Miten päästää irti

Onko elämässäsi jokin asia tai päässäsi ajatus, josta luopuminen tuntuu vaikealta? Puhuin yleisön pyynnöstä maanantaina irti päästämisestä päivän teoria -lähetyksessäni.

Voit katsoa koko videon alla tai YouTubessa.

Irtipäästäminen on meille vaikeaa. Syynä siihen ovat kaikille ihmisille yhteiset logiikkavääristymät eli nyrkkisäännöt, joita mielemme käyttää selvittääkseen mahdollisimman nopeasti mikä on missäkin tilanteessa paras ratkaisu.

Yksi näistä ihmismielen käyttämistä nyrkkisäännöistä on ajatus, että jos olemme käyttäneen jonkin asian eteen aikaa, energiaa tai rahaa, siitä ei pidä luopua jotta käyttämämme aika, energia ja raha ei mene hukkaan.

Monissa tilanteissa tämä on hyvä nyrkkisääntö — se auttaa meitä tekemään töitä sellaisten asioiden eteen, jotka ovat alussa vaikeita.

Valitettavasti joskus alamme panostaa asioihin, jotka eivät koskaan johda toivomaamme tulokseen.

Perustamme yrityksen, jolla ei oikeasti ole edellytyksiä menestyä. Menemme parisuhteeseen toivoen että toinen muuttuu. Alamme opiskella alaa, joka ei oikeasti kiinnosta meitä.

Näissä tilanteissa tämä ”ei saa luovuttaa” -harha kääntyy meitä vastaan ja saa meidät jatkamaan aikamme, rahamme ja energiamme tuhlaamista aivan liian pitkään.

Oletko sinä alkanut epäillä, että hanke johon olet panostanut paljon, ei ehkä viekään sinua voittoon?

Huomaa että mielesi on väärässä, kun se sanoo että ”jos luovutat, menetät kaiken sen, jonka olet investoinut tähän”.

Olet jo menettänyt käyttämäsi ajan, energian ja rahan. Oikea kysymys ei ole ”Miten saan käyttämäni voimavarat takaisin?” vaan ”Haluanko menettää lisää aikaa, energiaa ja rahaa?”

Videolla puhun pidemmin siitä miten voit arvioida onko aika lopettaa vai vieläkö pitää jatkaa, mutta tässä on pari hyvää kysymystä päätöksenteon avuksi:

  1. Jatkaisinko tätä, jos tietäisin satavarmasti, ettei toivomani lopputulos toteudu (eli en saa firmaa tuottavaksi, kumppania muuttumaan jne.)?
  2. Jos en olisi vielä tehnyt yhtään mitään asian eteen, mutta tietäisin kaiken mitä tiedän, ryhtyisinkö uudestaan tähän hommaan?

Paastairti2

5 vastausta artikkeliin “Miten päästää irti”

  1. En oikein ymmärrä, mitä tämä tämmöinen nyt on? Aikaisemmin olet ollut sitä mieltä, että lapsiperheellinen ei saa miettiä eroa, jos kumppani ei ole faktuaalisesti, toditettavasti antanut fyysisesti turpaan. Jos on tai on 100% varma, että tulee antamaan (ja tässäkin todistustaakka jää itselle), niin sitten saa väliaikaisesti muuttaa erilleen ja odottaa loputtomiin, mutta uutta elämää ei muutoin saa alkaa rakentamaan, vaan takaovi on aina pidettävä auki. Monet parisuhdevalistajat ovat samaa mieltä ja pelottelevat eroa harkitsevia vuosikymmenten takaisilla tutkimuksilla ja lasten pilallemenolla. Ja syyllisyys, se on valtava, valtava voima. Itseasiassa syyllisyys pitää hyvin vaikeita suhteita pystyssä vielä sellaisissakin tapauksissa (en puhu itsestäni), joissa fyysisyyden rajat on jo ylitetty.

    En nyt yhtään ymmärrä mitä mieltä olet, ehkä nämä kysymykset koskevat lapsettomia. Onko se ”ei saa luovuttaa” nyt harha vai eikö se ole? Entä, jos on huono luovuttamaan? Tiedän kyllä, että lähestyt asioita positiivisuuden kautta, mutta itse ajattelen pitkän kaavan kautta ja hämmennyn.

    Haluaisin myös hieman oikaista/tarkentaa käsityksiäsi ”alhaisesta mielentilasta”, joka kaiketi vastaa sympaattisen hermoston ylivireyttä ja taistele/pakene-reaktiota. Silloin, kun kumpikaan asia (taisteleminen tai pakeneminen) ei ole mahdollista, ihminen (tai eläin) jähmettyy. Sympaattinen ja parasympaattinen (joka yleensä on aktiivinen rauhallisissa tilanteissa) hermosto aktivoituvat _yhtäaikaisesti_! Sydän hakkaa, mutta hengitys hidastuu hidastumistaan (jopa siihen pisteeseen, että tajunnan menettäminen on mahdollista). Elimistöön erittyy oopiuminkaltaisia aineita ja ihminen muuttuu poissaolevaksi. Tämä ei tarkoita sitä, että ihminen haluaisi kaltoinkohtelua tai muuta meneillään olevaa asiaa tai hyväksyisi sen. Tällaisessa tilanteessa aivojen hippokampus, joka vastaa tallentuvien tapahtumien ajoittamisesta, ei toimi tavalliseen tapaansa, koska aivojen mantelitumake häiritsee sitä. Sitten tuleekin asian pihvi: kun ihmisellä aktivoituu traumatakauma, se ei tarkoita tulevaisuuteen kohdistuvaa impulsiivista luulottelua, vaan sitä, että tietoisuuteen pullahtaa materiaalia, josta puuttuu ”time stampit”. Tilasta pääsee pois, jos pystyy muistuttamaan itseään riittävän tehokkaasti nykyhetken ajasta ja paikasta (olen oikeasti ratikassa, kello on oikeasti kolme iltapäivällä). Takauma ei kuitenkaan ole varsinaisesti ikävien muistojen viihdekäyttöä. Sitäkin tietysti on olemassa: otetaan jokin selvästi muistettava ja ajoitettava ikävä tapahtuma (muutoinhan sitä ei olisi edes mahdollista muistella!) ja mälvätään sitä oikein kunnolla, sillä sitten annetaan itselle oikeus pilata nykyinenkin elämä. Jos joku on nimittänyt mitä tahansa ikävää muistoa ”traumaksi”, hän on nimittänyt virheellisesti.

    Tällaisia olen tullut miettineeksi, kun käyn viikoittain terapiassa pilaamassa maailmaa. En viitsi kirjoittaa kerralla pitemmästi, eihän sitä jaksa lukea.

    1. Eelia-Leelia: Niin, tämä juttu käsittelee irti päästämistä ihan mistä tahansa asiasta, joka tuntuu siltä ettei se enää ns. toimi. Ja pointtina on aina kuunnella itseään ns. korkeassa mielentilassa eli tilassa jossa on levollinen, tyyni, vakaa ja rauhallinen olo.

      Myös jähmettyminen lukeutuu alhaiseen mielentilaan — olen itse kokenut sen ja siinä fiilis ainakin minulla on että on ansassa. Paineen tunne on kova, keho on jäykkä, jähmeä ja raskas. Alhainen mielentila => ajattelun taso laskenut.

      Tiedätkö mikä seuraava ajatuksesi on?

      Et tiedä.

      Siksi et pysty estämään mitään ajatusta nousemasta mieleesi.

      Mieleesi nousee jatkuvasti toistuvia ajatuksia. Valtaosaan niistä lukeutuu niin neutraali tai suorastaan positiivinen fiilis, ettet näe niitä ongelmana. Nimeämällä tietyn ajatuksen, johon liittyy vahva negatiivinen tunnelataus ”traumaksi”, saamme sen näyttämään entistä raskaammalta ja ahdistavammalta.

      En ole enkä ole koskaan ollut sitä mieltä, että ihmiset joilla on lapsia eivät saisi juuri missään olosuhteissa erota.

      Oletan että viittaat kirjoitukseen, jossa sanoin että lasten hyvinvoinnin käyttäminen pääsyynä eroon on mielestäni typerää, koska a) se syyllistää lapsia, b) on vastuun väistämistä.

      Kyseisessä kirjoituksessa halusin käsitellä sitä miten jostain syystä monet näyttävät ajattelevan parisuhdekriisin iskiessä, että heillä on vain kaksi vaihtoehtoa: erota tai jatkaa riitaisaa suhdetta — sen sijaan että he näkisivät kolmannen vaihtoehdon: kokeilla luoda rakkaudellisen parisuhteen antamalla anteeksi ja palata rakkauteen.

      Mustavalkoinen ajattelu eli se, ettei näe kuin kaksi vaihtoehtoa, kertoo jälleen kerran ajattelun tason laskusta, eli alhaisesta mielentilasta. Siinä tilassa aivojen järjestelmät, jotka visioivat tulevaisuutta ja voivat nähdä monta vaihtoehtoa, on kytketty pois.

      Alhaisessa mielentilassa ei kannata mielestäni tehdä mitään isompia ratkaisuja vaan on parempi odottaa, että mieli tyyntyy, olo kevenee ja ajatus kirkastuu. Ja mitä vähemmän tekee omasta ahdistuksestaan ongelmaa, sitä nopeammin se menee ohi.

      1. Hei, luulin, ettei tästä aiheesta syntyisi keskustelua, mutta syntyipä kuitenkin. Minusta jokin tunnistettava nimitys sekavassa järjestyksessä tallentuneille muistoille on paikallaan, koska niihin liittyy kimppu omanlaisiaan imiöitä, mutta ”trauma” tosiaan kuulostaa tosi rumalta, sehän tarkoittaa vammaa. Voisi olla jokin kivempi sana sille. Ansa kuvailee sitä jähmeää tunnetilaa kyllä aika hyvin, jolloin tavanomainen muistiinpainaminen ei ota onnistuakseen. Harmittaa, että aikaisemmin olen mennyt tähän tilaan ja nyt sitten muistissa tuntuu olevan ”reikiä”.

        Haluan madaltaa eroja noiden todella matalien tunnemuistojen ja tavanomaisen välillä. Ihan sen takia, että tuntuu siltä, että voin! Miksei? Meillä jatkuvat samanlaiset tilanteet kuin ne, joissa aiemmin jähmetyin, mutta enää en ole jähmettynyt ja nykyisin muistan paljon paremmassa järjestyksessä. Varomisesta ja ilmapiirin haistelusta en ole ikävä kyllä päässyt eroon, mikä kyllä olisi toivottavaa, saisi ajateltua järkevämmin ja ehkä olisi ihan fyysisestikin terveempi. Eipä siitä ahdistuksesta nyt muuten tietenkään olisi harmia.

        Harmi kun tuo toinenkaan pysty käsittelemään jälkeenpäin tekemisiään, ei minun kanssani kaksin, eikä lähde muuallekaan puhumaan. Ihmettelee jopa jälkeenpäin törmätessään hajottamiinsa tavaroihin, että miksi tämäkin on rikki. Suhde on jo kaksi kertaa ”nollattu”, unohdettu vanhat ja aloitettu kuin puhtaalta pöydältä. Olisiko neljäs alku tällä kertaa erilainen? Montako kertaa sinne rakkauteen voi palata?

        Sitä mieltä en tokikaan ole, että erilaisten tunnetilojen kanssa olo ja pärjääminen tulisi paremmaksi myötänyyhkimisellä (”voi kun sulla on niiiin vaikeeta”). Nykyinen terapeutti ei onneksi sitä tee. Viikolla oikeastaan juuri käsiteltiin tilanteita, joissa tuntuu, ettei ole kuin kaksi huonoa vaihtoehtoa ja kartoitettiin, millä elämänalueilla ne luuraavat. Eli siis oikeastaan sitä mustavalkoista ajattelua. Ensi viikolla varmaan päästään kiinni siihen, mitä löytyi. Ei tämä kognitiivisen johdannainen mielestäni niin huonoa ole, työtavat ovat aika vapaat, eikä tarvitse möyhiä koko lapsuutta perinjuurin. Ja sekin jo auttaa, että voi käydä puhumassa edes jollekulle.

        1. Moi! Vastaan vain nopeasti tuohon neljänteen alkuun:

          Ajattele suhteenne ongelmia käytännön ongelmina — ei henkisinä ongelmina tai edes tahdon asioina.

          Millainen tapahtumaketju johtaa epätoivottuun käytökseen? Millä kaikilla tavoin tapahtumaketjua voi muuttaa?

          Yleisin virhe mitä ihmiset tekevät tilanteissa joissa toinen jatkuvasti toimii epätoivotulla tavalla, vaikka hänelle on sanottu asiasta on se, että he olettavat että käytöksen muuttaminen on tahdosta kiinni. Tutkimus toisensa jälkeen todistaa, että tahdonvoimalla asioiden muuttaminen on vaikeaa, ellei mahdotonta.

          Esimerkiksi se, että henkilön hermot palavat niin pahasti, että hän alkaa hajoittaa tavaroita, kertoo itsessään neurologisesta häiriötilasta, jonka taustalla voi olla synnynnäinen temperamentti/neurologinen poikkeama, joka yhdistettynä tiettyihin elämäntapavalintoihin johtaa ns. kiinni hitsaamiseen.

          Esimerkiksi ADHD ja tunne-elämän epävakaus ovat perinnöllisiä neurologisia ominaisuuksia, jotka saattavat pahentaa räjähdysherkkyyttä ja aiheuttaa sen, että aivot menevät ikään kuin lukkoon niin, että henkilö ei rauhoituttuaan kunnolla muista mitä on raivotilan aikana tehnyt.

          Eli esimerkiksi liian vähä uni, liian vähä kalaöljyn saanti, päihteiden käyttö (esim. että on juonut alkoholia kaksi päivää ennen raivostumista), liian vähä liikunta jne. pahentavat räjähdysalttiutta.

          Toisaalta räjähdysherkän henkilön kumppani voi tehdä virheen siinä, että provosoi toista väärällä hetkellä omalla (hyvää tarkoittavalla) toiminnallaan eli esimerkiksi haluaa keskustella silloin kun toinen on selvästi ahdistunut/levoton/aggressiivinen sen sijaan että esim. jättäisi hänet rauhaan.

          Totta kai räjähdysherkkä ihminen voi ainakin yrittää muuttaa käytöstään räjähdyksen aikana esim. niin, että opettelee menemään ulos rauhoittumaan tai tavaroiden hajottamisen sijaan keskittyy huutamaan tai hakkaamaan tyynyä tms., mutta se edellyttää että hän tunnistaa ajoissa että nyt hermo alkaa kiristyä liikaa eikä ehdi mennä niin syvälle ”villipetotilaan”, että toimii automaattiohjauksella.

          Eli jos suhteessanne on ongelmana se että toinen tulistuu aika-ajoin niin pahasti että pistää paikat paskaksi, niin pelkkä lupaus muutoksesta ei valitettavasti takaa muutosta, vaan ongelmaa pitää tarkastella kokonaisvaltaisemmin käytännön ongelmana ilman syyllistämistä tai häpeää.

          Kaikkein ihanteellisinta olisi, jos pystyisitte käsittelemään asiaa käytännön ongelmana niin suuressa rakkaudentilassa, että voisitte nauraa toisen ”hulk”-hetkille ja vaikkapa miettiä mitä huonekaluja voisitte hankkia hajoitettavaksi tms.

          1. Hei, minulla on sellainen pulma tämän kumppanini kanssa, että siinä missä muiden ihmisten kanssa riidellessä kierrokset nousevat ja tilanne eskaloituu avoimesti (esim. lasten kanssa ”pese hampaat” ”enkä”), niin puolison kanssa minulta jää huomaamatta, mikä tapahtumakulku johtaa raivoon. Joskus se on vain väsynyt äänensävy tai ilme, jonka hän on omien sanojensa mukaan tulkinnut hyökkäykseksi itseään kohtaan. Joskus se on väärä aihe kesken rauhallisen keskustelun (kun kuvailen, miltä minusta tuntuu). Joskus raivo kohdistuu ihan vain tiellä oleviin esineisiin, mutta joskus hän hajottaa kostoksi (pieni lapsi tiputti vahingossa kirjan, hän repii tarkoituksella lapsen kirjan) ja joskus hän myös rikkoo tavaroitani ”opetukseksi” minulle (”nyt kyllä minun täytyy rikkoa jotain, että tajuat”) ja jää seuraamaan, miten reagoin. Nyt tietysti varmaan tulee mieleen, että hänellä on jokin hyvä syy, jonka korjaamalla voin vaikuttaa vihastumisen kehittymiseen. Olenkin juoksennellut korjaamassa kaikenlaisia tapojani, joihin hän on ollut tyytymätön, mutta kun se seuraava korjattava asia voi olla täsmälleen vastakohta edelliselle. Jos jollakulla olisi viisautta tällaisten tilanteiden tulkitsemiseen, niin toki olen korvat hörölläni. Luultavasti kaikkea, tämmöistäkin, on tutkittu.

            Käytös kyllä säikyttää lapsiakin. Muistan, kuinka puoliso oli hakkaamassa imuria imurinvarrella tohjoksi ja lapsi toisessa huoneessa itkeskeli sylissäni ja kyseli, että eihän hänen näkemänsä tapahtunut oikeasti.

            Neurologiasta sen verran, että yhden lapsen aspergerdiagnoosi valmistui juuri tänään. Nämä ovat perinnöllisiä, joten molemmissa vanhemmissa luultavasti on ainakin jotain ”vikaa”. Ilmeisesti ei lapsi kuitenkaan ole ihan pilalla, kun ei saanut liitännäisdgitä.

            Parhaiten tähän mennessä on toiminut tiukka vaatiminen (auttoi huutamiseen). Ihan vähään aikaan en varmaan vielä pysty nauramaan näille jutuille, mutta ehkä joku päivä.

            Vielä: en koskaan voisi arvostella ketään sellaista impulsiivista, joka kokee toimintansa vääräksi ja on motivoitunut muuttamaan sitä. Toivottavasti en ole kuulostanut sellaiselta. Lisäksi, olen pahoillani, että olen tulkinnut sinun suhtautuvan hyväksyvästi henkiseen väkivaltaan, huomasin mustasukkaisuutta käsittelevästä jutusta, ettei näin ole.

Vastaa

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.