AD(H)D:tä käsittelevän kirjoitukseni kommenttiosastolla ”Hämmentävää” kysyi:
Millä perustella ADHD ei ole “vain ajatus”? Tai “tarina, jota kerromme itsellemme”?
Hyvä kysymys, jota olen miettinyt eri näkökulmista itsekin viime päivät.
Lyhyt vastaus
AD(H)D ei ole vain ajatus, vaan neurologinen ominaisuus, joka vaikuttaa jossain määrin ajatteluun. Se vaikuttaa AD(H)D-aivoiseen ihmiseen vaikkei hän olisi ikinä kuullutkaan AD(H)D:stä.
Se, mitä ko. henkilö ajattelee AD(H)D:stä on ”vain ajatus”, jonka hän kokee tasan tarkkaan sillä hetkellä ajattelee AD(H)D:tään — jos ajatus on positiivinen, se herättää hyviä fiiliksiä, jos se on negatiivinen, se herättää huonoja fiiliksiä. Jos hän ei ajattele asiaa, se ei herätä hänessä mitään fiiliksiä.
Pidempi vastaus (ei-ADHD-ihmisille, haha):
ADHD ei ole vain ajatus
Me koemme vain tietoisen ajattelumme –– eli ajatuksen, joka sillä hetkellä on tietoisuudessamme. Se, miksi ajattelemme tietyllä hetkellä tietyn ajatuksen onkin sitten ihan eri juttu.
Tälläkin hetkellä tiedostamattomat aivoprosessisi käsittelevät 200 000–675 000 bittiä informaatiota samassa ajassa kuin tietoinen aivoprosessisi käsittelee yhden bitin informaatiota — sen yhden tietoisen ajatuksen, jonka nyt koet.
Tuo 200 000–675 000 bittiä tiedostamatonta informaatiota sisältää mm. kaiken sen tiedon, jota aistisi ottavat vastaan, tiedot kehosi fyysisestä tilasta (verensokeri, välittäjäaineet, vireystaso, verenpaine, hormonitasot jne.), muistosi sekä itse tiedon käsittelyprosessin, joka hyödyntää lukemattomia nyrkkisääntöjä ja oikopolkuja sen arvioimiseksi mikä tieto on oleellista ja mikä ei, mitä oleellisella tiedolla tehdään (esim. käynnistetäänkö taistele tai pakene -tila) ja mikä ajatus seuraavaksi syötetään tietoisuuteen.
ADHD on yksi monista tekijöistä, jotka vaikuttavat yksilön tiedostamattomaan ajatusprosessiin — samalla tavalla kuin vasenkätisyys, lukihäiriö, aspergerin syndrooma, skitsofrenia, maanis-depressiivisyys ja muut aivojen rakenteiden ja toiminnan poikkeamat vaikuttavat siihen.
ADD-ihmisten aivoissa tietyt aivojen osat ovat keskivertoa pienemmät ja eri välittäjäaineet toimivat toisella tavalla kuin useimmilla ihmisillä.
Toisin sanoen jos meillä olisi kaksi ihmistä, joilla olisi identtiset muistot, kokemukset, fysiologinen tila ja aistikokemus, mutta toisella olisi AD(H)D ja toisella ei, kummankin tietoiseen mieleen juolahtaisi todella erilaisia ajatuksia.
Huomaa, että AD(H)D on kuitenkin vain yksi tekijä — yksi ”filtteri” — joka vaikuttaa siihen, mikä ajatus milloinkin juolahtaa mieleesi, eikä välttämättä ole tietyllä hetkellä edes tärkein ajatteluusi vaikuttava tekijä.
AD(H)D ihmiset kokevat vain tietoisen ajattelunsa siinä missä kaikki muutkin. Heidän ajattelunsa on alhaisessa mielentilassa ihan yhtä sumeaa kuin normi-aivoisten — ja heidän sisäinen järjestelmänsä palauttaa heidät mielenrauhaan ihan samalla tavalla kuin normi-aivoisten sisäinen järjestelmä.
Mitä ajattelet ajattelustasi luo kokemuksesi siitä
Kuuntelemassani ADD:tä käsittelevässä kirjassa Delivered from Distraction ADD-aivoinen kirjailija painottaa useampaan kertaan, että ADD on vain kokoelma ajattelun ominaisuuksia, jotka itsessään eivät ole hyviä eikä huonoja. Ainoastaan siinä tapauksessa että ne aiheuttavat selkeitä ongelmia, kannattaa ajatella AD(H)D:tä häiriönä.
AD(H)D-hoidon tavoitteena ei ole parantaa AD(H)D:tä — koska sitä ei voi parantaa — vaan päästä tilaan, jossa hoidettava ei koe erityislaatuista tapaansa ajatella ongelmaksi.
Jos emme koskaan vertaisi omaa tapaamme ajatella ja toimia muiden toisenlaiseen tapaan ajatella ja toimia — saati olettaisi että on yksi ”oikea” tapa ajatella ja toimia — AD(H)D ei olisi kenellekään ongelma.
Samalla tavalla kuin lukihäiriö ei ole ongelma yhteisössä, jossa ei ole kirjoitettua kieltä.
Minä olen saanut kasvaa ympäristössä, jossa useimmat ihmiset ajattelivat ja toimivat niin kuin ADD-ihmiset. Huomasin kyllä koulussa, eräissä työpaikoissa ja parissa parisuhteessa, että tapani ajatella ja toimia oli monin tavoin poikkeava, mutta oletin sen johtuvan kasvatuksestani ja taustastani, jota kuitenkin arvostin (ja yhä arvostan), joten mieleeni ei juurikaan juolahtanut että minussa olisi jotain vikaa.
Olen nyt ollut yhteydessä muutaman AD(H)D-ihmisen kanssa, jotka kasvoivat ympäristössä, jossa valtaosa ihmisistä ajatteli ja toimi ei-ADD-aivoisen tavoin, jolloin heille jäi fiilis, että heissä on ihmisinä jotain vikaa ja tapa, jolla he ajattelevat on väärä.
Toisin sanoen se, mitä me ajattelemme tavastamme ajatella, ratkaisee sen, miten sen koemme.
Minä ja joku toinen, jolla on samalla tavalla toimivat aivot kuin minulla, saatamme unohdella asioita, ”hukkua” omiin ajatuksiimme helpommin ja olla impulsiivisempia kuin normi-aivoiset, mutta koska minä olen pitänyt itseäni normaalina, en ole kokenut ajatteluani ongelmaksi vaan lahjaksi — kun taas se, joka on oppinut, että hänen tapansa ajatella on väärä tai outo, voi kokea sen häpeällisenä ja tuskallisena.
Uskon, että AD(H)D-ihmisille voi olla keskivertoa enemmän hyötyä kolmen prinsiipin oivaltamisesta, koska se antaa tiettyä ”välimatkaa” omiin ajatuksiin ja esimerkiksi vähentää alttiutta toimia hetken mielijohteesta silloin kun he ovat alhaisessa mielentilassa.
Sen oivaltaminen, että alhaisessa mielentilassa mieleen juolahtavat ajatukset voi jättää omaan arvoonsa, auttaa ignoroimaan ajatuksia omasta huonommuudesta.
Samoin tieto siitä, että kaikki me ainakin käymme päivän mittaan useita kertoja korkeassa mielentilassa, jossa olo on kevyt, helppo, rento ja levollinen, auttaa kiinnittämään enemmän huomiota näihin hetkiin ja ottamaan niistä täyden hyödyn ja ilon irti.
Mitä väliä onko minulla AD(H)D vai ei?
Elämässäni on ollut pitkiä aikoja, jolloin hajamielisyyteni, epäjärjestelmällisyyteni ja jatkuva myöhästelyni ei ole aiheuttanut mitään erityisiä ongelmia. Tein töitä freelancerina, jolla oli aika vähän sovittuja menoja, asuin henkilön kanssa joka ei valittanut epäsiisteydestäni ja sain määrätä ihan täysin omista aikatauluistani. Noina aikoina ADD-diagnoosi ei olisi vaikuttanut mitenkään elämääni.
Nyt olen elämäntilanteessa, jossa olen vastuussa lapseni säännöllisestä ruokkimisesta, päiväunista ja muista fyysisistä tarpeista, jossa minulla on hyvin rajallisesti lapsivapaata aikaa, työ, jossa on lähes päivittäin deadlineja ja usein aikaan sidottuja tapaamisia ja puoliso, jolle kodin järjestys on tärkeää.
Haluan huolehtia hyvin lapsistani, tehdä työni kunnolla, palvella hyvin asiakkaitani ja luoda kodin, jossa puolisokin viihtyy. Tämä tarkoittaa, etten voi toimia enää tavalla, jolla olen toiminut tähän asti.
Ennen kuin hoksasin, että minulla saattaa olla ADD, oletin epäjärjestelmällisyyteni johtuvan kasvatuksesta ja tottumuksesta, jolloin lähestyin sitä normiaivoisten näkökulmasta.
Nyt kun epäilen vahvasti että tapani ajatella poikkeaaa ihan neurologisesti useimpien tavasta ajatella, voin keskittyä etsimään sellaisia tapoja toimia, jotka ovat paremmin linjassa aivojeni erikoislaatuisen logiikan kanssa.
Vertaa tätä siihen, että lukihäiriöistä lasta yritetään opettaa lukemaan samalla tavalla kuin ei-lukihäiriöistä lasta. Olen ollut aikanaan itse todistamassa, ettei se toimi.
Tai siihen, että kun ymmärrämme että meillä kaikilla on optimismivääristymä, joka saa meidät näkemään tulevaisuutemme minän tehokkaampana kuin mitä tämän päivän minä on, voimme tehdä realistisempia liikunta- ja ruokavalio-ohjelmia.
Eli ei, AD(H)D ei ole vain ajatus, mutta se, mitä siitä ajattelemme on.
[box icon=”asterisk”]Minulla diagnosoitiin ADD eli keskittymishäiriö ilman hyperaktiivisuutta toukokuussa 2014 — puolitoista vuotta tämän jutun kirjoittamisen jälkeen.Diagnoosi oli helpotus — en siis oikeasti ole tyhmä, laiska ja saamaton. Sain myös lääkityksen, joka osoitti minulle konkreettisesti, miten yksinkertainen aivokemian häiriö voi vaikeuttaa elämää.
Kokemus osoitti myös että tämä kuvaukseni AD(H)D:n suhteesta ajatteluun piti kutinsa. Myös lääkityksessä mielentilani vaihtelevat, mutta ajatukseni pysyvät helpommin siinä mitä olen juuri nyt tekemässä silloinkin kun se ei itsessään ole maailman kiinnostavinta.
Jos haluat lukea lisää ADD-kokemuksistani, rekisteröidy ilmaiseksi ADD-osioni käyttäjäksi.
Rekisteröityessäsi sitoudut pitämään omana tietonasi henkilökohtaisemmat ajatukseni ADD:stä.
[/box]
Just noin Katri,jos elämässä on asiat hallussa,ei kannata tehdä mistään oikeastaan ongelmaa.Olipa ihminen sitten diagnostisoitu melkein miten vaan,on ihan sama miten päivät sujuvat,koska jokainen meistä pyrkii kuitenkin elämään parhaalla mahdollisella tavalla.
Joskus,kun tytär vielä asui kotona,pyysin häntä siivoamaan edes huoneensa,vastaus oli usein;se siivoaa jota ottaa päähän.Kuitenkin hänestä on ajan myötä tullut ihan loistava siivoamaan ja pitämään järjestystä kodissaan.Olen itse aina ollut pöytien täyttäjä,laatikoiden auki jättäjä ja monella tavalla huithapeli,mutta lapset oppivat elämään kodeissaan puhtaudessa ja järjestyksessä.
Ajattelen omasta ominaisuudestani positiivisesti,en ole ikinä kokenut sitä rasituksena tai huonona luonteenpiirteenä,sairaudesta puhumattakaan.Olen tyytyväinen omaan epäjärjestykseeni joka on mulle hyvä järjestys,iloitsen aina kun hävinneet tavarat olivatkin vaan mua piilossa 🙂
Onhan sitä sellasiakin ihmisiä olemassa,joiden mielestä ihan kaiken on oltava viivasuorassa,joiden kodeissa ei koskaan mikään ole vinksallaan tai pölyn peitossa….ei sekään ehkä ole ihan tervettä tai täysin normaalia,mutta onkos sille joku diagnoosi ja lääkitys.
ADHD tai ei,mutta iloinen,tyytyväinen ja ihan onnellinen !
Hieno teksti! Kiitos!
Hyvä kirjoitus. Aiemmin linkittämäsi materiaali sai pohtimaan itseäni. Esimerkiksi itselläni aloittamisen vaikeus, jos en voinut olla varma lopputuloksen täydellisyydestä, on mielestäni pikemminkin seurausta (lapsuuden) nuoruuden perfektionismistani (jonka pohjaa voisi ja olenkin pohtinut enemmän kuin riittävästi). Toipumistani siitä osoittaa mielestäni se, että uskallan aloittaa, vaikka homma jäisi kesken tai lopputulos olisi muuta kuin täydellinen. Ts. en anna tuon treitin invalidisoida (enää) tekemisiäni. Nykyisin olen pikemminkin ihan tyytyväinen, vaikka toimintani onkin monen mielestä ADD-tyyppistä mainittujen kuvausten perusteella. Aikarajat ja muut apukeinot päätökselle ja tekemiselle auttavat myös minua, vaikka en välttämättä katsoisi tämän piirteeni siis olevan ADD-peruinen. Kaiken kaikkiaan jep, voi olla niin, että AD(H)D luo erilaisen viitekehyksen tarkastella asioita ja toimia eri tavalla kuin ”normaali”.Lue koko juttu…
pidin tästä postauksesta tosi paljon! mielestäni tästä ad(h)d piirteestä on ollut myös paljon hyötyä. esim. lapsia hoitaessa huomiopiiri on ollut laaja, onnettomuuksilta on vältytty, koska hokaa nopsasti riskialttiit tilanteet :D. lisäksi ideoita pursuaa ihan hyvin, vaikka suurin osa sen überinnostuksen jälkeen onkin jäännyt toteuttamisprosessissaan puolitiehen. olen helposti innostuva (omista projekteista ainakin), ja luova( myös kodin siisteydessä. ystävät kylään aikoessaan tietävät mitä sanon puhelimessa: ”täällä on taas sotkuista, anteeksi.. noh, mutta tiedätte mitä odottaakin, mutta onneksi olette jo tottuneet” :D). pirullisinta on opiskelu! rakastan kirjoja yli kaiken ja opinkin lukemaankin ennen kolmatta ikävuottani. mutta en osaa keskittyä!! sitten on tämä ääripää kuten psyka. sitä lukiessa aika ja paikka häviää. kouluaika oli kyllä myös kamalaa.. tein paljon huolimattomuusvirheitä, sillä ajatus saattoi kadota kesken johonkin luokan ikkunalla istuvaan talitinttiin. opettaja hermostuikin. jossain vaiheessa luovutin, ja ajattelin, että ehkä minussa on jotain vikaa(älyssäni ei ole vikaa). p. tasalan sivut olivatkin minulle taivaan lahja, ja näin itseni ”normaalina” ekaa kertaa. tää keskittymisjuttu ei oo mitään keksittyä. minä olen aina yrittänyt, pienestä asti, ja aina se on ollut yhtä hankalaa. jos nyt käytetään käsitettä itsetunto (jonka olemassa olosta voi olla montaa mieltä), niin se on usein laskenut nollan alapuolelle, ihan sen takia, että en pysty siihen, mihin muuten olisin niin motivoitunut!! kirjat <3. kiitos katrille hyvästä tekstistä!!
MIMMI – kiitos tästä kommentista! Ja todella on hyvä pointti että laaja huomiopiiri edesauttaa myös onnettomuuksien huomaamista. Olisi kiinnostavaa tietää, miten paljon Suomessa on aikuisia, joilla on oikea, elämää vaikeuttava ADHD, jota ei ole diagnosoitu ja jotka miettivät että he ovat vain huonoja kun eivät ole ”yrittäneet tarpeeksi”.
Nämä Katri Mannisen ADHD-aiheiset kirjoitukset ovat höpötystä. Muutama ADHD-oireistoa muistuttava piirre ei merkitse muuta kuin muutamaa ADHD-oireistoa muistuttavaa piirrettä. Niitä on kaikilla.
ADHD ei ole ajattelutapa tai harmiton pikku ominaisuus, jonka ihminen voi muuttaa muuttamalla suhtautumistaan siihen. ADHD on erittäin vakava asia. ADHD-diagnoosiin kuuluu, että oireet aiheuttavat kliinisesti merkittäviä haittoja, jotka ovat selvästi todennettavia ja pysyviä.
Manninen kirjoittaa ADHD:n sijaan lähinnä liiallisesta oman navan kaivelusta.
DIAGNOSOITU — oletan että kommenttisi oli suunnattu molempiin AD(H)D-juttuihin ja varsinkin ensimmäiseen, jossa vertasin itseäni netistä löytyneisiin AD(H)D-listoihin.
Kuten vastasin ensimmäisen ADHD-kirjoituksen kommenttiosastolla, kirjoitin ensimmäisen jutun kun olin juuri alkanut ihmetellä koko AD(H)D-asiaa. Tämän kirjoituksen kirjoitin kuunneltuani ensimmäiset luvut kovasti kehutusta ADHD:tä käsittelevästä kirjasta Delivered from Distraction.
Nyt olen kirjassa paljon pidemmällä ja mm. kuunnellut luvut, joissa puhutaan ADHD:n diagnosoinnista ja periytyvyydestä. Niiden perusteella olen tullut siihen tulokseen, että erittäin todennäköisesti minulla olisi kyllä geneettinen ALTTIUS saada ADHD, mutta kiitos kasvuympäristöni, synnynnäinen tapani ajatella ja toimia muodostui suureksi hyödyksi ja jotenkin hanskassa pysyväksi haitaksi.
MUTTA elämässäni on myös paljon ei-toivottuja asioita ja tapahtumia, joista ainoastaan läheisimmät ihmiseni tietävät ja jotka puhuvat ADHD:n puolesta. Eikä esim. kykyni keskittyä rutiineihin ja tylsiin hetkiin ole mitenkään parantunut vuosien mittaan — olen useimmiten onnistunut vain välttämään niitä.
Olen esim. ollut tunneissa ja päivissä mitattuna keskivertosuomalaista huomattavasti vähemmän peruskoulussa — jopa vähemmän kuin monet luokkani heikoimmin pärjänneistä pojista. Onneksi vanhemmat allekirjoittivat poissaololappuni ja pystyin hyperkeskittymään kokeiden alla lukemiseen yhden illan (tai usein aamun) ajan, oppimaan nopeasti kaiken tarvittavan ja tsemppaamaan kokeita tehdessä sen verran, että koenumeroni olivat aina 8-10 luokkaa, joten minun ei tarvinnut pelätä luokalle pääsyä. Koululäksyjä en tehnyt käytännössä koskaan — tai jos tein, tein ne välitunnilla juuri ennen tunnin alkua.
Olen ollut vain muutaman kerran palkkatöissä ja silloinkin yleensä osa-aikaisena. Pisin säännölliseen työaikaan sidottu kokopäivätyöni (2007-2008) kesti alle 5 kk — muut keikat ovat olleet 2-3 kuukauden mittaisia. Palkkatyössä oleminen on ollut minusta aina väsyttävää siksi, että jouduin ponnistelemaan ollakseni edes jotenkin ajoissa töissä ja saadakseni rutiinijutut hoidettua.
Kyse ei ole myöskään kasvatuksesta, koska sisaruksistani ne, joilla oli jo lapsena ja kouluiässä vähiten ADHD-tyyppisiä ominaisuuksia, pärjäävät hyvin päivätöissä, kun taas ne, jotka ovat enemmän minun kaltaisiani, ovat ajautuneet aika nopeasti vapaiksi ammatin harjoittajiksi.
Minä en voi tietenkään itse diagnosoida omaa ADHD:tä, mutta vielä vähemmän kukaan ulkopuolinen — edes asiantuntija — voi pelkkien nettikirjoitusten ja/tai lehtihaastattelujen perusteella päätellä onko minulla ADHD:ta tai edes todellista taipumusta siihen.
Mutta ei, en usko itsekään, että minulla tai eräillä lähisukulaisillani on varsinaista elämää liikaa vaikeuttavaa ADHD:tä, ainoastaan keskivertoa huomattavasti enemmän ADHD-tyyppisiä ominaisuuksia, jotka ovat olleet kyllä pysyviä, mutta kiitos tavallisesta poikkeavan elämäntyylimme eivät ole estäneet meitä menestymästä.
Ja ei, en ajattele, että ADHD olisi (opittu) ajattelutapa — yhtä vähän kuin vasenkätisyys tai lukihäiriö on (opittu) ajattelu- tai toimintatapa.
Jopa Delivered from Distraction -kirjan kirjoittajat (joista ainakin toisella psykiatrilla on ADD) puhuvat paljon siitä, miten suhtautumistapa auttaa ADHD:n kanssa elämistä ja toimimista. Siksi esim. heidän mukaansa on äärimmäisen tärkeää olla tarkkana sen kanssa, miten lapselle kertoo tämän ADHD-diagnoosista niin, että lapsi kokee sen voimavarana eikä vammana.
Tunnistan ja samastun erittäin voimakkaasti Katrin kuvailemaan käytökseen koulussa. Peruskoulussa en pahemmin lintsannut, mutta lukiossa sitäkin enemmän. En koskaan tenhyt läksyjä – ainakaan ajoissa, muutamia kertoja ehkä juuri edellisellä välitunnilla. Kirjani olivat aina väärässä paikassa: kotona, kun piti olla koulussa, koulussa, kun piti olla kotona. Opettaja on lähettänyt mut hakemaan kirjoja kotoa useita kymmeniä kertoja. Kokeisiin luin EHKÄ edellisenä iltana. Saatoin myös myöhästyä tunnilta 5(!) kertaa päivässä (!).
Omaksi onnekseni olen älykäs ja pystyin/pystyn sillä kompensoimaan laiskuuteni (kuten sitä silloin kutsuttiin) ja todistusteni keskiarvot olivat 8,5 luokkaa ja kirjoitin L:n paperit lukiosta (5 ainetta), avaamatta yhtäkään koulukirjaa kertaakaan lukuloman aikana.
Oireet aiheuttivat minulle ongelmia, mutta pystyin pitämään ne jonkinlaisessa hallinnassa kekseliäisyyteni ja nopeiden hoksottimien avulla. Opin myös hyväksi valehtelijaksi. Ulospäin elämäni tuskin on näyttänyt kovinkaan kummoiselta kaaokselta, sitäkin vauhdikkaammalta sen sijaan varmasti.
Kun luin ensimmäisen tekstin ja testin adhd:sta, se kolahti kuin tonni rautaa takaraivoon. 25:stä kysymyksestä vastasin ehdoton kyllä ison naurunremakan saattelemana 24:ään niistä. Adhd-epäilyyn olisi riittänyt 13 ehkää.
Menin adhd:hen erikostuneen neurologin vastaanotolle ja kävin siellä 2 kertaa. Hänen mukaansa olen hyvin tyypillinen add. Jätin kuitenkin diagnosoinnin kesken, koska en halunnut itseäni leimattavan sairaaksi. Minua auttoi aivan valtavasti jo se, etten enää ajatellut itseäni tyhmänä tai laiskana. Pystyin hakemaan minulle sopivia ratkasuja aivan uudelta näkökantilta. ’Ongelmia’ on edelleen, mutta tulen itse sisäisesti niiden kanssa paremmin toimeen. Ulkopuolisen silmin elämäni tuskin on muuttunut mihinkään, mutta itselläni on taihallisempi ja varmempi olo.