Voitko antaa elämän kantaa?

Olen äskettäin havahtunut eläneeni aikamoisessa kuplassa.

En ole tajunnut miten karussa maailmassa monet suomalaiset elävät.

Maailmassa, jossa “jokainen pitäkööt huolen itsestään”.

Maailmassa, jossa “ei kukaan auttanut minuakaan kun oli vaikeaa, miksi minä auttaisin muita?”

Maailmassa, jossa “jos on niin heikko ettei pärjää itse, pitää miettiä ennen kuin laittaa itsensä tilanteeseen, jossa ei pärjää.”

Huhhuh!

Suoraan sanottuna olen ollut äimän käkenä lukiessani tällaisia kommentteja.

Olen toki elämäni aikana törmännyt esimerkiksi perheisiin, joissa voidaan pitää vihaa yllä vuosikausia jostain mitättömästä jutusta ja sen takia kieltäytyä auttamasta muita.

En vain tiennyt, että niin moni ihminen voisi olla omalla naamallaan ja nimellään suorastaan ylpeä siitä, ettei halua auttaa ja tukea heikoilla olevia.

Tajusin, että koska tulen itse toisenlaisesta maailmasta, olen jotenkin sulkenut silmäni tällaiselta “jokainen pärjätköön itse” -ajattelulta.

Viime viikkojen aikana olen nähnyt sitä lähes kaikkialla: poliitikkojen puheissa, kolumneissa ja nettikommentteissa.

Tämä tuskin johtuu siitä, että yleiset asenteet olisivat oikeasti koventuneet vaan todennäköisesti vain siitä, etten ole kiinnittänyt näihin kommentteihin huomiota, koska ne eivät ole sopineet omaan maailmankuvaani.

Auttaminen antaa yltäkylläisen olon

Ehkä vuosi sitten ystäväni linkitti Facebookissa tarinaan afrikkalaisheimosta, jossa koko kylä hoitaa ja kasvattaa lapsia yhdessä. En muista jutusta sen kummempia yksityiskohtia kuin että kommentoin linkkiä tyyliin “tälläinen heimo löytyy myös Etelä-Mäntsälästä”.

Minulla on ollut etuoikeus ja onni kasvaa sellaisten ihmisten keskuudessa, jotka pitävät itsestäänselvyytenä, että heikompia ja hädässä olevia autetaan ja tuetaan.

Ja että vahvimmallakin ihmisellä voi joskus olla hetkiä, jolloin hän on heikoilla.

Äitini on näistä auttajista ehkä kaikkein legendaarisin.

Tunnustan etten nuorempana aina ymmärtänyt miten hän saattoi uhrata kallista työaikaansa roudatakseen vanhaa naapurinmummoa terveyskeskukseen ja apteekkiin.

Hän kuittasi asian sanomalla “Jumala maksaa toiselta momentilta”.

Ja niin se näyttää maksavan. Äitini on usein elämänsä aikana ollut vaikeissa tilanteissa, mutta jotenkin maagisesti asiat ovat aina järjestyneet parhain päin.

Tätä nykyä käytän itsekin sanontaa ajatellessani, että parhaat tekoni elämässäni olen tehnyt silloin, kun en ole olettanut saavani niistä suoraa hyötyä tai etua itselleni.

Se, mitä olen saanut näistä teoista on tunne siitä, että maailmassa on kauneutta ja hyvyyttä.

Kun olen tehnyt tekoni rakkauden ja yltäkylläisyyden tilasta käsin enkä pelosta, ahdistuksesta tai syyllisyydestä, minut on täyttänyt tekoa tehdessä fiilis että “mulla on tähän varaa”.

Se on hyvä fiilis, joka on lisännyt luottamusta itseeni, muihin ja elämään.

Se, että minulla on ollut yltäkylläinen olo ei tarkoita, että minulla olisi ollut esimerkiksi enemmän aikaa kuin hetkellä, jolloin ajattelen stressin ja kiireen vallassa etten ehdi auttaa muita.

Se on tarkoittanut vain sitä, että rakkaudellisessa tilassa näen selkeämmin että valtaosa kaikesta siitä, mikä tuntuu “pakolta” tai “välttämättömyydeltä” tai “tärkeältä” ei oikeasti ole sitä.

Jos sinä olet siinä tilassa, jossa olo on tyyni, vakaa ja levollinen, mieli kirkas ja sydän täynnä rakkautta, mikä silloin tuntuu sinusta olennaiselta, tärkeältä ja arvokkaalta?

Suorittaminen, menestyminen, maine, mammona ja kunnia?

Vai kokemus yhteenkuuluvuudesta ja läheisyydestä toisen ihmisen kanssa?

Että sinulla on kyky ja mahdollisuus tehdä toisen elämä edes hetken ajan helpommaksi?

Että antamalla luvan olla muille heikko ja ottaa vastaan apua, saat oikeuden pyytää ja vastaanottaa apua jos joskus elämä vie sinut pohjalle?

Miksi emme halua auttaa muita?

Olen miettinyt todella paljon sitä, miksi jonkun mielestä on hienoa ajatella, että jokaisen pitää itse pitää itsestään huolta ja pärjätä silloinkin kun ei oikeasti pärjää.

Mitä jos tällainen ihminen ei ole itse saanut kokea miltä tuntuu olla rakastettu?

Entä jos hän ei ole saanut nähdä että joku välittää ja on valmis auttamaan tiukan paikan tullen ilman syyllistämistä tai tuomitsemista?

Laskin huvikseni yhtenä iltana, että jos nyt yhtäkkiä olisin maagisesti ilman ruokaa ja rahaa ja yöpaikkaa, minulla on kännykässäni numero ainakin 80–100 henkilölle, jotka vastaisivat puheluuni, majoittaisivat ja syöttäisivät minut ilomielin.

He ovat vanhempiani, sisaruksiani, isovanhempiani, enojani, setiäni, tätejäni, serkkujani, ystäviä, naapureita, kurssikavereita ja jopa työkavereita.

Kuinka monelle ihmiselle sinä kehtaisit soittaa, jos olisit nyt nälissäsi ilman yöpaikkaa?

Kuinka monen heistä tietäisit ilahtuvan ajatuksesta, että he voivat auttaa sinua?

Entä kuinka monta ihmistä sinä majoittaisit ja ruokkisit ilomielin, jos he olisivat pulassa?

Aloin tehdä listaa ihmisistä, joita voisin auttaa, mutta väsähdin parinsadan paikkeilla. Tosiasiassa ihmisiä on varmasti tuhansia.

Itse asiassa mieleen ei tule kuin muutama tuntemani ihminen, jota en kauhean mielelläni majoittaisi ja ruokkisi — mutta todennäköisesti auttaisin silti, jos he pyytäisivät apua. Ihan vain siksi, että voisin.

Pelkäätkö heikkoutta?

Toinen syy miksi joku ehkä uskoisi, että on parempi pakottaa ihmiset pärjäämään omillaan on se, että hän pelkää heikkoutta.

Uskon, että vastustamme usein raivokkaimmin muissa sitä, mitä pelkäämme eniten itsessämme.

Moni uskoo, että jos autamme toista kun tämä on heikoilla, annamme luvan muille — ja sitä kautta itsellemmekin — heittäytyä täysin avuttomaksi silloinkin, kun siihen ei ole syytä.

Ehkä joku on opettanut heille että heikkous on hävettävää tai halveksittavaa?

Ehkä he ovat joskus kokeneet olevansa heikoilla ja saaneet sen seurauksena osakseen entistä kovempaa kohtelua?

Samoin olen nähnyt monen ylpeilevän sillä, että hän ei ole ollut heikoilla silloinkaan, kun olosuhteet ovat olleet kovat.

Minäkin olen joskus ylpeillyt sillä, miten kova ämmä minä olen.

Ja kyllähän minä olen kova — osaan olla henkisesti sitkeä ja itsepintainen, fyysisesti kestävä ja vahva.

Äiti kertoo usein tarinaa siitä, miten edesmennyt isoäitini sanoi minusta ollessani alle kouluikäisenä isosisko kolmelle nuoremmalle sisarukselle, että “Katri on urhea lapsi”.

Joskus ajattelin sen kuulostavan hienolta.

Nyt se kuulostaa minusta surulliselta. Eihän pienen lapsen kuulu olla urhea!

(Eikä kyllä tarkemmin ajatellen aikuisenkaan.)

Niinä aikoina kun olen eniten ylpeillyt kovuudellani, kestävyydelläni ja urheudellani, olen tehnyt sen uhmassa tai jopa suuttumuksessa, koska olen kokenut, etten ole saanut apua vaikka se olisi sillä hetkellä ollut todella tarpeen.

Ettei elämä kanna — ja siksi minun pitää itse taistella pysyäkseni pinnalla.

Puskea ja painaa vaikka en oikeasti enää jaksa.

Nämä ovat olleet yleensä tilanteita, jolloin olen jostain syystä ollut niin syvällä pimeydessä, etten ole kehdannut pyytää apua tai olen pyytänyt sitä ihmiseltä, jonka mielestä minun pitäisi vain pärjätä.

Kertomalla itselleni että “kyllä minä pärjään” ja “mä olen kova ämmä”, olen saanut tsempattua itseäni jaksamaan silloinkin, kun se on alkanut käydä jo terveyden päälle.

On tietenkin mahdollista, että ihminen, jonka ei anneta koskaan katsoa mihin kaikkeen hän pystyy ihan itse, erehtyy luulemaan että hän on avuttomampi ja heikompi kuin mitä onkaan.

Mutta yhtä hyvin joskus voi käydä niin, että ihminen joka ei anna itsensä nojata toisiin silloin kun siihen on tarvetta, vetää itsensä ja kehonsa turhaan äärirajoille tai niiden yli.

Entä jos elämä kantaa?

Miltä maailma tuntuu sinusta sillä hetkellä, kun ajattelet että “kyllä jokaisen pitää pärjätä omillaan”?

Miltä elämä maistuu kun ajattelet “ei kukaan auttanut minuakaan silloin kun minulla oli vaikeaa”?

Tuntuuko se jotenkin kylmältä, kovalta, karulta, pimeältä tai raskaalta?

“Elämä on kovaa ja ratsuväki raakaa.”

“Life is hard and then you die.”

“Mik’ei tapa, se vahvistaa.”

Miltä tuntuu ajatus siitä, että “minulla on rakkautta, energiaa ja hyvää oloa vaikka muille jakaa”?

Entä ajatus “autan ihan vain huvikseni, koska minulla on siihen mahdollisuus”?

Entä ajatus “elämä kantaa”?

Eikö elämä tunnukin silloin pehmeämmältä, lempeämmältä, valoisammalta, kevyemmältä ja rakkaudellisemmalta?

Elämä on mitä on — se miltä se tuntuu riippuu siitä mitä siitä ajattelet.

Voitko antaa elämän kantaa?

annaelamankantaa


Katso Päivän teoria -videoni livenä klo 8:30 arkiaamuisin tai jälkilähetyksenä milloin vain Kutri.net:in Facebook-sivuilla: fb.com/kutrinet
About the Author

Katri Manninen

Katri Manninen on transformatiivinen valmentaja ja kirjailija-käsikirjoittaja, joka haluaa auttaa sinua vapautumaan stressistä ja turhasta pelosta, jotta voisit seurata sisäistä viisauttasi, toteuttaa itseäsi ja nauttia enemmän elämästä. Seuraa Katria Twitterissä, Facebookissa , Instagramissa, Snapchatissa, Periscopessa, YouTubessa ja Google+:ssa.

12 Comments

  1. Miksi auttaminen voi olla myös pahasta?

    Ehditkin jo mainita yhden syyn, “ihminen, jonka ei anneta koskaan katsoa mihin kaikkeen hän pystyy ihan itse, erehtyy luulemaan että hän on avuttomampi ja heikompi kuin mitä onkaan.” Siksi pitääkin olla tarkkana, onko auttaminen oikeaa auttamista, jossa autetaan toista selviämään vai toisen vahvuuksien tukahduttamista, vaikkakin kauniin pehmeillä keinoilla.

    Toinen syy, miksi auttaminen voi olla pahasta on, että autettavan oma elämä jää elämättä ja vastuu itsestä kantamatta. Autan ja kuuntelen muita niin että uuvun, on monen naisen tarina. Kun auttaa ja tekee ilmaiseksi, pyytäjiä riittää. Entä omat tarpeet? Missä menee omat rajat, mihin ne on hyvä laittaa? Se voi olla todella vaikea tietää, jos on kristillisesti opetettu, että aina pitää auttaa ja antaa enemmänkin kuin toinen pyytää. Usein käy niin, että kun on itse tarpeessa, kukaan ei sitten niitä tarpeita näe tai osaa tai halua auttaa.

    Toivon, että käsittelet tätä aihetta vielä enemmänkin vaikka näiden kahden haasteen kautta.

    • Niin, siksi juuri kirjoitan jutussa että kun antaa paljostaan eli rakkauden tunteesta käsin eikä velvollisuudesta, syyllisyydestä, ahdistuksesta, pelosta käsin, ei anna liikaa.

      Väitän että kun on siinä kevyessä, kirkkaassa, vakaassa ja levollisessa rakkauden tilassa näkee myös millainen apu on tarpeen — toisaalta osaa kuunnella paremmin millaista apua toinen pyytää.

      Usein paras apu on jotain hyvin konkreettista kuten ruoan tuomista ja läsnäoloa eli toisen ajatusten kuuntelemista ilman tuomitsemista. Niin ja sen vakuuttamista että elämä kantaa, vaikka siltä ei aina tuntuisikaan.

    • “Eli jos ei ole siinä kirkkaassa, vakaassa mielentilassa niin ei sitten pidä auttaa?”

      Haluaisin kommentoida tähän yhden jutun joka tuli mieleen, Katri moderoikoon veke jos menee ihan ohi tm.

      Jossain mielessä just noin se on. Koska se, minkä ns. alhaisessa mielentilassa kokee auttamiseksi, ei välttämättä sitä ollenkaan ole (nimenomaan kirkkaasta mielentilasta tarkasteltuna).

      Anthony de Mello on jonkin verran tästä puhunut ja siitä se varmastikin juontui mieleen. Pointtina siis juurikin se, että jos ihminen toimii “unessa” (versus “hereillä”, eli juuri korkeassa mielentilassa), hän voi saada tahtomattaan pahaa aikaan näennäisesti hyvistä aikeistaan huolimatta. Ja paino sanalla “näennäisesti”, juurikin koska alhainen mielentila.

      Käykö tämä ollenkaan järkeen Sulle Nina, ja/tai muille? 🙂

  2. Kiitos tästä!

    Lisäisin vielä yhden klassikon sarjastamme wanhoja suomalaisia sananlaskuja: “jokainen on oman onnensa seppä” (a.k.a. The American Dream). Tuntuu olevan erityisen pinnalla juuri nyt.

    Mutta lohdullisempiakin sanontoja kansan suussa onneksi elää. Esim. äitisi motto on aivan ihana ja ansaitsee ehdottomasti tulla siirretyksi tulevillekin sukupolville!

    Auttamisen kulttuurin syntyminen taitaa edellyttää sekä omaa oivallusta että mallioppimista. Jotta homma toimisi, niin pitää sekä huomata auttamistilaisuudet että osata hoitaa ne mutkattoman luontevasti.

  3. Elämän kantavuuteen on helpompi luottaa silloin, kun siihen ei tarvitse luottaa. Elämän kantavuus on kuin pelastusvene, kun on risteilyllä ja ilma on aurinkoinen, voi ajatella, että mitään ei tapahdu, ja jos tapahtuu, niin pelastusveneisiin ja sitten pelastajia odottamaan.

    Mutta sitten oikeasti, kun on siellä Estonialla ja shit hits the fan, niin usko pelastusveneisiin alkaa murenemaan. Yhtäkkiä ei ole varmaa saako sen pelastusveneen laskettua edes mereen.

  4. “Elämä kantaa” -lausahdus taitaa olla peräisin Tommy Hellstenin kirjoista 90-luvulta. En tiedä, onko se hänen keksintönsä.

    Tämä oli hyvä kirjoitus, sai ajattelemaan.

    On todella onnellinen tilanne, jos elämässä on ihmisiä, jotka todella auttavat eivätkä säikähdä sitä, jos joskus menee huonosti.

    Oman kokemukseni mukaan ihmiset kaikkoavat hyvinkin nopeasti, jos tulee oikeasti ongelmia. Kuten tuossa ylempänä sanotaan, kun “the shit hits the fan”, silloin näkee, kuka oikeasti välittää, ja hyvin usein kuuluu vain heinäsirkkojen siritystä.

    Omasta elämästäni kaikkosivat lähes kaikki ystävät, kun sairastuin vakavasti vuosia sitten. Sitten kun aloin toipua mahdottomasta tilanteesta, saada elämästä kiinni ja jopa menestyä, tuli sellainen ylläri, että ne jäljelle jääneet ihmiset eivät olleetkaan kannustavia, vaan heitä harmitti, kun en ollutkaan enää se säälittävä raukka.

    Selvisin kuitenkin aivan mahdottomasta tilanteesta, joten siinä mielessä elämä kantoi. Toisaalta ne, joiden elämä ei kantanut, eivät ole täällä kanssamme toistelemassa, että elämä kantaa, joten näkemys on siinä mielessä yksipuolinen…

    Omien kokemusten myötä on syntynyt sellainen tilanne, että en jaksa hirvittävästi kuunnella ihmisten kauniita puheita ja periaatteita. Ne menevät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, kun tietää, että tosipaikan tullen ihmiset voivat käyttäytyä aivan toisella tavalla eli kadota vähin äänin.

  5. Olen lukenut Katri kirjoituksiasi jonkin verran viime aikoina. Täytyy sanoa, että aivan älyttömän hyviä juttuja nostat esille ja osaat pohtia asioita todella monesta näkökulmasta. Tästäkin kirjoituksesta allekirjoittaisin melkein kaiken. Ajattelutapa, mitä opetat on todella viisas ja tekee elämästä huomattavasti helpomman. Huomaan käyttäväni oppejasi nykyään päivittäin. Olen itse myös ADD tyyppinen ihminen, ei diagnoosia, mutta painin arjessa ihan vastaavien ongelmien kanssa ja ahdistun samoista asioista. Näihin ahdistuksiin saa aivan valtavasti apua kolmen prinsiipin opeista ja monista asioista, joita opetat. Ihmissuhdeongelmiin ja arjen väsymykseen opeistasi on suuri apu, käytän niitä oikeasti nykyään jatkuvasti, kiitos!

    Yksi asia, mikä kirjoituksissa usein valitettavasti tökkii on pieni yleistys siitä, että opit auttavat aivan kaikissa elämäntilanteissa. En kyllä usko, että oikeasti ajattelet näin, olet niin fiksun oloinen, mutta ainakin kärjistät asiat usein niin. Ehkä herätelläksesi ihmisiä ajattelemaan? Tai sitten välillä on vain vaikea samaistua tilanteisiin, joissa et ole ollut? Kuten tässä kirjoituksessa totesit, olet esimerkiksi tämän auttamisasian suhteen elänyt kuplassa. Ja olet oikeasti aika onnekkaasta ympäristöstä lähtöisin, mikä on tietenkin aivan mahtavaa, siinä ei ole mitään pahaa eikä mielestäni tee epäuskottavampaa elämöntapavalmentajaa :). Ja ehkä sen takia haluutkin auttaa ihmisiä ja teet valmennustyötä ja pidät tätä sivustoa. Sinulla on mistä antaa ja niin toivosin olevan kaikkien ihmisten kohdalla. Maailma olisi paljon parempi paikka. Vaikutat tekevän paljon työtä tehdäksesi maailmasta paremman, se on ihailtavaa

    Pienenä sivuvaikutuksena saata kuitenkin joillakin komenteilla loukata ihmisiä, jotka ovat kokeneet niitä elämän suurimpia hätätilanteita. Valitettava fakta on, että osa ihmisistä on vähemmän onnekkaita ja on kohdannut todella kurjia asioita ja elämä ei oikeasti kanna. Kaikilla ei ole elämä kantanut. On tullut eteen asioita, kylmiä faktoja, joita ei pysty kiertämään. Terveyteen liittyviä asioita ei pysty kiertämään ajattelemalla positiivisesti. Tilanteisiin pystyy toki sopeutumaan ajettelun avulla, mutta jaloilla, jotka ei kanna, ei vain kävellä, vaikka kuinka toivoisi. Tilanteessa, jossa ollaan hengenvaarassa, ei rauhoituta ajattelemalla, olen säikähtäneen villipedon tilassa, mitään hätää ei ole, ajatukseni ovat vääriä, kun ajatukset eivät ole vääriä, vaan vaarassa oikeasti ollaan ja hengissä selviytyäkseen on oltavakin säikähtäneen villipedon tilassa. Tilanteessa, jossa olet niin sairas, ettet pysty hoitamaan itseäsi ja soitat lähipiirin läpi ja yksikään ei ole kykenevä auttamaan, on vaikea uskoa, että elämä kantaa. Fyysinen rajoitus tulee vastaan, et oikeasti pysty tekemään, mitä hengissä selviämiseksi täytyisi, etkä pysty tyhjästä taikomaan auttajaa. Suomalaisessa yhteiskunnassa kuvitellaan myös, että yhteiskunta auttaa lopulta, jos kukaan muu ei auta. Ei auta, ei valitettavasti auta aina. Vanhuksia makaa vanhainkodeissa todella huonoissa oloissa, kukaan ei välttämättä ihan oikeasti auta ihan lopussa tässä yhteiskunnassa. Ihan lopussa monet ovat yksin. Esimerkisi sairaus, joka vie toimintakyvyn, mutta ei henkeä, ei johda tässä yhteiskunnassa avun saantiin. Esimerkisi selkävaivoille ei tehdä yhtään mitään, ellet ole vaarassa halvaantua.. Jos on rahaa saat apua kalliilta fysioterapeutilta, jos ei ole, et saa apua, vaikka itkisit selkämutkalla päivystyksessä toimintakyvyttömänä. Puhumattakaan sitten muista yhteiskunnista kuin Suomesta. Jos Afrikassa sairastut, eikä ole keinoja auttaa, kuolet pois elämä ei kanna. Kaikki nämä kolmen prinsiipin opit ym. ovat länsimaisen hyvinvointiyhteiskunnan tuotosta. Silloin, kun asiat ovat hyvin, voidaan miettiä erilaisia diagnooseja, miksi arjesta on vaikea selvitä, pähkäillä miksi ihmissuhteet eivät toimi, miksi ahdistaa selittämättömästi, miksi lastenkasvatus on rankkaa ja vaikeaa. Nämä ovat itseasiassa onnekkaiden ihmisten ongelmia, niiden joiden ei tarvitse käydä eloonjäämiskamppailua, niiden, joilla on perusasiat hyvin, perustarpeet tyydytetty. Toivottavasti Katri tajuat tämän ja tämä on yksi syy, miksi ihmiset pillastuvat joistakin kirjoituksistasi, vaikka elämänohjeesi ovat pääasiassahyviä. Nämä elämänohjeet voivat kuitenkin loukata ihmisiä, joiden perustarpeet eivät ole kunnossa, jotka esimerkiksi elävät veitsen terällä sen suhteen, kantaako elämä ihan oikeasti vai ei, onko minun elämä nyt tässä täysin itsestä riippumattomista syistä, sanooko kroppani itseni irti, vaikka kuinka haluaisin elää tai mitä minulle tapahtuu, kun satunnainen ohikulkija käy kimppuuni iltakävelyllä, säilyykö vakavasti sairas läheiseni hengissä? Olen oikeasti vaarassa menettää elämäni tai läheiseni on.

    Kirjoituksiasi lukee isoissakin kriiseissä olevat ihmiset, joten kannattaa välillä olla hieman varovainen. Esimerkiksi, miltä ihmisestä, joka on juuri hädänhetkellä soittanut lähipiirinsä läpi, eikä ole saanut apua yhdeltäkään, tuntuu lukea, että SINULLA on ainakin niin ja niin monta ihmistä, jotka satavarmasti auttavat? Tätäkin kirjoitusta todennäköisesti lukee ihmisiä, jotka ovat ihan oikeasi juuri tarvinneet synkimmällä hetkellään apua, sitä saamatta. Veistä voi kääntää haavassa.

    Toisaalta monet hyvät viestisi, eivät mene aina läpi ilman jonkin näköistä provosointia, joten en ole aivan varma, tuottaako tietyt provosoimisesi enemmän hyvää vai pahaa… Joku ihminen voi syvästi loukkaantua, mutta joku taas tajuta jotain elämänsä kannalta hyvinkin tärkeää.

    Toivon kuitenkin, että tiedostaisit sen, että esimerkiksi kolmen prinsiipin opit, elämä kantaa lausahdukset eivät sovi tilanteisiin, jossa nämä asiat eivät päde. Elämä ei nimittäin aina kanna, se loppuu meillä kaikilla joku päivä. Välillä on syytä olla säikähtäneen villipedon tilassa, koska välillä ihmiset ovat vaarassa oikeasti. Isojen ylitsepääsemättämien elämää uhkaavien asioiden kanssa paniskelivien avuksi voisivat sopia esimerkiksi seuraavan kaltaiset ajattelutavat:

    Hyvät hetket ovat huilihetkiä seuraavaa katastrofia odotellessa. (Ihmistä, joka on kokenut isoja katastrofeja, voi olla vaikea saada uskomaan, että ei kannata olla kokoaikaa säikähtänyt villipeto, koska hän on kokenut ja tietää, että elämässä tulee katastrofeja, jotka voivat jopa päättää elämän. Ei voi valehdella, että esimerkiksi syöpäsairaalla ei ole hätää, mutta voi opettaa nauttimaan niistä hetkistä, kun kuolema ei ole vielä ihan ovella).

    Yksi, mikä iseäni on auttanut paljon suurimpien vaikeuksien keskellä, on seuraava, alkuun hyvin lohduttomalta, mutta lopulta erittäin kantavalta tuntuva elämänviisaus:

    Tänään on hyvä päivä olla onnellinen. Tulee aika, kun et ole onnellinen. Tulee aika, kun sairastut, menetät puolisosi, vanhempasi, ehkä lapsesi. Hautaat mahdollisesti parhaan ystäväsi. Saatat menettää työsi, rakkaan kotisi, oman sisimpäsi. Älä kuvittele, että säästyisit elämäsi karikoilta ja murheiden valtaamilta hetkiltä. Ne kuuluvat meille jokaiselle. Mutta tiedä, että kaikesta voit selvitä, sillä se miten asennoidut elämääsi ratkaisee. Tänään on hyvä päivä olla onnellinen.

    Tämä tosin vastaa aika paljon sinunkin oppejasi tietyllä tavalla, mutta ei kuitenkaan valehtele, että kaikki mielenjuolahtavat ajatukset ovat vain ajatuksia. Saatat oikeasti menettää työsi, se ei ole vain ajatus, saatat ajautua vararikkoon, se ei ole vain ajatus. Itseasiasa todennäköisesti jonkun suurimman murheesi kohtaatkin joku päivä ihan oikeasti, se ei ole pelkkä ajatus. Mutta se päivä ei ole nyt, miksi siis murehtia? Monien kriisien, erityisesti menetysten jälkeen olen miettinyt, miksi en nauttinut tästä asiasta silloin, kun se minulla vielä oli? Nyt ei ole enää eikä enää ikinä tule takaisin. Olinpa hölmä, kun en nauttinut. Sitten muistan, että ai niin tässäkin hetkessä on paljon, mitä tulen satavarmasti joku päivä menettämään, joten nautinpa nyt niistä. Esimerksi siitä maailman vastenmielisimmästä kotityöstä. Joku päivä voi käydä niin, että terveyteni pettää, enkä voi enää elää tätä normaalia arkea. Se vanhuuskin tulee ihan oikeasti joku päivä (jos olen onnekas), silloin toivottavasti joku muu pesee tiskini, pyyhkii pyllyni ja vaihtaa vaippani.

    Niin ja yksi juttu vielä villipedon tilasta, en pitäisi sitä aina välttämättä huonona tilana. Se on kehittynyt meille, jotta säilyisimme paremmin hengissä. Joskus villipedon tilasta käsin asioiden näkeminen voi tuoda esiin asioita, joita emme muuten näe. Itse esimerksi irtisanouduin villipedon mielentilassa. Ns. kirkkaassa mielentilassa näin aina työpaikkani hyvät puolet ja pystyin sivuuttamaan huonot, oikeasti todella huonotkin, mutta villipedon tilassa sain voimia toimia. Villipedon tila on myös liekki, polttoaine, joka saa meidät toimimaan, se saa meidät saamaan asioita aikaiseksi. Se ei ole mielestäni pelkästään huono asia. En esimerkiksi ole päivääkään katunut irtisanoutumistani, löysin työpäikan, jossa ei tarvitse yrittää painaa isoja ongelmia tyynyn alle ja olla tyytyväinen vain kirkkaassa mielentilassa, vaan työ on kivaa myös alhaisessa mielentilassa (ei tietenkään hvyin hyvin alhaisessa, mutta silloin yhtään mikään ei ole hyvää ;)). Tietenkin pääsääntöisesti on hyvä, että päätöksiä tehdään korkeassa mielentilassa ja usein alhainen mielentila, jos siihen ei osaa suhtautua oikein ja käyttää sitä oikein, johtaa päätöksen teossa katastrofiin. Suurimmalle osalle ihmisistä tkee varmasti hyvää opetella toimimaan vain korkeasta mielentilasta, se ratkaisee monia arkisia ja eriyisesti monia ihmissuhteisiin, ihmisten väliseen kanssakäymiseen liittyviä ongelmia. Monet oppisi ovat siis erittäin päteviä ja silloin, kun ei ole käsillä elämän suurimat katastrofit minäkin yritän soveltaa niitä kaikkiin mahdollisiin arkisiin ahdistuksiin ja ongelmiin.

    • Kiitos perusteellisesta kommentistasi Cilia,

      Muistatko miltä tuntui kuin mieleesi juolahti irtisanoutua? Oliko sinulla ainakin päätöksen hetkellä vakaa fiilis siitä, että päätös on oikea — vaikka sitten välillä olisit ollut epäröinut ja pelännyt tekeväsi elämäsi virheen?

      Olen minäkin tehnyt elämässäni isoja ja hyvin vaikeita päätöksiä. Olen myös ollut monissa tilanteissa, jotka monen tuntemani “normaalin” ihmisen näkökulmasta olivat todella vaikeita ja haastavia. En kerro niistä julkisesti yleensä kunnioituksesta muita tilanteeseen liittyviä tai läheisiäni kohtaan.

      Kyllä, koet joka hetki vain oman ajattelusi. Ajatus “makaan tässä sängyssä ja vaippojani ei ole vaihdettu” vastannee melko läheisesti todellista tilannetta eikä sinällään herätä vahvoja tunteita. Ajatukseen “makaan tässä sängyssä ja kukaan ei välitä minusta ja olisi parasta että voisin kuolla pois etten ole täällä enää kitumassa” liittyy jo paljon vahvempia ja negatiivisia tunteita.

      Mutta ne ovat kaikki vain ja ainoastaan ajatuksia.

      Jos mietit itseäsi vaikeassa elämäntilanteessa ja mitä olet siinä tilanteessa ajatellut, kuinka moni ajatuksistasi on käsitellyt jotenkin mitattavia ja todennettavia olosuhteita “rahat ovat loppu” — entä oletuksia muiden ajattelemista ajatuksista tai tulevaisuuteen sijoittuvia ajatuksia “joudun kadulle” “muut ajattelevat että olen surkea paska”.

      Huomaatko miten käytännössä kaikki ne ajatukset, joihin liittyy kipua tai tuskaa käsittelevät käytännössä aina tulevaisuuden kauhuskenaarioita (ml. mitä uskot itse tuntevasi tulevaisuudessa) ja oletuksia siitä mitä muut ihmiset ajattelevat jostain asiasta.

      Elämä kantaa meitä kuolemaan asti. Näillä näkymin kuolema tulee kohtaamaan kaikkia eläviä olentoja — niin sinua kuin minua.

      Jotkut uskovat että elämä kantaa kuolemankin jälkeen.

      Mutta mitä luulet, jos kaksi ihmistä on yhtä vaikeassa tilanteessa ja toinen ajattelee “elämä ei kanna” ja toinen “elämä kantaa”, kummalla on parmempi mahdollisuus pysyä tyynenä ja toimia tavalla, joka edistää elämää ja pitää hänet hengissä.

      Ja kyllä sisäinen hälytysjärjestelmämme on todella tarpeellinen tilanteissa, joissa olemme todellisessa akuutissa hengenvaarassa. Olen ollut muutaman kerran elämässäni tilanteessa, jossa yksikin toisella tavalla oleva muuttuja olisi voinut tarkoittaa kuolemaa.

      Siinä mielessä että olen vielä hengissä, voi tietenkin kysyä että olinko silloin oikeassa hengenvaarassa — vai oliko sekin hengenvaara vain kuviteltu.

      Oppini ovat erityisen tärkeitä silloin kun elämässä on todella vaikeaa. Siksi tätä ajattelua opetetaan muualla mm. ongelmayhteisöissä asuville, ongelmanuorille, kodittomille, alkoholisteille, narkkareille ja pitkäaikaisvangeille.

  6. “….ei valehtele, että kaikki mieleen juolahtavat ajatukset ovat vain ajatuksia.”

    hmm. väittäisin, että mieleen juolahtavat ajatukset nimenomaan AINA ovat ajatuksia.

    mitä muuta ne olisivat?

    • No joo.. Jos kuorma-auto on tulossa päälle, niin “voi kauheaa, tuo kuorma-auto ajaa päälleni” on vain ajatus, mutta silti se kuorma-auto ajaa päälle.

      • Vida — niin, mitä lähempänä tapahtuma on, sitä lähempänä tätä hetkeä ajatus on. Minä olen ollut aikuisiällä kaksi kertaa tilanteessa, jossa auto on ajautunut pois tieltä tavalla, josta olisi voinut tulla ruumiita tai pysyviä vammoja.

        Voin kertoa että siinä tilanteessa en todellakaan kelannut kuin sekunnin eteenpäin saati murehtinut esim. mitä tapahtuu taloudellinen tai parisuhteelleni jos auto törmää puuhun ja halvaannun.

        Vielä vähemmän mietin pankkitilini surkeaa saldoa tai mitä muut ajattelevat minusta tms.

        Murehdimme asioita etukäteen käytännössä aina silloin, kun tässä hetkessä ei ole mitään akuuttia hätäpaniikkia.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *