Tarvitsetko sinä henkistä valmennusta?

Kesä 2010 oli yksi elämäni raskaimmista ajanjaksoista. Olin saanut puoli vuotta aikaisemmin esikoiseni, kirjoittanut kolme kuukautta hulluna erästä televisiosarjaa kokonaan uusiksi, yrittänyt tukea isäpuoltani saattohoitavaa äitiäni ja asunut perheeni kanssa parissa eri paikassa putkiremonttia paossa.

Esikoisellani oli sinä kesänä kuukauden ajan kausi, jolloin hän nukkui yönsä tunnin pätkissä herättäen minut aina itkullaan. Tunsin että olin vankina omassa elämässäni.

Kaipasin epätoivoisesti jotain uutta elämääni. Parin mutkan kautta päädyin menestysvalmentaja Rich Litvinin valmennettavaksi.

Ainakin tuolloin Rich edusti perinteisempää koulukuntaa, joka lähtee olettamuksesta että ollaksemme onnellisia meidän pitää asettaa tavoitteita ja toteuttaa ne.

Niinpä asetimme minulle hienoja tavoitteita, joiden eteen yritin tehdä töitä. Niin kauan kun ajattelin tavoitetta hyvällä fiiliksellä, saatoin kokea hyvää oloa ja innostusta. Väsyneenä tai muuten huonolla tuulella tavoitteet saattoivat tuntua mahdottomilta ja ajatus niistä saattoi jopa ahdistaa.

Lopulta valmennus päättyi. En toteuttanut unelmiani, mutta koin saaneeni valmennuksesta jotain uusia työkaluja unelmien toteuttamiseen. Ajatus siitä että voisin halutessani muuttaa elämääni tuntui hyvältä.

Ennen kaikkea ajattelin nyt tietäväni mitä valmentaminen on. Seuraavana kesänä innostuin kokeilemaan sitä itse valmentamalla ilmaiseksi 13 upeaa naista. Heidänkin kanssaan keskityimme pitkälti etsimään ja toteuttamaan unelmia.

Varmasti siitä oli enemmän iloa kuin jos emme olisi tehneet mitään, mutta jälkeenpäin olen kyllä miettinyt olisiko valmennuksella ollut suurempi vaikutus heidän elämäänsä, jos olisin silloin ymmärtänyt mitä ymmärrän nyt.

Tammikuussa 2012 lähdin Los Angelesiin opiskelemaan transformatiiviseksi valmentajaksi Michael Neillin Supercoach Academyyn.

En odottanut koulutukselta mitään ihmeellistä oivallusta, koska luulin siinä vaiheessa jo tietäväni kaiken itsensä kehittämisestä.

Se mitä en tiennyt oli ettei itseään tarvitse kehittää, hahhahhaa!

Koulutukseen kuului valmennusta niin opettajiemme, ohjaajiemme kuin koulukavereidemme toimesta, joten näin miten eri tavoin eri ihmiset valmensivat.

Sain tärkeimmän valmennuskokemuksen juuri ennen suurta oivallustani.

Ensimmäisen jenkkikuukauden aikana kaikki tuntui menevän pieleen. Lapsemme ei sopeutunut uuteen unirytmiin, jouduimme vaihtamaan kämppää vuokraemännän mokan takia ja jatkuvan univelan kourissa ehdin ajautua todella syvälle omaan synkkään ajatteluuni.

Hermostuin koko ajan lapselle ja miehelle ja koin olevani Maailman Paskin Äiti ja huono puoliso. Harkitsin vakavasti että eroaisin lasteni isästä ja luovuttaisin tuossa vaiheessa ainoan lapsemme hänelle, jottei kummankaan heistä tarvitsisi kärsiä hermoheikkoudestani.

Pyysin apua omalta ryhmänohjaajaltani, kokeneelta kolmen prinsiipin mukaan valmentavalta Elise Coitilta. Yksi keskustelu hänen kanssaan muutti sai minut näkemään, etten ole hyvä tai huono äiti, olen vain äiti, joka levollisessa mielentilassa toimii fiksusti ja ahdistuneena toimii vähemmän fiksusti. Tämän ymmärryksen myötä suhteeni äitiyteen pysyvästi helpommaksi ja armollisemmaksi. Kun en stressannut omasta käytöksestäni, aloin käyttäytyä paremmin!

Pian sen jälkeen oivalsin miten sumealla logiikalla vaihtuvat mielentilat vaikuttavat ajatteluumme, joka puolestaan luo kokemuksemme elämästä. Oivalsin tämän omin päin enkä esimerkiksi valmennussession aikana, mutta totta kai oivallusta ennen kuulemani luennot edesauttoivat oivalluksen syntymistä.

Koulutuksessamme painotettiin aika paljon sitä, että jokaisella valmentajalla kannattaa olla oma valmentaja. Uskoin opettajiani ja palkkasin fiksuimman koulukaverini valmentamaan minua seuraavan kesän ajaksi. Tarkoituksena oli jatkaa vielä kesän jälkeen, mutta mitä pidemmälle valmennussessiot etenivät, sitä enemmän aloin miettiä niiden mielekkyyttä.

Totta kai oli kivaa keskustella oman valmentajan kanssa kolmesta prinsiipistä ja ”syventää omaa ymmärrystään inhimillisestä kokemuksesta”. Aika usein sessioiden aikana mieleen kuitenkin juolahti että yritin nyt etsimällä etsiä jotain ongelmaa tai puutetta omassa ajattelussani, jonka olisin voinut korjata. Valmennuskauden päätyttyä kerroin etten haluaisi jatkaa valmennussuhdetta.

Sen jälkeen olen aika ajoin kysynyt itseltäni pitäisikö minun hakeutua uudestaan vaikkapa jonkun kokeneemman valmentajan valmennettavaksi.

Kerta toisensa jälkeen vastaus on sama: koen että minulla on jo kaikki henkiset edellytykset toteuttaa itseäni, voida hyvin ja pärjätä vastoinkäymisten kanssa.

Mihin henkistä valmennusta tarvitaan?

Juttelin äskettäin ystäväni Angelika Leikolan kanssa valmentamisesta. Hän kertoi tässä tärkeässä kirjoituksestaan halustaan irtisanoutua kokonaan valmennus-sanasta, koska kokee sen johtavan harhaan.

Angelikan kirjoitus sai minutkin miettimään paitsi valmentaja-tittelin käyttöä, myös sitä, miksi ja miten haluan valmentaa.

Monet kolmen prinsiipin ajatusmallia opettavat toimivat amattinimikkeellä ”three principles facilitator” — kolme prinsiippiä fasilitaattoreiksi. Fasilitaattorin työkirjan  mukaan fasilitaattori on ”puolueeton osapuoli, joka keskittyy ryhmäprosessiin ja auttaa ryhmää ideoimaan vaihtoehtoja, tekemään päätöksiä ja ratkaisemaan ongelmia.”

Vaikka virallinen koulutuksessa saamani titteli on ”Certified Transformative Coach ™”, minusta alkaa vähitellen tuntua että ehkäpä fasilitaattori olisi parempi termi kuvaamaan sitä mitä teen.

Minun tieni valmentajaksi ei (onneksi) vedä dramaattisuudessaan vertoja Angelikan tarinalle.

Koen saaneeni jotain hyötyä kaikista valmennuskokemuksistani, koska hakeutuessani valmennukseen olin valmis muutokseen ja ymmärryksen syventämiseen. Ihmismielen ominaisuuksiin kun kuuluu toimittaa minulle sitä mitä tilaan.

Nyky-ymmärryksestäni käsin en usko siihen, että tarvitsemme ulkoisia tavoitteita kokeaksemme onnea. Näin ollen ensisijaisesti tällaisten ulkoisten ”tienaan miljoonan”, ”voitan Oscarin”, ”saan parisuhteen” -tyyppisten tavoitteiden asettamiseen ja täyttämiseen tähtäävä valmennus näyttää minun silmissäni turhalta.

Sen sijaan koen että oivallukset, joita sain omassa koulutuksessani, muuttivat oman kokemukseni elämästä dramaattisesti kevyemmäksi ja helpommaksi.

Olosuhteeni ovat oivalluksenkin jälkeen olleet hetkittäin varsin haastavia, mutta siitä huolimatta olen kokenut varsin vähän stressiä, ahdistusta ja pelkotiloja.

Kun en enää koe tarvetta etsiä itseäni ja muuttaa yksittäisiä ajatuksiani, minulle on jäänyt enemmän aikaa ja energiaa ratkoa käytännön ongelmia, nauttia elämästä ja toteuttaa itseäni ihan vain huvin vuoksi.

Joskus yön pimeydessä mietin, miten paljon hedelmällisemmin olisin voinut aikani käyttää, jos olisin oivaltanut samat asiat jo vuosia sitten. Olisin säästynyt turhalta kärsimykseltä ja ollut tekemättä virheitä, jotka maksoivat minulle rahaa, ihmissuhteita, työtilaisuuksia ja koteja.

Palattuani taas mielenrauhaan muistan, että asiat menevät niin kuin menevät, ei ole mitään universaalisti oikeaa tapaa elää ja jossittelu on turhaa.

Minä valmennan, koska haluan jakaa tämän elämää helpottavan ymmärryksen niiden ihmisten kanssa, joita kiinnostaa vapautua turhasta stressistä ja ahdistuksesta ja keskittyä oman navan kaivamisen sijaan tästä hetkestä nauttimiseen, käytännön ongelmien ratkaisemiseen ja itsensä toteuttamiseen.

Kaikista osaamistani asioista tämän ymmärryksen takana olevien periaatteiden opettaminen näyttää hyödyttävän eniten muita.

Mitä sinä odottaisit valmentamiselta?

Uskon että jokainen valmentaja alkaa valmentamaan siksi, että haluaa auttaa toisia.

Samaan aikaan pidän mahdollisena, että joskus jollekulle oman brändin rakentaminen, bisneksen tekeminen ja/tai oman egon pönkittäminen voi tulla auttamista tärkeämmäksi.

Sitä tavallisemmaksi ongelmaksi koen kuitenkin sen, ettei valmentaja (lue: minä) osaa kertoa muille tarpeeksi selvästi ja konkreettisesti miten hän voisi heitä auttaa.

Tänä aamuna mieleeni juolahti, ettei muiden käsitys valmentamisesta ole ehkä sama kuin minulla. Niinpä en välttämättä osaa kertoa, miten minä voisin auttaa esimerkiksi sinua. Toisaalta en ehkä tiedä, mihin sinä oikeasti kaipaisit eniten apuani.

Olen utelias — mitä sinä ajattelet valmentamisesta:

  1. Mitä sinulle tulee henkisestä valmentamisesta mieleen?
  2. Mihin omaan ongelmaasi olet hakenut tai voisit kuvitella hakevasi ulkopuolista apua?
  3. Jos harkitset valmentajan palkkaamista, miten toivot valmennuksen auttavan?
  4. Jos olet jo käyttänyt valmentajaa, mitä hyötyä koit siitä olevan?
  5. Kiinnostaako sinua enemmän kasvokkain tapahtuva valmennus vai puhelimitse tai esimerkiksi chatilla tai sähköpostitse tapahtuva valmennus?

LISÄYS: Juteltuani  ”valmennuspuhelun” päätteeksi erään VIP-jäsenen kanssa siitä millainen puhelu oli ja miten hän ymmärtää valmennuksen, keksin mikä kuvaa paremmin sitä mitä teen: keskustelu.

Minä en omavalmentajan tavoin laadi henkisiä treeniohjelmia ja vahdi että asiakas toteuttaa ne. En laita tekemään aarrekarttoja tai yritä pyyhkiä muistoja tai ajatuksia.

Sen sijaan kuuntelen, yritän ymmärtää miten toinen näkee maailman ja esittelen täysin uuden näkökulman vanhoihin ongelmiin. Keskustelujen aikana yleensä nauretaan paljon — silloinkin kun puhutaan vaikeista asioista. Keskustelun jälkeen olo on yleensä kevyempi, vapautuneempi ja luottavaisempi.

Jos sinua kiinnostaa ”valaiseva ja vapauttava keskustelu”, ota yhteyttä: kutri@kutri.net tai +358-44 953 6537 niin katsotaan miten minä voin auttaa sinua näkemään asiat uudessa valossa.

Vastaa

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.