Et eroa koska se on “lastesi parhaaksi”

Vaan koska et halua itse enää yrittää

Sen kunniaksi että tänään isänpäivänä ihan liian monet isät juhlivat isyyttään ilman lapsiaan, haluan ottaa esiin kipeän aiheen, joka on mietityttänyt minua vuosia.

Oletko eroamassa tai juuri eronnut ja kerrot itsellesi ja muille tehneesi sen, koska se oli “lasten parhaaksi”? Mitä jos olet väärässä ja oletkin satuttamassa lapsiasi pahemmin kuin koskaan ennen?

Varoitus: tämä kirjoitus voi pahoittaa mielesi

Mietin pitkään tämän kirjoituksen kirjoittamista, koska en halua syyllistää ihmisiä, jotka ovat jo tehneet peruuttamattomia ratkaisuja.

Jos omasta erostasi lastesi toisesta vanhemmasta on jo aikaa ja tilanne on  niin pitkällä, ettei paluuseen ole edes teoriassa mitään mahdollisuutta (eli esimerkiksi toinen on jo uusissa naimisissa tai tehnyt uuden kumppanin kanssa lapsia), jätä tämä kirjoitus lukematta!!!

Toivon että olet jo tehnyt surutyön erosta ja hyväksynyt sen, että asiat menivät niin kuin olivat mennäkseen. Mielestäni on turhaa käyttää enää yhtään hetkeä sen miettimiseen mitä olisit voinut tehdä toisin.

Jos sen sijaan olet juuri alkanut miettiä eroa, toivon että luet tämän kirjoituksen, vaikka totuus voi ensialkuun tehdä kipeää.

Edesmenneen isoäitini mukaan “jok’ei mieltään pahoita, se ei tapojaan paranna.”

Toivon tämän kirjoituksen saavan sinut näkemään, ettei eroaminen ehkä olekaan ainoa tai paras ratkaisu.

Jos ei muuta, toivon, että lopetat eron oikeuttamisen lapsilla, koska se on väärin ja hirvittävän epäreilua heitä kohtaan.

Et ole eroamassa koska ajattelet lastesi parasta vaan koska et halua enää itse jatkaa parisuhteessasi.

Onko ero oikeasti ainoa vaihtoehtosi?

“Pienten lasten vanhempia pitäisi kieltää edes miettimästä eroa ennen kuin heidän nuorin lapsensa on vähintään kolmevuotias”, eräs henkilö sanoi minulle äskettäin.

Hän oli itse eronnut vuosia aikaisemmin, kun hänen omat lapsensa olivat olleet pieniä. Vaikka välit exään olivat asialliset, hän mietti usein oliko hän ehkä tehnyt aikanaan virheen erotessaan lastensa vanhemmasta koska luuli sen olevan “lasten parhaaksi”.

Kyllä oli.

Kun luen eronneiden pienten lasten vanhempien antamia haastatteluja tai kuuntelen tuttujen juttuja eroistaan, ihmettelen miksi niin monet pitävät itsestäänselvyytenä, että riitely, “erilleen kasvaminen” tai jopa toisen kumppanin rakastuminen kolmanteen henkilöön ovat niin ylitsepääsemättömiä ongelmia, että on parempi erota kuin kokeilla yhä uusia tapoja ratkaista nämä ongelmat?

Miksi “riitelyn takia” eroavat pienten lasten vanhemmat puhuvat erosta ikään kuin heillä olisi ollut vain kaksi vaihtoehtoa:

  1. Jatkaa riitaisaa suhdetta jolloin “lapset kärsivät” vanhempien riitelystä.
  2. Erota, jolloin lasten ei tarvitse kärsiä vanhempien riitelystä (vaan siitä että he joutuvat olemaan jatkuvasti erossa toisesta vanhemmasta).

Mihin ihmeeseen unohtui KOLMAS ja useimmiten paras vaihtoehto: lopettaa riitely, palata rakkauteen ja näin opettaa lapsille, että vaikka välillä ihmiset ajautuvat pisteeseen, jossa tilanne voi näyttää epätoivoiselta, aina on mahdollista pelastaa suhde?

Jos olet alunperin parisuhteeseen mennessäsi ja lapsia tehdessäsi kokenut rakkautta ja läheisyyttä kumppaniasi kohtaan, voit kokea sitä uudestaan, vaikka tässä välissä olisit tuntenut olevasi valovuosien päässä hänestä.

Minun maailmassani se, että on käynyt yhdellä tai jopa kahdella (usein summamutikassa valitulla) terapeutilla yrittämässä “pelastaa suhdetta” ei tarkoita automaattisesti sitä, että on “tehnyt kaikkensa” suhteen eteen.

Usein terapeutille mentäessä toinen kumppaneista on jo salaa päättänyt erota ja lähtee terapeutille vain voidakseen sanoa että “kyllä mä yritin”.

Pahimmillaan ongelmahakuinen terapeutti ajaa pariskunnan syvemmälle kriisiin keskittymällä siihen mikä on pielessä sen sijaan että keskittyisi siihen mikä toimii. Jos terapia ei heti saa teitä tuntemaan oloanne läheisemmäksi, vaihda terapeuttia.

Minun maailmassani kaikkensa yrittäminen ei tarkoita sitä, että yrittää hampaat irvessä kestää sietämättömältä tuntuvaa tilannetta, vaan sitä että antaa itsensä rakastaa toista ehdoitta ja avoimin sydämin, päästää irti kaunasta ja ylpeydestä ja toimii rakkauden tilasta käsin suhteen eteen myös silloin kun toinen ei niin tee.

Minun maailmassani kaikkensa yrittäminen tarkoittaa sitä ettei luovuta toivoa suhteen pelastumisen puolesta ennen kuin toinen on niin syvällä uudessa suhteessa, ettei sieltä ole enää paluuta (eli on mennyt naimisiin tai saanut uuden lapsen).

Minä väitän, että ainakin niissä parisuhteissa joissa ollaan eroamassa jatkuvan riitelyn tai erilleen kasvamisen takia, tällä lähestymistavalla on mahdollista päästä takaisin rakkauteen hyvinkin nopeasti jopa silloin, kun toinen ei ensialkuun lähde mukaan.

Se toimii erityisen hyvin silloin, kun toinen on erehtynyt pettämään ja katuu tekoaan. Se voi auttaa silloinkin toinen on rakastumassa toiseen.

Huomio! jos kumppanin toiminta uhkaa perheenjäsenten fyysistä hyvinvointia tai vaikeuttaa dramaattisesti arkea eikä kumppani halua edes harkita tapojensa muuttamista ja avun hakemista, silloin yleensä on järkevintä päättää suhde.

Mutta tällöinkään ei asiasta lapsia puhuessasi ole hyvä käyttää syynä ensisijaisesti “lasten parasta” vaan koko perheen hyvinvointia, koska muuten annat lastesi ymmärtää että sinä kyllä voisit sietää pidempään kurjia oloja jos lapsiasi ei olisi olemassa.

Jokainen lyönti on turha ja väärin ja kertoo siitä ettei henkilön kyky hallita käytöstään aggressiivisena ole riittävä. Pelkkä rakkaus ei auta tähän ongelmaan — siksi siihen kannattaa hakea apua jo ensimmäisen lyönnin jälkeen tai aikaisemmin, jos on syytä epäillä että mopo on karkaamassa käsistä.

Päihderiippuvuudet ja vakavat mielisairaudet kuten skitsofrenia ovat sairauksia jotka vaativat hoitoa eivätkä parane itsestään vaikka kuinka rakastaisit kumppaniasi ja hän rakastaisi sinua.

Miksi eroamista pidetään niin usein parhaana vaihtoehtona?

Olen avioerolapsi ja itse eronnut useamman kerran — luojan kiitos tuolloin vielä lapsettomana.

Väitän että kyseenalaistamme niin harvoin eroamisen mielekkyyttä, koska näemme niin harvoin pariskuntia, jotka olisivat olleet eron partaalla — tai jopa ehtineet erota — ja sitten palaisivat uudestaan yhteen.

Tämä ei johdu siitä etteikö heitä olisi — tunnen itse useita kymmeniä tällaisia pariskuntia — vaan siitä, että usein nämä kriisit tapahtuvat kulissien takana, muilta salassa.

Kun pariskunta sitten palaa rakkauteen ja jatkaa suhdettaan entistä läheisempänä, muu maailma on täysin tietämätön siitä, miten lähellä tuhoa pariskunta kävi.

Sen sijaan pariskunnat, jotka eivät anna itsensä palata rakkauteen eroavat, jolloin kenellekään ei jää epäselväksi, että suhteessa oli kriisi.

Koska kaikki eronneet pariskunnat ovat olleet kriisissä, monet olettavat virheellisesti että kaikki kriisit johtavat automaattisesti eroon. Niinpä he luovuttavat liian helposti kun suhteeseen ilmaantuu ongelmia, joita he eivät osaa heti ratkoa.

Kun eronneet kaverit ja julkkikset vielä selittävät eroaan sillä että “kasvoimme erilleen” tai “suhteesta oli kadonnut intohimo” tai “riitelimme koko ajan”, moni vastaavia ongelmia kohtaava luulee virheellisesti että tällaiset ongelmat ovat luonnostaan jotenkin ylitsepääsemättömiä.

“Jos tuo ihailemani ihminen ei onnistunut lopettamaan riitelyä, miten minä muka pystyn siihen?”

Ihmismielen luonteeseen kuuluu selitellä omia tekojaan parhain päin — varsinkin muille kasvojen menettämisen pelossa. Kuinka usein itse kehtaat sanoa julkisesti tehneesi emämunauksen?

Niinpä useimmat eronneet keskittyvät eron jälkeen vakuuttamaan itselleen ja muille miten se oli lopulta kaikkien kannalta paras päätös, vaikka heidän pankkitilinsä, sosiaalinen elämänsä ja lastensa suru ei puhu sen puolesta.

Näin eroa suunnittelevat luulevat että avioerot ovat läpihuutojuttu ja oikeasti “lasten parhaaksi”.

Tulevina vuosina he saavat itse todeta että eroaminen silloin kun kuvioissa on lapsia on raskasta, tuskallista ja vaikeaa ja tekee pahaa lapsille tulevina vuosina ja vuosikymmeninä enemmän kuin vanhemmat osasivat arvatakaan.

Ero voi tuntua paremmalta vaihtoehdolta kuin suhteen korjaaminen myös siksi, että luulemme parisuhdekriiseistä selviämisen vaativan valtavasti töitä, aikaa, itkua ja hammastenkiristystä.

Jos on jo ihan uuvuksissa jatkuvista ristiriidoista, ajatus suhteen puolesta taistelemisesta ilman takuuta onnistumisesta tuntuu paljon raskaammalta kuin ajatus luovuttamisesta ja nollasta aloittamisesta.

Minä olen aloittanut elämäni tyhjältä pöydältä yhteensä neljä kertaa, jos lasketaan mukaan myös ensimmäinen kerta kun muutin pois lapsuudenkodistani.

Voin kertoa että vaikka avioero olisi “helppo” ja tapahtuisi ilman lapsia, se on hirvittävän paljon raskaampaa, työläämpää ja kalliimpaa kuin mitä osaat ikinä kuvitella. Vielä vuosien päästä saatat törmätä kiusallisiin sosiaalisiin tilanteisiin tai käytännön vaikeuksiin siksi, että olet eronnut.

Viimeisen eroni jälkeen päätin, että jos vielä kerran menisin suhteeseen, en luovuttaisi niin helposti vaan tekisin kaikkeni sen eteen, että suhde onnistuisi.

Ainakin ensimmäisen kuuden vuoden perusteella voin kertoa sen kannattaneen.

Parisuhteet ovat tahdon asia, eivät rakkauden asia

Äitini pitää jokaisissa häissä joissa hän on vieraana saman puheen.

Hän muistuttaa tuoretta avioparia siitä, että alttarilla pappi ei kysy “rakastatko” vaan “tahdotko”.

Jos parisuhteiden onnistuminen olisi pelkästään rakkauden varassa, yksikään parisuhde ei ikinä selviäsi paria vuotta pidemmälle.

Parisuhteessa pysyminen edellyttää, että päätät olla suhteessa tänäänkin, kun kaikki ei mene putkeen ja kumppanin naama ärsyttää.

Siksi olen itse antanut tatuoida puolisoni nimen ranteeseeni. Se muistuttaa minua kaikkein vaikeimpinakin aikoina siitä, että olen sitoutunut tekemään kaikkeni tämän suhteen eteen. En ole luvannut sitä kumppanilleni, vaan itselleni.

Joka ikinen päivä sinulle tulee kymmeniä hetkiä, jolloin et koe rakkautta vaan olet jotenkin huonossa fiiliksessä — levoton, lamaantunut, kiireinen, tylsistynyt, alavireinen, stressaantunut, surullinen, ahdistunut, hermostunut, väsynyt, pelokas, säikähtänyt, aggressiivinen tai raivostunut.

Useimmiten näiden “hälytystilojen” taustalla on yksi tai useampi fysiologinen syy: vireystason tai verensokerin lasku, jano, krapula, tupakoitsijan “nikkarit”, hormonitasojen heilahtelu, äskettäin syödyn aterian tuottama sykkeen nousu (jota et tunnista yliherkkyyden aiheuttamaksi) ja/tai muut vastaavat kehossa tapahtuvat reaktiot.

Jos joku silloin kysyy rakastatko puolisoasi, saatat vastata “totta kai rakastan”, mutta vastauksesi perustuu tuolloin tietoon, ei siihen että sillä hetkellä sydämesi olisi niin täynnä rakkautta.

Jokaisessa suhteessa tulee hetkiä ja joskus jopa pidempiä aikoja, jolloin yksi tai kumpikaan kumppaneista ei ole rakkauden tilassa.

Onnistuneissa ja onnellisissa parisuhteissa kumppanit tunnistavat mielentilan laskun itsessään, eivät pidä huonoa fiilistä merkkinä parisuhteen paskuudesta vaan joko etsivät syytä huonoon oloon parisuhteen ulkopuolelta tai jättävät tunnetilan omaan arvoonsa.

Eroon ajautuvissa pariskunnissa vähintään toinen päättelee virheellisesti, että kurja fiilis kertoo nimenomaan hänen suhteestaan.

Samalla hetkellisesti rakkaudettomassa tilassa oleva henkilö saattaa olettaa, että hänen kumppaninsa tehtävänä on saada hänet kokemaan rakkautta.

Oletko itse ollut koskaan tilanteessa, jossa koet valtavaa rakkautta sellaista ihmistä kohtaan, joka on sillä hetkellä rakkaudettomassa tilassa? Vaikkapa mielesi pahoittanutta lastasi kohtaan? Tai ystävääsi joka kaksi päivää baari-illan jälkeen itkee sinulle miten hän on ihan yksin maailmassa?

Muistatko miten turhauttavaa on yrittää vakuuttaa toiselle että sinä rakastat häntä ja välität hänestä, kun vakuuttelusi näyttävät kaikuvan kuuroille korville? Se johtuu siitä, että läheisesi on sillä hetkellä hälytystilassa eikä pysty siksi vastaanottamaan rakkautta.

Rakkaudettomassa tilassa oleva eroaja vetää ankeiden fiilisten valtaan joutuessaan esiin rakkauden salaisen sääntökirjan ja alkaa analysoida sen avulla mikä kaikki suhteessa voi olla pielessä.

Kirjan luvusta “rakastava ihminen ei toimi näin” löytyy aivan varmasti jokin kumppanin tekonen, jonka perusteella rakkaudettomassa tilassa oleva henkilö voi lähteä kehittelemään tarinaa siitä kuinka “meidän suhde on niin huono koska tuo toinen käyttäytyy tuolla tavalla.”

“Suhteemme on rakkaudeton, koska kumppani ei koskaan tarjoudu vapaaehtoisesti vahtimaan lapsia.”

Tai “en koe rakkautta koska kumppanini ei arvosta minua ja tiedän sen siitä että hän ei siivoa jälkiään vaikka olen tehnyt selväksi että se on minulle todella tärkeää.”

Tai “jos kumppanini oikeasti rakastaisi minua, hän pitäisi minua niin seksikkäänä, että haluaisi edelleen rakastella kanssani kolme kertaa päivässä niin kuin suhteen alussa, vaikka meillä on nyt kaksi pientä lasta jotka valvottavat meitä ja taloprojekti jota puoliso rakentaa aina kun töiltään ehtii”.

Hän saattaa ensiksi yrittää saada kumppanin muuttamaan käytöstään, koska olettaa, että sitten kun kumppani toimii niin kuin hän haluaa, hän voi palata rakkauteen.

Luullessaan että kumppanin käytös määrää sen miten paljon hän voi kokea rakkautta, eroaja alkaa kiristää itseään ja kumppaniaan rakkauden tunteella.

“En voi kokea rakkautta niin kauan kun hän kohtelee minua näin — koska jos antaisin itseni rakastaa häntä täysin sydämin hänen käytöksestään huolimatta, hän ei ikinä muuttaisi käytöstään — ja jos hän ei ikinä muuta käytöstään, miten voin antaa itseni kokea rakkautta!”

Vaikka tavoite on tavallaan hyvä: päästä takaisin rakkauteen, sen seuraus on päinvastainen: konflikteja, nalkuttamista ja toisistaan vieraantumista.

Nopein tie rakkauteen

Nopein tie rakkauteen on nähdä, että rakkauden tunteet tulevat ja menevät omalla sumealla logiikallaan. Niitä säätelee sisäinen järjestelmämme, joka välillä vie meidät (väärään) hälytystilaan, mutta pyrkii sieltä takaisin rakkauteen aina kun se on mahdollista.

Rakkaudella ei ole itsessään mitään tekemistä kaikkien niiden käytännön ongelmien kanssa, joita jokainen toisten ihmisten kanssa asuva joutuu kohtaamaan.

Siivouksella ei ole lähtökohtaisesti mitään tekemistä rakkauden kanssa vaan ainoastaan ihmisten erilaisten siivousstandardien, kaaoksen sietämisen ja siivoustaitojen kanssa.

Rahankäytöllä ei ole mitään tekemistä rakkauden kanssa vaan ainoastaan ihmisten erilaisten rahankäyttötottumusten, tienaamiskykyjen ja rahaan liittyvien asenteiden kanssa.

Seksilläkään ei pitäisi ole mitään tekemistä rakkauden kanssa vaan ihmisten erilaisten ja vaihtelevien seksihalujen ja mieltymysten kanssa.

Edes väkivallalla ei ole tekemistä rakkauden kanssa, vaan väkivaltaisen henkilön oman aggressiivisuuden ja sen ilmaisun kanssa.

HUOMIO! tämä tarkoittaa sitä, että kun ensimmäistä kertaa väkivallan tekoon syyllistynyt kumppanisi vakuuttaa että rakastaa sinua hän a) voi puhua totta , b) tarvitsee ulkopuolista apua oma aggressionsa hallintaan.

Rakkaus ei auta maagisesti ketään hallitsemaan vihaansa tai ilmaisemaan sitä vähemmän tuhoavasti. Rakkaus voi toimia korkeintaan motivaattorina oman aggression tunnistamiseen ja sen hallitsemisen opetteluun.

Siksi väkivaltaista kumppania joka yrittää aktiivisesti opetella hallitsemaan käytöstään aggressiivisena on useimmiten parempi rakastaa eri osoitteissa asuen kunnes hän on saanut apua ja oppinut toimimaan uudella tavalla.

Jos väkivaltainen puoliso ei itse koe käytöstään ongelmaksi, on usein turvallisempaa lähteä suhteesta kuin jäädä odottamaan käytöksen pahenemista.

Seuraavan kerran kun huomaat ajattelevasi “kumppanini ei rakasta minua” tai “olen rakkaudettomassa suhteessa” tai “en rakasta kumppaniani koska…”, kiinnitä huomiota omaan oloosi. Onko olosi kurja, onneton, surullinen, vihainen tai muuten epämukava?

Tuossa tilassa ollessasi on varmaa vain se, että SINÄ olet juuri nyt rakkaudettomassa tilassa ja kykysi arvioida toisen tunteita, ajatuksia ja kokonaistilannetta on säikähtäneen villipedon tasolla. Voi jopa olla, että samaan aikaan kumppanisi ajattelee sinusta rakkaudellisia ajatuksia.

Lapset haluavat että heidän vanhempansa ovat yhdessä

Jos olette jo pitkään kohdanneet kumppanisi kanssa lähinnä villipetotilasta käsin, voi olla että myös lapsenne alkavat toivoa, että eroaisitte, koska he luulevat että se on ainoa tie ulos tilanteesta, jossa kaksi heidän eniten rakastamaansa ihmistä käyttäytyvät niin idioottimaisesti kuin te käyttäydytte nyt.

Pieni lapsi ei kuitenkaan tiedä, miltä tuntuu joutua olemaan vuorotellen tai koko ajan toisesta vanhemmasta erossa aina aikuisuuteen asti.

Hän ei tiedä miltä tuntuu kun vanhemmat alkavat esitellä heille uusia äiti- ja isäpuolia, joita lapsi ei ole itse valinnut.

Hän ei tiedä miltä tuntuu taiteilla juhlapyhinä eri vanhempien toiveiden ja vaatimusten välillä.

Hän ei tiedä miltä tuntuu pelätä että päätyy oman kumppaninsa kanssa yhtä paskaan päätökseen kuin omat vanhempansa aikanaan, koska hän ei ole nähnyt miten pariskunnat voivat päästä ristiriitojensa yli kerta toisensa jälkeen — ei siksi että he rakastavat toisiaan vaan siksi, että he ovat päättäneet päästä niistä yli.

Siksi lapsilta ei pidä KOSKAAN kysyä haluavatko he vanhempiensa eroavan!

Ymmärrän että kysymyksen taustalla on hyvä tarkoitus: ottaa huomioon lasten toiveet. Mutta lapsesi ei ole se, joka on eroamassa vanhemmastaan — sinä olet.

Lapsi syyttää jo nyt itseään siitä, että teillä menee huonosti, koska lapsen mieli olettaa virheellisesti kaiken ympärillä tapahtuvan johtuvan hänestä. Kysellessäsi lapselta hänen mielipidettään erosta, tulet siirtäneeksi hänelle osavastuun perheen hajottamisesta.

Jos et halua enää tehdä töitä suhteen eteen, se on OK, mutta ota silloin täysi vastuu omasta päätöksestäsi lopettaa paremman suhteen eteen työskenteleminen.

Useimmat näkemäni parisuhdeongelmat ovat sellaisia, jotka voi ratkoa ja selvittää jopa omin avuin, kunhan vähintään toinen kumppaneista alkaa toimia rakkauden tilasta käsin.

Rakkaudesta käsin toimiessa kumppanin ymmärtäminen ja uusien ratkaisujen etsiminen käytännön ongelmiin ei tunnu kituuttamiselta tai sinnittelyltä, vaan rakkaudelliselta.

Se on helpompaa kuin uskotkaan — joskus jopa naurettavan helppoa! Tämän jutun lopussa on videoita joissa kerron miten se on mahdollista.

Kamppailitpa minkä tahansa ongelman kanssa, maailmasta löytyy pariskuntia, jotka ovat onnistuneet ratkaisemaan saman ongelman onnistuneesti. Vastoinkäymisen jälkeen heidän suhteensa on yleensä ollut entistä läheisempi ja rakkaudellisempi.

Tiedän myös tapauksia joissa pariskunta on onnistunut ylittämään ja kääntämään voitoksi kumppanin vakavan sairauden tai mielenterveysongelman, todella pahan addiktion ja jopa väkivaltaisen ja mustasukkaisen käytöksen. Niiden ylittämiseen on käytännössä aina tarvittu ammattiapua ja usein myös erillään asumista ongelman ratkomisen ajan.

Jutun lopussa on videoita ja linkkejä kirjoituksiin, joissa kerron lisää siitä miten on mahdollista palata rakkauteen hyvin nopeasti (ja olla ajautumatta pois sieltä).

Sitä ennen luettelen eräitä esimerkkejä siitä, miten tyypillisiä ongelmatilanteita voi ratkoa eroamatta.

Väkivalta

Jos suhteesi on päättymässä siksi, että toinen teistä uhkaa toisen tai lasten fyysistä turvallisuutta, silloin on parasta muuttaa eri osoitteisiin ainakin siksi aikaa, että uhkaava puoliso oppii muuttamaan käyttäytymistään sellaiseksi, ettei se satuta ketään.

Tämä on päihdeongelmien ohella ainoa kohta, jossa suhteen pelastaminen edellyttää ongelmaisen kumppanin omaa halua tunnustaa ongelma ja tehdä sille jotain.

Jos kumppanisi uskoo sinun tai lastesi satuttamisen olevan oikeutettua, on parasta jatkaa matkaa ennen kuin tilanne eskaloituu yhtään enempää.

Apua löytyy neuvolasta ja näiden linkkien takaa.

Väkivallan uhreille (osassa on myös linkkejä väkivaltaisille):
Väestöliiton linkit ja neuvot
Mannerheimin lastensuojeluliiton neuvot ja vinkit
Naistenlinjan vinkit ja linkit

Väkivaltaisille:
Maria-akatemiasta apua väkivaltaisille naisille
Miessakit ry:n lyömätön linja
Jussi-työ miehille

Riitaisuus

Jos suhteesi on päättymässä siksi, että riitelette koko ajan, ehdotan radikaalia ratkaisua: kokeilkaa ainakin kuukauden ajan olla keskustelematta silloin kun toinen teistä on huonolla tuulella.

Tällöin riittää että toinen toteaa ääneen huonon tuulen, jonka jälkeen olette ihan vain suu supussa ja keskitytte omaan suoritukseen kunnes mieliala on taas noussut: teette arkiaskareita, olette lastenne kanssa, ajatte hiljaisuudessa, istutte sohvalla kylki kyljessä, käytte kävelyllä, menette nukkumaan tai kuuntelette musaa, josta kumpikin tykkää.

Sopikaa, että kyseisen testikuukauden ajan jätätte keskustelematta käytännön ongelmista, jotka ovat vaikeuttaneet yhdessä asumista ja lapsista huolehtimista. Jos pelkäätte että ne unohtuvat sillä välin, kumpikin voi kirjoittaa lapulle kaiken mikä ottaa päähän ja säilyttää lappua itsellään.

Testikuukauden aikana käyttäkää tietoisesti hyvän tuulen hetket mukavista asioista puhumiseen, lastenne ihasteluun, kivojen vanhojen muistojen muisteluun, uusien hauskojen muistojen luomiseen, pussailuun tai jopa rakasteluun.

Jos toisen fiilis alkaa hyvän hetken aikana taas laskea, se ei haittaa. Hän saa olla hiljaa, kunnes mieliala taas nousee.

Kuukauden jälkeen voitte kokeilla miettiä hyvällä tuulella ollessanne käytännön ratkaisuja käytännön ongelmiinne, joita esimerkiksi erilaiset siivousstandardit, mieltymykset ja libidot aiheuttavat.

Tätä pelkästä hyvästä fiiliksestä käsin kommunikointia voi kokeilla myös yksin jättämällä kumppanin kiukuttelut omaan arvoonsa ja olematta avautumatta silloin kun itseä ärsyttää tai ahdistaa.

Omat opettajani George ja Linda Pransky kokeilivat tätä “ei puhuta jos hermostutaan” strategiaa ollessaan ajautumassa eroon.

Meni puoli vuotta ennen kuin he pystyivät keskustelemaan rauhassa ja rakkaudessa suhdetta rasittavista käytännön ongelmista.

Nyt he ovat olleet yli 35 vuotta yhdessä ja opettavat edelleen tässä jutussa kuvattua lähestymistapaa muille pariskunnille ympäri maailmaa.

Georgen parisuhdeopas on paras aiheesta lukemani kirja ja opetti minut lopettamaan rakkaudella kiristämisen. Heidän sivuiltaan löydät kirjan sähkökirjana.

Huomaa, että rakkaustutkija John Gottmanin mukaan kaikissa parisuhteissa on jotain sellaisia ristiriitoja, joita ei voi ratkaista kokonaan. Onnelliset pariskunnat ovat vain oppineet ignoroimaan ongelmia, etsimään niihin aina uusia ratkaisuja tai lyömään ne leikiksi.

Liiallinen päihteiden käyttö

Jos suhteesi on päättymässä siksi, että toinen teistä käyttää liikaa alkoholia tai muita päihteitä ja tajuaa itsekin tämän olevan ongelma, tämän linkin takaa löytyy useita tahoja jotka voivat auttaa raitistumisessa.

Jos kumppani ei ole sitä mieltä että esimerkiksi hänen kaljottelunsa on ongelma vaan edustaa “mannermaista juomatapaa”, voitte vielä yrittää miettiä hyvällä mielellä ollessanne mitä kumppani päihteiden käytöllä hakee ja voiko saman saavuttaa muuten sekä mitä käytännön ongelmia se perheelle aiheuttaa ja miten ne voi minimoida.

Päihderiippuvaisuus on sairaus, jonka hoitamiseen useimmiten tarvitaan ulkopuolista apua. Jos levollisella mielellä sinusta tuntuu ettet halua enää katsoa kuinka kumppanisi sairaus vaikeuttaa perhe-elämäänne, voi olla parempi päättää suhde ainakin siksi aikaa, että kumppani tajuaa hakea ongelmaansa apua.

Seksin puute

Jos suhteenne on päättymässä eroon, koska toinen ei halua seksiä, ensimmäiseksi on hyvä miettiä onko siihen olemassa jokin selkeä ja korjattavissa oleva syy kuten univaje, fyysinen uupumus, liian alhainen estrogeenitaso imetyksen takia, huomaamatta jäänyt masennus, nettipornoaddiktio tai huono tapa runkata aamuisin niin, ettei illalla enää tee mieli seksiä.

Jos toisen fyysinen kunto on mennyt sellaiseksi, että hän itse tai kumppani kokee sen vastenmieliseksi, todennäköisesti hän ei voi itsekään fyysisesti hyvin. Tällöin voitte miettiä yhdessä rakkaudesta käsin ja tuomitsematta, miten toisen kuntoa voisi kohottaa.

Jos mitään tällaista ei ole vaan seksi on tylsää tai siihen ei tunnu olevan aikaa, järjestäkää aikaa ja tehkää seksistä kiinnostavaa. Lisää ideoita voi löytyä esimerkiksi täältä tai googlaamalla “piristää seksielämää”.

Pettäminen

Jos suhteenne on päätymässä eroon koska toinen teistä on ajautunut harrastamaan seksiä tai ainakin flirttaamaan turhan innokkaasti jonkun toisen kanssa, kysykää itseltänne: onko tämä hairahdus todellakin niin paljon tärkeämpi asia kuin yhdessä lasten kasvattaminen, koko yhteinen parisuhdehistorianne ja yhdessä entistä paremman suhteen rakentaminen, että sen takia kannattaa erota?

Pettäminenkin on pohjimmiltaan käytännön ongelma, johon on kaikenlaisia käytännön ratkaisuja.

Tällaisia käytännön ratkaisuja ovat mm. se, että pettäjä muistaa mikä hänelle on tärkeintä, katkaisee kaikki välit hoitoonsa, miettii omia motiivejaan pettämisen taustalla, kelaa millainen tapahtumaketju johti tyhmään toimintaan ja ottaa käytännön askeleita varmistaakseen ettei ajaudu enää edes vahingossa pettämisen tielle.

Muita vinkkejä on ettei lähde edes flirttaamaan kenenkään toisen kanssa, ei juo alkoholia tilanteissa joissa mopo voi karata käsistä, viettää kaiken vapaa-ajan perheensä kanssa tehden kivoja asioita yhdessä ja ottaa perheen mukaan pidemmille työmatkoille.

Ei siksi että toinen vaatii niin, vaan koska haluaa luoda kestävän ja rakkaudellisen elinikäisen parisuhteen lastensa vanhemman kanssa.

Toiseen ihastuminen tai rakastuminen

Jos suhteenne on päättymässä eroon koska olet ihastunut tai rakastunut toiseen, odota hetkeä, jolloin olosi on levollinen ja vakaa.

Kokeile muistaa miltä sinusta tuntui aikanaan rakastua lastesi isään tai äitiin. Muistatko miltä tuntui haluta kumppaniasi alkuaikoina kun olitte vielä rakastumisen huumassa?

Tiesitkö että voit vielä kokea näitä tunteita lastesi vanhempaa kohtaan?

Monet eron partaalta pelastuneet ovat hämmästyksekseen huomanneet rakastuneensa kumppaniinsa uudelleen yhtä intohimoisesti kuin suhteen alussa.

Sillä erotuksella että nyt näissä fiiliksissä on entistä enemmän syvyyttä ja voimaa, koska olette melkein menettäneet kaiken ja silti selvinneet yhdessä vastoinkäymisistänne.

Katso yhteisiä lapsianne hetkellä jolloin he ovat sinusta ihanimmillaan — miten iloinen ja ylpeä olet heistä? Miten paljon rakastat heitä? Miten paljon haluat heille hyvää? Miten paljon haluat suojella heitä?

Tajua, että kukaan toinen ihminen maailmassa ei tule ikinä jakamaan näitä tunteita yhteisiä lapsianne kohtaan samalla tavalla kuin se henkilö, jonka kanssa heidät teit. Näiden lasten kautta heidän äitinsä tai isänsä tulee aina olemaan elämässäsi, halusit tai et.

Mieti kaikkia niitä aikoja, jotka joutuisit olemaan lapsistasi erossa jos nyt eroatte. Lastesi ikävää sinua tai toista vanhempaa kohtaan. Hämmennystä ja surua siitä, etteivät isä ja äiti enää ole yhdessä.

Tiedän miten jännittävältä ja helpottavalta ajatus uuteen suhteeseen hypäämisestä voi tuntua, kun vanha suhde tuntuu elähtäneeltä, kulahtaneelta tai kuristavalta.

Mutta se, että uusi ihastus tuntuu nyt ihanammalta kuin vanha, ei tarkoita automaattisesti sitä, että uusi suhde tulisi olemaan kokonaisuutena parempi kuin vanha suhde, kunhan se tästä vielä kypsyy.

Ihastuneena ihmismieli maalaa ihastuksen kohteesta ihanamman kuvan kuin millainen toinen oikeasti on.

Niin mielesi teki lastesi vanhemmankin kohdalla suhteenne alussa. Aikanaan kiinnitit huomiota vain kumppanisi hyviin puoliin samalla tavalla kuin tuijotat nyt vain uuden ihastuksen paraatipuolta.

Siinä vaiheessa kun tunnet uuden ihastuksesi yhtä hyvin kuin vanhan puolisosi, voi olla että tajuat hänen olevan korkeintaan yhtä hyvä tai monessa suhteessa sinulle epäsopivampi kuin vanha puolisosi.

Se että ajatus uuteen suhteeseen hyppäämisestä tuntuu helpommalta kuin ajatus vanhan suhteen parantamisesta ei todellakaan tarkoita että se tulee olemaan sitä.

Et vain vielä tiedä miten helppoa ja vaivatonta vanhan suhteen korjaaminen voi olla, jos annat itsellesi luvan rakastaa lastesi vanhempaa täysin sydämin. Et tiedä mitä kaikkea vaivaa ja käytännön ongelmaa erostanne tulee seuraamaan — ei vain tulevana vuonna vaan vuosikymmeninä.

Tiedosta myös, että ihastuksesi takia saatat nyt lietsoa itsessäsi vihaa vanhaa puolisoa vastaan, jotta voisit jättää tämän hyvällä omallatunnolla. Niinpä kiinnität nyt huomiota vain hänen huonoihin puoliinsa, liioittelet mielessäsi ongelmianne ja suljet silmäsi kaikelta siltä kauniilta, ihanalta ja hyvältä, mitä suhteessanne on vielä jäljellä.

Et voi aina valita keneen ihastut, mutta voit valita kenen kanssa päätät jakaa elämäsi. Se, että olet ihastunut tai jopa rakastunut johonkuhun, ei tarkoita sitä, että sinun pitää tai kannattaa lähteä kehittämään hänen kanssaan suhdetta.

Ennen kaikkea se ei tarkoita sitä että sinun kannattaa hylätä kaikki se, mitä olit ehtinyt jo edellisen kumppanin kanssa rakentaa: perheen omille pienokaisillesi.

Etkö siis saa erota?

Vain sinä voit elää elämääsi. Vain sinä olet lopulta vastuussa omasta elämästäsi. Kukaan ei voi oikeasti kertoa sinulle saatko erota vai et — en edes minä.

Toivon kuitenkin että tämä kirjoitus olisi pysäyttänyt sinut edes hetkeksi miettimään mitä olet tekemässä ja onko ero sittenkään paras vaihtoehto jos sinulla on pieniä lapsia.

Toivon, että jatkossa et enää oikeuta eroasi lasten hyvinvoinnilla tai vaadi heitä osallistumaan erosta päättämiseen. Se on raukkamaista ja väärin lapsiasi kohtaan, jotka tuntevat jo nyt syyllisyyttä siitä, että teillä menee huonosti. Lapsi kun luulee olevansa maailman napa ja siksi olettaa että parisuhdeongelmanne ovat hänen syynsä.

Ole rehellinen: eroat, koska sinä et halua enää olla suhteessasi.

Eroat koska ajatus uudesta suhteesta on kivempi kuin ajatus vanhan suhteen parantamisesta.

Eroat koska et usko kumppanisi saavan väkivaltaista käytöstään tai päihteiden käyttöä hallintaan.

Eroat koska olet vihainen kumppanillesi siitä ettei hän toimi niin kuin sinä haluat ja haluat näyttää hänelle että olit tosissasi kun sanoit ettet siedä hänen käytöstään.

Eroat koska sinusta on turhauttavaa, nöyryyttävää tai turhaa yrittää pelastaa suhdettanne kun toinen haluaa erota sinusta.

Eroat koska luulet että toisen tehtävä on tehdä sinut onnelliseksi ja saada sinut kokemaan että olet rakastettu toimimalla rakkauden salaisen sääntökirjasi mukaan.

Eroat, koska et tahdo enää rakastaa puolisoasi myös vastoinkäymisissä.

Sinä olet vastuussa suhteenne onnistumisesta

Kuten alussa kerroin, minulla on takana useampi epäonnistunut parisuhde, joista ainakin yhden päättymistä surin ja kaduin hyvin pitkään. Jos olisin tuolloin tiennyt mitä tiedän nyt, suhde olisi voinut hyvinkin kestää ja kukoistaa loppuelämän, niin kuin toivoin sen aikanaan kestävän.

No, en tiennyt, joten siinä mielessä jossittelu oli turhaa.

Onneksi oppi meni perille nykyisen suhteeni aikana.

Olen nyt ollut lasteni isän kanssa yhdessä 6 vuotta. Olen häneen tänään vieläkin rakastuneempi kuin suhteemme ensimmäisinä vuosina.

Koen häntä kohtaan edelleen voimakasta seksuaalista vetoa. Viihdyn hänen kanssaan paremmin kuin kenenkään muun miehen kanssa olen viihtynyt.

Olen joka päivä valtavan kiitollinen ja iloinen siitä, että saamme yhdessä kasvattaa rakkaudella tehtyjä pieniä poikiamme.

Yhteiselämämme ei ole ollut aina näin rakkaudellista.

Suhteen alkuaikoina en vielä tiennyt että minulla on rakkauden salainen sääntökirja.

En huomannut miten itse pilasin suhdettamme tekemällä pikkuasioista ongelmia. En myöskään ymmärtänyt miten järjetöntä on kommunikoida alhaisesta mielentilasta käsin — en, vaikka näin kerta toisensa jälkeen miten villipetotilassa riitely kasvatti äkkiä pikkukinoista megariitoja.

Vanhan sanonnan mukaan tangoon tarvitaan kaksi. Mutta tangossakin toinen tanssijoista johtaa tanssia.

Totta kai rakkauden ja käytännön ongelmien erottaminen toisistaan on helpointa silloin, kun kumpikin kumppaneista tajuaa miten järjetöntä rakkaudella kiristäminen on.

Mutta jo se, että toinen kumppaneista alkaa kommunikoida vain rakkaudellisesta tilasta käsin, voi käynnistää hyvän kierteen, jonka myötä suhteesta kehittyy ajan myötä rakkaudellisempi ja intiimimpi kuin se on koskaan ollut.

Mietitkö miksi juuri sinun pitäisi olla vastuussa suhteenne parantamisesta?

Siksi, että sinä luit tämän ensiksi. Siksi, että sinä rakastat lapsiasi ja haluat heille parasta.

Siksi että parasta mitä voit antaa lapsillesi, on opettaa heille omalla esimerkilläsi, miten on mahdollista ja tärkeää toimia ihmissuhteissa rakkaudesta käsin — ei vihaisesta villipetotilasta käsin.

Siksi että sinä voit tehdä niin.

Onnea matkaan!

sydan

Lisää katsottavaa ja kuunneltavaa:

Tällä vähän alle 30 minuuttia pitkällä videolla kerron kaiken rakkauden salaisesta sääntökirjasta ja siitä, miksi mielestäni on niin tärkeää lopettaa rakkaudella kiristäminen parisuhteissa:

Tällä lähes 34 minuuttia pitkällä videolla kerron miksi riitely on turhaa:

Tässä Maria Jungnerin haastattelussa puhun siitä “Mistä tietää koska jäädä ja koska lähteä” varsinkin lasten näkökulmasta.

Kirjoituksiani aiheesta:

Onko jo liian myöhäistä palata rakkauteen

Kuinka saada lisää rakkautta

Viisi huonon pariterapian tunnusmerkkiä

Viisi vinkkiä parisuhteeseen

Haluatko miettiä kanssani parisuhdettasi?

Valaisevat ja vapauttavat keskustelut kanssani voivat auttaa näkemään sinun tilanteesi uudessa valossa: http://kutri.net/uusiajatus


Katso Päivän teoria -videoni livenä klo 8:30 arkiaamuisin tai jälkilähetyksenä milloin vain Kutri.net:in Facebook-sivuilla: fb.com/kutrinet
About the Author

Katri Manninen

Katri Manninen on transformatiivinen valmentaja ja kirjailija-käsikirjoittaja, joka haluaa auttaa sinua vapautumaan stressistä ja turhasta pelosta, jotta voisit seurata sisäistä viisauttasi, toteuttaa itseäsi ja nauttia enemmän elämästä.
Seuraa Katria Twitterissä, Facebookissa , Instagramissa, Snapchatissa, Periscopessa, YouTubessa ja Google+:ssa.

31 Comments

    • Tiedän tapauksen jossa kumppanin skitsofrenia on saatu pidettyä kurissa lääkityksellä ja sairaalahoitojaksoilla niin, että parisuhde on jatkunut. Toki tiedän myös tapauksia, jossa tämä ei ole onnistunut.

      Netistäkin löytyy julkisia tarinoita siitä, miten on mahdollista elää skitsofreenikon kanssa rakastavassa suhteessa. Tässä on yksi niistä: http://the-wife-of-a-schizophrenic.blogspot.fi/2007/02/questions-from-readers.html

      Eli toisen puolison vakavakaan mielenterveysongelma ei mielestäni tarkoita AUTOMAATTISESTI että pitäisi erota, vaan että kannattaa ensin selvittää onko olemassa jotain tapaa selvitä tästäkin vastoinkäymisestä yhdessä.

      • Olen 56-vuotias, v. 1996 lasteni isästä eronnut nainen. Olen ehdottomasti samaa mieltä kanssasi siitä, että ero on ehdottomasti huono ratkaisu – valitettavasti se on kuitenkin joskus ainoa mahdollinen ratkaisu. Myös silloin, kun parisuhteen eteen on tehty – tai jompi kumpi on tehnyt – kaiken mahdollisen. Kuten terappeuttini aikoinaan sanoi: parisuhde on kuin kahden hevosen vetämä kuorma, joka ei liiku eteenpäin, jos toinen jää maahan makaamaan. Toista voi yrittää saada mukaan kaikin mahdollisin keinoin, mutta toisen PUOLESTA sitä ei voi tehdä. Oma eroni oli niin kaukana automaattisesta kuin olla voi, ja uskon, että en ole ihan ainoa.

        Olen nauttinut kirjoituksistasi ja siitä, että tartut rohkeasti vaikeisiin aiheisiin ja katsot asioita monista eri näkökulmista. Tästä kirjoituksesta huokui tuomion sävy, mikä ei auta lukijaa millään tavalla, vaan sanoma kääntyy itseään vastaan, kuten aina silloin, kun ollaan tuomitsemassa.

        Katri, et ole kulkenut yhtään metriä minun mokkasiineissani, joten älä tuomitse, koska et voi tietää mitä se on ollut, etkä auta minua tai muita nousemalla sormi pystyssä yläpuolelleni.

        Kaikkea hyvää sinulle edelleen – rohkeutta ja yhä laajenevaa ymmärrystä.

        • Kiitos! Kyllä, olet oikeassa.

          Tässä kohtaa olen tahallani jyrkkä, koska uskon että ne, jotka ovat päätöksen kynnyksellä tarvitsevat kunnon ravistelua että ymmärtäisivät mitä ovat tekemässä.

          Siksi kirjoituksen alussa ja linkkiä jakaessani painotan sitä, ettei tätä kirjoitusta ole suunnattu niille ihmisille, joiden ero on jo lopullisesti ohi.

          Oli päätös mikä tahansa, toivon myös ettei kukaan perustele päätöstä lasten parhaalla, koska se langettaa väistämättä osavastuun erosta lapsille, vaikka vanhempi ei sitä tarkoittaisikaan.

          • En usko, että olen ainoa, joka ei ole perustellut eroa lasten parhaalla, vaan yksinkertaisesti tilanne on ollut se, että voimavarat ja keinot ovat täysin loppuneet. Eikä eropäätös ollut edes omani, vaan puolisoni, joka ei halunnut, että lähden lasten kanssa pois tilanteista, joissa pullonkorkki avautuu. Ja se, jos mikä oli kuitenkin lasten paras silloin.

            Niille, jotka pohtivat erotako vai eikö, sanoisin itse, että tehkää parhaanne suhteenne eteen, mutta lasten paras ei voi koskaan olla turvattomuuden sietäminen perheessä. Elleivät molemmat vanhemmat suostu sitä ymmärtämään, toisen velvollisuus ON suojella lapsia. Jos toinen sen seurauksena lähtee, asialle ei vain voi mitään.

            Perhe-elämä edellyttä aina jonkinlaisia palikoita ja voimavaroja. Jos ne kaikki on käytetty loppuun ja silti jatketaan väkisin, en voi nähdä sitä lasten parhaana.

            Arvostan sitä, että puolustat parisuhdetta tahdon asiana, ja näin asia minunkin mielestäni on. On kuitenkin hyvin erilaisia elämiä, erilaisia ihmisiä – palikkoineen ja voimavaroineen – ja mokkasiinien koko ja laatu vaihtelee suuresti eirilaisissa ja toisistaan poikkeavissa maastoissa.

          • En pysty vastaamaan viimeiseen kommenttiisi Päivi, mutta luulen että pohjimmiltamme olemme samoilla linjoilla.

            Vanhempi joka sanoo “erosin lasten takia” antaa ymmärtää että “en olisi eronnut muuten, mutta kun lapset…”.

            Vanhempi joka sanoo “erosin, koska en halunnut enää katsoa pidempään kumppanini huonoa käytöstä minua ja lapsiamme kohtaan”, ottaa täyden vastuun valinnastaan aikuisena ihmisenä.

        • Kiitos vielä toistamiseen kommentistasi, kirjoitin sen innostamana vielä alkuun selvemmin, ettei jo aikoja sitten eronneiden ja sen johdosta surutyönsä tehneiden kannata lukea tätä kirjoitusta, koska siitä ei ole heille enää mitään hyötyä!

          • Kommentoinkin ihan siksi, että kokemuksestani voisi olla muille hyötyä – tai ettei tulisi lyödyksi lyötyä.

            Tuomitseminen ei mielestäni ole koskaan hyvästä eli jos joku kuitenkin päätyy – sinänsä huonoon – eroratkaisuun, elämän jatkaminen ilman liiallista syyllisyyden ja syyllistäjien heittämää painolastia(jota tuleee helposti keränneeksi elämässä muutenkin)on parempi vaihtoehto kuin taistella muiden kovien taistelujen ohella myös sellaisen taakan kanssa.

            Ilman tukea antavia ja tuomitsematta jättäviä(huom. molempia osapuolia)läheisiäni en olisi itse selvinnyt mitenkään.

          • Joo ja kiitos tästä keskustelusta Päivi!

            Siinä vaiheessa kun jonkun kohdalla ero on jo täysin selvä, en todellakaan lähde enää pointtaamaan missä mentiin pieleen.

            Eikä tämänkään kirjoituksen tarkoituksena ole ensisijaisesti tuomita niitä, jotka juuri nyt suunnittelevat eroa tai ovat eroprosessin keskellä, vaan pysäyttää heidät edes hetkeksi miettimään olisiko olemassa muitakin vaihtoehtoja kuin paska parisuhde tai ero.

  1. Tama postaus osui ja upposi; itse mietin eroa sen takia, etta mies ei osallistu kotitoihin ja lastenhoitoon, ja meilla molemmilla on stressaava, kokapaivainen (lue: ymparivuorokautinen) tyo. Aina kun on jotain esim. lapsi sairaana, mina joudun jaamaan toista pois, jolloin tyot kasautuvat (sen oksennuspyykin paalle). Ei taa varmasti helpompaa olisi yh-aitina, mutta ehka vituttaisi vahemman?

    Tarvitseeko muuten ihmislapsi kahta vanhempaa, jos siihen ei ole syntymasta saakka tottunut? Ei kai monikaan muu (kukaan?) nisakas pida samaa miesta ymparilla pitkaan, vaan lapset on aidin vastuulla alusta alkaen ja silla hyva. Mietin tassa kissoja, koiria ja hevosia – ne tulee raskaaksi ja synnyttaa ja kasvattaa jalkikasvunsa yksin. Niin olisi ainakin vahemman taisteltavaa, kun saisi yksin paattaa lasten kasvatusperiaatteista. Meilla ainakin lapset menee ihan sekaisin, kun vanhemmilta tulee ristiriitaista viestia (mina ja mieheni olemme eri maista/kulttuureista). Usein tuntuu, etta eroamalla arki olisi helpompaa, kun joka asiasta ei tarvitsisi vaantaa, ja valilla saisi vapaita viikonloppuja, kun lapset olisivat isansa luona ja itse voisi lahtea tyttokavereiden kanssa viikonlopuksi jonnekin. Nyt tilanne on siis se, etta olen ollut 24/7 passissa viimeiset 8,5 vuotta kun esikoiseni syntyi – isovanhemmat ja muut sukulaiset/lapsenhoitoavut ovat Euroopassa ja yhtakaan yota ei olla oltu erossa.

    Omat vanhempani erosivat, kun olin 7, ja aitini uusi mies oli huipputyyppi – loistava kokki ja kodin hengetar, joka jaksoi pelata lauta- ja korttipeleja meidan lasten kanssa lauantai-iltaisin. Oma isani oli aina joko omissa ajatuksissaan tai teki toita, kun sinne menimme viikonlopuiksi – jos ei ollut liian kiireinen uusien naisystaviensa kanssa.

    Anyway, erittain mielenkiintoinen postaus ja itsellekin mietittavaa. Mita mielta kansa on sellaisesta vaihtoehdosta, etta pidetaan avioliitto pystyssa lasten vuoksi, mutta romantiikka hoidetaan suhteen ulkopuolella? Eli etta pidetaan tahdon ja halun asiat erillaan? Me ollaan oltu yhdessa jo 15 vuotta ja taytyy tunnustaa, etta nykyaan seksuaalinen mielenkiinto kohdistuu lahes kaikkialle muualle kuin omaan aviopuolisoon… Ei ketaan tiettya mielessa vaan sellainen yleinen tunnelma, etta ei meita ihmisia ole luotu yksiavioisiksi, life is too short. Tai ainakin mulle se koko homman juju on siina flirttailussa, odottelussa, tutustumisessa, kaipauksessa (miksei se tekstaa jo) .. Ei siina etta nyt on taas klo 22 ja let’s pannaan. Miehessa ei siis ulkonaollisesti ole mitaan vikaa, painvastoin. Se vaan on nahty jo ja elamaa on viela paljon jaljella – in good and bad.

    • Niin, jotkut tutkijat ovat sitä mieltä, että ihmiseläin ei ole luonnostaan eli viettitoiminnaltaan yksiavioinen vaan yksiavioisuus on henkilön oma valinta — oli se sitten seurausta “kulttuurisesta aivopesusta” tai tietoisesta valinnasta.

      Eli samalla tavalla kuin ihmiseläin on syntyjään tarkoitettu syömään sekaravintoa eli myös lihaa, jotkut ihmiset ja ihmisryhmät elävät mieluummin kasvisruokavaliolla.

      Itse suosin tällä elämänkokemuksella yksiavioista suhdetta ja kaiken seksuaalienergiani suuntaamista omaan puolisooni.

      Eli tässä suhteessa olen alusta alkaen tehnyt tietoisen päätöksen olla lähtemättä edes flirttaamaan ajatuksella muiden ihmisten kuin oman kumppanin kanssa sekstaamisesta.

      Tämä näkyy käytännön tasolla niin, että jos esimerkiksi näen vaikka vain televisio-ohjelmassa jonkin seksuaalisesti viehättävän hahmon ja mieleeni juolahtaa ajatus tyyliin “vitsi toi Don Draper on seksikäs”, en ala kehitellä ajatusta pidemmälle miettien “millaista olisi rakastella tuollaisen tyypin kanssa”. Ja sama pätee siis “oikeassa elämässä” kohtaamiini ihmisiin.

      Tekniikka on vähän sama kuin se, että joskus mieleeni juolahtaa ajatus “miltähän tuntuisi kokeilla ekstaasia tai kokaiinia”, mutta en koskaan lähde kelaamaan ajatusta sen pidemmälle, koska pidän mahdollisena että ko. aineiden kokeileminen voi johtaa polulle, josta poistuminen on vaikeampaa kuin sinne astuminen.

    • Niin ja tällä elämänkokemuksella väitän, että vielä 15 vuoden jälkeen aktiivisessakin seksisuhteessa voi kokeilla oman kumppanin kanssa uusia asioita, jotka voivat viedä seksuaalisuuden suhteessa uudelle tasolle.

      Siis mitä vain asteikolla tantraseksistä BDSM:ään eli sadomasokistisiin-, dominointi- ja sitomisleikkeihin.

  2. Ja vielä: käsittääkseni joissain kulttuureissa (eli esim. Ranskassa ja Japanissa) sivusuhteet ovat paljon hyväksytympiä ja kai yleisempiä kuin esim. Suomessa, joten on hyvä huomata ettei minun valitsemani lähestymistapa tässäkään asiassa ole mikään universaalisti ainoa oikea tai paras tapa hoitaa asiaa, vaan henkilökohtainen mieltymykseni. 🙂

  3. Kirjoitus tuli kuin tilauksesta hetkeen, jossa mies on muuttamassa väliaikaisesti omaan kämppään, jotta ongelmat voidaan saada ratkotuksi. Antoi ajattelemisen aihetta. Kiitos!

  4. Hyvä kirjoitus. Olen seurannut juttujasi jo jonkin aikaa, joten ymmärrän / näen tavoitteesi herätellä ja ravistella lukijoita nimen omaan siltä kannalta, mitä itse edustat – eihän muu olisi järkevääkään.

    Mutta joo, olen itse siinä vaiheessa, että olen tehnyt päätöksen erosta jo vuosi sitten jahkailtuani asiaa sitä ennen jo useita vuosia. En silti vieläkään ole laittanut ajatusta todeksi vedoten lasten parhaaseen. Olemme käyneet terapiassa ja seminaareissa ja niiden anti on ollut vaatimaton. Olen se joka haluaa kasvaa, enkä halua tyytyä kolmen lapsen yh-äiti -rooliin (näistä “lapsista” vanhin on mieheni, lisäksi 8 ja 11 vuotiaat). Mieheni ei halua erota, eikä hän halua myöskään kasvaa tai ottaa aikuisen miehen tai puolison roolia. Tämän kaiken myötä olen miettinyt paljon myös sitä, että miksi olemme alunperin edes päätyneet yhteen 18 vuotta sitten, olikokaan se rakkautta vai vain yksin jäämisen pelkoa huonon itsearvostuksen pohjustamana… Olen siis päätynyt siihen tulokseen, etten enää halua yrittää enkä halua kantaa tätä kaikkea harteillani, yksin. Tahdon voimalla ja lasten vuoksi olen jatkanut näin kauan. Mutta en halua näyttää lapsille esimerkkiä huonossa suhteessa möllöttämisestä, olisi kamalaa jos lapseni seuraisivat esimerkkiäni ja päätyisivät vuosikausiksi surkeaan suhteesen vain tahtonsa voimalla jatkaen. Toivoisin, että olisin ollut itse alunperin viisaampi ja arvostanut ja rakastanut enemmmän itseäni, jotta emme olisi edes koko tässä tilanteessa (vaikka tietenkin olen kiitollinen lapsistani ja siitä, miten olen kasvanut). Ratkaisu ei tule olemaan kellekään helppo, mutta edes kirjoituksesi luettuani päätökseni ei horjunut. En edes pysty ottamaan vastaani syyllisyyttä siitä, etten halua enää yrittää, vaikka sitä kirjoituksessasi aika paljon annetaankin tarjolle :).

    Elämä on lahja ja sitä tulee arvostaa niin paljon, ettei tyydy vaatimattomaan ja surkeaan tahdonvoimamaratoniin. Elämä on rakkautta ja riemua ja iloa, ei kilpailu siitä, kuka on uhrannut eniten ja kenen tahdonvoimalla on “kidutettu” pisimpään koko perhettä.

    Ansaitsen itse parempaa. Mieheni ansaitsee parempaa. Lapset ansaitsevat parempaa.

    Voisitko pätevänä ja ajatuksia herttävänä kirjoittajana tehdä jutun siitä, ettei perhettä tulisi alun perinkään perustaa kenen tahansa kanssa? Ja vaikka siitä, että jos ero tulee kuitenkin, niin kuinka siitä tehdään mahdollisimman kivuton kaikille, kuinka selvitään eteenpäin?

  5. Hei
    haluan kertoa hauskan jutun, joka mielestäni on lisännyt aviomieheni ja minun rakkaudentunnetta toista kohtaan.
    Leikin muutama vuosi sitten 5 v. tyttärentyttären kanssa ja minä olin leikissä lapsi ja hän äiti. Jouduin leikin aikana tekemään hieman kolttosia, esim. laittamaan äidin huulipunaa tms. “Äiti” oli hyvin lempeä, mutta tiukka ja joka käänteessä hän sanoi kulta; Kulta, nyt menet pesemään huulipunan pois tai Kulta rakas, nyt meidän pitää mennä nukkumaan jne.
    Pelleilläksemme rupesimme mieheni kanssa viljelemään Kulta-sanaa joka paikassa. Tästä seurasi se että leikki muuttui todeksi, eli aluksi mekaanisesti sanottu sana on omalla kohdallani muuttanut muotoaan niin että nykyään oikeasti olen rakastuneempi mieheeni. Aviossa olemme olleet yli 30 vuotta ja hellittelysanojen käyttö oli arjen myötä tipahtanut pois.

  6. Hieno kirjoitus, jossa särähti vain yksi asia, oletus siitä että parisuhteet joissa on lapsia, on muodostettu rakkaudesta. Tiedän perheitä, joissa vanhemmat ovat päätyneet yhteen ja saaneet lapsia, vaikka lähtökohta on ollut esimerkiksi seuraavista:
    – lapsuudesta/nuoruudesta alkanut seurustelu, jonka “kuuluu” päättyä avioon ja lapsiin
    – suvun (biologisen tai kuvainnollisesti) painostuksesta eli “niin täydellinen pari”
    – biologisen kellon tikitys eli motivaationa ensisijaisesti oli lapsi
    – henkisesti rankka lähihistoria, jonka jälkeen ei uutta suhdetta ole pystynyt miettimään ihan todellisena itsenään vaan jollain tavalla vääristävien lasien läpi
    – vahinkoraskaus, jossa velvollisuudesta perustetaan perhe
    Ja muitakin syitä varmasti löytyy, perusrakkauden lisäksi. Onko näissä tapauksissa se keskinäinen rakkaus löydettävissä vaikka sitä ei aiemmin olisi ollutkaan? Vai onko nämä nyt niitä “olisit ajatellut aikanasi, nyt niität mitä kylvit tai itket ja niität” -tapauksia?

    • Mä olen nimenomaan kuullut viime aikoina aina vain useammin “me päätettiin erota kun me riideltiin niin paljon että lapset kärsi”.

      Voihan olla että ne jotka nyt eroavat riitelyn takia ovat juuri niitä jotka lapsena kärsivät lasten takia yhteenjääneistä vanhemmista?

      Eroa harkitaan 1-2 v ja eroaloitteen tekevät useimmiten naiset joilla on ollut paljon toteutumattomia odotuksia puolisonsa suhteen vuoden 2013 perhebarometrin mukaan.

      Tässäkään jutussa jonka linkitit ei tuotu esiin kolmatta vaihtoehtoa: riitelyn lopettamista.

  7. Olen kanssasi samaa mieltä siitä että parisuhde on tahdon asia. Täysin eri mieltä olen siitä että ero on joka tilanteessa pahasta lapsille. Itse olen ensimmäistä kertaa ala-aste ikäisenä pyytänyt vanhemmiltani että he eroisivat. Äitini selitys oli aina että lasten takia hän ei halua erota. Loppu tulos on se että he ovat edelleen yhdessä, itse olen lähempänä kolmeakymppiä ja aina vain toivon että he eroaisivat. Uskon että heidän rakkaudettoman, onnettoman ja riitaisan parisuhteensa keskellä kasvaminen on vaikuttanut negatiivisesti sekä omiin että siskoni aikuisiän parisuhteisiin. Uskon että lapsuuteni olisi myös ollut huomattavasti onnellisempi jos olisin saanut viettää sen vaikka sitten erillään asuvien, mutta onnellisten vanhempien kanssa. Toisin kuin kirjoituksessasi itse toivon että äitini ei olisi pitänyt tekosyynä lapsia ei eroamiselle vaan ottaisi itse vastuun siitä että ei ole löytänyt itsestään vahvuutta erota.

    • Niin, edelleenkään en ole sitä mieltä että myöskään pitää jäädä riitaisaan suhteeseen ihmisen kanssa jota kohtaan ei halua enää kokea rakkautta vaan että usein on mahdollisuus oikeasti korjata suhde, vaikka siltä ei näytäkään.

      Itse asiassa tajusin juuri, että ihminen joka ajattelee “jään lasten takia rakkaudettomaan suhteeseen” luovuttaa ihan yhtä lailla suhteen parantamisen suhteen kuin se joka eroaa.

      Mietin myös sitä, kuinka moni henkilö joka sanoo “jäin huonoon suhteeseen vain lasten takia” käyttää lapsia tekosyynä jättää miettimättä miksi oikeasti haluaa olla vielä suhteessa.

      Ts. entä jos oikeasti häntä suhteessa pitää pelko yksinjäämisestä tai siitä ettei hän pärjää ilman puolisoa tai se, että pelkää erosta seuraavaa häpeää ja nyt hän vain oikeuttaa suhteessa roikkumisen lapsilla.

      Ja jos kolmekymppisen vanhemmat ovat yhä yhdessä, lienee aika selvää etteivät he ole enää yhdessä “vain lasten takia” — varsinkin jos lapset ovat tehneet selväksi, että haluavat vanhempien eroavan — vaan taustalla on jokin syvempi riippuvuussuhde.

      Esimerkiksi riippuvainen persoonallisuus: https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/Tietopankki/Diagnoosi-tietohaku/F60-69/F60/Pages/F607.aspx

      Ehkä ydinpointtini on se, että ihmiseläin on pohjimmiltaan niin omaa etuaan ajatteleva, että silloinkin kun hän perustelee valintojaan muiden ihmisten edulla, pohjimmiltaan hän ajattelee vain omaa etuaan.

      Mitä vähemmän kaunistelee itselleen omia ja muiden motiiveja, sitä helpompaa on tehdä päätöksiä ja kantaa niistä vastuu.

      • Hei!

        Minua kans mietitytti tämä kirjoitus. Toisaalta se sai aikaan sen että olen kanssasi täysin samaa mieltä, kun taas toisaalta olen täysin erimieltä! Missä kohtaa sinun mielestäsi “saisi” erota (mikäli ei lasketa mukaan päihdeongelmaa tai väkivaltaisuutta). Tai siis miksi se on hyväksyttyä että erotaan jos EI ole lapsia, mutta mikäli on lapsia niin ei saisi erota? Tai se että miksi silloin ei saisi erota kun lapset on pieniä, milloin he ovat siis tarpeeksi isoja, jotta saisi erota? Olen vasta lyhyen ajan seuraillut sinun kirjoituksiasi ja olen kyllä saanut niistä paljon apua ja aijon jatkossakin seurata sinun kirjoituksiasi, jotta oppisin vanhoista tavoistani pois.

        Tuohon vanhempien riitelyyn, niin olen Niinan kanssa samaa mieltä. Itsekin toivoin pienenä että vanhempani eroisivat ja periaatteessa toivon edelleen (olen 21v). Ahdistun kotona sillä he vain riitelevät, en ole nähnyt minkäänlaista parisuhdetta moneen vuoteen. En minkäänlaista läheisyyttä tai sitä että he edes yrittäisivät keskustella mistään asioista. He nukkuvat eri sängyissä sillä toinen kuorsaa. Kyllä toivoisin että he eroaisivat sillä vaikuttaa siltä ettei heitä edes kiinnosta korjata suhdettaan, vaan he nyt ovat yhdessä koska ovat koko pienen ikänsä olleet sekä he pärjäävät rahallisesti paremmin koska eivät eroa, heillä on yhteinen tontti jossa kummatkin haluavat asua.

        Uskon heidän parisuhteen vaikuttavan myös omiin parisuhteisiini, olen tottunut siihen että parisuhteissa kuuluu riidellä ja tottunut siihen että se on iha ok vaikka läheisyys puuttuisi, siihen että toiseen kuuluu ärsyyntyä jokaisessa pienessäkin asiassa ja että jokainen asia minkä hän tekee on väärin, tai väärällä tavalla tehty ja josta kuuluu valittaa tai pyöritellä silmiänsä…

        Mutta olen ainakin itse avannut silmäni ja todennut että en halua tuollaista parisuhdetta jossa ollaan vaan yhdessä velvollisuudesta ja siitä että nyt vain kuuluu olla yhdessä. Haluan tehdä töitä parisuhteeni eteen jotta se olisi helppo ja vaivatonta, ja tämä tekstikin sai silmäni aukeamaan taas eri tavalla!

  8. Kyllä eroa täytyy punnita tarkkaan, mutta missään nimessä ei pidä palata suhteeseen jossa on toisella päihdeongelma tai toinen on väkivaltainen. Tällaisen ihmisen kanssa elävä lapsi tulee oireilemaan myöhemmällä iällä hyvin voimakkaasti koska kiintymyssuhde vanhempaan on vääristynyt. Päihdeongelma tai addiktio ei lopu siihen kun nautintoaineen käyttö loppuu. Addiktio on koko ihmistä hallitseva sairaus, joka vaikuttaa ihmisen jokaiseen päätökseen ja sen kontrolliin saanti vie vuosia.

    Lisäksi terve parisuhde korostaa toisen hyviä puolia. Jos suhteessa on henkistä väkivaltaa, alistamista ja mustasukkaisuutta, ei tällaisen ihmisen kanssa pidä olla suhteessa. Se vie oman mielenterveyden ja elämän ilon.

    Lapsi tarvii turvallisen ympäristön eikä heitä pidä altistaa elämään arkea päihteiden tai pelon keskellä. Puhut päihdeongelmasta kuin se vain paranisi tai katoaisi. Teet siitä sen virtahevon olohuoneessa. Tällainen ihminen selittelee, valehtelee, on ristiriitainen ja häneen ei voi luottaa.

    Itse sanon, että luottamus on koko parisuhteen perusta. Jos sitä ei ole, niin turha rakentaa taloa. Lapset eivät ole syy pysyä suhteessa jossa on paha olla. Jos löydät sen ihmisen jonka kanssa tahdot selvittää asiat eikä suhteessa ole uhkia niin silloin niitä asioita kannattaa selvittää. Mutta päihteet ja väkivalta ei ole syitä joita kannattaa alkaa selvittämään.

    Itse olen aina asunut vuoroin isällä, vuoroin äidillä, joskus lastenkodissa ja lopulta siskon luona. Ei se äiti ja isä ole yhtä kuin perhe ja ydinperhe ei takaa onnellista lapsuutta. Nähty on kaikki. Yksinhuoltajuus voi tuntua raskaalta, mutta mielummin näin kuin suhteessa missä ei ole mitään. Elämme itseämme varten, emme lapsia. Lapset kasvaa ja lähtee omilleen. Me itse pysymme aina elämässämme.

    Nyt etsin sellaista miestä, jonka kanssa voisin perustaa liiton. Jossa on ne ominaisuudet kohdillaan, että tahdon selvittää asiat ja jatkaa matkaa. Ei se ihminen joka siinä on, välttämättä ole se jonka kanssa kannattaa elämä jakaa. Jos tuntuu pahalta niin kyllä se kertoo jostain muusta kuin tahdosta. Ei kenenkään kanssa pidä olla velvollisuudesta. Jos toinen vituttaa joka ilta ja aamu niin kiertoon vaan. Kyllä ne lapset näkee ettei kaikki ole hyvin ja oppivat väärän parisuhdemallin.

    Sulla on paljon ajatuksia, mutta lähteet ja perustelut puuttuu täysin. Tämä on sinun mielipide ilman faktoja.

    • Olen kanssasi samaa mieltä siitä ettei pelossa ole järkevää elää — eikä riidan, päihteiden tai väkivallan keskellä.

      Mutta niin moni näyttää olevan uskossa, ettei riitelyä voi lopettaa vaan että joillain ihmisillä on ikään kuin biologinen pakko tapella keskenään.

      Olen kanssasi eri mieltä ainakin päihteiden käytön lopettamisesta.

      Tunnen henkilökohtaisesti useamman tapauksen, jossa vanhempi (näissä tapauksissa isä) on onnistunut pysymään vuosia ja vuosikymmeniä raittiina AA/NA:n avulla, jatkanut suhdetta ja kasvattanut fiksuja nuoria aikuisia joilla on läheiset ja lämpimät välit myös isäänsä. Yhden tuntemani tapauksen lapset ovat vielä alle teini-ikäisiä, mutta minulla on syyni uskoa, että myös heillä muutos on pysyvä, koska isän sisäisessä maailmassa tapahtunut muutos on niin radikaali.

      Ymmärrän että sinulla on omien kokemuksiesi perusteella usko siitä, ettei ihmisten ajattelu ja toiminta voi muuttua pysyvästi ja radikaalisti — ainakaan jos he ovat päihderiippuvaisia tai väkivaltaisia.

      Minulla on omien kokemusteni ja koulutukseni perusteella vahva usko siitä, että ihmisten ajattelu ja toiminta voi muuttua pysyvästi ja radikaalisti. Harvemmin se tapahtuu “ihan itsestään” (vaikka joskus niinkin käy), mutta useasti jotenkin tuettuna.

      Se mitä me uskomme maailmasta määrittää myös sen, mitä me siitä näemme.

      Lähteitä löytyy myös pyydettäessä ja aika usein linkitän niihin jutuissani. Tässä on (päivittämätön) lista kirjoista, jotka ovat vaikuttaneet ajatteluuni viime vuosina: https://www.evernote.com/shard/s7/sh/5dcf62f9-ccdf-4c42-b25a-a229a745bf0e/b0b0c6d6e3a261507798e93745a36542

      • Itse päihdealan työntekijänä tiedän että sairauden aktiivivaiheessa mikään ei auta. Ei se että perhe lähtee ole ongelmakäyttäjälle syy lopettaa. Rakkaus riippuvuuteen menee kaiken yli ja suhteen väkinäinen ylläpito vain ruokkii riippuvuutta. Ei tule sitä pohjakokemusta, joka voi olla kimmokkeena omalle päätökselle raitistua.

        • Kyllä, olen myös siinä käsityksessä, että päätös lopettamisesta pitää tulla henkilöstä itsestään käsin. Toki esim. ns. interventioilla voidaan joskus saada ihminen tajuamaan miten pohjalla hän on.

          Ja ei, en usko että kannattaa jäädä suhteeseen — tai lähteä siitä — vain koska laskee sen varaan että toinen muuttuu — siis koski muutostoive mitä tahansa.

          Jos tyynellä, vakaalla ja kirkkaalla mielellä näkee ettei halua enää jakaa arkeaan lähimmäisen kanssa, jonka toiminta vaikeuttaa elämää, uhkaa muiden hyvinvointia tai ei muuten miellytä, silloin sisäistä viisautta kannattaa kuunnella ja lähteä.

          Mutta joskus sisäinen viisaus voi kertoa että kannattaa ottaa ensialkuun vain fyysistä etäisyyttä ja sitten miettiä mitä oikeasti haluaa tehdä.

          Väitän että jotkut lykkäävät eropäätöstä vaikeassa väkivalta/päihdetilanteessa siksi, että pitävät henkilön monista hyvistä puolista (esim. kuivien kausien aikana) ja haluvat uskoa että väkivalta/päihdeongelma voi kadota itsestään.

          Tällaisessa tilanteessa lähipiirin ajatukset siitä miten “sinun pitää jättää se väkivaltainen/juoppo paskiainen kokonaan” voivat nostaa kynnystä tehdä asialle mitään.

          Ihmiseläin ei ole koskaan täysin rationaalinen ja mitä ahdistuneempi hän on, sitä vähemmän rationaalinen hän on.

          Tällaisessa tilanteessa jossa kumppanista ajattelee yhä monia keskenään ristiriitaisia ajatuksia, ajatus siitä, että on muitakin ratkaisuja kuin jäädä paskaan suhteeseen tai ottaa elinikäisen eron, voi auttaa ottamaan ensimmäiset askeleet poispäin jatkuvasta riitelystä, väkivallasta tai päihdehelvetistä.

          Usein kun saa fyysistä etäisyyttä mihin tahansa ongelmatilanteeseen, sen alkaa nähdä uudessa valossa.

          Ja kyllä, uskon että on myös tapauksia, joissa totaaliero ei ole kokonaisuuden kannalta paras vaihtoehto. Siksi minusta on väärin väittää automaattivastauksena kaikille ihmisille, jotka ovat väkivaltaisessa suhteessa tai päihdeongelmaisen kumppanin kanssa, ettei suhteella ole mitään toivoa ja että heidän pitää lähteä lopullisesti pois suhteesta niin pian kuin mahdollista.

          Väitän että pitkällä tähtäimellä parempaan tulokseen päästään kun lähtijää kannustetaan kuuntelemaan tyynellä mielellä ollessaan sisäistä viisauttaan ja seuraamaan sitä, vaikka se ei kehoittaisikaan dumppaamaan ongelmapuolisoa niille sijoilleen vaan esimerkiksi vaatimaan häntä lähtemään hoitoon tai muuttamaan erilleen siksi aikaa kun hän käsittelee ongelmaansa ilman että esimerkiksi laitetaan avioeropapereita vireille.

          • Mie luin, mietin hartaasti, totesin olevani monesta samaa mieltä, mutta varsinkin kommenttien päihdeongelmien käsitteleminen menee yli miun hilseen. Mie koitin puhua, olla puhumatta, sanoa nätisti ja vähemmän nätisti. Lopulta näin järkevimmäksi ottaa fyysistä väliä lasten isään joka koki henkilökohtaisena loukkauksena ja hyökkäyksenä kysymyksen, että mikä syy saisi hänet harkitsemaan alkoholin käytön lopettamista. Perhe ei ollut sillä listalla jonka hän n. viikon kuluttua kysymisestä kertoi. Alkuun sovimme päättävämme lopullisesti parin kuukauden päästä, mutta viikkoa ennen muuttoa hän halusi hakea eroa heti, siitä viikon päästä tehdä sossussa paperit lapsista, kiristää avioehtoa entisestään, pienemmässä mittakaavassa tuttu kostokuvionkierre on alkanut. Mie jopa kaiken tämän jälkeen
            mietin miten voisimme jatkaa yhdessä. Kunnes päätin, että ei minun tarvi, en jaksa, kaikesta huolimatta, en halua antaa lapsilleni sellaista perheenmallia. Tästä seurauksena miulla on katkennut välit osaan omaa perhettäni (jonka kautta linkin “sain”). Se mitä vuodatuksellani halusin kertoa, että kukaan ei koskaan tiedä kaikkea toisen suhteesta ja ratkaisujen syistä, joten kenelläkään ei pitäisi oikeutta tuomita toista ratkaisujen vuoksi. Enkä mie ainakaan halua pohjamutia myöten ruotia kaikkea kuin salassapitovelvollisen henkilön kanssa!

          • Niin, ehkäpä näissä kommenteissa menee sekaisin se, että minä puhun yleisellä tasolla ja ehkä välillä vähän liikaakin kärjistäen jotta pointti tulee selväksi ja sitten monet puhuvat omasta henkilökohtaisesta tapauksestaan, johon yleisohje ei päde.

            En todellakaan tuomitse kenenkään yksittäisen ihmisen päätöstä — yleensä edes silloin kun tunnen taustat. Jokainen meistä toimii joka hetki sen hetken ymmärryksellään.

            Siksikin tämä kirjoitus on nimenomaan suunnattu ihmisille, jotka vasta suunnittelevat eroa tai joilla on juuri nyt ero vireillä, jotta he ehkä saisivat tästä uusia ajatuksia, jotka voivat auttaa heitä tekemään parempia päätöksiä kuin mitä he tekisivät ilman näitä ajatuksia.

            Heitä varten olen laittanut jutun loppuun linkkejä videoihin ja äänitteisiin, joiden avulla toivon heidän saavan lisää tukea joko parisuhteensa parantamiseen tai sitten itsenäisen ja sisäisestä viisaudesta kumpuavan eropäätöksen tekemiseen.

            Olen vilpittömän pahoillani siitä, että lastesi isä valitsi viinan ja vihan perheen sijaan. Olen pahoillani siitä, että eronne ei ole ollut helppo.

            Olen myös pahoillani siitä, että joku joka ei ilmeisesti tunne hyvin sisäistä maailmaasi, on varmasti hyvää tarkoittaen jakanut sinulle tämän kirjoituksen. Minä en kirjoittanut tätä kirjoitusta sinulle, koska olet ilmeisesti eroprosessissa ainakin henkisesti jo pisteessä, josta et halua enää palata takaisin.

            Ymmärrän päätöksesi ja toivon että tilanne rauhoittuu pian niin, että pääsette entisen puolisonne kanssa jatkamaan lastenne kasvattamista hyvässä yhteisymmärryksessä vaikkette enää olekaan yhdessä.

            Jostain syystä mieleeni tuli tämä menneestä irti päästämistä käsittelevä video, vaikka en näe tekstissäsi mitään mikä puhuisi kaunasta tai katkeruudesta. Luotan tässä kohtaa sisäiseen viisauteeni ja jaan sen kanssasi: https://vimeo.com/78197187 — salasana: anteeksianto

            Oikein paljon voimia ja onnea matkaan!

  9. Vielä palatakseni edelliseen kirjoitukseen. Ymmärsin, ettei kirjoitus ollut suoraan minulle, mutta tällä hetkellä kaikki on vielä kesken erossa yhdistettynä siihen, että eräs läheinen ihminen “kohdisti kirjoituksen minulle” sai miut reagoimaan ja kirjoittamaan. Vähän turhankin tunnekuohun vallassa.
    En ole katkera, koska olen oppinut elämässä sen, että katkeruus ei auta vaan ontehtävä päätöksiä jotka ei ole kaikille mieluisia ja he sen näyttävätkin.
    Katsoin jakamastasi videosta pätkän, jatkan kohta sen loppuun. Oikeassa sisäinen viisautesi oli. Mie olen tuon tarpeessa juuri nyt. 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *