Jos olet joskus pahoittanut mielesi kirjoituksistani, haluan pyytää anteeksi: ANTEEKSI! Missään vaiheessa tarkoituksena ei ole ollut pahoittaa kenenkään mieltä!
Edellisen viestin kommenttiosastolla eräs henkilö kertoi kokeneensa että vastaukseni hänen kommenttiinsa oli asiaton ja epäkohtelias. En pystynyt itse näkemään mistä tällainen vaikutelma syntyi, joten pistin aluksi asian lukijan alhaisen mielentilan piikkiin.
Sen verran asia jäi vaivaamaan, että luin ensin uudestaan omat viestini miettien mikä niissä voisi pahoittaa jonkun toisen mielen. Bongasin itse yhden kohdan jonka olisi voinut käsittää väärin. Tänään keskusteltuani ystäväni kanssa, joka on viestinnän ammattilainen ja joka oli lukenut viestini. Hän osoitti toisen kohdan, jonka todennäköisemmin lukee halveksivana kommenttina kuin sinä lempeänä, lohdullisena viestinä, joka se oli minun mielessäni.
Tällä 12,5 minuuttia pitkällä videolla pyydän anteeksi ja kerron mille kommunikointiongelmille olen itse ollut sokea. Tein aiheesta videon nimenomaan uusien väärinkäsitysten välttämiseksi.
En halua loukata ketään vain siksi, että olen sokea omalle tekstilleni.
Onko kirjoituksissani vielä jotain muita kohtia tai ilmaisutapojani, jonka olet lukenut — tai joku muu voisi turhan helposti lukea — jotenkin halveksivana, ylimielisenä, ilkeänä, julmana tai muuten inhottavana?
Katri,mua et ainakaan ole loukannut koskaan.Näen ihan selvästi että ne on asiota,joista ollaan erimieltä ja silloinhan sitä keskustelua syntyy,se lienee tarkoituskin.Usein saa aihetta ajatella omia näkökulmiaan,joskus ne muuttuu joskus ei.
Multa ainakin saat ison kiitoksen siitä kaikesta vaivasta jota näet saadaksesi maailmaamme muuttumaan.Suureen muutokseen tarvitaan ihmisiä joilla on roihu sydämessä!
KUUNAINEN KIVI — Kiitos! Toisaalta kivaa kuulla että osa vastaanottaa juttuni samalla tavalla kuin olen ne tarkoittanut. Ja kiitos itsellesi siitä että olet herättänyt niin paljon keskustelua, kysynyt kiperäkin kysymyksiä ja myös jakanut omaa elämänviisauttasi!
Katri, me ollaan erilaisia vaikka ollaankin yhtä… minun täytyy sanoa, että minä tosiaankin nautin niistä sinun buahahahahaaa – kohdista. Se saa minut pysähtymään ja tarkastelemaan omaa ajattelua, (kun en ole vielä oivallusta saanut, vaikka niin välillä luulen) ja askel askeleelta palaset löytää paikkansa. kiitos katri taas blogista ja tästä uudesta paradigmasta hahmottaa inhimillistä kokemusta.
KRISTIINA — Heheee! Eli juuri se asia jonka *oletin* olleen ongelma, ei näytä olleen kenellekään ongelma. 😀 Buaahahahaaa! (<= nauran itselleni) Kiitos itsellesi tästä kommentista ja muustakin. 🙂
Tässä on varmaan myös jonkinasteisena haasteena se, että puhumme ”maapallo ei olekkaan pannukakku” tasoisesta asiasta ja sen ytimenä nimenomaan on kolme prinsiippiä. Jos niistä ei ole oivallusta tai aitoa sisäsyntyistä kiinnostusta ymmärtää ja sitä kautta oivaltaa mahdollisesti, niin keskustelu menee herkästi täysin sivuraiteille, jossa väittelystä tulee tärkeämpi kuin itse asiasta. Puhutaan kuitenkin jutusta, jota ei loppupeleissä voi sanan varsinaisessa merkityksessä oppia. Tai ainakin se oppia on lainausmerkeissä.
Itse haluaisin lukea näiltä sivuilta juttuja&katsella videoita, joissa selitetään kolmea prinsiippiä käytännön elämän/tilanteiden kannalta. Ja minua ei haittaa siinä pikkaisen provosoivakaan tyyli otsikoissa.
Olen saanut tähän mennessä neljä oivallusta = täysin tyhjää ja ajatukset pysäyttävää hetkeä päähäni, jonka jälkeen asia ei voi enää olla päässäni vanhalla tavalla. Nämä ovat olleet joko kolmesta prinsiipistä itsessään, itseni arvosta ja rakastamisesta tai ajatusvääristymistäni. Olen yllättynyt, että niitä voi tulla näin monta. Ikään kuin aivot prosessoisivat vähän kerrassaan tätä uutta tietoa (olen kai niin kovapäinen 🙂 )ja saatan löytää itseni ihmettelemästä ja lyömästä kättäni otsaan, että miten olen saattanut olla noin tyhmä tuossakin ajatuskuviossa ennen. Mutta tärkeää on myös se, etten suomi itseäni vanhasta. Olen vain kiitollinen uudesta vapaudesta. Esim. sain yhdellä ajatuksella itselleni vapauden ”ikävästä” lapsuudestani, eikä se enää pyöri taustalla terapiaa odottavana asiana. Lisäksi yksi ainoa ajatus palautti sisälleni ihmisarvoni ja lopetti käytännössä kokonaan jatkuvan tunteen siitä, ettei minua ole tänne tarkoitettu, kun en muka osaa elää. Jne jne. Tässä ei ole kyse terapiasta, vaan sisäsyntyisestä oivalluksesta, jonka avulla asiat menevät paikalleen.
VENLIINA — VAU!
SUURKIITOS kommentistasi! On mahtavaa kuulla myös näistä oivalluksista — kuka tietää, ehkä ne auttavat jotakuta näkemään itsekin jotain uutta, tai ainakin suhtautumaan uteliaammin näihin juttuihin.
Olen tehnyt vähemmän videoita, kun olen ajatellut että ehkeivät ihmiset jaksa katsoa niitä. Ehkä pitää tehdä jokin kysely sen selvittämiseksi kuinka iso osa mieluummin katsoo videoita kuin lukee tekstejä ja päinvastoin — ja kuinka monelle on ihan sama kumpaa teen.
Hassua, että olet tosiaan noin sokea omalle kirjoitustavallesi! Olet mielestäni kaikin tavoin symppis, mutta olen kyllä MONTA kertaa kauhistellut tapaasi kirjoittaa 😉 Eli vaikka uskon, että et halua ketään loukata, niin ymmärrän hyvin, että näistä teksteistä voi loukkaantua.
Monien uskontojen ja maailmankatsomusten ongelma ja vaarakin on siinä, että ne voi perustella vain itsellään. Ja tällöin kaikki vastaväitteet voi kumota tällä maailmankatsomuksella. Esimerkiksi, jos potilas kyseenalaistaa terapiansa, saattaa lääkäri vastata: ”Se, että luulet olevasi terve, on vain oire sairaudestasi”. Seuraavat kommenttisi kuulostavat tällaisilta kehäpäätelmiltä:
– ”Jos koet itsesi loukatuksi, se johtuu vain siitä, että olet alhaisessa mielentilassa.” =Minä en siis loukkaa, sinä loukkaannut.
– ”Jos olet eri mieltä, et vain vielä ole ymmärtänyt totuutta.” =Teoriassa ei ole aukkoja, sinä ET VAIN YMMÄRRÄ. Kun vihdoin ymmärrät, mitään kyseenalaistettavaa ei enää ole. (<- Eikö muka kuulosta fanaattiselta? Kuka tahansa kiihkouskova voisi vastata noin.)
Itseäni taas on toisinaan loukannut tapasi vaahdota siitä, että kaikki tunteemme ovat omaa "syytämme" (tai ansiotamme). Olen tästä kyllä samaa mieltä, mutta tapa jolla asiasta kiihkoilet tuntuu usein jotekin kylmältä. Tyyliin: "Oma masennuksesi on omaa syytäsi. Pelkosi ovat omaa syytäsi. Vaikka sinulle olisi tapahtunut mitä hirveyksiä, on vain omaa syytäsi, jos et ole onnellinen, kun jäät vellomaan noihin ajatuksiin." Minä ilmaisisin asian jotenkin pehmeämmin. Korostaisin enemmän ihmisen MAHDOLLISUUTTA vapautua ahdistuksesta. Sinun teksteistäsi tulee tunne, että ihminen, joka on masentunut on vaan jotenkin vähän tyhmä, kun ei suostu kuuntelemaan SINUA. Moni viesti menee paremmin perille, jos sen esittää vähän pehmeämmin. Ehkä Michael Nealin tapa puhua suoraan sopi SINUN luonteeseesi ja sen avulla SINÄ oivalsit, mutta kaikki eivät todellakaan ole samanlaisia kun sinä ja ottaisivat ohjeita vastaan mieluummin vähän hellävaraisemmin. Jospa Nealkin puhuu vähän eri tavalla eri ihmisille?
Tuolla aikaisemmassa kommentissa sanoit muuten: "Ja joo, jos joku valmennettavani tai läheiseni tulee esimerkiksi kertomaan totuutena asiaa, joka ei ole minun mielestäni totta, niin totta kai kerron silloin oman kantani ja perustelen sen niin perusteellisesti kuin voin." Tuo TOTTA KAI jäi tässä häiritsemään. Eivät kaikki reagoisi noin. Minä luultavasti kuuntelisin läheistäni ja antaisin hänen puhua loppuun ja kysyisin sitten vaivihkaa "Joo, ymmärrän, voit olla oikeassa, mutta oletkos muuten ajatellut, että mitä jos…" Usein sellaisen aloituksen jälkeen toinen on valmiimpi kuuntelemaan vaihtoehtoa. Ja jos ei ole, niin sitten ei ole. Useimpia ihmisiä ei saa oivaltamaan yhtään mitään pelkällä jankkaamisella, sillä usein se vain ärsyttää.
Tässäpä näin alkuun asioita, jotka pistävät itselleni silmään tavassasi kommunikoida 😉 Ne "Buaahhhhahaha…"-jutut on vaan hauskoja 😀
RAUHA —
Buaahhhahhaaaa! (< = nauran itselleni) 😀 Tämä sinun viestisi sai minut tajuamaan, että kyllä, olen TODELLAKIN SOKEA sen suhteen, miten joku voi lukea juttuni. No, sinällään asia ei ole ongelma, koska se on OK, että joku syyttää mua uskonnollismielisestä kiihkoilusta. Ollaan nyt rehellisiä: kyllähän mä olen tästä aiheesta hyvinkin liekeissäni ja välillä intouduin saarnaamaan -- samalla lailla kun tein Kutri.net:in alkuaikoina ravintoasioissa. 😀 Toisaalta en esimerkiksi itse ota henkilökohtaisesti sitä, että joku vaahtoaa mulle jostain jutusta -- oli kyse sitten lihansyönnin lopettamisesta tai vähähiilihydraattisen ruokavalion autuudesta -- tai vaikkapa NLP:stä. 🙂 Mutta on oikeasti tosi kiehtovaa ja kiinnostavaa huomata, että jollain tavalla en juuri nyt pysty mitenkään SAMAISTUMAAN sellaiseen maailmaan, jossa "tunnet vain oman ajattelusi" ja "pahoitat mielesi, koska olet alhaisessa mielentilassa" kääntyy muotoon "paha olo on oma SYYSI". Siis järjellä ymmärrän kyllä että joku voi ajatella ja kokea näin, mutta... [pitkä miettimistauko] Kun mä kuvittelen itseni ajattelemassa niin, näen hirvittävän vahvasti/kirkkaasti, että esimerkiksi ajatus "sinä loukkaat minua" on todellakin vain ajatus, jotain mitä tapahtuu omassa päässäni ja jolla ei ole mitään tekemistä toisen sanomisten tai tekemisten kanssa. Tietysti alhaisessa mielentilassa en näe asiaa niin selvästi, vaan kyllä minäkin loukkaannun välillä jostain kommentista tai toisen tempauksesta jopa verisesti -- ainakin hetkeksi. Sillä hetkellä kun mielialani nousee, näen kuitenkin superkirkkaasti että äskeisen loukkaantumiseni aiheutti oma ajatukseni, ei se, mitä toinen sanoi tai teki. Tänään päivällä anteeksipyyntöviestin julkaistuani mietin sitä, etten pysty enää (korkeassa mielentilassa) kuvittelemaan, että joku olisi minulle anteeksipyynnön velkaa mistään tekemisestään. Toki otan anteeksipyynnön vastaan, jos joku pyytää anteeksi, koska se on kohteliasta anteeksipyytäjää kohtaa. Ja äskettäin seurasin todella kiinnostuneena kuinka henkilö, joka on kova arvostelemaan toisten käytöstä ja loukkaantuu milloin mistäkin, käyttäytyi alhaisessa mielentilassa varsin hyökkäävästi, mutta ei mielentilan noustuakaan nähnyt mitään outoa käytöksessään -- varsinkaan suhteessa siihen, millaista käytöstä hän odottaa muilta. 🙂 Mutta tuolloinkin satuin olemaan hänen tilityksensä aikaan suhteellisen korkeassa mielentilassa, joten en ottanut sitä(kään) henkilökohtaisesti tai ajatellut että "hänen pitää kyllä nyt pyytää minulta anteeksi". Itsestäni tuntuu oikealta pyytää anteeksi harkitsemattomuuttani tai ymmärtämättömyyttäni tekemiäni virheitä, koska näin haluan sanoa toiselle että "en ihan oikeasti tarkoittanut pahoittaa mieltäsi" -- jos en kerran tarkoittanut sitä. Ja esim. käyttäydyttyäni typerästi alhaisessa mielentilassa pyydän todellakin anteeksi käytöstäni, koska on epäoikeudenmukaista toista kohtaan pistää hänet kärsimään minun alhaisesta mielentilastani. Niinpä esimerkiksi olen pyytänyt anteeksi sitä, että olen loukkaantunut tai suuttunut toisen käytöksestä -- silloinkin, kun hänen käytöksensä on ollut huonoa hänen alhaisen mielentilansa takia. Eli esimerkiksi olen sanonut miehelleni tyyliin: "anteeksi että menetin sillä tavalla malttini [aiheesta X] -- mä olin alhaisessa mielentilassa ja mun olisi pitänyt tajuta se ja odottaa että mieliala nousee ennen kuin otan asiaa puheeksi." Mutta joo... MIELENKIINTOISTA. OK, nyt pystyn näkemään, miten jonkun sellaisen mielestä, joka kokee todella voimakkaasti olevansa olosuhteiden tai menneisyyden uhri ja/tai ottaa koko ajan itseensä muiden sanomisista ja tekemisistä, koska ei ymmärrä omia mielialojaan ja sitä, että hän tuntee ajattelunsa, maailmankatsomukseni voi tuntua jotenkin "tunteettomalta" tai "kylmältä" -- puhumattakaan tavastani kertoa siitä. JA HUOM! TÄLLÄ EN TARKOITA SINUA! 🙂 Viestisi myötä aloin muistella jotain tuttavia ja julkisuuden henkilöitä, jotka näyttävät ajattelevan näin. (< = huomaa huomaavaisuuteni, haha! :-)
Pohdin tässä sitä, että kannattaako minun jotenkin huomioida kirjoituksissani se, että niitä voi lukea joku, joka ei näe lainkaan tuntevansa oman ajattelunsa. Ainakaan näin äkkiseltään en tiedä vastausta.
Siinä mielessä on tietysti tyhmä juttu, että minä olen tässä vaiheessa ainoa Suomessa, joka puhuu kolmesta prinsiipistä. Esimerkiksi Jenkeissä ja Briteissä on huomattavan paljon enemmän kolmen prinsiipin opettajia, seminaareja jne., jolloin joku sellainen, joka on kiinnostunut kolmesta prinsiipistä, voi valita sellaisen valmentajan/terapeutin/opettajan, jonka tyyli sopii parhaiten yhteen hänen tyylinsä kanssa.
Esim. en minäkään tykkää kaikkien opettajien tyylistä — esim. hirveän varovainen ja pehmeä tyyli ei vetoa minuun lainkaan, vaan siitä tulee minulle helposti ajatus ”okei, mene asiaan, ei tarvitse varoa mun tunteita — mä tunnen vain ajatteluni”. 😀 Mikä siis on VAIN AJATUS! 🙂
Keksin jo aiemmin tänään tavan pehmentää kirjoitusteni aloituksia ilman että tunnen olevani falski, manipuloiva, muka-henkistynyt ja teko-hieno.
Rehellisyyden nimissä en ole edelleenkään kauhean huolissani siitä, loukkaantuuko joku jutuistani tai pitääkö joku minua fanaattisena idioottina — mutta nyt kun olen nähnyt mahdollisesti tehokkaamman, vähemmän turhia väärinkäsityksiä aiheuttavan ja ainakin kevyemmän tai humoristisemman tavan ilmaista saman asian, tuntuu järkeenkäyvältä käyttää sitä.
Katsotaan onko seuraava aihe, josta kirjoitan (ja jota en vielä tiedä, haha) jokin sellainen, johon tätä lähestymistapaa voi soveltaa.
Kiitos suorista kommenteistani! Näistä on aidosti apua (ja myös hupia :-)!
Henkilökohtaisesti en ole sun jutuista loukkaantunut, mutta pistän nyt lusikkani soppaan siitä huolimatta. Rauhalla oli musta todella hyviä pointteja.
Musta oli mielenkiintoinen yksityiskohta, että arvelit ensin loukkaantumisen johtuvan vain vastaanottajan alhaisesta mielentilasta. No niin ehkä olikin, mutta se ei poista sitä, että jos olisit ilmaissut asian jotenkin toisin (=pehmeämmin ja ystävällisemmin) niin hän ei olisi välttämättä loukkaantunut. Sun pitää muistaa, että täällä on lukijoina paljon juuri niitä, jotka EIVÄT ole nähneet samaa valoa kuin sinä, joten he toimivat edelleen sillä logiikalla kuin itsekin olisit vielä pari vuotta sitten toiminut. Kun tiedät, miten ihminen silloin reagoi, niin voit ottaa sen myös huomioon tavassasi kirjoittaa.
Mun mielestä ei ole aiheellista ruveta nyt päällystämään kaikkia tekstejä pumpulilla siltä varalta, että joku saattaa pahoittaa mielensä. Tietty kärkevyys tekee teksteistä kiinnostavia, ja provosoidakin saa, kunhan muistaa että joku saattaa provosoitua 🙂 Ehkä niitä sanojaan kannattaa eniten harkita silloin, kun vastailee tuntemattomien ihmisten kommentteihin. Tutuille voit tylyttää ihan samaan tapaan kuin ennenkin 🙂
Mäkin laitan lusikkani soppaan :). Oot vähän käskyttänyt mua, mutta se on ihan kohtuullista kun otetaan huomioon kuinka paljon vaivaa itse näet kommentointiin. 🙂 Ei ole käynyt mitään mielenpahottamisia täällä. Mutta myönnän kuuluvani siihen koulukuntaan, joka olisi saattanut vähän nöksähtää niistä ”hahhaa, päivän parhaat naurut” -tyyppisistä kommenteista, jos olisi omalle kohdalle osunut.
Jos kerran toivoa saa, niin välillä tuntuu että saan kysymyksiini ”vastaukseksi” sellaisia täällä usein nähtyjä esimerkkejä, jotka omasta mielestäni eivät ole relevantteja sen asian suhteen, josta minä yritän keskustella. Tai joiden viesti on minusta hyvin simppeli eikä tarjoa mitään uutta. Kuten nämä ”ajatuksesi katkeaa aina kun käyt pissalla” tai ”kaikki kokevat alhaisia mielentiloja”. Niistä tulee ehkä vähän aliarvioitu olo.
Sitten vielä osittain edelliseen liittyen: jutuissasi on paljon toistoa, samoja esimerkkejä ja ihan lauseitakin. Ymmärrän, että yrität niillä saada viestittyä tiettyjä asioita, mutta jos viesti ei mene perille muodossa x, niin luultavasti kannattaisi muotoilla se uudelleen muotoon y, z ja ehkä vielä w sen sijaan että jää hokemaan muotoa x. Mahdollisuus tönäistä joku oivallus käyntiin vastaanottajan päässä ainakin kasvaisi! 🙂
Komppi Paletille 🙂
PALETTI —
Joo, olet oikeassa siinä, että käytän paljon samoja ilmaisuja ja esimerkkejä. Mun näkemys sen taustalla on se, että joku voi lukea saman jutun sata kertaa tajuamatta sitä, kunnes yhtenä päivänä se sattuu olemaan toisenlaisessa mielentilassa ja sama vanha juttu räjäyttää sen pään.
Se, että vastaan ohi voi johtua hyvinkin siitä, etten oikeasti ymmärrä mitä kysyt. Mitenköhän voisimme yhdessä varmistaa, että olen ymmärtänyt kysymyksesi oikein? No, yksi tapa joka tulee mieleen on se, että sanot että ”tuntuu, että nyt et vastannut kysymykseeni, joka oli…” ja sitten toistat kysymyksen — vaikka ihan samoin sanoin. Mulla ”toimii” nimittäin se, että mulle toistetaan sama asia täsmälleen samoin sanoin, jolloin joudun miettimään että ”okei, mitä mä tässä oikein missaan.”
Toinen syy toistoon on se, että se, mitä yritän tässä näyttää, on jotain ihan järkyttävän yksinkertaista. Siis niin yksinkertaista, että kun sen hoksaa, alkaa vain naurattaa että ”ei hitto, onko tämä muka näin yksinkertaista” ja ”miten mä olen IKINÄ voinut tehdä tästä niin hirveän monimutkaista ja vaikeaa”. Moni mun opettaja onkin sanonut eri yhteyksissä, että juuri tämä yksinkertaisuus näyttää olevan ihmisille isoimpia kynnyksiä oivalluksen edessä — eli ihmiset MELKEIN jo näkevät mitä me nähdään, mutta sitten ne alkavat ajatella että ”ei toi voi olla noin yksinkertaista” ja jatkavat jonkin monimutkaisemman selityksen etsimistä.
Tästä tulee mieleen jotkin lapsuuden arvoitukset ja arvoitustehtävät, jotka näyttivät ensin tosi vaikeilta, koska mieli lähti hakemaan jotain monimutkaista selitystä, mutta sitten vastaus oli ihan järjettömän yksinkertainen ja maalaisjärkinen. Joo, nyt ei tule mieleen jotain tiettyä tällaista arvoitusta.
Kolmas syy on se, etten mä ole opiskellut ja opettanut tätä vielä vuosikausia niin, että mulle olisi ehtinyt tavallaan kertyä eri esimerkkejä. Olen nyt viime aikoina alkanut taas kuunnella enemmän noita muita kolmen prinsiipin opettajia saadakseni niiltä uusia tapoja ja esimerkkejä saman asian ilmaisemiseen, jolloin se voisi kolahtaa helpommin johonkuhun sellaiseen, jolle mun omat esimerkit eivät aukea.
Yksi haaste tässä on tosiaan se, että toistaiseksi mä olen ainoa, joka puhuu nimenomaan kolmesta prinsiipistä suomeksi, tosin olen huomannut että Jevgenin blogikirjoitukset ovat kyllä pitkälti samoilla linjoilla, joten suosittelen katsomaan, josko jokin niistä avaisi asiaa enemmän.
Ja jos englanti yhtään taipuu, niin suosittelen tsekkaamaan täällä listaamani linkit eri kolmea prinsiippiä käsitteleville videosivuille.
Se on täysin totta, että pelkän kirjoituksen varassa keskustelemisessa on suuri väärinymmärryksen vaara. Ja täällä ehkä keskustelunaiheetkin ovat aika tunteitaherättäviä, niin soppa on valmis :). Aika vaikea sitä on varmistaa, että viesti välittyy tarkoitetulla tavalla – ehkä pitää vaan lähteä siitä olettamuksesta, että kaikki osapuolet yrittävät ymmärtää ja tulla ymmärretyksi. Ja yrittää lukea toisten tekstejä tarkkaan ja mahdollisimman neutraalisti (siis mahd. vähin ennakko-oletuksin).
Tästä vielä:
KATRI: ”Joo, olet oikeassa siinä, että käytän paljon samoja ilmaisuja ja esimerkkejä. Mun näkemys sen taustalla on se, että joku voi lukea saman jutun sata kertaa tajuamatta sitä, kunnes yhtenä päivänä se sattuu olemaan toisenlaisessa mielentilassa ja sama vanha juttu räjäyttää sen pään.”
Noinhan VOI käydä. Mutta sen oivalluksen syntyyn haluaa myötävaikuttaa, niin minusta kannattaa kyllä yrittää tarjoilla samaa asiaa välillä eri sanoin, eri mielikuvien avulla jne.
PALETTI — joo, ehkä mun pitää laittaa kommenttiosion yläpuolelle muistutus: ”Muista että kaikki keskustelun osapuolet yrittävät ymmärtää ja tulla ymmärretyksi.” 😀
Kyllä mä noita eri sanoja ja mielikuvia yritän käyttää aina kun sellaisia tulee mieleen. Ja voi olla että jatkossa kokeilen keksiä lisää niitä — tai ainakin sitten kirjoittaa koko kirjoituksen jostain ”yksityiskohtaisemmasta” näkökulmasta tyyliin ”miten kolme prinsiippiä näkyvät palavereissa” tai ”miten kolme prinsiippiä näkyvät kaupan kassalla”. 😀
JENGA —
Kiitos hyvistä lisäpointeista!
Joo, kyllähän todella moni asia vaikuttaa siihen, MIKSI mieli menee alhaiseen mielentilaan eli taistele- tai pakene-tilaan — ja yksi niistä voi hyvin olla se, että tulkitsee jonkin sanomisen hyökkäykseksi. Siihen samaan syssyyn vielä väsymys ja pieni nälkä niin a vot! Alhainen mielentila kaikilla mausteilla on valmis. 🙂
Niin no lähinnä mietin sitä, että sillä hetkellä kun kokee loukkaantumista, on alhaisessa mielentilassa eikä pysty arvioimaan objektiivisemmin esim. sitä, että tarkoittiko toinen sanomisiaan hyökkäykseksi vai ei. Vaan sitten näkee äkkiä IHAN KAIKEN hyökkäyksenä — sellaisenkin, mitä ei korkeassa mielentilassa ottaisi niin henkilökohtaisesti.
Ja kyllä, olen sitä mieltä että olemme vastuussa niin omista tunteistamme kuin siitä, miten toimimme alhaisessa mielentilassa.
Nyt ongelmana oli se, etten ollut alhaisessa mielentilassa. Voi olla että välillä kirjoittaessani menin innosta ylikierroksille, joka on myös yksi alhaisemman mielentilan muoto, mutta pyrin kyllä lukemaan tsekkaamaan moneen kertaan, että olen levollinen ja rento.
Tämä oli myös hyvä esimerkki siitä, miten koemme vain oman ajattelumme:
Henkilöt A ja B keskustelevat netin välityksellä — henkilö A ajattelee lämpimästi B:stä, argumentoi hyvillä fiiliksillä tämän argumentteja vastaan ja olettaa että tässä käydään keskustelua, jossa kaksi tasavertaista ihmistä vaihtaa ajatuksia — ja henkilö B ajattelee että henkilö A on ylimielinen, pitää häntä tyhmänä ja kokee että hänen on nyt mentävä henkilökohtaisuuksiin vastaiskuna siitä, että häntä kohtaan on hyökätty.
Minä näen että tässä käytiin kaksi eri keskustelua — se, joka tapahtui A:n pään sisällä ja se, joka tapahtui B:n pään sisällä. Kumpikaan keskustelu ei ole toista oikeampi tai todempi, koska kumpikin oli vain ajatuksia, mutta A:n kokemus keskustelusta oli täysin toinen kuin B:n.
Yksi asia minkä näen nyt selkeämmin on se, että ymmärrykseni ei ole auttanut minua ”lukemaan” paremmin muiden ajatuksia ja tunteita — ainakaan näin netin välityksellä.
Mutta mitä se on tehnyt on se, että otan entistäkin vähemmän henkilökohtaisesti muiden käytöstä. En ole loukkaantunut yhdestäkään kirjoituksesta (osin siksi että jätän lukematta kommentteja alhaisessa mielialassa, haha). Tunnen rakkautta kaikkia kommentoijia kohtaan.
Kun en samaistu kauheasti edes omiin ajatuksiini, minun ei tee mieli lähteä puolustelemaan itseäni vaan nyt(kin) oli hyvin helppo myöntää että joo, en todellakaan ole nähnyt miten joku toinen voi kokea juttuni jossain hetkessä.
Toisaalta jos kävisimme keskusteluja kasvokkain, silloin voisin nähdä toisen ilmeistä ja kuulla hänen äänestään, koska hänen mielialansa on laskemassa tai laskenut, jolloin voisimme pysähtyä korjaamaan väärinkäsityksen.
Netissä pelkän tekstin varassa operoidessa tulee helposti liittäneeksi toisen teksteihin eri tunnelatauksia, kuin mitä kirjoittaja on niihin liittänyt kirjoittaessaan. Kyllä mä tämän olen tiennyt, mutten ole koskaan pysähtynyt pohtimaan asiaa sen kummemmin. Tajusin juuri, että ainakin minä luen toisten tekstejä paitsi sen hetken mielentilani, niin myös sen kautta, millaisena ihmiset ja elämän näen.
Kun kokee tavallaan mahdottomaksi loukkaantua toisen jutuista, ei tosiaankaan tule ensimmäiseksi mieleen että ”joku voi loukaantua tästä jutusta.” Tai sitten tosiaan ajattelee ”joo, joku voi ehkä ottaa tästä itseensä alhaisessa mielentilassa — mutta se on vain ajatus, eikä ole vaarallista.”
Tämä koko keskustelu on ollut äärimmäisen kiintoisa ja silmiä avaava. Se on herättänyt kaikenlaisia ajatuksia ja ehkä luonut pohjaa jollekin tulevalle oivallukselle. Aika näyttää miten oivallukset tulevat näkymään jatkossa kirjoituksissani.
Tosiasiahan on, että jokainen itse päättää seuraako tätä blogia vai ei. Miten tulkitsee kirjoitukset. Seuraavaksi päättää sen, että kirjoittaako tänne kommentin vai jättääkö kirjoittamatta ja luonnollisesti myös päättää siitä, mitä kirjoittaa. Kolmanneksi (vai onko jo neljäs päätös?!?) päättää, miten tulkitsee saamansa vastauksen ja sen jälkeen että miten reagoi siihen jne jne jne ymmärsitte jo varmaan pointin. Katri, PLIIS, älä koskaan ikinä muutu, pysy aina tuollaisena kuin olet, pysy aina pikkuveljenä ja kaikki muut vastaavat fraasit tähän perään. Äläkä ainakaan tee sitä jonkun vuoksi, vaan omasta halustasi. Sen minä olen oppinut sinulta (ja ehkä muiltakin lukemiltani kirjailijoilta ym.), että muutos lähtee itsestä. Jos nyt edes on tarpeen muuttua, kun on ehjä ja rakastettava ja hyvä ihan sellaisena kuin on jo nyt.
Minä pidän rehellisestä, suorasta, konstailemattomasta tyylistäsi ilmaista itseäsi ja kirjoittaa ajatuksiasi. Kyllä se on jokaisen oma valinta joko loukkaantua tai olla loukkaantumatta mutta komppaan kyllä Pilkkua. Älä herranjestas muutu!
ANNU ja PILKKU — Joo ei, ei ole pelkoa (tai toivoa, haha!) että mun kommunikointityyli muuttuisi jotenkin perustavalaatuisesti. Tai no, mistä sen tietää mitä oivalluksia mulla on vielä edessä, mutta esim. tossa Kornfieldin First Ecstasy, then Laundry -kirjassa, jossa puhutaan valaistumiskokemuksista, todetaan että valaistuminen ei muuta temperamenttia eli ihmisen synnynnäistä reagointitapaa.
Joo, ja nyt en halua aloittaa sitten taas keskustelua temperamentista, koska mulla on tässä videoita tehtävänä ja blogikirjoituksia kirjoitettavana, haha! 😀
Mutta kyllä mä aion jatkossa karsia turhia fraaseja ja heittoja, jotka eivät sinällään tuo mitään lisää ja saattavat johtaa vain väärinkäsityksiin — samalla tavalla kuin karsin käsikirjoituksista turhia reploja. Näin ehkä mun megapitkät kirjoitukset saadaan vähän siedettävämmän mittaisiksi. 😀
Tempperamenttieroja on meissä lukijoissa,jokaisella omansa,Katrilla myös.Saahan sitä meistä jokainen sanoa asiansa omalla omintakeisella tyylillään.Lisäksi ollaan kaikki aikuisia,oletus,voidaan valita ollaanko vaiko ei mukana keskustelussa,sillä sitähän tämä on.Mun mielestä Katrin tempperamentti vaikuttaa hyvin hänen näköiseltään näissä postauksissa. Hyvää yötä kaikille kiinnostaville persoonille,nyt tää nukkuu ainakin yön yli 🙂
Minä olen itse joutunut omalta osaltani opettelemaan nöyryyttä, kunnioitusta ja hienotunteisuutta kirjoittamisen suhteen ja muutenkin itseilmaisussa. Kirjoitettu teksti on aina jotenkin jyrkemmän tuntuista kuin millaisiksi ne omassa mielessään ajattelee. Siksi olen lukuisat kerrat ollut tilanteessa, että ”Täh, mistähän se nyt noin hermostui?”
Nettimaailmassa on usein helpompi ihmisten avautua elämästään, mutta silti he ovat voineet hyvin paljon miettiä sitä, kuinka pukea sanoiksi esim. tuskaa, jolle ei ole nimeä ja kuinka saada joku vielä lukemaan/kommentoimaan sitä. Siihen jos sitten sanoa paukauttaa, että ”Sä et vaan ole tajunnut…”, saataa olla todella ahdistava kokemus, vaikka kuinka tuntisitkin vain oman ajattelusi. 😀
Mutta siis pointtina se, että hienotunteisuus on ollut minulle ”entiselle rääväsuukirjoittajalle” laji, joka on ollut opeteltavissa. Tosin se tyylilajina voi olla hivenen tylsää, joten en sikäli mitään järkevää vinkkiä tällaisen sivuston pitämiseen osaa antaa, koska sivuston on tarkoitus olla myös kiinnostava. 🙂
LUMIKKI — joo, päätin jo etten enää kirjoita kommenttiosastolla ”sä et vaan ole tajunnut”. 🙂 Eikä sen poisjättäminen varmasti tee jutuista tylsempää, pakottaa vain mut miettimään muita tapoja ilmaisemaan saman asian (jos tuntuu oikealta tuoda se jotenkin esiin).
Minä olen tykännyt kirjoituksistasi enkä ole loukkaantunut koskaan mistään.
Välillä tökkii silmiin kohdat, joissa lukee ”Tämä on fakta” ja ”Tämä on tieteellisesti todistettu”. Niitä on aika usein ja pelkän kirjoitetun vakuutuksen lisäksi näihin kohtiin kaipaisi tietoa, että mihin tutkimukseen viitataan tai mikä todistaa asian faktaksi.
Alice — joo todella hyvä pointti toi ”tämä on fakta” -läpän viljely, joka on lähinnä huono maneeri. Karsitaan ja korvataan tieteellisillä tutkimuksilla aina kuin mahdollista. 🙂
Lisäyksenä vielä, että tykkään siitä, että kirjoituksissasi on selvästi oma persoonasi ja asiastaan innostuneen henki mukana eikä niitä ole latistettu kylmän asiallisiksi (silloin niitä ei jaksaisi lukea).
Alice — joo, ja ei mun henki ole menossa mihinkään, vaikka vähän hioisinkin kirjoitustyyliäni.
itse en loukkaanu toisten mielipiteistä juuri koskaan enkä katrinkaan ,mutta ärsyynyn todella helposti niinkuin joskus katrinkin kirjoituksista mutta kun tässä yhdellä sormella kirjoittaessa en kerkiä vastata niin hyökkäävästi kuin tutuille kasvokkain.(häiritsee itseäni tämä luonteenpiirre)
minusta katrin tapa puhua aika suoraan ainakin kahdenkeskisissä keskusteluissa on minulle nimenomaan positiivinen ja herättävä asia oppia tuntemaan itseä.
katrin tavan esittää asiat nään siis positiivisenä ,että vaikka hän on saanut minut paljon tajuamaan asioita , se ärsyttää ,että hänellä ei keinoa saada sitä oivallusta minun päähäni, vaikka välillä tuntuu ,että se on hänestä vain helppo oivallus ,vai ärsyttääkö se sittenkin oma pää ???
loukkaantuuko jotkut ihmiset kuitenkin loppujen lopuksi itseensä ja varsinkin katrin tapaisiin jotka ovat mielipiteistään varmoja ja muutenkin itsevarmoja.
tuli näköjään kirjoitettua yleislunteisesti vaikka kyllä tämä oli pääasiassa tarkoitettu sinulle katri.
että tämmöistä yhdellä sormella ja huonolla kirjoitustaidolla.
PEDROSYSTI — jep, sehän tässä on niin ”ärsyttävää” tai huvittavaa että ennen kuin asian oivaltaa, se tuntuu vaikealta, oudolta ja mahdottomalta — ja sitten kun sen on oivaltanut, on melkein tyrmistynyt siitä, miten yksinkertaista se oli.
Mutta onhan sinullakin ollut jo vaikka mitä oivalluksia! Ja elämä tuntuu jo paljon kevyemmältä ja helpommalta kuin vuosi sitten, eikös niin?
olen tosiaankin oivaltanut paljon asioita ja elämän vastoinkäymiset
(kuuluu elämään)ottaa paljon kevyemmin ja vaikka yksittäisissä asioita näkee joskus liian nekatiivisesti niin kokonaisuus on todella positiivinen.
olen ajatellut että ensi keväänä voin antaa sinulle näistä opeista jo kokemuksen perusteella risuja tai ruusuja ,mutta eipä nuolaista vielä vaikka makea maistuukin jo.
PEDROSYSTI — Hehee! Ruusuja odotellessa… 😉
Kyllä on kompattava Pedrosystiä!Ainakin osittain juttu on niin ja eiköhän meistä jokainen tunne olevansa oikeassa aika usein,silloin voi käydä niin että suoraan sanottu kommentti ottaa ja hermostuttaa,ei me olla kukaan niin 100pros.oikeassa edes itsemme suhteen saati sitten toisten. Hyvän kommentin sait pedrosysti aikaiseksi yhdellä sormella,asiahan se tärkein on :))
Olen lukenut näitä tekstejä silloin tällöin sieltä täältä. Joskus ne ovat niin pitkiä ja polveilevia, etten jaksa lukea koko tekstiä muiden kiireiden ohessa (yleensä kesken työpäivän vilkuilen). Tällaisella melko vähäisellä perehtymisellä en ole saanut juurikaan irti näistä.
Välillä kyllä välittyy sellainen ajatus Kutri sinun jutuistasi, että onko tämä menetelmä nyt joku kaikkien defenssien äiti? ”Hahaa, minä en loukkaannu mistään” ”hahaa, minua ei kosketa mikään” ”hahaa, vaikka lapseni ryöstettäisiin, niin ongelma on vain omassa päässäni” jne. Nothing gets under my skin? Ja jos niin satunnaisesti alhaisessa mielentilassa sattuukin käymään, niin pääsen siitä nopeasti ylitse. Täh, miksi? Miten pelottavia tunteet voivat olla?
Johtuu varmasti siitä, että en ole lukenut tarpeeksi ajatuksella (alhaisessa mielentilassa en ole, joten siitä ei johdu), mutta sieltä täältä välittyy tällainen ihmeellinen suuren muurin rakentamisen idea. Tunteet ja ajatukset ovat vain neuronien tuottamaa neurofysiologista liikehdintää. Ei siis uskota enää mihinkään siitä ja jäävätään itsemme koko tunteiden maailmasta. Nerokasta!
Itsekin ehkä tekisin noin ellei sattuisi olemaan niin, että RAKASTAN kaikkia tunteita. Niin sairasta kuin se onkin, niin kaipaan usein suuresti niitä negatiivisiakin tunteita. En mitenkään suostu luopumaan siitä, että elämässä on mahdollisuus välillä rypeä hiukan tuskassa ja toisessa hetkessä taas nauttia silmittömästä onnesta. En halua suojautua niiltä. Kaikki tunteet, sellaisina kuin ne ovat ja tulevat ja ravisuttavat, ovat elämän hienoimpia värejä. Ei defenssejä, ei suojamuureja, ei tarvetta selittää niitä neurologisina ilmiöinä.
Viimeksi alhaisessa mielentilassa ollessani ja jostain harmistuneena pohdin näitä juttuja. Ajattelin, että okei, tämä on nyt tällainen hetki. Olisin voinut jättää avaamatta suutani miehelleni koko harmistuksesta, koska tajusin itsekin olevani vain alhaisessa mielentilassa. En suostunut siihen. En vain millään malttanut olla seuraamatta tunnetta ja antamatta sille elintilaa minussa (rakastanhan tuntemista). Avasin suuni (kuten aina teen) ja siitä seurasi jälleen lopulta paljon hyvää. Minä uskon (uskontonsa kullakin) siihen, että tunteet todella voivat kertoa meille jotain, ne voivat antaa suuntaa ja niiden voi välillä antaa jopa johtaa elämää.
Toki on niitä ihmisiä, jotka eivät osaa käyttää tunteita oikein, oppia niistä tai antaa niiden kasvattaa. Iso osa ihmisistä pelkää tunteita niin paljon, että kärsivät ahdistuskohtauksista, paniikkihäiriöistä ja ties mistä tunteiden välttämisen oireista. Heille tällainen ”tunteet eivät sittenkään tarkoita mitään” -lähestymistapa voi varmasti tuoda helpotusta ja toimia paremmin kuin heidän aiemmat defenssinsä.
Mitä jos annettaisiinkin kaikille tunteille valta, voima ja kunnia 😉 Mitä jos tunnettaisiin oikein sydänjuuriamme myöten jokaista tunnetta, sallivasti, hyväksyvästi ja hellästi. Kiitos elämä tästä tunteesta, tältä tämä tuntuu, kutittaa rintalastan alta ja syöksee kyyneliä silmistä. Kiitos että saan tuntea! Kiitos että elämässä on värejä!
Jos naurat räkäisesti ja loukkaat minua ajattelemattomilla sanoilla, niin vaalin hetken sitä tunnetta. Se tunne kertoo minusta paljon, se on osa minua, pidän sitä hetken kädestä. Tunnen olevani elossa ja ihminen. Minun ihoni alle pääsee kyllä.
Olen varmasti ymmärtänyt paljon väärin kirjoituksistasi… tai jättänyt paljon lukematta, mutta tässä nyt tällaisia tunteita ja ajatuksia, mitä ne ovat herättäneet.
ANNUKKA —
Ihan samoilla linjoilla me ollaan. 🙂
Tässä nk kolmen prinsiipin lähestymistavassa ideana ei ole todellakaan arvottaa tunteita, kontrolloida tunteita, estää tunteita tai edes pakottaa itseään toimimaan tietyllä tavalla ”koska se on oikein”.
Ainoastaan ymmärtää missä mennään — jolloin ymmärryksestä saattaa seurata se, että jotkut jutut automaattisesti näyttävät niin turhilta, ettei niille välttämättä halua antaa aikaa ja energiaa.
Vai tarkoitatko nyt viestilläsi sitä, että sen lisäksi että tunnet ”perustunteen”, sinusta on kivaa/kiinnostavaa lähteä kasvattamaan sitä omilla ajatuksillasi?
Eli esimerkiksi jos huomaat olevasi vähän alavireinen, laitat mielelläsi jotain todella surullista musiikkia soimaan, sytytät kynttilän, avaat viinipullon ja alat muistella kaikke mitä elämässäsi olet menettänyt, jolloin lievä alavireisyys kasvaa valtavaksi surumielisyydeksi ja lopulta ehkä itkukohtaukseksi ja sydäntä riipovaksi tunteeksi elämän rajallisuudesta.
Tai jos sinua vähän ärsyttää jokin kumppanin käytös, alat tahallasi lietsoa riitaa tulkitsemalla negatiivisen kautta kaikki hänen vastauksensa, sanomalla ihan kaiken mitä sylki suuhun tuo ja toimimalla tavallaan tietoisesti niin, että riita eskaloituu hirvittäväksi draamaksi, kunnes lopulta olette eron partaalla, jolloin alkuraivon jälkeen saat lisäkicksejä ihanasta lohduttomuudesta, kun kuvittelet miten joudut elämään loppuelämäsi ilman puolisoasi?
Tms.?
Joo, olen itsekin toiminut pitkään tuolla tavalla ja kyllähän ne suuret tunteet tuntuivat omalla laillaan aika mahtavilta — varsinkin kun esimerkiksi riitoja seurasi euforinen tunne, kun toinen halusikin jatkaa suhdetta vaikka hetkeä aikaisemmin olin uskotellut itselleni että ”kyllä tämä suhde on lopullisesti ohi”.
Minä en yritä kontrolloida tunteitani tai estää aktiivisesti itseäni tuntemasta tiettyjä tunteita. Olen OK kaikkien tunteiden kanssa, jotka minussa nousevat. Mutta näen, että tunteiden kasvattaminen vähemmän ikävästä perustunteesta dramaatiseksi ääritunteeksi on oma valinta ja vaatii aktiivisia valintoja, joista olen jollain hassulla tavalla tietoinen.
Se, etten MINÄ vedä enää juurikaan pitkälle vietyjä johtopäätöksiä tai useimmiten toimi alhaisessa mielentilassa on minun henkilökohtainen valintani.
Minä pystyn sanomaan kiukuspäissäni todella kamalia asioita ihan vain toista loukatakseni ja jopa hajoittamaan esineitä. Tästä on seurannut se, että tunteen ja tilanteen mentyä ohi olen joutunut näkemään vaivaa korjatakseni tunnekuohun vallassa sanomiani tai tekemiäni asioita.
Tai olen saattanut pelon vallassa valehdella, jolloin valheesta kiinni jäämisestä on seurannut luottamuspulaa ja kaikenlaisia hankaluuksia.
Ennen nykyistä ymmärrystäni saatoimme puolisoni kanssa ajautua parikin päivää kestävään todella dramaattiseen riitaan, joka sai alkunsa jostain naurettavan pienestä asiasta, mutta eskaloitui nopeasti tilaan, jossa olimme eron partaalla.
Tätä nykyä elämässäni on paljon enemmän asioita joita haluan luoda kuin tunteja niiden luomiseen. Niinpä en halua hassata yhtään ylimääräistä aikaa — saati kahta vuorokautta — riitelyyn, itkemiseen, paskoissa fiiliksissä rypemiseen, itsesääliin, dramaattisiin mielenilmauksiin jne.
Kyllä, yhä edelleen saatan mennä mukaan alhaisen mielentilan ajatteluun niin, että homma karkaa käsistä ja homma muuttuu dramaattiseksi. Se ei ole kuitenkaan samalla tavalla tavoitteeni kuin vielä kolme vuotta sitten. Tällöinkään en näe tunnetta minkäänlaisena ongelmana eli en ajattele että ”olen huono ihminen kun menin mukaan ajatteluuni”. Enkä jää edes märehtimään sitä että hassasin aikaani turhaan dramaan, vaan ajattelen että ”se tapahtui, se on ohi, mitä seuraavaksi”.
Mutta jos huomaan ajoissa mielentilani laskeneen, jätän siinä mielentilassa ajattelemani asiat omaan arvoonsa koska näen että kykyni ymmärtää ja tulkita muita, muistaa asioita oikein ja löytää ratkaisuja on alentunut.
En tee mitään itse mielialalle — tiedän että se nousee itsestään, vaan annan itseni kokea sen sellaisenaan. Eli mieleeni juolahtaa ajatus tyyliin ”jaaha, nyt on paska fiilis. Kyllä mulla saa olla paska fiilis.”
Vastaavasti pyrin tarttumaan konkreettisiin ongelmiin korkeasta mielentilasta käsin, jolloin voin nostaa ongelman esiin rakentavasti, tarjota ratkaisuvaihtoehtoja ja näin korjata epäkohdan nopeammin ja helpommin kuin jos lähestyisin sitä alhaisessa mielentilassa.
Mutta olen sanonut suoraan esimerkiksi eräälle tutulleni, joka käyttää valtaosan ajastaan hirveissä henkisissä tuskissa kieriskelyyn ja draaman rakentamiseen, että minä en näe siinä mitään ongelmaa, koska a) se ei ole vaarallista, b) se ei ole keneltäkään pois ja c) hänellä ei ole näköjään parempaakaan tekemistä.
Eli tässä tullaan takaisin siihen pointtiin, mihin kukin haluaa aikansa käyttää.
Joku haluaa käyttää sen eri tunnetilojen kasvattamiseen ja dramaattisissa tunteissa rypemiseen, jolloin hänestä on järkeenkäypää ottaa voimakkaat tunteensa todesta ja mikäli mahdollista kasvattaa niitä kuuntelemalla aiheeseen sopivaa musiikkia, tulkitsemalla tilannetta tahallaan tunteita herättävästi ja yrittämällä provosoida toista osallistumaan hänen henkilökohtaisiin draamafestareihinsa.
Minä olen tehnyt tätä todella menestyksekkäästi elämäni aikana ajatellen että ”tämä on hyvää mun taiteelleni”… 😀
Joku haluaa käyttää sen negatiivisten tunteiden karsimiseen ja omien ajatustensa ”optimointiin”, jolloin hänestä on järkeenkäypää nähdä negatiiviset tunteet ongelmana, juosta terapioissa, lukea self help -kirjoja, käyttää erilaisia tekniikoita tunteiden hallintaan ja analysoida ajatuksiaan ja tunteitaan.
Minä olen jossain vaiheessa tehnyt tätäkin menestyksekkäästi ajatellen että elämäni tarkoitus on kehittää itseään.
Tätä nykyä minä haluan käyttää elämäni uusien asioiden luomiseen, epäoikeudenmukaisuuksien korjaamiseen, maailman tutkimiseen ja hetkestä nauttimiseen. Minun nykyisestä näkökulmastani on järjetöntä haaskata aikaa tunteiden keinotekoiseen kasvattamiseen tai kontrollointiin. Hyväksyn ihan täysin että tunteet tulevat ja menevät ja osaan nauttia niin kevyistä kuin raskaista hetkistä. Samalla näen miten eri tunnetilat vaikuttavat kykyyni luoda uutta ja ymmärtää muita ja elämää ja toimin sen mukaan.
Uusin oivallukseni oli se, että mikään näistä tavoista elää elämäänsä ei universaalisti ole oikeampi tai väärempi kuin toinen. Ne vain tuottavat kolme hyvin erilaista kokemusta elämästä.
Jatkossa aion suunnata kutri.net:in viestinnän nimenomaan niille, jotka ovat jo pisteessä jossa heitä kiinnostaa eniten uusien asioiden luominen tai ovat havahtumassa siihen, että haluavat käyttää aikaansa ja energiaansa ensisijaisesti johonkin muuhun kuin draaman luomiseen tai tunteiden kontrollointiin.
—
VASTUUVAPAUSLAUSEKE:
Ymmärrän Paletin kanssa käymäni keskustelun pohjalta, että joku voi pitää tätäkin kommenttia jotenkin ylimielisenä.
Jos koet kirjoitukseni ylimielisenä, voisiko se johtua siitä, että SINÄ oletat, että jollain tasolla että kolmas tapa olisi jotenkin ”oikein” tai ”hyväksyttävin” tapa, vaikka SAMAAN AIKAAN nautit salaa niin paljon draaman luomisesta tai oman navan kaivelusta, ettet halua lopettaa sitä?
Vai ajatteletko että ”kyllä voi luoda uutta vaikka lietsoo välillä draamaa ja/tai kontrolloi tunteitaan”. Joo, totta kai.
MINUA kiinnostaa tällä hetkellä niin paljon enemmän uuden luominen KUIN draaman luominen tai tunteiden analysointi/kontrollointi, että näen kummankin täysin järjettömänä, mutta se on vain minun näkemykseni ja mieltymykseni enkä tule kivittämään ketään, joka ajattelee asiasta toisin. 😀
En loukkaantunut. Olen samaa mieltä tuosta. Tilanne siis todellakin on se, että minulla on tällä hetkellä aikaa ja halua käydä läpi tunteita, minkä vuoksi usein tietoisestikin valitsen sen tien. Ei niin, että tahallaan suurentelisin nyyhkymusiikilla tms. ikäviä tunteita, mutta siten, että jään kuuntelemaan niitä niin tarkasti, että kuulen mikä siellä taustalla vaikuttaa. Sitä kautta saan jatkuvasti oivalluksia, jotka vievät minua eteenpäin.
No, ymmärrän kyllä, että helpompia ja mukavampiakin tapoja olla on olemassa. Ehkäpä jossain toisessa elämäntilanteessa valitsen sellaisen tyylin elää, johon sisältyy vähemmän tunteiden parissa puuhastelua tai ajoittaista luovaa tuskaa 😉 Nyt jokin minussa ei vain halua mitään simppelimpää tai yksinkertaisempaa tapaa.
Heh, olin eilen teatterissa katsomassa He eivät enää asu täällä. Sillä annoksella ihanaa, täydellistä draamaa pärjään varmasti ainakin viikon eteenpäin! Suosittelen kaikille tunneaddikteille.
Mukavaa sunnuntai-iltaa.