Miksi on tyhmää valittaa?

myrskytunteet2

Oletko koskaan mennyt haukkumaan jonkun toisen kiukuspäissäsi — toivoaksesi myöhemmin, että voisit ottaa sanasi takaisin? Tai soittanut läheisellesi ja valittanut elämäsi kurjuutta — ja sitten seuraavana päivänä joutunut kertomaan huolestuneelle rakkaallesi että oikeasti sinulla on kaikki ihan hyvin?

Mainitsin tässä blogimerkinnässä kuinka:

Lähtökohtanani on se, että en kirjoita, soittele, meilaa tai tekstaa jos olen huonolla tuulella. Miksi? Koska mielialan noustua joudun yleensä vastuuseen sanoistani — pyytelemään anteeksi tai selittelemään käytöstäni. Pahimmillaan avautuminen johtaa siihen, että alan puolustella ja oikeuttaa tekojani, vaikka samaan aikaan tiedän syvällä sisimmässäni tekeväni väärin.

Kommentti herätti eräissä lukijoissa kysymyksiä ja jopa huolta siitä, että esim. kontrolloisin liikaa tekemisiäni.

Totta kai on aina mahdollista, että olen sokea omalle käytökselleni ja sille miten tyhmää tai haitallista se on. Luulen kuitenkin, että tässä kohtaa kyse on väärinkäsityksestä.

Valittaako vai eikö valittaa?

Jos muistan oikein, minulla on ollut elämäni aikana ainakin kolme eri suhtautumistapaa valittamiseen.

1. Marttyyrin mykkäkoulu

Murrosiässä avaudun auliisti kotiväelle siitä miten vaikeaa minulla on, mutta kotoa muutettuani sain päähäni, että valittaminen on heikkouden merkki. Stoalaisesti kärsivän opettajan johdolla opin pitämään pääni kiinni silloinkin, kun siihen oli aihetta.

Valittamatta olemisesta tuli minulle kunnia-asia ja kilpailun aihe — varsinkin parisuhteessa.

Jos pahoitin mieleni uskoen kumppanini olevan siihen syypää, purin hammasta ja väänsin kasvoille tekohymyn ajatellen: “Okei, mä en valita — mutta joku päivä sä vielä kadut tätä” tai “Mä olen niin paljon kovempi kuin sä, että kyllä mä kestän. Jonain päivänä sä näet miten vitun kova akka mä olen.”

Samaan aikaan tukahdutin pahan olon tunteet ensin ahmimalla ja Kutri kuntoon -vuoden jälkeen psyykkaamalla itseni mm. energiajuomien avulla ylivireystilaan, jottei minun tarvinnut tuntea lamauttavaa pahaa mieltä.

Tunteiden tukahduttaminen sai rintakehän kirvelemään ja selän jäykistymään. Jollain tasolla tiesin ettei se ollut hyvä asia, mutta samaan aikaan sain perverssiä nautintoa omasta “vahvuudestani”, joten en edes yrittänyt miettiä vaihtoehtoisia tapoja suhtautua asiaan.

2. Avoimesti valittaminen

Stoalaisen seuran jäätyä taakse aloin avautua enemmän läheisilleni elämäni kurjuudesta, mutta parisuhteessa pidin yhä suun supussa, vaikka “syrän märkäni”. Ehkä taka-alalla oli jokin ajatus siitä, että kumppanini pitäisi lukea ajatuksiani ja tajuta että vaikenemisen ja tekohymyn takana olin itku kurkussa.

Toivuttuani ns. loppuunpalamisesta ja sitä seuraneesta masennuksesta keväällä 2006 päätin etten enää pitäisi mitään tunteita sisälläni.

Tämä tarkoitti sitä, että jos minua masensi, vitutti tai suututti, kerroin sen kaikille — varsinkin kumppanilleni. Olin tässä vaiheessa nimittäin sekoittanut valittamatta jättämisen tunteiden tukahduttamiseen.

Vaikka tuntui hyvältä tykittää toiselle täysillä “totuuksia” vihan vallassa tai itkeä ystäville itsesäälin syövereissä, jälkeenpäin olo oli tyhjä ja voimaton. Pahimmillaan menetin työkykyni koko päiväksi — tai kahdeksi.

Läheisille avautuessa heidän empatiansa tuntui hivelevän “satutettua lasta” minussa, mutta samaan aikaan sai minut tuntemaan itseni entistä pahemmin olosuhteiden uhriksi ja väärinkohdelluksi.

Mikä pahinta, avautumisestani näytti seuraavan kaikenlaisia ongelmia:

Jos olin kertonut jollekulle kiukuspäissäni kaiken, mitä sylki suuhun toi, jouduin pyytelemään anteeksi ilkeitä sanojani ja selittämään, kuinka “en mä oikeasti tarkoittanut sitä” tai “en mä normaalisti ajattele niin”. Mikä oli totta.

Jos olin valittanut mieleni pahoitettuani ystävilleni, äidilleni tai siskolleni miten ikävästi kumppanini minua kohtelee ja millainen paskiainen hän on, jouduin selittelemään jälkikäteen kuinka “oikeasti meillä menee ihan hyvin” ja “mä liioittelin”.

Pahimmillaan olin tehnyt tunnekuohun vallassa kaikenlaisia äkkiratkaisuja: perunut tapaamisia, poistanut Facebook-kavereita ja puhelinnumeroita, maksanut ylihintaa asioista, joita en olisi tarvinnut tai jotka olisi saanut lyhyellä etsimisellä halvemmallakin.

Aiheuttamiani vahinkoja korjatessa mietin tilanteesta riippuen kahdenlaisia ajatuksia:

Joko sätin itseäni siitä, että olin käyttäytynyt niin typerästi, jolloin oloni tuntui entistä kurjemmalta

tai

Aloin selitellä itselleni miten käytökseni oli oikeutettua, jolloin aloin kokea vihaa, katkeruutta tai ylemmyydentunnetta muita kohtaan.

Ehkä mielessä joskus kävi, oliko tunteiden vapaasti ilmaiseminenkaan nyt niin fiksua, mutta koska ajatus tunteiden tukahduttamisesta tuntui niin pelottavalta, jatkoin samaa rataa.

3. Kevyesti kitinästä kieltäytyminen

Oivallettuani miten oma mielialani vaikuttaa siihen, miten näen maailman, suhteeni valittamiseen muuttui kertaheitolla.

Sillä hetkellä kun tunnen tarvetta syytellä, sättiä, valittaa tai vinkua, olen ns. alhaisessa mielentilassa. Tässä tilassa aivojeni inhimillisimmät ja tavallaan älykkäimmät osat on kytketty pois päältä ja toimintaani ja ajatteluani ohjaa aivojen alkukantaisemmat osat. Toisin sanoen ajattelen kuin säikähtänyt villipeto.

Tässä tilassa en pysty ymmärtämään kunnolla syy ja seuraus -suhteita, en kykene näkemään suurta kokonaisuutta, kykyni tulkita toisten ilmeitä, eleitä ja tunteita on heikentynyt, en pysty arvioimaan mikä on oikein ja mikä väärin, en voi oivaltaa mitään eikä itsehillintäni ja tahdonvoimani toimi kunnolla.

Minä en lähtisi ajamaan kännissä, kun hahmotuskykyni ja reaktioaikani on heikentynyt.

Minä en lähtisi treenaamaan sairaana, kun kehoni ei kestä rasitusta.

Minä en antaisi uhmakohtauksen vallassa olevan lapseni päättää tai puhua puolestani (tai edes omasta puolestaan).

Miksi siis lähtisin huonoissa fiiliksissä kommunikoimaan, vetämään johtopäätöksiä tai etsimään ratkaisuja, kun kykyni siihen on laskenut dramaattisesti?

Huomaan huonot fiilikset samalla tavalla kuin huomaan tien liukkauden ajaessani — automaattisesti ilman erityistä ponnistelua tai tarkkailua. Joskus huomaan sen nopeammin, joskus hitaammin.

Sillä hetkellä kun tajuan olevani huonoissa fiiliksissä, tajuan ajatteluni tason laskeneen — samalla tavalla kuin tajuan ajaessani liukkaan kelin vaativan hitaampaa ja varovaisempaa ajotyyliä.

Toimimatta jättäminen vs. tunteiden tukahduttaminen

Tätä nykyä minulle on päivänselvää, että huonojen fiilisten vallassa toimimatta jättämisellä ei ole mitään tekemistä tunteiden tukahduttamisen kanssa. Päinvastoin.

Jotta voin nähdä ettei minun kannata kiukuspäissäni tai ahdistukohtauksen vallassa soitella, tekstailla tai kirjoitella mitään Facebookiin, minun pitää ensin tunnistaa että olen huonolla tuulella.

En enää pelkää kurjimmiltakaan tuntuviani tunteita. Ymmmärrän, että ne johtuvat ajatuksistani, jotka sattuivat juolahtamaan sillä hetkellä mieleeni — eivät suoraa seurausta siitä, mitä joku toinen teki tai sanoi.

Vaikka minusta välillä tuntuu että olen keskellä sotatannerta, tosiasiassa katson vain pääni sisäistä sotaleffaa.

Tiedän että tunteet ovat totta, mutta ajatuksilla jotka ne aiheuttivat ei välttämättä ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Minulla saa olla paha mieli — mutta en voi koskaan olla täysin varma siitä miksi minulla on paha mieli juuri nyt.

Samaan aikaan tiedän, että vaikka minusta ehkä tuntuu siltä että kurja fiilis ei mene koskaan ohi, se menee itsestään ohi ennemmin tai myöhemmin — usein parissa minuutissa tai korkeintaan vartissa.

Miksi soitamme kavereille valittaaksemme kurjuutta? Koska toivomme avautumisen auttavan meitä pääsemään eroon ikävästä tunteesta.

Miksi avaudumme kiukuspäissämme ihmiselle, jonka uskomme aiheuttaneen kurjan fiiliksemme? Koska uskomme näin saavamme hänet lopettamaan inhottavan käytöksensä, katumaan tekojaan ja pyytävän meiltä anteeksi, jolloin olomme paranisi.

Koska olen OK huonojen fiilisten kanssa, useimmiten en tunne tarvetta aktiivisesti hankkiutua eroon niistä. Niinpä kavereille tilittämisessä tai muille avautumisessa ei ole yhtään mitään järkeä.

Valittaminen vs. ongelmien ratkaiseminen

Joskus oikeutamme huonoissa fiiiksissä tapahtunutta valittamista sillä, että se on johtanut muutoksiin ja käytännön ongelmien ratkaisuun.

Ehkä, mutta vielä useammin se johtaa siihen, että muita huvittaa vielä vähemmän tehdä toivomiasi muutoksia. “Huutaminen lisää vain vastarintaa.

Jos jokin asia on ns. todellinen ongelma, se näyttää epäreilulta, toimimattomalta tai hankalalta myös silloin, kun olet hyvissä fiiliksissä. Maksamattomat laskut eivät katoa mihinkään vaikka mielialasi olisi kuinka korkea.

Ollessasi kevyessä, rennossa ja helpossa olotilassa pystyt näkemään useampia eri ratkaisuvaihtoehtoja käsillä oleviin ongelmiin.

Jos henkilö, jonka toivot muuttavan käytöstään on yhtä aikaa kanssasi ns. korkeassa mielentilassa, voitte neuvotella helpommin ja tehokkaammin siitä, miten asia kannattaisi ratkaista molempia jotenkin tyydyttävällä tavalla.

Kaikki on OK

Inhimilliseen kokemukseen kuuluu, että vaikka kuinka ymmärtäisit miten ajattelumme toimii, aika ajoin ajatuksesi vie sinut niin syvälle alhaiseen mielentilaan, että sokeudut omalle ajattelullesi. Itselleni käy näin päivittäin. Se on OK.

Ajaudun välillä vieläkin valittamaan kavereilleni elämäni kurjuutta tai tilittämään puolisolleni miten jokin hänen tekonsa on epäreilu. Jälkeenpäin vahinkoja ihmetellessä mieleen voi juolahtaa, että “olisi pitänyt tajuta ajoissa että olin alhaisessa mielentilassa”, mutta kun en tajunnut, niin en tajunnut.

Minä en tavoittele tässäkään asiassa täydellisyyttä. Minulle riittää vallan mainiosti että näen jo sen, mitä näen: elämä on oikeasti hyvin yksinkertaista, helppoa ja innostavaa.

Ihanaa uutta viikkoa kaikille!

nimmari_150

Haluatko syventää ymmärrystäsi inhimillisestä kokemuksesta, löytää ja luoda unelmiesi uran, laihtua ihannepainoosi helposti ja hauskasti tai kirjoittaa kirjan tai käsikirjoituksen?

Liity kutri.net:in VIP-jäseneksi!

Alkuperäinen kuva: sxc.hu

Katso Päivän teoria -videoni livenä klo 8:30 arkiaamuisin tai jälkilähetyksenä milloin vain Kutri.net:in Facebook-sivuilla: fb.com/kutrinet

Posted in:
About the Author

Katri Manninen

Katri Manninen on transformatiivinen valmentaja ja kirjailija-käsikirjoittaja, joka haluaa auttaa sinua vapautumaan stressistä ja turhasta pelosta, jotta voisit seurata sisäistä viisauttasi, toteuttaa itseäsi ja nauttia enemmän elämästä. Seuraa Katria Twitterissä, Facebookissa , Instagramissa, Snapchatissa, Periscopessa, YouTubessa ja Google+:ssa.

3 Comments

  1. Mun suhtautuminen noihin juttuihin on,joku asia aktivoituu ykskaks niin kauan kun tarpeellista on.Tiedän,että asiat tulevat ja menevät omia aikojaan vaikka kuinka huomaisin oman mielentilani tason.Kokemukseni kertoo sen.

    Erityisen voimakkaasti olen kokenut eksäni kanssa eläessäni,että minulla ei saa olla mielipidettä,kysymyksiä,tarvetta mistään puhumiseen tai tarvetta surra vahingoittunutta kehoani.Siinä en kertakaikkiaan voinut mitään,oli katkaistava koko suhde.Sen jälkeen olen huomannut kaikenlaisissa mielentiloissani olevani rauhallisempi,luottavani hetkeen ja oppinut arvostamaan sekä kehoani,joka kuitenkin toimii kiitettävästi,että mieltäni,joka on selvästi paremmassa kunnossa entisen ahdistuksenajan jälkeen.

    En jaksa stressata kaikista jutuista,vaan tarvittaessa toimin aina sen hetkisillä fiiliksillä ja tarpeen tullen otan asiat puheeksi,kovin usein ei tarvi selitellä.Kuitenkin yritän kovasti olla loukkaamatta ketään,puuttumatta toisten persoonaan/ominaisuuksiin tai olosuhteisiin,ne pyrin jättämään rauhaan ihan omien kokemusteni perusteella.

    Sun kummatkin kirjoitukset ovat hyviä ja herättävät ajatuksia,joita pitää päässään fundeerata pitempäänkin ehkä 🙂

  2. Hyvä kirjoitus taas kerran. Kiitos Kutri! 🙂

    Kiitos myös Kuunainen Kivi kommentistasi. Minulla myös hiemen samansuuntaisia kokemuksia. Ajatusten ja tunteiden on helpompi antaa tulla ja mennä, kun ei ole sitä exää kontrolloimassa niitä. Ihan tarpeeksi tekemistä jo omassa itsessä… 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *