Mitä toiselle saa sanoa?

“Mitä ajattelet minusta ei ole minun asiani” -kirjoituksen kommenttiosastolla Vakilukija kysyi:

“Ilmeisesti en ole sisäistänyt tätä perusajatusta. Toisille ihmisille voi tehdä ja sanoa ihan mitä huvittaa, ja jos tuntuu heistä pahalta, se on heidän ongelmansa?”

Tämä on äärimmäisen hyvä kysymys, jota olen joutunut miettimään sen jälkeen kun minua syytettiin kiusaamisesta, koska olin jakanut eteenpäin erään parodiablogin kirjoituksia. Missä menee raja?

Onko OK sanoa asioita, joista toinen voi pahoittaa mielensä?

Veikkaan että jos menisin yllättäen kysymään kadulla käveleviltä ihmisiltä “Onko OK sanoa asioita, joista toinen  pahoittaa mielensä?”, heidän ensimmäinen reaktionsa olisi “ei saa”.

Mutta mitä jos joku pahoittaa mielensä kohteliaisuudeksi tarkoitusta lausunnosta, koska sattuu olemaan ns. alhaisessa mielentilassa?

Esimerkiksi olen itse joskus alhaisessa mielentilassa ottanut kohteliaisuudeksi tarkoitetun kommentin “kylläpäs sä olet laihtunut” loukkauksena.

Olen jopa pitänyt puolison rakkaudessa sanomaa vakuutusta “rakastan sinua” piruiluna, koska en kokenut olevani rakastettava.

Mielestäni tällaista tilannetta on mahdotonta täysin välttää, joten en stressaa sillä ymmärtääkö joku vilpittömän kommenttini huonona hetkenä väärin.

Mitä jos joku puhuu mielestäni ns. paskaa? Eli näen hänen jutuissaan ajatusaukkoja, valheellisia tai virheellisiä väittämiä joita ei ole perusteltu ja hypetystä joka ei perustu mihinkään. Saako niitä pointata, jos toinen ei pidä siitä että häntä kritisoidaan?

Tässä kohtaa pyrin kuuntelemaan sisäistä viisauttani ja kysyn itseltäni onko mielestäni virheellisen tai puutteellisen tiedon välittäjälle tai hänen kuuntelijoilleen jotain hyötyä siitä, että juttuja kritisoidaan.

Eräs läheisimmistäni ihmisistä ottaa alhaisen mielentilan ajatukset todella vakavasti eikä korkeassakaan mielentilassa halua kuulla, että “ajatus on vain ajatus”. Olen OK sen kanssa, ettei hän näe mitä haluaisin hänelle näyttää, joten en yleensä pointtaa hänelle miten hän kokee vain ajattelunsa.

Mielestäni on OK kritisoida tiettyjen terapiasuuntausten edustajien väittämiä, joista olen eri mieltä. Vaikka kyseisen suuntauksen edustajat suuttuisivat minulle, joku suuntauksen pariin kääntymistä miettinyt voi nähdä mikä siinä on ongelmana.

Jos tarkoituksena on vain raivon vallassa satuttaa toista — vrt. haukkua jotain tyhmäksi lehmäksi — niin se on aina typerää ja turhaa eikä tee hyvää edes raivoajalle.

Sama pätee vähättelyyn jne. joka perustellaan esim. ominaisuudella, jota yleensä pidetään tavoiteltavana — vrt. “mikä se luulee olevansa kun on aina niin ylipositiivinen”. Tällainen käytös kumpuaa nähdäkseni kateudesta.

Saako toiselle nauraa?

Onnellisuus-elokuvasta mieleeni jäi kohtaus, jossa kaksi menestynyttä siskoa ovat vähemmän menestyneen siskonsa kanssa samassa ruokapöydässä. Siskot nauravat pikkusiskon hyvää tarkoittavalle kommentille.

Sitten toinen sanoo järkyttyneelle pikkusiskolle: “Emme naura sinulle, nauramme kanssasi”. Johon pikkusisko vastaa: “Mutta minä en naura.”

Onko oikein nauraa muille silloin, kun he eivät osaa itse nauraa itse itselleen? Ehkäpä satunnaisen ohikulkijan ensimmäinen vastaus olisi “ei”.

Oletko koskaan ihmetellyt naureskellen julkkisten toilailuja, tykännyt esimerkiksi Matti-Esko Hytösen tai Jyrki Lehtolan kirjoituksesta tai vaikkapa nauranut Johanna Tukiaisen suuruudenhulluille kuvitelmille itsestään? Entä nauranut piilokamera-televisio-ohjelmassa raivostuneelle? Minä olen. Onko se oikein? En tiedä.

Minua syytetään nyt kiusaajaksi sillä perusteella, että olen jakanut twitterissä eteenpäin kirjoituksia parodiablogista, jossa nauretaan yrityskonsulteille, digi-intoilijoille, some-fanaatikoille ja wannabe-yrittäjille. Blogin kirjoittajan nimi on sananmuunnos erään yrityskonsultin nimestä ja blogissa on kirjoituksia, joissa suoraan irvaillaan yrityskonsultin omassa blogissaan ja twitterissä esittämille lausunnoille.

Kiusausväitteen jälkeen olen kuunnellut sydäntäni ja  tullut siihen tulokseen, että saatan olla jonkin vääristymän vallassa, koska en voi nähdä juttujen jakamista kiusaamisena. Kyllä, eräät blogin kirjoituksista ovat hyvän maun rajoilla, ja jos kirjoitus on sellainen, että siitä tulee minulle yhtään epämukava olo, en ole jakanut sitä eteenpäin.

Mutta monet kirjoituksista ovat mielestäni osuvia ja oivaltavia ja ovat auttaneet minua näkemään aiemmin hypettämiäni asioita uudessa valossa.

Esimerkiksi yrittäjäperheen jäsenenä osasin arvostaa tätä kirjoitusta, joka ei nähdäkseni viittaa kehenkään tiettyyn henkilöön, eikä varsinkaan mielensä pahoittaneeseen yrityskonsulttiin.

Tai tämä Twitterissä pyöriviä irvaileva kirjoitus osui kyllä minuunkin.

Tässä tekstissä kritisoitiin parodioidun yrityskonsultin esittämiä väitteitä ja viimeistään tämä Marissa Mayerin haastattelu osoitti että parodioija oli kuin olikin oikeassa (ja parodian kohde väärässä). Kirjoitus sai minut näkemään, että tosiaan, digitalisaatio ei ole niin pitkällä kuin mitä olin ajatellut.

Mielestäni juuri tässä kyseisessä tapauksessa toisen jutuille, uskomuksille ja tempauksille nauraminen on OK, koska se, jonka juttuja pilkataan, on aikuinen ja tiettävästi mielenterveydeltään terve, menestynyt ihminen, joka nauttii arvostuksesta tietyissä piireissä. Hän on aggressiivisesti tuonut itseään ja ajatuksiaan esiin sosiaalisessa mediassa ja hänellä on laaja fanijoukko.

Kaiken huipuksi hän itse hehkutti fiilareissa parodiablogin kirjoituksia, kunnes suuttui jostain kirjoituksesta. Se, että hän tuomitsee nyt kaikki kirjoitukset — liittyivät ne häneen tai eivät — kertoo ettei ongelmana ole niinkään juttujen sisältö kuin se, että hän on suuttunut parodiablogin kirjoittajalle.

Suututtuaan parodiablogin kirjoittajalle yrityskonsultti alkoi hyökätä hyvin epäasiallisesti sellaisten ihmisten kimppuun, jotka jakoivat eteenpäin parodiablogin kirjoituksia — siitä riippumatta sivusivatko ne häntä — vaikka paria päivää aiemmin hän oli itse jakanut blogia. Tuolloin minä en ollut vielä hyökkäyksen kohteena, mutta pidin yrityskonsultin käytöstä naurettavana ja mm. lakkasin lukemasta hänen blogiaan.

Jos kyseessä olisi selvästi mielenterveysongelmainen (esim. masentunut), sosiaalisesti heikossa asemassa oleva (esim. jollain lailla syrjäytynyt, ihminen jolla ei ole kavereita tai tykkääjiä tai faneja) tai henkilö joka ei tuo itseään esiin (esim. ihan vain Facebookissa tai Twitterissä itseään numeroa tekemätön ihminen), niin silloin hänelle nauraminen olisi mielestäni epäreilua.

Standardit vs. todellisuus

Vakilukija jatkaa toisessa kommentissa:

Joku perustaa Matri Kanninen -blogin. Kirjoittaja seuraa blogiasi ja julkaisee jokaisesta kirjoituksestasi oman väännöksensä. Näitä väännöksiä jaetaan sosiaalisessa mediassa ja jokainen linkin välittäjä lohkaisee jotain hauskaa kyytipojaksi. Onko asia mielestäsi hauska tai yhdentekevä eli annatko sen vain olla ja Matri Kannisen elää omaa elämäänsä?

Minä olen tuonut aktiivisesti itseäni ja juttujani esille niin netissä kuin perinteisessä mediassa. Mielestäni on täysin ymmärrettävää ja hyväksyttävää, että juttujani kyseenalaistetaan.

Tätä nykyä minä pidän kritiikistä — silloinkin, kun se alhaisessa mielentilassa tuntuu ikävältä. Kuten esimerkiksi kiusausväite. Näen sen tarjoavan minulle mahdollisuuden nähdä oman ajatteluni aukot ja toisaalta korjata jutuistani syntyneet väärinkäsitykset.

Minulle on myös sama, kuka kyseenalaistaa juttujani ja miksi. Niinpä en vaadi blogini kommentoijilta oikeaa nimeä tai sähköpostiosoitetta enkä ole vielä kertaakaan viimeisen kolmen vuoden aikana poistanut yhtään kommenttia, vaikka jotkut niistä ovat olleet hyvinkin aggressivisia ja henkilöön meneviä.

Yrityskonsultteja parodioivan blogin ilmestymisestä alkaen olen miettinyt mitä tekisin, jos joku tekisi minusta vastaavan blogin. Vastaus on aina sama:

Kävisin salaa korkeassa mielentilassa lukemassa blogia. Miettisin mikä puoli pilassa on totta ja voisinko ottaa siitä opikseni. Blogin sisällöstä riippuen saattaisin linkittää siihen esim. oivallettuani sen ansiosta jonkin oman sokean pisteeni. Jos taas sisältö olisi mielestäni ihan huttua, vaikenisin sen kuoliaaksi.

Toinen pointti — johon viittasin tällä videolla — on se, että olivatpa omat standardini mitkä tahansa, muut eivät välttämättä noudata niitä. Eivät edes silloin, kun ne teoriassa ovat heidänkin standardinsa.

Silloin kun ajaudumme liian syvälle villipetotilaan, unohdamme kaikki jalot ajatuksemme.

Jos olen sitä mieltä, että minun käytösstandardejani pitää noudattaa oli mielentila mikä tahansa, päädyn äkkiä tilanteeseen, jossa lisään turhaan omaa tuskaani loukkaantuessani tai suuttuessani kaikille, jotka käyttäytyvät toisin.

Jokainen, jolla on tiukat standardit “oikealle käytökselle” on takuulla saanut huomata, että vaikka kuinka suuttuisi, loukkaantuisi ja puuttuisi toisten “väärään” käytökseen, se ei muutu — ainakaan pysyvästi. Tai jos yhden ihmisen saa käyttäytymään “oikein”, elämässä tulee aina vastaan ihmisiä, jotka käyttäytyvät “väärin”.

Tässä kohtaa ainakin minua auttaa sen näkeminen, miten jokainen kokee vain oman ajattelunsa ja se, mitä muiden jutuista kulloinkin ajattelemme, riippuu mielentilastamme.

Niinpä minun ei tarvitse ahdistua, jos joku käyttäytyy tavalla, jota en arvosta. Ymmärrän mistä käytös kumpuaa, enkä ota sitä henkilökohtaisesti — ainakaan jos olen korkeassa mielentilassa.

Totta kai alhaisessa mielentilassa myös toisen epäasiallinen käytös voi tuntua pahalta, mutta tätä nykyä tunnistan mielentilani suhteellisen nopeasti, joten harvemmin lisään omaa pahaa oloani märehtimällä miten “toi ei olisi saanut käyttäytyä noin” tai “miten se saattoi olla niin epäreilu” tms.

Tämä ei tarkoita sitä, että esimerkiksi jäisin kuuntelemaan raivoavan rakkaan turhaa kiukuttelua. Näen, että on suorastaan rakkaudellista estää toista sanomasta huonon mielentilan vallassa asioita, jotka myöhemmin voivat nolottaa häntä. Usein tehokkain tapa on ilmoittaa, että keskustelen asiasta, kun kumpikin on rauhoittunut.

Jos taas itse hairahdun alhaisen mielentilan vallassa puhumaan läpiä päähäni, pyydän mielentilan noustua anteeksi käytöstäni, mutten jää turhaan ruoskimaan itseäni. Vahinkoja sattuu, elämä jatkuu.

Näen myös, etteivät nämä ole mitään universaaleja standardeja, vaan omia henkilökohtaisia mieltymyksiäni, jotka voivat muuttua elämänkokemuksen ja jopa mielentilan mukaan.

Millaista käytöstä sinä odotat itseltäsi ja muilta?

onkosanomisestailoa

Kutri.net:in VIP-jäsen! Huomasitko että uusin VIP-podcast on nyt netissä? Aiheena mm. miten se, että jokin tuntuu todelta ei tarkoita että se on totta.

Liity täällä VIP-jäseneksi

 


Katso Päivän teoria -videoni livenä klo 8:30 arkiaamuisin tai jälkilähetyksenä milloin vain Kutri.net:in Facebook-sivuilla: fb.com/kutrinet
About the Author

Katri Manninen

Katri Manninen on transformatiivinen valmentaja ja kirjailija-käsikirjoittaja, joka haluaa auttaa sinua vapautumaan stressistä ja turhasta pelosta, jotta voisit seurata sisäistä viisauttasi, toteuttaa itseäsi ja nauttia enemmän elämästä.
Seuraa Katria Twitterissä, Facebookissa , Instagramissa, Snapchatissa, Periscopessa, YouTubessa ja Google+:ssa.

17 Comments

  1. Kun nyt kysyt käyttäytymisestä niin heittäisin tässä yhteydessä (kirjoituksesi aiheeseen liittymättömästi tosin) sellaisen ehdotuksen/pyynnön, että peruskohteliaisuuden vuoksi voisitko harkita välttäväsi selkeästi kirosanoina pidettyjen ilmauksien käyttämistä. Olet hyvin fiksu ihminen ja jotenkin särähtää kun joskus yllättäen muuten asiallisten juttujen lomassa sanot yhtäkkiä, että “v-tuttaa” tms. Ei tarvitse hienostella ja on kivaa, että sulla on rento ja eloisa puhetyyli, mutta kun jonkin aikaa sitten oli tekstin otsikossakin tuollainen v-alkuinen ilmaisu niin olin vähän pettynyt. Kai tekstiä voi värittää muutenkin kuin teinien ylikäyttämillä karkeuksilla? Joskus voisi podcasteja tms kuunnella lastenkin korvien ollessa kuulolla, jos tietää, että tyyli on “perussiistiä”. Toivottavasti tämä ei kuulosta kauhean pikkumaiselta, mutta asia tosiaan vähän vaivannut, ja kun tuli käyttäytyminen puheeksi niin tällainen palautteen poikanen siis.

    • Heh! No ei kuulosta pikkumaiselta! Olen itsekin yrittänyt vähentää kiroilua lasten takia — tosin toistaiseksi huonolla menestyksellä. Eli joo, kokeilen olla tarkempi asian suhteen. V-tutus tosin lukeutuu termeihin, joita en ole pitänyt kirosanana, ja jota esim. viisaustieteen tohtori äitini käyttää surutta, joten sitä en ole yrittänyt edes vältellä, mutta ehkäpä asian voi sanoa muutenkin ponnekkaasti.

      • V*ttu –> V*tuttaa –> substantiivista johdettu verbi. Substantiivi on kirosana, joten loogisesti myös verbi on. Käytän itse samassa yhdeydessä ilmaisua ottaa päähän, joka tarkoittaa samaa asiaa. Tuo alatyylisempi versio on tosin erittäin tehokas ja ilmaisuvoimainen verbi, mutta juuri siitä syystä säästän sen käytön erikoistilanteisiin (kun ottaa aivan massiivisesti päähän, eikä ole lapsia ympärillä). Ihan yleisellä tasolla mun mielestä kiroilussa on se ongelma, että se kärsii niin helposti inflaation. Jos tehostaa sanomistaan vain kirosanoilla, tulee helposti sellainen kuva ettei sanavarasto ole kovin laaja eikä luovuus kuulu vahvuuksiin, puhumattakaan sivistystasosta. Eli oletan, että ihminen ei osaa ilmaista itseään sen paremmin. En puhu Katri tässä nyt sinusta, vaan selitän miten yleisesti asian koen.

        • Joo, onhan se totta. Jotenkin en ollut ajatellut koskaan että se olisi myös kirosana, vaikka mielsin kyllä että se on “kovempi” sana joka kuvaa ääri-ilmiötä.

          Niin no, yritin tuossa just miettiä ketkä kaikki ympärilläni kiroilevat paljon ja ketkä eivät. Jostain syystä monet luovimmista ja (samaan aikaan) koulutetuimmista tutuistani kiroilevat välillä paljonkin. Ja v-tuttaa-sanaa käyttävät kaikki.

          MUTTA onhan se totta ettei sana ole välttämättä suositeltava pienten lasten korville ja kun ei mun ilmaisu mitenkään kärsi jos jätän sen pois, niin ainakin kirjoitetussa teksissä voin jättää kiroilun pois. Pyrin myös olemaan tarkempi videoissa ja podcasteissa ja laitan sitten vaikka jälkeenpäin “explicit” -varoituksen, jossa ruma pääsee lipsahtamaan innostuksen keskellä.

          Mistä tuli mieleen että onko “piruilu” enää nykysuomessa kirosana?

  2. Mun on pakko kommentoida tätä vielä muutenkin.
    “Mielestäni tällaista tilannetta on mahdotonta täysin välttää, joten en stressaa sillä ymmärtääkö joku vilpittömän kommenttini huonona hetkenä väärin.” Tarkoittaako tämä sitä, ettet koskaan mieti, miten joku saattaa sanomasi tulkita?

    “Mitä jos joku puhuu mielestäni ns. paskaa?” Ensinnäkin onko välttämätöntä pointata toisen ajattelun virheitä, vaikka siitä ehkä saattaisi olla jollekin hyötyä? Nyt puhun juuri tästä casesta, jossa on jo käynyt ilmi, että osa porukasta vetää herneen nenään. Mun ajatus on siis, että mitä väliä, vaikka ihmiset puhuvat soopaa? Maailma on pullollaan ihmisiä jotka puhuvat soopaa. Antaa niiden puhua, niin kauan kuin siitä ei ole haittaa kellekään. Lisäksi on eri asia kommentoida kriittisesti jonkun terapiasuuntauksen ajatusvirheitä kuin yksityishenkilön. Tai esimerkiksi poliitikot ovat mielestäni sellaisessa asemassa, että heidän ajatteluaan tuleekin haastaa, koska heidän ajatuksillaan on yhteiskunnallista merkitystä. Tai jonkun yrityksen toimintaa voi vapaasti kritisoida. Mutta yksityishenkilöt ovat musta vähän eri juttu.

    “Kiusausväitteen jälkeen olen kuunnellut sydäntäni ja tullut siihen tulokseen, että saatan olla jonkin vääristymän vallassa, koska en voi nähdä juttujen jakamista kiusaamisena.” Onko se, joka nauraa sivussa kun jotakuta kiusataan, itse kiusaaja? Jos oltaisiin koulun pihalla, niin mitä vastaisit? Voi tietysti aina sanoa, että ei ole tehnyt mitään väärää. Mutta on siinä kuitenkin ollut ns. hengessä mukana, vaikka periaatteessa onkin pysynyt ulkopuolella. Se mitä tämä parodian kirjoittaja tekee, on vähintäänkin härnäämistä ja ärsyttämistä, nimimerkistä lähtien. Puolustelut sille, että kyse ei ole kiusaamisesta kuulostivat mielestäni lähinnä saivartelulta. Mun mielestä tuo toiminta on moraalisesti arveluttavaa toimintaa, vaikka olisi miten hauskaa ja osuvaa. Ei tunnu siltä, että kirjoittaja olisi kovin hyväntahtoinen. Hytösen jutut voi joskus naurattaa, mutta siitä huolimatta elantonsa hankkiminen toisten heikkouksille nauramalla on mielestäni aika halpaa. Se, että joku on hauskaa, ei välttämättä vielä tee siitä oikeutettua.

    Pointti tässä koko hommassa on mielestäni se, onko siinä mukana pyöriminen a) fiksua b) tarpeellista c) hyväntahtoista ja rakkaudellista. Edelleen tuntematta yksityiskohtia syvällisesti, sanoisin että todennäköisesti sen yrityskonsultin jutut on välillä höhliä. Myös sen parodian kirjoittajan jutut voivat olla nokkelia ja ns. osua maaliinsa. Ja periaatteessa on niin, että jos verkkoon uskaltautuu, ottaa samalla riskin joutua kritiikin kohteeksi (tämä koskee kaikkia osapuolia). Mutta olennainen kysymys on minusta se, miksi tähän kaikkeen pitäisi sotkeentua. Keksin nopeasti paljon kehittävämpääkin tekemistä, jossa ei tarvitse mitenkään ottaa kantaa siihen, onko joku loukkaantunut vai ei.

    • Jenga — järjen ääni. 😀 Oikeassa olet! Tällaisissa jutuissa mukana pyöriminen ei ole ainakaan hyväntahtoista ja rakkaudellista. Eikä juuri MUN tarvitse olla ehkä se, joka on mukana antamassa vähän kriittisempää näkökulmaa digihypetykseen ja somefanatismiin. 🙂

      Joo ja kuten itse kirjoituksessa totesin, niin tätä nykyä jätän useammin jakamasta kriittistä mielipidettäni silloin kun näen ettei siitä ole kritisoidulle hyötyä (koska hän ei ole valmis ottamaan kritiikkiä vastaan) tai muille hyötyä (eivät tee vastakkaisella mielipiteelläni mitään tai eivät ole valmiita ottamaan sitä vastaan).

      AH!

      Juuri nyt tajusin missä mun henkinen raja kiusauksen kohdalla menee (eli oma mielipide, ei universaali totuus).

      Kiusaamiselta tuntuvat aina tapaukset, joissa kritiikin tai kiusauksen kohde ei aktiivisesti hakeudu konfliktiin esimerkiksi esittämällä radikaaleja väitteitä ja tuomalla itseään esiin joka käänteessä. Joskus nämä ihmiset jopa yrittää väistää konflikteja, joihin kiusaajat yrittävät häntä vetää.

      Jos joku taas aktiivisesti hakeutuu huomion keskipisteeseen esimerkiksi menemällä Big Brotheriin, asettumalla julkiseen virkaan tai jakamalla monta kertaa samaa kirjoitustaan twitterissä ja esittämällä radikaaleja väittämiä, silloin hän mielestäni avaa ovet kritiikille. Ja kyllä, jos ei perustele hyvin väitteitään, on mahdollista ettei kritiikki ole lempeää.

      Tässä kohtaa “tee toisille niin kuin toivot itsellesi tehtävän” pätee täysin minun kohdallani. Minä olen avoimesti tullut julkisuuteen ja tuon itseäni esille netissä. Siksi olen OK sen kanssa, että ihmiset arvioivat tekojani kriittisesti, myös alhaisesa mielentilassa. Ja kun tavoitteena on etten ota omia juttujani liian vakavasti, en ahdistu jos muutkaan eivät tee niin.

      Ja tämän parodian kohde nähdäkseni tuo itseään esille vähintään yhtä paljon kuin minäkin mm. kritisoimalla jatkuvasti muita ihmisiä ja yrityksiä, eli ei ole todellakaan mikään sivustakatsoja.

      MUTTA olet oikeassa siinä, että tässä tapauksessa minun oli turhaa sekaantua millään tavalla asiaan. Jatkossa olen viisaampi. 😀

      KIITOS KAUNIS (jälleen kerran)!

  3. Minusta on surullista, että nykyään voi minkä tahansa kritiikin leimata “koulukiusaamiseksi”. No, tiedät kenestä puhun. Samaa on näkynyt myös viimeksi eilen lööpeissä. Koulukiusaaminen on kuitenkin todella vakava ilmiö. Se ei ole sama kuin toisen kritisoiminen tai edes parodiablogin pitäminen ihmisestä, joka – kuten sanoit – on eräänlainen julkisuuden henkilö.

    • Joo, olet oikeassa. Kuten Jengalle vastatessani oivalsin — ero on juuri siinä, hakeeko joku aktiivisesti konfliktia hakeutumalla huomion keskipisteeseen ja esittämällä eriäviä mielipiteitä vai hyökätäänkö “omaan suoritukseensa” keskittyvän sivustaseuraajan kimppuun (vrt. se henkilö, jonka parodian kohde väittää ilman mitään perusteita olevan parodiablogin takana).

      Ja huom! Itse en koe tässäkään tapauksessa tulleeni kiusatuksi eli en rinnasta itseäni viattomiin sivustakatsojiin. 🙂

  4. Parodia on niin vaikea laji. Silloin, kun se keskittyy asiaan se mielestäni ok. Enkä nyt puutu tähän kyseessä olevaan asiaan suoraan mitenkään, en ole seurannut niin kauan, että tietäisin, että onko kyseinen parodia nimi valittu vain siksi, että on ajateltu oikealla nimellä olevan niin paljon näkyvyyttä, että parodia ymmärretään paremmin.

    Naurukouluttajana puhun kuitenkin paljon aiheesta hyvä/paha nauru ja sanon, että toiselle ihmiselle ja tämän heikkouksille nauraminen kutistaa, meitä itseämme. Mitä enemmän keskitymme ja nauramme heikouksiin toisissa, sen enemmän yritämme piilottaa niitä itsessämme. Mitä enemmän opimme nauramaan lempeästi ja hyväksyvästi itsellemme, sen enemmän uskallamme mennä eteenpäin, yrittää ja epäonnistuakin.

    Ja pahaksi nauruksi täytyy sanoa, että luen myös selvästi elämänhallintansa menettäneille “julkkiksille” nauramisen. Silloin, kun nauru ja parodia kohdistuu asioihin, se on ihan ok. Henkilöön käypä on ilkeyttä. Tosin, en ole sinulla nähnyt henkilöön käyvään ilkeyttä missään määrin, kun olen yrittänyt tilannetta ihmetelää, näin vain internetin välityksellä.

    • Mun on pitänyt kiittää tästä kommentista, joka yhdessä muiden kommenttien kanssa auttoi huomaamaan että “hetkinen, nyt mun ajattelu taitaa taas vedättää mua”. Eli olet oikeassa — olen nauranut pahaa naurua.

      No, oppia ikä kaikki. 🙂 Jatkossa sitten taas olen ehkä herkempi huomaamaan missä menen.

  5. Kiitos mielenkiintoisesta ja paljon ajatuksia herättäneestä kirjoituksesta.
    Näen tällä hetkellä ympärilläni olevan maailman paljolti värähtelynä. Koen, että kaikki mitä ulkopuolellani ilmenee, kertoo jotain siitä mitä minun oma värähtelyni on. Joskus kryptisesti ja tavoin joita en haluaisi itsessäni nähdä. Käsittelemääsi aihetta yhtään tuntematta kävin kurkkaamassa, että mihin parodiablogiin tässä viitataan. Tämän pikaisen vilkaisun perusteella minulle sen värähtely on puhdasta draamaa. On asioita, joita me kukin kiinnostuksemme mukaisesti haluamme tutkia, kommentoida ja edistää. Kun se tehdään toisen ihmisen kautta, julkkis tahi ei, ollaan äkkiä draamapelissä. Se saa minut miettimään, että miksi emme luota siihen, että asiamme on itsessään riittävän tärkeä, jotta saisimme sen läpi ilman tämän aspektin mukaan vetämistä. Oli miten oli, värähtely vetää puoleensa vastaavaa värähtelyä, draamasta nauttimalla elämään saa draamaa, aurinkoisena päivänä superhyvällä tuulella kaupungilla kohtaa vain superiloisia ihmisiä.
    Minulla on taipumus innostua opettajista ja seurata kiinnostuksella milloin ketäkin. Joskus hetken jotakuta seurattuani huomaan, etten enää resonoikkaan kyseisen henkilön kanssa, saattaapa lukemani jopa herättää epämiellyttävän olon. Siinä kohdassa olisi helppoa lähteä ampumaan opettajaa tai yrittää kommentoida hänet mieleisekseen. Nykyään kuitenkin yhä useammin päädyn mielessäni kiittämään häntä kaikesta siitä mitä olen kauttaan oivaltanut. Siitäkin, että jatkamalla matkaani johonkin muualle olen taas oppinut jotain itsestäni ja siitä missä olen nyt. Kaikkien tekstien meissä nostamat tunteet ja tunnetilat kertovat ensisijaisesti meistä itsestämme. Minä en jaksa enää rääkätä yhtään itseäni hengailemalla siellä, mistä krapulan saa varmasti :). Koen, että on niin paljon hedelmällisempää muuttaa asioita kuin yrittää muuttaa muita. Ja asiat muuttuvat vain oman muutoksemme kautta. Ja hassusti siinä samalla sitten muuttuvat ne muutkin, ainakin se kuinka heidät näemme.
    Tästä taisi tulla pitkä kommentti. Kiitos siis siitä, että sain pohtia täällä ääneen.
    Ja superiso KIITOS kirjoita kirja kuukaudessa -kamppiksesta. Olen niin innolla ja kiitollisena mukana!

    • Kiitos myös tästä kommentista, joka havahdutti vanhan draama-addiktin huomaamaan että hetkinen! Draaman houkuttava tuoksu ja tuoksina oli taas imemässä mua mukaansa. Hahhahaaa! Aijai, se on kyllä huvittavaa huomata miten oma ajattelu välillä vie mua kuin pässiä narussa.

      Onneksi tämä nyt ei ole niin vakavaa.

  6. Ompas paljon fiksuja kommentteja tässä ketjussa 🙂

    Minä vastaan vain tuohon otsikon kysymykseen “Mitä toiselle saa sanoa?”

    Omalla kohdallani sillä on suuri merkitys mihin sävyyn joku asia kerrotaan. Äänestä kyllä kuulee (vähättely, ivallisuus, “minä olen aina oikeassa” -asenne) onko kommentti tarkoitettu loukkaavaksi vai onko sillä vilpitön tarkoitus auttaa näkemään joku muu näkökulma ja olla ns. rakentava.

    Jos näen, että joku asia on toiselle ihmiselle hyvin tärkeä ja henkilökohtainen, niin olen kyllä hyvin varovainen siinä miten menen sitä kritisoimaan – yleensä pidän mielipiteeni ihan omanani. Siinä on mielestäni kyse ihan tunneälystä. Olen myös kuullut erään psykologin suusta, että “pahimpia teeskentelijöitä ovat juuri ne, jotka ylpeilevät sillä, että uskaltavat sanoa kaiken suoraan”. Sekin on kai vähän tilanteesta kiinni. Jos suoraanpuhuja laukoo suoraan vain negatiivisia asioita, niin usein niiden on tarkoituskin vain loukata. Ei kai kaikesta voi ajatella, että jos loukkaantuu, niin se on loukkaantujan oma ongelma. En esim. menisi vähättelemään jonkun lapsettomuudesta kärsivän tuskaa sanomalla, että on tässä maailmassa suurempiakin ongelmia tai että maailmassa on jo muutenkin liikaa ihmisiä. Sinkulta ei kannata kysyä, että mikä sussa on vikana kun olet vielä sinkku jne jne.

    • Joo ja nyt tuli erittäin hyvä lisäkommentti! Ainakin mulla asioiden tiedostaminen muuttaa väistämättä käytöstä ja nyt kun olen joutunut miettimään tarkemmin mikä on musta OK ja mikä ei, veikkaan että jatkossa käyttäydyn taas fiksummin muita kohtaan.

      Mulla juuri sääntö “onko tästä kenellekään hyötyä” yhdistettynä oman mielialan tunnistamiseen auttaa arvioimaan suhteellisen hyvin milloin kannattaa puhua ja milloin ei. En tiedä onko kyse elämänkokemuksesta vai mistä, mutta esim. lapsettomien kohdalla kuulostelen todella tarkkaan mistä lapsiin ja lapsettomuuteen liittyvistä asioista puhun.

      MUTTA varmaan joskus nuorempana kun ei ollut tutustunut lapsettomien sielunmaisemaan yritti lohduttaa just sanomalla että “ainahan te voitte adoptoida” tms.

      Eli siinä mielessä toki ajattelen toisen tunteita, mutta ainakin itse olen aiemmin loukkaantunut tai pahoittanut mieleni usein tapauksissa, joissa toinen tietämättään tulee yleisellä tasolla puhuneensa asioista, jotka minä olen kokenut (hänen tietämättään) henkilökohtaiseksi ongelmaksi ja siksi olen ottanut hänen juttunsa henkilökohtaisesti.

      Siis tyyliin toinen ei tiedä että olen sottapytty ja ihmettelee puolisonsa sottaisuutta — ja alhaisessa mielentilassa loukkaannun asiasta.

      Tai puhuu siitä miten tärkeäksi hän kokee sen että tekee lapselleen luomuruokaa — ja minä salaa tunnen syyllisyyttä siitä että syötän lapselleni purkkiruokaa.

      Eli jos puhun omista asioistani tai yleisellä tasolla asioista, en ala stressata osunko jutuillani nyt jonkun salaiseen arkaan paikkaan juuri kun hän on alhaisessa mielentilassa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *