Kahvilla 60: Miksi toisten mielipiteistä ei tarvitse pahoittaa mieltään

Tällä lähes 7 minuuttia pitkällä videolla kerron miten on mahdollista olla hyvällä mielellä silloinkin, kun toiset kommentoivat minua ja tekemisiäni ikävään säyvyyn.

Jos et ehdi katsoa videota, tässä sama twiitein:


Katso Päivän teoria -videoni livenä klo 8:30 arkiaamuisin tai jälkilähetyksenä milloin vain Kutri.net:in Facebook-sivuilla: fb.com/kutrinet
About the Author

Katri Manninen

Katri Manninen on transformatiivinen valmentaja ja kirjailija-käsikirjoittaja, joka haluaa auttaa sinua vapautumaan stressistä ja turhasta pelosta, jotta voisit seurata sisäistä viisauttasi, toteuttaa itseäsi ja nauttia enemmän elämästä. Seuraa Katria Twitterissä, Facebookissa , Instagramissa, Snapchatissa, Periscopessa, YouTubessa ja Google+:ssa.

17 Comments

  1. En ole twitterissä enkä tiedä tapauksen yksityiskohtia, joten siltä osin kommentti voi mennä vähän aiheen ohi. Mutta kysymys: jos joku kokee jonkun toiminnan olevan kiusaamista, niin vaikka tiedettäisiin että kyse on vain sen henkilön ajatuksista, niin eikö silti olisi ihan asiallista jättää tyyppi rauhaan? Tai lopettaa se, minkä hän kokee kiusaamiseksi? Yleensä ihmiset eivät koe tulleensa kiusatuiksi, mikäli kukaan ei ole kiinnittänyt heihin mitään huomiota.

    • Totta. En tiedä missä määrin se pätee tässä tilanteessa.

      Tässä on kyse siitä että henkilö A:sta henkilö B:n jutuissa ei ole päätä eikä häntää ja hän päättää pointata sen niin tyypille kuin tämän seuraajille satiirisella blogilla.

      Henkilö B on ensin fiilareissa A:n “imartelevasta huomiosta” ja jakaa fiiliksissä blogia eteenpäin.

      Sitten yksi kirjoituksista taitaa osua liian kipeästi, jonka jälkeen B kääntää kelkkansa ja alkaa hyökätä ihmisten kimppuun, jotka levittävät myös niitä A:n juttuja, joissa ei edes viitata B:hen vaan yleisemmin irvaillaan konsulteille, digitalisaatio- ja some-hypetykselle ja omahyväiselle itsensä korostamiselle (johon itsekin välillä syyllistyn btw).

      Minä en joudu ensimmäiseen B:n hyökkäysaaltoon vaan katson ihmetellen sivusta B:n hyökkäyksiä.

      Tykästyn A:n blogiin, huomaan sen ansiosta aukkoja ja epäloogisuuksia niin omassa kuin B:n ajattelussa ja alan suhtautua kriittisemmin moniin ilmiöihin, joita aiemmin hehkutin kritiikittömästi.

      Jaan eteenpäin silloin tällöin A:n blogikirjoituksia, jotka ovat mielestäni osuvia. Valtaosa niistä ei edes sivua B:tä.

      B:n mielestä kaikki jotka julkisesti tykkäävät B:n jutuista ovat A:ta vastaan.

      No, aina voi keskustella onko A:n tapa pointata tiettyjen somessa kiertävien juttujen epäloogisuus ja perättömyys huono. En tiedä. Minuun se kolahtaa juuri sillä että kirjotuksissa asioita ei oteta vakavasti.

      Olisiko minun pitänyt olla jakamatta ko. kirjoituksia?

      En tiedä. Ehkä olisin teoriassa voinut esim. kirjoittaa omat versioni aiheesta, mutta siihen ei ole aikaa, energiaa ja kiinnostusta.

      Miten aion toimia jatkossa? Kuunnella omaa sisäistä viisauttani ja toimia sen pohjalta. Mitä se sanoo huomenna, en tiedä. Tänään se sanoo ettei tämä ole niin vakavaa tai vaarallista.

      • Tässä kiteytyy somen ongelma. Siellä sotkeentuu kaikenlaisiin ihmisiin ja draamoihin. Juuri tästä syystä pysyttelen itse sen kuuluisan laatikon ulkopuolella 🙂

  2. Törmäsin eilen samantapaiseen asiaan. Eräs tuttuni julkaisi Facebookissa päivityksen, jossa puhui ikävään sävyyn, ilmeisesti minusta ja ystävistäni. Hän ei maininnut ketään nimeltä, mutta hänen aiempien tempaustensa jälkeen oletan, että hän tarkoitti postauksessaan meitä.

    Olin väsynyt, mutta hyvillä mielin kun luin viestin. Hymähdin ja ajattelin, että ehkä hän olisi voinut jättää tuon tekstin julkaisemattakin. Ja se siitä. Jatkoin taas some-addiktioni toteuttamista edelleen hyvillä mielin.

    Mutta! Yksi kaverini laittoi heti viestiä ja mietti, että minkä takia meistä kirjoitetaan niin ilkeästi ja hän oli selvästi huonolla mielellä ja murehti asiaa. Hän kuitenkin kertoi, että on illan aikana miettinyt muita ikäviä asioita, joita hänen elämässään juuri tapahtuu. Hän oli siis selvästi sulkeutuneessa mielentilassa ja siksi viestin lukeminen tuntui masentavan häntä entisestään. Mielialojen vaikutus on kyllä ihan uskomaton näissä asioissa!

  3. Tuo hyvän ja huonon mielentilan tietoinen huomaaminen on ollut minulle tärkeä juttu, vaikka siinä huonossa mielentilassa kyllä niin helposti edelleen on tunteittensa vietävänä. Mutta ilman Kutrin juttuja en olisi osannut kiinnittää koko asiaan mitään huomiota. Nykyään pystyn kuitenkin useammin välttämään esim. päätösten tekoa huonossa mielentilassa (koska kadun niitä aina kun on taas hyvä olo).

    Välillä on vain vähän pelottavaa juuri se, että monet muut ihmiset eivät tiedosta tätä mielialojen vaikutusta (vaikka olen joillekin joskus sitä yrittänyt selittää) ja tekevät päätöksiään missä mielentilassa sattuu. Joku ystäväksi luultu ihminen saattaa yllättäen laittaa välit poikki ihan järjettömän asian vuoksi yms. Se vaikeuttaa kovasti ihmisiin luottamista.

    • Joo no, mä luotan tätä nykyä siihen, että jos ihmiset ovat korkeassa mielentilassa, he toimivat fiksusti ja jos eivät ole, niin sitten vähemmän fiksummin… Ja että kävi miten kävi, mä voin olla OK. Eipä ole hetkeen tarvinnut varsinaisesti pettyä ihmisiin. 🙂

  4. Mä oon 25 vuotta graavia anoreksiaa sairastanu 39-v
    nainen jolle todetaan noinvain asioita tyyliin “miten sä kehtaat olla edes olemassa” , yleensä kommentaattorit ovat keski-ikäisiä, tyylikkäitä naisia. VAIN KERRAN eräs nuorempi (arviolta n.30) nainen tuli ulkoilmakuntosalilla juttelemaan asiasta kasvotusten. Arvostan sitä ylikaiken, että jos ulkonäköni loukkaa niin tulee sanomaan reippaasti kasvotusten eikä vaan lapsellisesti tiuski ohimennessään. Todella muitten sanomisista ei pidä vetää liian jyrkkiä johtopäätöksiä, voihan olla, että on huono päivä :/ silti jotenkin asiatonta haukkua ns seläntakana.

  5. En tunne tätä Katrin kuvailemaa tapausta, mutta haluan kirjoittaa nykyajan someilmiöistä taviksen näkövinkkelistä. Suomenkielisessä SOME- ja erityisesti twitter-maailmassa esiintyy runsaasti erikoisia ilmiöitä ja yllättävän paljon varsin samankaltaisia persoonia. Erityisesti twitterissä tuntuu olevan paljon julkisuudesta tuttuja ihmisiä, joiden käyttäytymistä voisi kuvailla lähinnä termeillä maaninen ja narsistinen. Vastaavia persoonia on varmasti ollut julkisuudessa aina, mutta Twitterissä he tuntuvat olevan omalla maaperällään.

    Taviksen näkökulmasta suomenkielisen Twitterin päälimmäisenä ilmiöinä on julkkisten ja puolijulkkujen keskinäinen mielistely, selkääntaputtelu ja omien pierujen haistelu. Sisällöllinen anti on usein heikkoa, eikä omaan persoonaan paria poikkeusta lukuunottamatta suhtauduta humoristisesti saati sitten vitsailla siitä oma-alotteisesti. Tavikset pääsevät osaksi tätä rulettia, jos ovat riittävän ruskeakielisiä ja kaikista nokkelimmat ehkä tweettiensä sisällöllisillä ansioilla. Toimittajat ovat Twitterissä ylimielisyydessä täysin oma lukunsa, mikä johtunee siitä, että heitä voin verrata entisaikojen opettajiin pikkupaikkakunnilla – puolittain kelpuutettu osaksi pikkupaikkakunnan eliittiä, mutta toinen puoli sitten kuitenkin vahvasti palvelusväen joukossa.

    Taviksille Twitter onkin lähinnä relevantin uutisvirran keräilyä ja seuraamista eli siis lähes puhtaasti yksisuuntainen media. Eri asia tietysti, jos tavis on yrittäjä tai markkinointi & myyntihommissa ja käyttää Twitteriä tähän osana duunia. Taviksen suomenkielinen Twitter lähinnä masentaa ja parempi onkin integroitua englannikielisille lähteille ja seurata oman alansa guruja ja muita kiintoisia persoonia. Olisi kiva nähdä suomenkielisessä Twitterissä kriittistä keskustelua suomenkielisen Twitterin sisällöllisestä annista sekä edellä kuvaamistani ilmiöistä. Katri, tekisistkö sinä sen, kun ei tuollainen avaus taviksen kirjoittamana kiinnosta ketään?

    *Yllä olevaa tekstiä saa vapaasti lainata tai esittää omanaan.*

    • Muistaakseni jossakin radion keskusteluohjelmassa verrattiin Twitteriä yläasteen luokkayhteisöön, jossa pyritään suosioon mielistelemällä suosittuja tyyppejä ja pilkkaamalla epäsuosittuja tyyppejä eli niitä, joista suositut tyypit eivät tykkää.

      • Joo, siltä se kyllä jossain tapauksissa näyttää. Tässä tapauksessa suositun twiittaajan kirjoituksia, joissa ei tarkemmin luettuna ole päätä eikä häntää (vrt. “verkkokauppa ei ole liiketoimintaa netissä”) pilkannut bloggaaja on määritetty kiusaajaksi koska suosittu twiittaaja näin sanoo.

        Alunperin suosittu twiittaaja tykkäsi ko. blogista ja jakoi ja hehkutti sitä hulluna, kunnes jokin kirjoitus osui liian kipeästi, jonka jälkeen täsmälleen samanlaiset ja miedommatkin kirjoitukset olivat kiusaamista, vaikka aluksi ne olivat “kunnianosoitus”. Näetkö ristiriidan?

        Eli ajatuksena on nyt se, että suositun twiittaajan lausuntojen järjettömyyksien pointtaaminen on ilkeää.

    • Kiitos tästä! Katsotaan jos jossain vaiheessa alkaa runosuoni sykkiä. Voisin yhdistää sen siihen, mitä olen halunnut kirjoittaa nimimerkin käytöstä. Minä kannustan käyttämään nimimerkkiä Kutri.net:issä kommentoidessa, jotta ihmiset voisivat avautua rauhallisemmin mielin.

      Tänään laitoin twitteriin kommentin, että miettikääpä jos kaikkien ns. julkkistenkin twiitit tulisivat nimimerkin takaa. Lukisiko niitä silloin eri tavoin.

  6. Lueskelin tuota keskustelua, josta tässä on ilmeisesti kyse.

    Minusta on hupaisaa, jos parodiablogin kirjoittaja ei kestä parodian aiheuttamia reaktioita. Jos perustaa blogin, jonka päätarkoituksena on pilkata jotakin toista blogia ja jonka nimi on sanamuunnos toisen blogin kirjoittajan nimestä, silloin ei saisi mielestäni olla hirvittävän herkkänahkainen.

    • Eikun parodiatilin haltijalla ei ole tässä asiassa yhtään mitään ongelmaa. Kaikki henkiset ongelmat ovat nyt sillä, johon (osa) parodiasta kohdistuu. Ja vakilukijana ehkä jo tiedät että henkiset ongelmat ovat vain illuusio.

      • En ole hirvittävän tarkkaan noita tekstejä lukenut, mutta kovasti tuota Tolleakin näyttää jokin häiritsevän.

  7. Ilmeisesti en ole sisäistänyt tätä perusajatusta. Toisille ihmisille voi tehdä ja sanoa ihan mitä huvittaa, ja jos tuntuu heistä pahalta, se on heidän ongelmansa?

  8. Käytännön esimerkki:

    Joku perustaa Matri Kanninen -blogin. Kirjoittaja seuraa blogiasi ja julkaisee jokaisesta kirjoituksestasi oman väännöksensä. Näitä väännöksiä jaetaan sosiaalisessa mediassa ja jokainen linkin välittäjä lohkaisee jotain hauskaa kyytipojaksi. Onko asia mielestäsi hauska tai yhdentekevä eli annatko sen vain olla ja Matri Kannisen elää omaa elämäänsä?

    En tunne tässä taustalla olevaa kärhämää/illuusiota, mutta rajanveto kiinnostaa yleisellä tasolla. En aina hahmota tätä “se on vain ajatus” -ajattelua, kun tuntuu, että sitä sovelletaan valikoivasti. Jotkut asiat ovat “vain ajatus”, mutta jotkut asiat otetaan kuitenkin vakavasti.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *