttö. Itselleni taas ahaa-elämys oli täysin päinvastainen. Haluan syödä ja liikkua näin, koska se tuntuu hyvältä ja helpolta noudattaa ja saa vartalon tuntumaan ihanalta –> vuosien varrella vartaloni tulee muokkautumaan tietyn näköiseksi –> nykyisellä ruokavaliolla/liikuntaohjelmalla se tulee ajan myötä muokkautumaan todennäköisesti varsin kiinteäksi ja monien haaveilemaksi ”ihannevartaloksi”.

4. Neljäs havainto tuli siis noita jenkki-fitness-lehtiä lukiessani. Osin se liittyy kolmoskohtaankin. Olin jotenkin ajatellut, että noi huipputähdet treenaisivat useita tunteja (siis tyyliin 2-3 tuntia) päivässä. Yksi selitys muistikuvalle on se, että kun olen viimeksi lukenut noita fitness-lehtiä (about yli vuuosi sitten), puoli tuntia on ollut vakiotreenini pituus ja jo tunti on tuntunut paljolta. Nyt, kun tunti liikuntaa päivässä tuntuu vihdoin ja viimein helpolta ja hauskalta (ts. ei joudu ponnistelemaan henkisesti sen täyteen saamiseksi), noita julkkisten treenijuttuja luki ihan toisella silmällä (= treenaavatkin van 1-1,5 tuntia 4-7 kertaa viikossa).

No niin, tätä taustaa vasten seuraava artikkeli (jota olen myös kirjoittanut uusiksi, jotta varsinainen viestini tulisi paremmin esiin) toivottavasti aukeaa paremmin eikä pahoita niiden naisten mieltä, joille sitä ei varsinaisesti ollut suunnattu. Ts. vaikka viesti oli lähinnä pohdintaa omien ajatusten selvittämiseksi (= kirjoittaminen on minulle tehokkain tapa ajatella), sen kakkoskohderyhmä (siis itseni lisäksi) olivat ne naiset, jotka alunperinkin tavoittelevat kiinteytymistä, eivät laihtumista ja joille treenaaminen on jo luonnollinen osa elämää.

—————————–
VANHA VIESTI
—————————–

Viime päivien suurin ahaa-elämys tuli kun luin noin 20 julkkisnaisen (Britney Spearsista Jennifer Garneriin) treeniohjelmat putkeen. Todellakin, nämä naiset eivät välttämättä olekaan syntyjään superkiinteitä ja kurvikkaita, vaan jokainen treenaa kovaa vähintään kolme, useimmissa tapauksissa jopa kuusi kertaa viikossa (yleensä 1-1,5 tuntia kerralla). Käytännössä jokaisen vähänkin timmimmän tähtösen treeneihin kuului olennaisena osana myös punttitreeni (usein kiertoharjoitteluna, mutta juuri 8-15 toiston sarjoilla), sekä tietysti aerobinen harjoittelu (intervallitreenit näyttivät rulettavan). Useimmat näyttivät harrastavan punttitreenin ja aerobisen harjoittelun LISÄKSI joko pilatesta tai joogaa. Varsinkin pilates näytti olevan nyt kovasti in.

Olin lukenut tähtien treenejä koskevat artikkelit läpi aiemminkin, mutten koskaan putkeen. Ts. tavallaan tiesin että jokainen niistä harrasti punttitreeniä, mutta vasta nyt oikeasti sisäistin sen.

Olen nyt treenannut kuukauden putkeen käytännössä päivittäin joko aerobista, punttitreeniä tai pilatesta. Punttitreeniä on tullut harrastettua keskimäärin 3 kertaa viikossa, pilatesta 2-3 kertaa viikossa ja aerobista joko puhtaana aerobisena suorituksena (= lenkki) tai sekatreeninä (kevyitä lihaskuntoharjoituksia ja plyometrisiäharjoituksia yleensä stepperöinnin ja tanssin lomassa) 2-4 kertaa viikossa (yleensä aerobisina päivinä myös pilatesta). Samaan aikaan olen katsonut vähän tarkemmin syömisiä (lähinnä että proteiinia tulee riittävästi, että kalorimäärät pysyvät kohtuullisina jne.). Mies oli kaksi viikkoa purjehtimassa ja kotiin palattuaan ”vannoi” että mun kropassa oli selvästi tapahtunut muutos. Kyllä sen kieltämättä itsekin huomaa ja ennen kaikkea tuntee.

[EDIT: olen siis iloisesti hämmästynyt siitä, että nykyään noin 45-60 minuuttia liikuntaa päivässä (jota voidaan pitää erittäin hyvän kunnon kannalta tarvittavana vähimmäismääränä muuten melko passivisella naisella) onnistuu minulta ongelmitta. Siis minulta, joka 2,5 vuotta sitten vielä uskoin vihaavani liikuntaa sydämeni pohjasta! Samoin olen iloisesti hämmästynyt siitä, että treenimäärän kasvu ja nimenomaan kunnolla punttitreeniin panostaminen on vaikuttanut niinkin paljon kehon ulkonäköön — siis täysin normaalipainoisella ja kuitenkin jo pidempään jossain määrin (joskin aiemmin hieman vähemmän) liikuntaa säännöllisesti harrastavalla.]

No, varsinainen valaistumiseni oli siis se, että aivan, Jennifer Aniston/Sarah Jessica Parker/Madonna -henkinen vartalo ei ole todellakaan mitenkään saavuttamaton ihme. Kovalla treenillä ja ruokavalion asiallisena pitämisellä voin kuukausien (tai ainakin vuosien) aikana kiinteytyä yhtä kiinteäksi. Tietysti kehoni rakenne — ts. selkä/jalat -suhde, lantion leveys, lihasten kehittyvä muoto jne. asettavat rajoituksia sille, miltä keho kokonaisuutena tulee loppujen lopuksi näyttämään, mutta tietyssä mielessä ei ole mitään syytä, miksen saavuttaisi halutessani samaa kiinteystasoa.

[EDIT: Okei, tossa toi vika lause hämää. Varsinainen pointti on siis se, että olen koko nuoruuteni haaveillut superkiinteästä vartalosta — vasta kun lopetin sen tavoittelun mitä ihmeellisimmillä (ja epäonnistuneemmilla) metodeilla ja keskityin siihen mikä on terveellistä ja mikä saa kehoni tuntumaan hyvältä, se näyttää muokkautuvan sellaiseksi, kuin mistä haaveilin –> ”Saat sen, mistä luovut” :-D.

JA on siis täysin eri asia on se, että tarvitseeko kenenkään olla kiinteä ja tarvitseeko/haluaako kukaan harrastaa edes sitä 1-1,5 tuntia kovaa treeniä joka päivä ja katsoa kurinalaisemmin ruokavalionsa perään. Vähempikin liikunta ja kurinalaisuus tuovat riittävät terveysvaikutukset ja voivat tuoda yhtä hyvän olon. En usko että kenenkään tarvitsee olla yhtä kiinteässä kunnossa kuin supertähdet. Valtaosalle naisista kiinteys EI tuo mitään lisäarvoa elämään: ts. ei tee onnellisemmaksi, rakastetummaksi tai rikkaammaksi.

Vaikka toistaisin edellä olevan kappaleen tuhat kertaa päivässä, aina on olemassa hyvin iso osa naisia/tyttöjä, jotka haluavat siitä huolimatta tulla kiinteämmäksi — ja haaskaavat sitten suuria määriä energiaa ja rahaa yrittäessään kiinteytyä tehottomin metodein.

Huipputähtien kanssa yhtä kiinteään (eli suomeksi sanottuna vähärasvaiseen ja lihaksikkaaseen) kuntoon pääseminen vaatii monien naisten kohdalla (ei kuitenkaan kaikkien) sitä, että tavallaan ”pakotetaan” elimistö kuukausien ja vuosien mittaan suostumaan vähärasvaisempaan kuntoon kuin se haluaa luonnostaan mennä. Ainoa tie tähän on tehdä se runsaalla liikunnalla, kovalla punttitreenillä ja katsomalla vähän tarkemmin syömistensä perään. Ruokavalion liiallinen tiukentaminen on turhaa, tyhmää ja vaarallista.
Osasta ihmisiä vaiva suhteessa saavutettuun hyötyyn saattaa kuulostaa liialliselta, mutta on joukko ihmisiä, jotka nauttivat treenaamisesta niin ettei tunti päivässä tunnu missään ja joille ruoka ei ole yhtä tärkeää kuin toisille (usein ne ns. ikihoikat tuttavat… :-D)

Toisaalta hämmästyksekseni huomaan itse muuttuneeni ajatusmaailmaltani enemmän monien hyväkuntoisten tuttujeni kaltaiseksi (ts. nauttivani pidemmistäkin treeneistä ja suhtautuvani ruokaan vähemmän intohimoisesti ja enemmän ”ruoka on ravintoa” -asenteella). Siis minä, entinen sohvalla lahonnut ahmimishäiröinen. Ihmiset näköjään VOIVAT muuttua :-D]

Toinen havainto oli vähän samantyyppinen kuin aikanaan se ruokahavainto, että tavallaan se ruokavalio, jota noudatan nyt, on ruokavalio, jota tulen todennäköisesti noudattamaan koko loppuelämäni (vrt. aviomies on ainoa mies, jonka kanssa tulen harrastamaan seksiä jos nyt en koko loppuelämääni, niin ainakin miehen kuolemaan asti). Eli liikuntaohjelma, jota harrastan nyt, on todennäköisesti (tietyin variaatioin) kutakuinkin se liikuntaohjelma, jota harrastan koko loppuelämäni. Eli käytännössä joka päivä jotain liikuntaa, yleensä 0,5-1,5 tuntia kerralla — sopivasti punttitreeniä, aerobista treeniä ja pilatesta ”sekoittaen”.

Siis uskon että nyt on löytynyt tavallaan MINULLE ”optimaalinen” ruokavalio — samoin kuin ”optimaalinen” liikuntamäärä. Samaan syssyyn kuuluu se havainto, että noudattamalla tätä ruokavaliota ja liikuntamäärää (liikunnan intensiteettiä toki varioiden ja kasvattaen) on oletettavaa, että mun kehoni muokkautuu ”lopulliseen” ulkomuotoonsa 2-5 vuodessa. Ts. on oletettavaa, että jossain vaiheessa tulee jonkinasteinen raja kehityksessä vastaan eli kehitys hidastuu lähes huomaamattomaksi. Ja hyvä niin.

[EDIT: ylläoleva tarkoittaa siis sitä, että uskon harrastavani ylläkerrotulla tavalla liikuntaa ja syöväni nykyisen ruokavalioni mukaan (tietyin variaatioin) koko loppuelämäni koska a) se saa kehoni tuntumaan hyvältä, b) se tuntuu hyvältä ja helpolta noudattaa, c) se tekee hyvää terveydelleni — ja kyllä, vuosien mittaan tekee minut myös todennäköisesti huomattavasti kiinteämmäksi, kuin mitä olen nyt. Toinen pointti on siis se, että jossain vaiheessa kehitys hidastuu, ellei ”panoksia” kasvateta ts. tiukenneta entisestään ruokavaliota tai muuteta merkittävästi liikunnan määrää tai tehoa.]

No, en tiedä aukenevatko pohdintani kenellekään muulle.

[EDIT: hah hah, ei sitten auennut… 😀 Pyydän anteeksi niiltä, joita viestini loukkasi/hämmensi. Ei ollut todellakaan tarkoitus!]

Juttujen aukeamattomuudesta taas tuli mieleeni se, että olen miettinyt viime päivinä myös sitä, kuinka tavallaan jokaisen on löydettävä itse itsestään motivaatio muuttaa elämäänsä. Kukaan muu ei pysty ahaa-elämyksiä ja asioiden sisäistämistä kaatamaan muiden päähän.
Itselläni motivaatio löytyi/löytyy kriisien kautta. En tiedä mitä kautta muut sen voisivat löytää tai onko mahdollista, että (iso?) joukko ihmisiä ei koskaan löydä motivaatiota elämäntaparemonttiin, vaan tavallaan ”ajelehtii” elämänsä läpi kokien olevansa olosuhteiden ja mielitekojen uhri.

Sellaisia ”syvällisiä” pohdintoja sadepäivän kunniaksi.

Vastusharjoittelu (= mm. punttitreeni, huonokuntoisimmille jopa oman kehon painolla kotona tehtävä jumppa) rulettaa! 🙂

[EDIT: ja tämä viimeinen lause oli oikeastaan kaikkein tärkein pointtini koko kirjoituksessa. Jos kuulut niihin ihmisiin, jotka haluavat kiinteytyä keinolla millä hyvänsä, ota puntit kauniiseen käteen. Sen lisäksi että vastusharjoittelu on välttämätöntä haluttaessa kiinteytyä supertimmiin kuntoon, se vahvistaa luita ja lihaksia vanhuutta varten, vähentää lihaskipuja ja insuliiniresistenssiä, kiihdyttää aineenvaihduntaa, parantaa minäkuvaa ja on ihan oikeasti hauskaa, kunhan ensin löytää itselleen sopivan tavan treenata!]

Miksi liikunnan on pakko olla kivaa

Ajatus, joka virisi Kutri.net:in keskusteluista:

Vain hyvin harvalla on ”liikaa aikaa”. Ajanpuute on tavallisin (teko)syy sille, miksi liikuntaharrastus jää kesken tai sitä ei edes aloiteta.

Meillä ihmisillä on taipumusta löytää aikaa asioille, jotka ovat meistä kivoja ja miellyttäviä.

Jos liikunta ei tunnu kivalta, sille on ”vaikeampI” löytää aikaa.

Mitä kivemmalta liikunta tuntuu, sitä helpommin sille löytää aikaa kiireisestäkin aikataulusta. Siksi ihmisten, jotka perustelevat liikkumattomuuttaan ajanpuutteella ei ehkä kannata miettiä ensimmäiseksi sitä, miten he järjestävät aikaa liikunnalle vaan sitä, miten he voisivat tehdä liikunnasta niin kivaa, että sen väliinjääminen tuntuu menetykseltä.

Itselleni liikunta on hyvää ”nollausta” eli joko en ajattele muuta (esim. punttitreenin ja pilateksen aikana) tai sitten saatan käyttää liikuntaa ”liikuttamaan” ajatuksia eteenpäin (esim. lenkin aikana) — ts. jos jokin asia vaivaa minua, lähden lenkille ja lenkkeillessäni keskityn ajattelemaan asiaa, jolloin se usein ratkeaakin itsestään.

Samoin kuuntelen pilatesta lukuunottamatta aina minua miellyttävää musiikkia treenin aikana. Muuten en kauheasti kuuntele musiikkia. Musiikki luo hyvän fiiliksen, antaa liikuntaa potkua ja tutkitusti auttaa tasapainottamaan mieltä, parantamaan luovuutta jne. myös liikunnan aikana.

Kolmanneksi olen oppinut nauttimaan fyysisestä ponnistelusta. Minusta on ihanaa tuntea lihasteni jännittyvän, minusta on ihanaa tuntea tuuli kasvoillani, hyppiä ilmaan, saada tanko nousemaan vielä kerran. Pidän nykyään jopa hikoilusta — ajattelen sen poistavan ”myrkkyjä” kehostani (= ei täysin totta, mutta mielikuva on kiva).

Neljänneksi rakastan sitä, miltä kehoni tuntuu liikunnan jälkeen ja inhoan sitä, miltä se tuntuu ilman liikuntaa. Eli olen kehittänyt kehotietoisuuttani ja ylipäätään herkistynyt enemmän keholleni.

Ja vielä: joku urheilija kirjoitti jossain lehdessä, että miksi pitää aina tavata kahvin ja sen lihottavan pullan ääressä? Tai tuopin ääressä? Tai ruokapöydän ääressä? Miksei voi mennä kaverin kanssa kävelylle? Tai uimaan ja saunaan? Tai tanssimaan? Erittäin hyvä kysymys.

Lisää julkkisten treeneistä

Lisää julkkisten treeneistä

Katsottiin juuri miehen kanssa Charlien Enkelit ”The Full Trottle” -elokuva. Aloin miettiä miten Cameron Diaz treenaa ja päädyin lopulta hänen personal trainerinsa Gunnar Petersonin sivuille. MIehen artikkeliosiosta voit käydä lukemassa lyhyitä (eri lehdissä olevia kommentteja) hänen treenausmetodeistaan ja jopa mainintoja siitä, miten eri asiakkaat — kuten JLo, Angelina Jolie etc. treenaavat). Eli samoin hän suosittelee myös punttitreeniä ja lyhyitä sarjoja… 🙂 Uskokaa pois tytöt, kova punttitreeni kannattaa!

Asian merkityksen summaa seuraava kommentti miehen sivuilta:

Don’t fear the free weights ”You’re going to burn fat by strength-training,” Peterson says. Women tend to worry that weights will make them bulk up, but, Peterson says, ”Weights don’t make you big. Food does.”

— Älä pelkää vapaita painoja ”Poltat rasvaa vastusharjoittelulla”, Peterson sanoo. Naiset tapaavat pelätä että painoharjoittelu saa heidät isommiksi, mutta, Peterson sanoo, ”Puntit eivät tee sinusta isoa. Ruoka tekee.”

Liikunnan iloa

Olen onnistunut harrastamaan kolmen viikon ajan liikuntaa putkeen — vain yhtenä päivänä oli pakko jättää liikunta väliin. Motivaatio on ollut hyvä ja punttitreeni on kulkenut paremmin kuin koskaan sen jälkeen kun tein itselleni punttitreenitietokannan… (nörtti mikä nörtti :-D).

No, tänään mulla oli ryhdistäytymisongelmia vähän kaikilla elämänaloilla (duuni, kotityöt ja treeni) ja hetken näytti siltä, että liikunnat jäisivät väliin vain laiskuuteni takia. Päivälle oli buukattu raskas punttitreeni, mutta lihakset olivat vielä arat toissapäivän treenistä. Ulkona ukkosti ja muutenkin ajatukset olivat kaikenlaisessa kivassa, mutta turhassa (kuten matkoissa :-).

Illalla sää kuitenkin parani kun pilvet katosivat taivaalta. Ajatus lenkistä ei hotsittanut kun mies oli ottanut iPod :insa mukaansa, eikä punttitreeni sisällä jaksanut kiinnostaa. Lopulta keksin keinon potkia itseni treenaamaan: aerobinen sekatreeni auringonpaisteessa.

Kutsun aerobiseksi sekatreeniksi treeniä, joka sisältää aerobisia elementtejä, sekavaa sekoilua erilaisten jumppavälineiden kanssa ja yleensä myös plyometrisia harjoituksia. Tänään treeni sisälsi runsaasti hyppynarulla hyppimistä, runsaasti erilaisia kyykkyjä ja askelkyykkyjä (lunge, reverse lunge, sumo squat, plie squat jne.), uusien kettlebellien eli voimakuulien (?) kanssa ”heilumista”, medicine-ballin heittelyä (mm. kyykkyyn yhdistettynä), ojentajien treenaamista (niskan takaa) jumppakumilla. Alunperin ”Ylipuhuin” itseni treenaamaan edes vartin, mutta loppujen lopuksi treeniä kertyi puoli tuntia.

Treeni tuntui itsessään kivalta ja se yhdistettynä treenin jälkeen tekemääni ”minimeditaatioon” ryhdisti loppupäivän niin, että sain jopa töitä tehtyä! (Jep, ehtoolla ne laiskat herää, lauantaiehtoolla laiskimmatkin… :-).

Keho kuin auto

Keksin uuden vertauksen. Multa kysyttiin liikunnasta — miten paljon sitä harrastan ja miksi sitä harrastan. En harrasta sitä koska haluan vartaloni näyttävän hyvältä, harrastan sitä siksi, että liikunta ja sopiva ruokavalio saa kehoni tuntumaan hyvältä.

Eron huomaa jo muutaman päivän liikuntatauon ja epämääräisemmän syömisen jälkeen:

Normaalisti kehoni tuntuu vähän samalta kuin ajaisi aivan luksushyvällä upouudella autolla, jossa on automaattivaihteet — meno on tasaista, mikään ajon vaihe ei töki, penkit ovat mukavat, ilmastointi tekee lämpötilasta aina optimaalista, kiihdyttäminen, parkkeeraaminen jne. ovat suoranaisia nautintoja — ts. ajaminen tuntuu tapahtuvan lähes itsestään.

Parin päivän liikuntatauko (ja epämääräinen syöminen) saa kehoni tuntumaan ikivanhalta romuautolta, joka hädintuskin on päässyt läpi edellisestä katsastuksestaan. Se kolisee, tärisee, nitisee… Ilman ohjaustehostinta parkkeeraaminen tuntuu kuin ajaisi traktorilla. Koska kytkin on löystynyt, käsivaihteet pitää ”runnoa” päälle. Sillä hädin tuskin uskaltaa lähteä ohittamaan edes moottoritiellä, koska kone ei kiihdy.

Tämä vertauskuva ei ehkä aukea kaikille naisille, mutta jos haluatte ymmärtää mistä puhun (ilman että vielä laitatte kehonne kuntoon), suosittelen lainaamaan romuimman auton joka tuttavapiiristä löytyy (ellei se sitten ole omanne 🙂 ja ajamaan autokauppaan tai sellaisen tutun luo, jolla on luksushyvä auto. Kun on ensin ajanut koeajon luksushyvällä autolla ja heti sen jälkeen palaa ajamaan romuautolla, eron näiden kahden auton välillä huomaa välittömästi.

Liikuntatauon ja epämääräisten syömisten jälkeen kehoni todellakin tuntuu kuin siltä romuautolta. Onneksi sen palauttaminen ”luksusauto”-luokkaan ei ole kallista tai vaikeaa. Itselleni yleensä riittää jo reipas (ei välttämättä edes kovin pitkä) lenkki raikkaassa ulkoilmassa tai tanssirupeama lempimusiikin tahdissa yhdistettynä (siis joko lenkki/tanssi plus:) pilatekseen TAI hyvä punttitreeni yhdistettynä venyttelyihin. Yhtäkkiä keho onkin taas lämmin, toimiva, joustava — kaikin puolin miellyttävä ”kulkuväline” mielelleni. 🙂 Suosittelen! 🙂