Jätätkö elämäsi elämättä?

Kuvittele että on 80-vuotissyntymäpäiväsi. Missä juhlit sitä ja kenen kanssa?

Kun katsot elämääsi mitä ajattelet siitä?

Mistä olet ylpeä, iloinen ja onnellinen? Mitä kadut? Mitä toivot että olisit tehnyt enemmän? Mitä olisit halunnut uskaltaa?

Juttelin äskettäin yhden yli 80-vuotiaan henkilön kanssa hänen elämästään ja siitä mitä hän oli katunut. Pian sen jälkeen kuuntelin podcastin eli nettiradioäänitteen, jossa Mitch Joel haastatteli kirjailija Todd Henryä tämän uudesta kirjasta ”Die empty – Unleash Your Best Work Every Day” (kuole tyhjänä).

Kirja kysyy toteutatko itseäsi nyt niin täysillä, että kun kuoleman hetki koittaa, sinua ei kaduta ettet antanut itsestäsi enemmän maailmalle.

Yksi Toddin kommenteista pysäytti minut miettimään omaa elämääni:

Ihmiset, jotka ovat jämähtäneet turruttavaan mutta turvalliselta tuntuvaan elämään eivät edes uskalla kysyä itseltään oikeasti kysymyksiä, jotka herättäisivät heidät henkiin, koska pelkäävät omia vastauksiaan.

Mieleeni juolahti kaksi ajanjaksoa elämästäni, jolloin olin itse juuri tuollaisessa tilanteessa.

Ensimmäinen oli 1990-luvulla, kun parikymppisenä yritin viiden vuoden ajan muuttua ”kunnon kansalaiseksi” — hiljaiseksi, nöyräksi, säästäväiseksi ja siistiksi sihteeriksi, joka pyytää anteeksi jokaista yskäisyä.

Kuoleman kohtaaminen thaimaalaisessa jorpakossa sai minut lopulta kysymään onko tämä oikeasti sellaista elämää, jota haluan elää. Vastaus oli vahva “EI!!!”

Hain opiskelemaan käsikirjoittajaksi ja vähitellen lopetin nöyrän pikku sihteerikön esittämisen sillä seurauksella, että tuolloinen puolisoni oli varma että boheemi äitini oli ”pilannut minut”. Juu niin oli, jo kohdussa, hahhah!

Sen jälkeen elin seuraavat 7 vuotta melko lailla täyttä elämää itseäni toteuttaen, kunnes vuoden 2005 lopussa koin loppuunpalamisen. Oikeasti nukuin ja söin liian vähän, join liikaa energiajuomia ja ennen kaikkea aloin uskoa väsyneenä ylikierroksilla käydessäni ajattelemiani hulluja ajatuksia.

Kokemus säikäytti minut niin, että seuraavat kaksi vuotta  varoin liikaa innostumista ja itseni väsyttämistä. (Kerron siitä tällä äänitteellä.)

Maaliskuisena aamuna 2008 asuin Los Angelesissa ja olin lähdössä töihin. Työskentelin sihteerinä mainoskuvaajia välittävässä agenttifirmassa, koska ajattelin etten enää koskaan jaksaisi kirjoittaa.

Sähläsin tapani mukaan lähtiessäni niin, että myöhästyin bussista. Marssiessani takaisin kotiin hakemaan autoa tunsin kuinka raivo sisälläni kasvoi kasvamistaan. Sillä hetkellä en tiennyt että hormonitasapainoni oli juuri heilahtanut PMS:n myötä — ajattelin vain mitä paskaa oli että minä, epäorganisoitunut, hajamielinen ja kirjoittamista rakastava ammattikirjoittaja olin töissä sihteerinä.

Kotiin päästyäni paiskasin avaimet lattiaan ja kiljuin ajatukseni ääneen. Kun olin saanut sanottavani sanottua, rauhotuin välittömästi. Totesin silloiselle puolisolleni kylmän rauhallisesti, että irtisanoutuisin työpaikastani ja alkaisin taas kirjoittaa.

Jatkoin työpaikassa irtisanoutumisajan loppuun asti, palasin Suomeen ja aloin taas käsikirjoittajaksi.

Siitä eteenpäin olen kuunnellut jatkuvasti itseäni sen suhteen, mitä haluan juuri nyt luoda tähän maailmaan.

Olen Suomeen paluuni jälkeen kirjoittanut kolme elokuvaa, yhden kirjan ja yhden televisiosarjan. Tehnyt kaksi pientä poikaa. Opiskellut henkiseksi valmentajaksi, käynyt satoja valaisevia ja vapauttavia keskusteluja ihmisten kanssa. Luonut jäsenyyssivustolleni Kutri.net:in VIP-puolelle 10 nettikurssia, yli 100 videota, kymmeniä äänitteitä ja satoja sivuja tekstiä.

Jos kuolen viiden minuutin päästä, koen viimeisen viiden vuoden aikana antaneeni maailmalle kaiken sen, mitä olen tässä ajassa ehtinyt tekemään.

Oivallettuani vajaat kaksi vuotta sitten miten ajatteluni luo kokemukseni tässä hetkessä, elämä on tuntunut erittäin kevyeltä, helpolta, hauskalta ja innostavalta silloinkin, kun olosuhteet ovat olleet hyvinkin haastavat.

Eilen vertasin mielessäni sitä, miltä elämä tuntuu nyt verrattuna siihen miltä se tuntui silloin kun en uskaltanut  toteuttaa itseäni vapaasti.

Tuntuu hassulta, että olen ajatellut tosissani, että himmailu, odottelu ja oman innostuksen jatkuva jarruttaminen olisi parempi vaihtoehto kuin se, että antaa itsensä olla vapaasti oma itsensä ja antaa oman luovuutensa, ilonsa ja intonsa virrata.

Mietin Toddin kommentin kuultuani sitä, miten voisin auttaa muita havahtumaan turruttavasta turvallisuudesta.

Mikä olisi se kysymys, tarina tai ajatus, jolla saisin sinut pysähtymään ja oikeasti miettimään mitä sinä haluat luoda tähän maailmaan?

Mitä sinä haluat tehdä tällä ainutkertaisella ja ihmeellisellä elämälläsi?

Mihin sinä haluat käyttää aikasi tällä planeetalla?

Itsensä vapauttaminen ja toteuttaminen ei ole vaarallista. Itsensä väkisin tunkeminen muottiin, johon et oikeasti mahdu on kuolettavaa.

Miten voin auttaa?

Haluatko tulla ihmettelemään kanssani kuka sinä oikeasti olet ja mitä sinä haluat elämälläsi tehdä? Varaa aika valaisevaan ja vapauttavaan (ja hauskaan) keskusteluun!

Haluatko nähdä miten niin on mahdollista kokea onnea, iloa ja hyvää oloa tässä ja nyt, vapautua omista peloista, seurata sydäntään ja toteuttaa itseään — ilman että muutat mitenkään ulkoisia olosuhteita? Liity kutri.net:in VIP-jäseneksi.

Mitä muuta? Kerro!


Katso Päivän teoria -videoni livenä klo 8:30 arkiaamuisin tai jälkilähetyksenä milloin vain Kutri.net:in Facebook-sivuilla: fb.com/kutrinet
About the Author

Katri Manninen

Katri Manninen on transformatiivinen valmentaja ja kirjailija-käsikirjoittaja, joka haluaa auttaa sinua vapautumaan stressistä ja turhasta pelosta, jotta voisit seurata sisäistä viisauttasi, toteuttaa itseäsi ja nauttia enemmän elämästä. Seuraa Katria Twitterissä, Facebookissa , Instagramissa, Snapchatissa, Periscopessa, YouTubessa ja Google+:ssa.

5 Comments

  1. Mutta kun ei auta vaikka miten miettisi ja pohtisi – mitään vastauksia ei tule. En ole koskaan tiennyt mitä oikeasti haluan. Tällä hetkellä olen töissä, joka turvaa hyvin talouteni, mutta saa tuntemaan, että elämä valuu ohi. Järkevä puoleni sanoo, että “tällaisessa maailman tilanteessa” pitäisi olla kiitollinen siitä, että edes on töitä. Ei kannata lähteä suinpäin opiskelemaan mitä sattuu. Enkä edes tietäisi mitä haluaisin opiskella tai haluanko edes opiskella. Mitä järkeä sitten on elämässä, jonka sisältönä on vain se turruttavan tylsä, mutta turvallinen työ? Lisäksi pukkaa päälle ikäkriisiä: 34-vuotiaalla pitäisi olla edes yksi vakava suhde takana tai perhettä, mutta kun ei ole yhtään mitään. ja vuodet vain kuluu ja se ahdistaa pahasti. Samalla mietin, että mikä oikeus mulla on olla onneton, jos esim. kehitysmaissa asiat on paljon huonommin. Juuri telkkarissa mainittiin jossain yhteydessä 11-vuotias pikkupoika, joka on perheensä pääelättäjä ja roudaa joka päivä 12-tuntia hiekkasäkkejä ylös hiekkamontun pohjalta. Mikä oikeus mulla on valittaa turruttavan turvallisesta elämästä jos ei se pikkupoikakaan voi kuin tyytyä osaansa? Mun ajatukset taitaa olla nyt pahasti solmussa 🙁

    • Oletko varma, että et etsi nyt jotain “elämää suurempaa”? Kun oikeasti, arki kolahtaa kaikilla niskaan ihan samalla tavalla välillä. Eli joku vaatimaton, pienikin asia joka tuntuu mukavalta ja hauskalta jutulta, on ihan okei kokeilla. Eikä niin, että sen pitäisi olla mikään tajunnan räjäyttävää tai järisyttävää, joka saa kanssaihmiset polvilleen ihailusta 😉

      Sori, että kärjistin, mutta itse tein aiemmin ongelman tästä missä ei edes ollut ongelmaa. Yritin kovasti etsiä itseäni ja sitä mikä on se “mun juttu” tajuamatta, että mun rima oli ihan hiton korkealla. Ja samalla missasin sen asian, että ei mun tarvitse etsiä itseäni, mulla on jo kaikki vastaukset, välillä vaan pitää kuunnella. Ja sitten kun jotain nousee (kuten sulla tuo opiskelu yhtenä vaihtoehtona), sitä selittelee tai keksii syitä miksi sitä ei voi edes kokeilla/selvittää teoreettisella tasolla, sen sijaan että malttaisi olla hiljaa ja edes antaa ajatukselle aikaa kypsyä. Kaikki ideat ei saa siipiä, mutta eihän se haittaa, sulla on ehtymätön lähde niihin 🙂

      Ja se mun juttu; koen löytäneeni sen (toistaiseksi, voihan sitä kyllästyäkin joskus). Se on monen mielestä “turhaa”, eivät ymmärrä miten jaksan tai pystyn keskittymään johonkin sellaiseen loputtomasti. Mutta minulle se on tärkeää, ilon ja inspiraation lähde, joten muulla ei ole väliä 🙂

  2. Et voi tietää ennen kuin olet kokeillut. Maailmassa on varmaan jotain asioita, joista olet kiinnostunut? Siis mikä tahansa aihe, joka saa sinut innostumaan? Tai vaikka hymyilemään? Tai höristämään korviasi? Kokeile sellaisiin juttuihin perehtymistä. Ei tarvitse jättää päivätyötä ja heittäytyä kokopäiväiseksi opiskelijaksi kerta heitolla. Voit vaikka aloittaa työväenopistosta, tai hakea nettikursseja, kirjallisuutta tai selvittää, onko aihetta mahdollista harrastaa jossain vapaa-ajan ryhmässä. Sitten kokeilet vähän aikaa, olisiko se kivaa. Jos ei ole, niin unohda se ja kokeile jotain muuta. Sitähän voi kokeilla vaikka kymmentä eri juttua, ei niistä mitään haittaakaan ole! Oppii uutta, ehkä tutustuu uusiin ihmisiin, tai saattaa saada jonkun muun tekemisen kautta oivalluksen, että haluaakin tehdä jotain toista juttua.

    En usko siihen, että kovinkaan moni meistä saa mitään valtavaa ahaa-elämystä sen suhteen, mitä elämässään haluaa tehdä. En ainakaan tunne ketään sellaista. Sen sijaan tunnen ihmisiä, jotka ovat esimerkiksi muuttaneet ulkomaille asenteella “kokeillaan pari kuukautta”. Tai aloittaneet uuden uran samalla periaatteella, eli pikkuisen vain kokeilleet ensin, olisiko se hauskaa (vrt. Katri).

  3. Ihan älyttömän hyvä linkki toi podcast, kiitos! Mä esimerkiksi oon ollut pettynyt ja väsynyt mielenkiintoiseen ja erilaiseen työhöni, koska rakastuin niihin ympäröiviin extra juttuihin joita tulee työn mukana, siis epäolennaisuuksiin enkä itse työhön (joka on tosiaan työtä ja aikatauluttamista ja jämäkkyyttä vaativaa). Ja sitten kun hohto hävisi niistä extrahommista niin motivaatio työhönkin laski ja kurinalaisuus ja järjestelmällisyys oli aika kadoksissa. Näitä kahta vaaditaan kuitenkin että työn oppisi niin hyvin että sitä voi tehdä ja sitä prosessia tulisi arvostaa, vaikka palkintoa ei välittömästi tulekkaan. Hyvä läppä mulle tuo: I hate writing but I hate not writing even more.

  4. Mulle taas tuppaa helposti käymään niin,että kiinnostun liikaa ja liian monesta,niistä sitten se seulominen on hankalaa,kun kaikessa on jotain!

    Ei tulis kyllä yhtään mitään,jos vielä töissäkin pitäisi käydä.Eläkkeellä se kaiken kivan tekeminen on helpompaa,etenkin mulle,kun en oikein jaksa tätä huusholliakaan hoidella asian vaatimalla vakavuudella.Huithapelin on helppo antaa itselleen lupa ja tehdä se tuntematta syyllisyyttä tekemättömästä!

    alice_wonderland,älä menetä toivoasi,kyllä sulle aivan taatusti vielä jutut sattuu kohdalle,usko siihen 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *