Kutakuinkin vuosi sitten oivalsin oikeasti, miten inhimillinen kokemus syntyy ja yhdessä silmänräpäyksessä koko elämäni tuntui toiselta, vaikka ulkoisesti kaikki oli ennallaan. Miltä on tuntunut elää vuoden ajan uuden ymmärrykseni kanssa?
Miten niin muka valaistuminen?
Kuuntelin jossain vaiheessa viime vuotta — olisiko ollut kesällä — Jack Kornfieldin kirjan After the Ecstasy, the Laundry. Kirjaansa varten tämä buddhalaisopettaja haastatteli nk. valaistumisen kokeneita ihmisiä, eli ihmisiä, jotka tavalla tai toisella olivat oivaltaneet, että emme ole ajatuksemme, tunteemme ja toimintamme ja sitä kautta olivat tavallaan päässeet oman ajattelunsa ulko- tai yläpuolelle.
Mitä pidemmälle Kornfieldin kirjaa kuuntelin, sitä selvemmäksi minulle kävi, että helmikuussa 2012 kokemani iso ahaa-elämys oli sama juttu, mitä esim. buddhalaiset kutsuvat valaistumiseksi. Oma oivallukseni ei tosin vaatinut vuosikausien meditaatioharjoituksia eikä tapahtunut luostarissa vuoren huipulla vaan pahalta haisevassa bussissa Los Angelesissa toisena Supercoach Academyn lähiviikonloppuna.
Mitä oikein oivalsin?
Oivalluksen myötä näen kristallinkirkkaasti — ainakin useimmiten — että minä en ole ajatukseni, tunteeni ja toimintani, vaan se, joka ajattelee, tuntee ja toimii. Niinpä en voi määritellä enää itseäni enkä muita.
Ymmärrän että koen vain oman ajatteluni — eli mitä ajattelen asioista ja tapahtumista, enkä suoraan itse asioita ja tapahtumia. En voi koskaan varmuudella tietää miksi ajattelen mitä ajattelen — eikä sillä ole mitään väliä, koska ajatukseni vaihtuu joka tapauksessa jatkuvalla syötöllä. Jos en pidä kokemuksesta, jonka tällä hetkellä mielessäni oleva ajatus aiheuttaa, riittää että odotan hetken ja ajatus vaihtuu toiseen.
Perustilani on mielenrauha, johon sisäinen järjestelmäni yrittää palauttaa minut aina kun sillä on siihen mahdollisuus. En voi estää itseäni ajautumasta päivittäin ns. alhaiseen mielentilaan — eli jotenkin jännityneeseen, hermostuneeseen, levottomaan, ahdistuneeseen, pelokkaaseen, tuskaiseen, kurjaan, stressaantuneeseen, raskaaseen tms. ankeaan mielentilaan — mutta näen myös, ettei kurjinkaan olo ole itsessään vaarallinen, sillä se on seurausta ajatuksesta, joka vaihtuu ennemmin tai myöhemmin uuteen, kevyempään ajatukseen.
Kun en tee enää ongelmaa huonoimmistakaan fiiliksistäni, en jää niihin jumiin vaan annan sisäisen järjestelmäni palauttaa minut nopeasti hyvään oloon. Useimmiten tämä tapahtuu muutamassa minuutissa, pahimmillaankin alle parissa tunnissa.
Näen myös sen, että vaikka alhaisessa mielentilassa tuntuu siltä, että jokin ulkoinen tapahtuma tai esim. aiemmat kokemukset ”pakottavat” minut ajattelemaan jostain asiasta tietyllä tavalla, se ei ole totta. Voin ajatella mistä tahansa asiasta monella eri tavalla — ja se, mitä mistäkin tietyllä hetkellä ajattelen, riippuu tietoisuuden tasostani eli siitä, miten selkeästi näen että koen vain oman ajatukseni, enkä ulkoisia tapahtumia.
En voi koskaan tietää varmuudella, mikä seuraava ajatukseni on — ja seuraava ajatukseni voi olla suurin, yllättävin, merkittävin tai muuten tärkein ajatus, jonka olen tähän mennessä saanut päähäni.
Miten kokemukseni elämästä on muuttunut?
Ennen viime helmikuuta minä en ihan oikeasti tiennyt, että elämä voi tuntua näin hauskalta, helpolta ja kevyeltä — olosuhteista riippumatta.
Viime vuosi oli monessa mielessä haastavampi kuin sitä edeltäneet vuodet. Valmistuin uuteen ammattiin eli aloitin käytännössä nollasta uran luomisen transformatiivisena valmentajana. Kärsin kesällä pari kuukautta ympärivuorokautisesta raskauspahoinvoinnista ja uupumuksesta. Temperamenttisen esikoiseni uhmaikä oli pahimmillaan. En päässyt tänä talvena edellistalvien tapaan Kaliforniaan kaamosta pakoon vaan taapersin talvipakkasessa viimeisilläni raskaana. Synnytykseni oli lähes yhtä pitkä ja hankala kuin edelliselläkin kerralla enkä saa vieläkään nukkua täysiä yöunia.
Siitä huolimatta olen kokenut eniten mielenrauhaa, onnea, iloa, kiitollisuutta ja innostusta sitten lapsuuteni. Olen ollut käytännössä peloton ja kokenut stressiä vain hetkittäin — jopa kohdatessani vastoinkäymisiä, jotka ennen olisivat saaneet minut päiväkausiksi pois tolaltani.
En enää analysoi ajatuksiani ja tunteitani, minkä vuoksi päässäni tuntuu olevan enemmän tilaa uusille ideoille. Olen ollut enemmän läsnä tässä hetkessä kuin koskaan ennen — ilman että olen joutunut sitä erikseen harjoittelemaan.
Olen ollut myös kivempi ja kärsivällisempi puoliso ja äiti kuin ennen — ja vaikka vieläkin saatan väsyneenä menettää totaalisesti malttini, rauhoitun ja palaan järkiini huomattavan nopeasti.
Tietyssä mielessä koen palanneeni jälleen pikkulapseksi, joka elää hetkessä, pitää omaa rakastettavuuttaan ja onnellisuuttaan itsestäänselvyytenä, antaa tunteiden virrata lävitseen ilman että jää niihin jumiin ja tekee asioita koska ne ovat kiinnostavia, hauskoja tai koska hän haluaa nähdä voiko ne tehdä.
Jos hyvä henki toteuttaisi yhden toiveeni…
Toivoisin, että ainakin kaikki suomalaiset — mieluiten kaikki maailman ihmiset — näkisivät totuuden inhmillisestä kokemuksesta ja itsestään. Miksi? Koska jokainen ihmiselämä on ainutkertainen ja niin älyttömän lyhyt.
Juttelin tänään kaverini Lauran kanssa, joka koki vastaavan valaistumisen viime kesänä.
Mietimme sitä, miten hirvittävän väärin on, että niin moni ihminen pistää kaiken energiansa itsensä kehittämiseen ja etsimiseen, koska luulee että hänen ajattelussaan tai ajatuksissaan on jotain vikaa — tai vielä pahempaa, että hänessä itsessään ihmisenä on jotain vikaa. Niinpä hän kulkee elämänsä halki nenä omassa navassa, etsien ratkaisua ongelmaan, jota ei oikeasti ole ja löytäen itsestään jatkuvasti lisää korjattavaa — vaikka on oikeasti ehjä.
Samalla hän missaa kaiken sen hyvän ja hienon, mitä hänen elämässään on — menettää mahdollisuuden kokea elämän ihmeellisyyden ja ihanuuden, seurata omaa inspiraatiotaan, luoda jotain uutta. Kohdata ja koskettaa. Rakastaa täysin sydämin. Elää tässä ja nyt.
Elämä on lahja, ota se vastaan
Tuntuuko sinusta elämä raskaalta, vaikealta, pelottavalta tai epäreilulta? Epäiletkö salaa että sinussa on jotain vikaa? Yritätkö epätoivon vimmalla kehittää itseäsi ajatellen, ettet voi elää täyttä elämää tai toteuttaa itseäsi, ennen kuin olet ”valmis”?
Uskotko, että ”sitkun” olet tehnyt X:n ja saavuttanut Y:n olet onnellinen — tai ainakin onnellisempi kuin mitä voit olla tänään? Tai ettet voi antaa itsesi rakastaa toista ellei tämä täytä rakkauden salaisen sääntökirjasi vaatimuksia?
Ei hätää! Olet vain joutunut jossain vaiheessa elämääsi — ehkä jo lapsena — typerän mutta yleisen väärinkäsityksen valtaan. Onneksi siitä voi päästä eroon — joskus yhdessä silmänräpäyksessä.
Tässä on eräitä kirjoituksiani ja videoitani, jotka voivat auttaa sinut kevyemmältä ja kiinnostavammalta tuntuvan elämän alkuun:
Tunnin mittainen VIP-webinaari eli nettiluento, jossa kerron kolmesta prinsiipistä — mitä ne ovat ja miten ne luovat inhimillisen kokemuksen.
Kärsitkö vaarallisesta väärinkäsityksestä?
Tunteet ovat aina totta, ajatukset eivät
Kuinka kokea täydellistä onnea jo tänään?
Miksi itsensä kehittäminen on turhaa ja typerää
Miksi ajatusten ja tunteiden analysointi on täysin järjetöntä
Mitä pelko on ja miksei ole oikeasti mitään pelättävää
Sääli on sairautta eli miksi ihmiset eivät mene henkisesti rikki
Miten self help ja terapia tuhoavat maailmaa (lue myös kommenttiketju, jos haluat saada kaiken irti)
Jos haluat ymmärtää syvemmin inhimillistä kokemusta, tsekkaa Aidon elämän kolme prinsiippiä -virtuaalikurssi — tai jos olet valmentaja tai haluat sellaiseksi, tsekkaa Kolme prinsiippiä valmentajille -virtuaalikurssi.
Jos sen lisäksi haluat keventää kehoasi tai arkeasi tai haluat kuulla henkilökohtaisempia kuulumisiani, tutustu kutri.net:in VIP-jäsenyyteen.
Hei Katri!
Kommentoin ensimmäistä kertaa. Ensin suuri kiitos blogistasi ja rehellisyydestäsi! Itse vietän vielä toisinaan pitkiäkin aikoja ajatuksissani ja uskoen milloin mihinkin tarinaani todellisuudesta, joskus taas naurattaa ajatusten vakavasti ottamisen absurdius. Minulla on eräs ”ongelma”, joka ei hellitä näinä rentoinakaan hetkinä ja haluaisin jotain näkökulmaa siihen, jos vain ehdit vastata.
Diagnoosinani on dissosiatiivinen häiriö ja normaalia elämää (mm. mitä tahansa tekemistä johon tarvitaan normaalisti toimivaa muistia ja kykyä hahmottaa laajempia kokonaisuuksia) häiritsevät oireet ovat derealisaatio, kaiken tuntuminen epätodelliselta 24/7, depersonalisaatio, itsen ja kehon tuntuminen etäiseltä ja vieraaltakin sekä se, että positiiviseksi koetut ”juoksevat” tunteet ovat lähes aina vaimeita tai poissaolevia.
Nykyään kun ymmärrän oireeni oireina ja luonnollisina, normaaleina elämäni kulkuun nähden, en ole kovin usein enää ahdistunut tai masentunut, mutta oireet silti rajoittavat elämääni valtavasti ja kun mikään ei tunnu todelliselta, tuntuu välillä kaikki yhdentekevältä.
En oikein edes osaa esittää mitään kysymystä, olisin vain kiinnostunut lukemaan mitä tahansa ajatuksia tilanteeseeni liittyen, jos jokin puuttuva palanen loksahtaisi kohdalleen.
Hanhan — Kiitos kommentistasi ja ajatustesi jakamisesta!
Hmmm… En tiedä osaanko kuvitella miltä sinuna eläminen tuntuu, mutta ensimmäinen ajatukseni oli se, että niin no, tavallaan tuo ”mikään ei tunnu todelliselta” ON sinun todellisuuttasi. Eli sinun todellisuutesi tuntuu vain vähän erilaiselta kuin jonkun toisen todellisuus. Toisaalta: miten me voimme koskaan tietää, miten toinen OIKEASTI kokee oman todellisuutensa, koska ainakaan minä en pysty sanoin kuvaamaan täsmällisesti, miten koen oman todellisuuteni.
Jos nyt IHAN TARKKOJA ja rehellisiä ollaan, niin kaikki ON yhdentekevää. Elit elämäsi miten tahansa, lopputulos on aina sama: kuolema. Ja vaikka ihmisillä on kaikenlaisia ajatuksia siitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, kenelläkään siitä ei ole mitään faktaa. Vahvasti näyttää kuitenkin siltä, että elit elämäsi miten elit, kuoleman jälkeen et saa elämästäsi mitään bonuspointseja.
Olen tästä itse vahvan tietoinen, ja jossain elämänvaiheessa ajatus on ahdistanut ja tuonut juuri lamaantumisen fiiliksen. Sen lisäksi tajuttuani että tunnen vain oman ajatteluni, oloni oli pari viikkoa vähän turta ja tyhjä ja ajattelin usein ettei mikään tavallaan ole totta. Ts. jos rakkaus on vain ajatuksen luoma tunnetila — niin enhän silloin tavallaan rakasta oikeasti ketään, vaan ajatuksiani hänestä.
MUTTA nyt näen saman asian äärimmäisen vapauttavana. Jos millään ei ole mitään väliä, silloin voin tehdä mitä minua huvittaa. Kuten aina silloin tällöin totean: ”jotainhan tässä on tehtävä kuolemaa odotellessa”. Koska lähden siitä, ettei elämää voi tavallaan elää oikein, eikä tästä saada mitään bonuspisteitä, olen väistämättä kiinnostuneempi tästä hetkestä. Eli mikä minua juuri nyt kiinnostaa, kiehtoo jne. — ja minua EI kiinnosta ja kiehdo se, MIKSI jokin asia kiinnostaa ja kiehtoo. Ts. minulle riittää johonkin asiaan tutustumiseksi se, että se tekee minut uteliaaksi, näyttää hauskalta tai kiinnostavalta tai hyödylliseltä — minun ei tarvitse tietää mihin kiinnostukseni johtaa tai mistä se kumpuaa.
Ja kun ajattelen itseäni ja elämää, niin kyllä mulla on usein fiilis siitä, että olen täällä vain vierailemassa — leikkimässä jotain leikkiä tai pelaamassa virtuaalipeliä. Mutta mulle se on vapauttava ja helpottava ajatus, ei ahdistava ja pelottava, koska siihen liittyy fiilis että MINÄ olen jokin Katri Mannista isompi ja ikuisempi olento tai energia ja kaikki se, mitä Katri Manninen tekee ja kokee, ei ole niin vakavaa tai vaarallista.
Mutta samalla tavalla kuin eläydyn esim. elokuvien tapahtumiin, vaikka tiedän etteivät ne ole totta, eläydyn myös omiin ajatuksiini ja sitä kautta voin unohtaa itseni ja kokea kaikenlaisia vahvoja tunteita: rakkautta, vihaa, turhautumista jne.
Kuten sanoin alussa — oman kokemuksen selittäminen on mahdotonta sanoin, mutta ehkä jokin tässä yrityksessä kolahti sinuun ja/tai herätti uusia ajatuksia?
Olen utelias: miten itse koet oman tapasi kokea elämää rajoittavan elämääsi?
Kiitos vastauksesta!
Minulla on siis ollut näitä oireita useita vuosia, mutta ei aina – siksi koenkin ne oireiksi ja elämää rajoittaviksi, kun tiedän että muutakin on ja että se muu elämistä, kun tämä on lähinnä turtana olemista.
Kyse on pitkälti siitä, etten saa mihinkään tietoisuuteni ulkopuoliseen kontaktia, oli se sitten toinen ihminen, sanat kirjassa, elokuva, oma kehoni, mikä tahansa. Jonkin verran vaihtelua on, mutta äärettömän vähän, joskus harvoin jokin musiikkikappale saattaa herättää tunteita voimakkaastikin, mutta se kestää vain hetken ja sitten ikäänkuin jähmetyn takaisin patsaaksi. Minulle ei jää subjektiivisia muistoja, enkä pysty muistamaan mitään subjektiivista menneisyydestäni, vain faktatyyppisiä asioita, en siis omaa kokemustani, koska kokemusta ei synny samalla tavalla kuin aiemmin elämässäni (ja minkä oletan olevan tyypillinen tapa).
Olen tällä hetkellä työkyvyttömänä opiskelusta, joka kävi ylivoimaiseksi juuri muistiongelmien takia. Parisuhteen muodostaminen on myös erittäin vaikeaa, kun toinen ihminen ei tunnu todelliselta. Ja ajatuskin siitä, että saisin lapsia joskus kauhistuttaa, miten lapsi kokisi sen, että hän ei äidistä tunnu todelliselta? Vuosien aikana minulla on ollut myös paljon mielialaongelmia, masennusta, ahdistusta, pakko-oireilua, syömishäiriöitä, kunnes monen vuoden jälkeen sain oikean diagnoosin ja tietynlaisen rauhan. Joskus toki nämä tulevat pintaan, kun turhaudun oireiluuni ja siihen, että en oikein pysty tekemään elämässä monia asioita, jotka olisivat minulle tärkeitä, kuten omasta toimeentulosta huolehtiminen, määrätietoisesta työskentelystä ammatillisten haaveiden parissa tai läheisistä ihmissuhteista puhumattakaan.
Lyhyesti sanottuna minun kokemukseni on kuin olisin saanut koko elämän ja kokemisen kattavan puudutuksen, aivan samalla tavalla kuin vaikka sormen voi puuduttaa ja miten erilaiselta tuntuukaan puutunut sormi ja normaalisti aistittava sormi. Tai halvaantunut raaja vs. terve raaja. Tai se, että kaikki muut menivät huvipuistoon ja itse jäi kotiin neljän seinän sisään, eikä oikein edes ymmärrä miksi (vaikka ei huvipuistossakaan tietenkään koko ajan kaikilla hauskaa ole).
HANHAN — anteeksi että vastaus kesti. Lueskelin tämän viestin jälkeen lisää aiheesta toivoen saavani jonkin oivalluksen tai muun ajatuksen, mutta en pystynyt niidenkään perusteella oikein kuvittelemaan, miltä susta tuntuu — koska kyllähän se tunnottomuuskin/turtuneisuuden tunne on tunne, ei vaan välttämättä mikään kauhean ihana ja innostava tunne.
Siis tarkoittaako toi ”subjektiivinen muisto” sitä, ettet muista miltä susta tuntui jossain tilanteessa (siis olitko iloinen, surullinen tms.) — mutta muistat että se tapahtui, ketä oli läsnä, missä se tapahtui, minkälainen sää oli jne? Vai ettet muista koko tapahtumaa?
Tossa on tylsää tietysti se, että sulla on muisto ajasta, jolloin oireita ei ollut, jolloin voi olla helppo ajautua siihen ajatusloukkuun, että jää vertailemaan nykytilannetta menneisyyteen, jossittelemaan että ”mitä jos näin ei olisi tapahtunut” ja miettimään katkerana ”miksi mulle kävi näin”. Siis samalla tavalla kuin esimerkiksi rikkautensa menettänyt ex-miljönääri tai rakkaan puolisonsa menettänyt leski tai aikuisiällä onnettomuudessa neliraajahalvautunut voisi tehdä.
Jos nyt noista teksteistä ymmärsin oikein, ilmeisesti kyseessä on ainakin osin neurologinen häiriö, jolloin voi olla ettei mikään oivallus tms. voi ainakaan suoraan ”parantaa” sua eli palauttaa sua yhtä herkästi eri tunteita tuntevaksi kuin aiemmin. Oivallukset ja harjoittelu voivat kuitenkin kuntouttaa niin, ettei tila aiheuta ylimääräistä kärsimystä ja ehkä voisit herkistyä huomaamaan ne pienimmätkin muutokset?
Yhtäkkiä tuli sellainen idea, että voisiko sua auttaa siihen keskittyminen, mitä sä vielä VOIT tehdä? Siis ei se nyt palauta sun tuntemiskykyä, mutta sitten ei tarvitsisi ehkä keskittyä työkyvyttömyydestä jne., kun lähtisit katsomaan miten voisit jäljellä olevia kykyjäsi hyödyntää. Onko mahdollista, että tosta sun tilasta voisi olla jossain ammatissa suoranaista hyötyä?
Mikä vitsi et ole valaistunut sillä se ei ole minä joka valaistuu eikä sellaista ole olemassa kuin valaistuminen sillä se on jo..
Kun minäsi sitten lopulta sulaa totuuteen ei jäljelle jää muuta kuin totuus.
Ei ajatuksia , oivalluksia sillä silloin kysymys vielä kuulu ”kuka” , ”kenelle” ja kun tuo prosessi on viety loppuun asti ei jäljelle jää mitään.