Kiitos siitä, että lapseni valvottavat

“Älä pilaa sitä mitä sinulla on haluamalla sitä mitä sinulta puuttuu; muista että se mitä sinulla on nyt oli joskus niiden asioiden joukossa, joita vain toivoit.”

Epikuros

Eilen Yhdysvalloissa vietettiin kiitospäivää. Tänään aamulla mietin mistä olisin kiitollinen.

Takana on viikko järjettömän rikkonaisia öitä kun kuopus nukkuu levottomasti opittuaan juuri konttaamaan ja juuri kyselykauteen päässyt esikoinen puhuu unissaan (ja välillä valveillakin).

Esimerkiksi viime yönä klo 3:30 jouduin hakemaan esikoisen keittiöstä ja käymään hänen kanssaan seuraavan keskustelun:

Äiti: Olli, nyt takaisin sänkyyn.

Olli: Miksi?

Äiti: Koska on yö ja pitää nukkua.

Olli: Miksi?

Äiti: Että jaksaa aamulla leikkiä.

Olli: Miksi?

Äiti: [vetää syvään henkeä, muistaa että tuntee vain ajattelunsa] Äiti on nyt tosi tosi väsynyt ja äiti haluaa nukkua. Nyt äkkiä sänkyyn.

Olli: Miksi?

Tuo Epikuroksen sitaatti sopii tähän tilanteeseen kuin nenä päähän.

Kyllä, juuri nyt elämäni on ainakin unimittarilla mitattuna haastavampaa kuin koko elämäni aikana. Kyllä, välillä tulee todella kova ikävä lapsettomia aikoja, jolloin sain nukkua milloin huvitti ja miten paljon tahansa huvitti.

Mutta noina aikoina haaveilin usein lapsista. Synkkinä hetkinä pelkäsin, että äitiys jää minulta kokematta.

Ei jäänyt. Vaikka nyt on kuinka rankkaa, niin mitä sitten? Tämä on vain suhteellisen lyhyt vaihe elämässäni.

Kamalimpienkin öiden jälkeen minulla on päivällä hetkiä, jolloin olen energinen ja skarppi. Vaikka olisin kuinka väsynyt, voin kokea mielenrauhaa.

Mitä sitten jos öisin valvotaan? Päivällä iloitaan lasten uusista taidoista ja ajatuksista. Seuraava aamu kun herään nukuttuani edes yhden kolmen tunnin pätkän tuntuu taivaalliselta.

Onko sinun elämässäsi jotain sellaista, joka tuntuu juuri nyt rasitteelta, vaikka aikanaan unelmoit siitä?

Voitko antaa itsesi olla kiitollinen siitä, että sait mitä halusit?


Katso Päivän teoria -videoni livenä klo 8:30 arkiaamuisin tai jälkilähetyksenä milloin vain Kutri.net:in Facebook-sivuilla: fb.com/kutrinet
About the Author

Katri Manninen

Katri Manninen on transformatiivinen valmentaja ja kirjailija-käsikirjoittaja, joka haluaa auttaa sinua vapautumaan stressistä ja turhasta pelosta, jotta voisit seurata sisäistä viisauttasi, toteuttaa itseäsi ja nauttia enemmän elämästä.
Seuraa Katria Twitterissä, Facebookissa , Instagramissa, Snapchatissa, Periscopessa, YouTubessa ja Google+:ssa.

3 Comments

  1. Turhautuminen valintoihin kumpuaa varmaan osittain myös siitä, että valitessaan jotakin ihminen ei joko tule ajatelleeksi kaikkea valinnan mukana tulevia asioita loppuun asti tai sitten ei osaa (vrt.lapseton ei pysty realistisesti kuvittelemaan pienen lapsen sitovuutta). Huomasin tämän saman asian perhepiirissä kun läheinen vaihtoi työpaikkaa. Hän mietti ennakkoon, kuinka uudessa duunissa olisi niin ja niin paljon pienempi palkka, huonommat edut jne. Mutta itse työ olisi niin paljon mielekkäämpää, mikä lopulta painoi hänen vaakakupissaan enemmän. Silti toisinaan saan kuulla siitä, miten on rahat tiukilla, ei varaa enää sellaisiin asioihin kuin ennen tai mahdollisuuksia entisen työn tuomiin etuihin (“kyllä silloin oli asiat hyvin”). Kun kysyn, kaduttaako, tai vaihtaisitko vanhaan työhön, on vastaus aina suoralta kädeltä ei. Eli ajattelen hänen tavallaan prosessoivan nyt niitä valintansa lopullisia seurauksia, jotka hän jollain tasolla aikanaan tajusi mutta ei ehkä kuitenkaan ymmärtänyt.

  2. Omat tyttäreni ovat nyt teini-ikäisiä. Keskusteltiin vanhemman tyttären kanssa piiiiiiiitkä keskustelu, joskin ihan hyvässä hengessä, siitä että mitä ihan todella voisi tehdä niin ettei minusta tule mummia ja hänestä 16-vuotiasta äitiä.
    Tyttärestä tuli ‘iso’ ihan salaa. Yhtäkkiä pöydässä istuu nuori nainen sydänsuruineen ja haaveineen ja joskus tuntuu ihan mielettömän raastavalle se luopuminen, se, että oma lapsi alkaakin elää -yllätysyllätys- omaa elämäänsä, ja tulee tietoiseksi kaikesta tästä maailman kohinasta. Kaikki itkut ei enää tyrehdykkään kipeään kohtaan puhaltamalla. Kaikelle en vaan enää voi mitään. Olen monta kertaa muistellut raskaana oloa, miten suojassa ja turvassa tuo sama tyttö olikaan, siinä lähellä, sydänalassa.

    Muistan mainiosti senkin, kun lapset olivat pieniä, samanlaisella ikäerolla kuin Katrin lapset. Eihän siitä ole aikaa kuin hetki.
    Jos niihin vuosiin kuuluikin se ihan megalomaaninen väsymys, niin tähän hetkeen taas liittyy samankokoinen huoli. Tällä hetkellä mieluusti vaihtaisin saappat Katrin kanssa. Tuntuu, että nyt olisi niin paljon helpompaa silmät ristissä kuskata ipanoita takaisin sänkyyn ja hoippua väsyneenä ympäriinsä, kun ne lapset kuitenkin olisi siinä lähellä.

    Missään tapauksessa en halua tällä väheksyä niitä tuhansien väsyneiden äitien tunteita, olenhan itsekin ollut siinä tilanteessa.
    On vaan jotenkin huikeaa huomata se muutos itsessä ja ajan kulku.
    Huolesta huolimatta voin antaa lapsilleni elämän evästä samaan tapaan kuin mitä Katri antaa minulle.
    Ja todella, kiitos siitä, että tunnen tätä suunnatonta huolta. 🙂

  3. Osittain aiheen vierestä: mun patenttivastaukset niissä tilanteissa, kun ns. normaalit selitykset ei tehoa
    1. Koska on sellainen sääntö
    2. Koska ihmiset on sopineet niin.

    Sit jos menee jankkaamiseksi, sanon vaan että nyt mä olen jo vastannut, sä tiedät jo miksi. Ja lopetan vastausten keksimisen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *