Kun heitin melkein Renée Zellwegerin pihalle

“Kat, tule heti tänne. Sinun pitää tulla kertomaan näille tyypeille että niiden pitää lähteä,” pomoni, viisikymppinen miljoonaperijätär, supatti linjan toisessa päässä. Katsoin kelloa. Se oli yli puolenyön.

Asuin Los Angelesissa eikä tämä ollut edes oudoin puhelu, jonka olin saanut pomoltani ensimmäisen kuukauden aikana, jonka olin työskennellyt hänen yksityissihteerinään.

Olin juuri ajanut kaupungin halki kotiin ekologista aatetta ja musiikkia yhdistävistä juhlista, joissa olin ollut pomoni kanssa.

Ekologisuus oli näkynyt lähinnä omahyväisenä ilmeenä Toyota Priuksillaan paikalle saapuneiden D-listan julkkisten, lipevien managerien ja näitä mielistelevien wannabe-tähtien naamalla, kun he napostelivat raakaravinto-cocktailpalojaan ja puhuivat siitä miten “kasvihuoneilmiö on, niinku, tosi kauhee juttu”.

Musiikki oli ollut indierokkia ties minkä alkuperäiskansan perinnesoittimilla höystettynä. Minuun se ei uponnut, mutta minut paikalle vaatinut pomoni oli ollut onnessaan. Hurmiotilaa saattoivat siivittää saunavihdalta tuoksuvat terveystupakat, joihin hänellä oli lääkärin kirjoittama resepti. 

Ilmeisesti musiikin ja marisätkien magiikka oli lakannut toimimasta.

“Etkö sä voi sanoa niille, että haluat mennä nukkumaan?”

“Mä yritin, mutta ne ei usko mua. Ne vaativat että mä maksan niille taksin,” pomoni valitti ja kertoi sitten kuin suuren paljastuksen: “JA mä en usko että se nainen on Renée Zellweger.”

Renée Zellweger? Olin vielä vaatteet päällä. Pomon luo Beverly Hillsiin ajaisi Hollywoodista tähän aikaan yöstä alle kymmenessä minuutissa. Vaikka joutuisin kinaamaan vieraiden kanssa vartin, olisin alle puolessa tunnissa takaisin.

“Hyvä on, minä tulen.”

Sunset stripillä pyöri porukkaa baarista toiseen. Valomerkki tulisi vajaan tunnin kuluttua. Kohta kaikki olisivat kotona tai jonkun toisen kotona jatkoilla. Madonnan sanoin Los Angeles oli todellakin kaupunki ihmisille, jotka nukkuvat.

Pomoni esitti yllättynyttä kun astelin hänen miljoonatalonsa avaraan aulaan.

“Kat, mitä sinä täällä?”

Hillitsin haluni pyöritellä silmiäni ja suuntasin huomioni vaivalloisiin vieraisiin. Heitä oli kaksi. 

Toinen oli kääpiöpystykorvansa leijonan näköiseksi trimmannut tyyppi, jonka bravuurinumero oli kiepauttaa “lentävä leijonansa” remmin avulla ilman halki istumaan kädelleen.  Kun kysyin häneltä mitä muuta koira osasi, hän ei ymmärtänyt kysymystäni. Miten niin mitä muuta?

Toinen oli hiirulaisen oloinen nainen, jonka kanssa olin jutellut itsekin jossain välissä iltaa. Hän oli sitä ihmistyyppiä, joka ei jää kovinkaan vahvasti mieleen. 

Tarkemmin katsottuna hän saattoi hieman muistuttaa Renée Zellwegeriä ja ennen kaikkea kuulosti aika lailla tältä. Mutta minulle oli päivänselvää, ettei hän ollut Renée Zellweger.

Vedin pomon sivummalle.

“Luulitko sä oikeasti että toi on Renée?” kysyin nauruani pidätellen.

“En kai mä muuten olisi sitä tänne kutsunut!”

“Haluatko sä näistä eroon vai et?”

“Ehdottomasti!” pomo sanoi ja häipyi jonkin epämääräisen tekosyyn varjolla makuuhuoneeseensa talon toiseen päähän.

“Okei tyypit, nyt on aika lähteä kotiin”, ilmoitin kaksikolle. 

Nämä olivat hämmästyneitä. 

“Mutta pomosi haluaa meidät tänne.”

Päätin että valehtelu sai tältä illalta riittää. Pomoni tuntien hän ei haluaisi enää koskaan nähdä kumpaakaan näistä ihmisistä. 

Koiratemppu oli nähty tarpeeksi moneen kertaan ja koiranomistaja näytti olevan kiinnostuneempi pomoni viinakaapista kuin viehätysvoimasta. “Renée” oli osoittautunut pomoni tarpeisiin turhaksi tavikseksi.

Niinpä kerroin heille missä mentiin: pomoni oli muuttanut mieltään ja soittanut minut heittämään heidät ulos, koska… no, sillä tavalla hänen kaltaisensa ihmiset toimivat.

Totuus teki kipeää — varsinkin kun kummallakaan ei kuulemma ollut rahaa taksiin. Kun en taipunut heidän voivottelunsa edessä eikä pomoni palannut takaisin makuuhuoneestaan, “Renée” muisti yhtäkkiä että hänen luottokortillaan oli sittenkin vielä luottovaraa.

Katsoessani taksin takavaloja kun se ajoi alas Hollywood Hillseiltä minua nauratti edelleen, että pomoni oli koko illan kuvitellut juttelevansa Renée Zellwegerin kanssa. 

Olinkin ihmetellyt miksi hän oli ollut niin valtavan kiinnostunut naisen turinoista, kun yleensä hän oli se joka oli äänessä.

Kuinka usein olin itse syyllistynyt kritiikittömästi fanittamaan jonkun juttuja siksi, että oletin hänen olevan “joku tärkeä” — vaikka samat jutut “taviksen” kertomina olisivat kuulostaneet minusta typeriltä tai turhanpäiväisiltä?

Entä kuinka usein olin torjunut toisen vain siksi, ettei hän ollut sellainen, kuin olin omissa mielikuvissani kuvitellut hänen olevan — ja menettänyt mahdollisuuden tutustua häneen sellaisena kuin hän oikeasti oli?

Kuukautta myöhemmin irtisanouduin pomoni palveluksesta. Koko pestini hänen yksityissihteerinään kesti vain kaksi kuukautta, mutta tämä ilta ei mennyt edes 20 hulluimman hetken joukkoon. Siitä huolimatta muistelen näitä aikoja ja pomoani erityisellä lämmöllä ja rakkaudella. Hän jos kuka oli ihminen, joka ei lakannut yllättämästä minua.

Koska viimeksi sinä annoit läheisesi yllättää itsesi?

Entä et fanittanutkaan kritiikittömästi jonkun suositun tyypin juttuja?


Katso Päivän teoria -videoni livenä klo 8:30 arkiaamuisin tai jälkilähetyksenä milloin vain Kutri.net:in Facebook-sivuilla: fb.com/kutrinet
About the Author

Katri Manninen

Katri Manninen on transformatiivinen valmentaja ja kirjailija-käsikirjoittaja, joka haluaa auttaa sinua vapautumaan stressistä ja turhasta pelosta, jotta voisit seurata sisäistä viisauttasi, toteuttaa itseäsi ja nauttia enemmän elämästä.
Seuraa Katria Twitterissä, Facebookissa , Instagramissa, Snapchatissa, Periscopessa, YouTubessa ja Google+:ssa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *