Miksi olen (melkein) aina myöhässä?

juoksulapsikiire2

“Ettekste meekään sinne Wanhalle Mummalle?” yövuoron jälkeen puolilta päivin herännyt mieheni kysyi kun näki meidät keittiössä.

“Joo me mennään sinne just…” vastasin iloisesti arvaten jo miehen seuraavan kommentin:

“Teidänhän piti lähteä sinne aamulla?”

Ankea totuus oli se, että rakas siippani oli oikeassa. Olimme armottomasti myöhässä aikataulusta, jonka olin aamuksi ajatellut.

Mutisin selitykseksi jotain siitä, miten “mun piti hoitaa kaikenlaisia juttuja ja lapset piti syöttää ja ja ja…”

Todellinen syy myöhästelylle

Olen ollut koko elämäni lähestulkoon aina myöhässä — alkaen siitä että synnyin 14 päivää lasketun ajan jälkeen.

Olen myös kokeillut koko elämäni ajan aina löytää keinoja olla ajoissa. Turhaan.

Vasta jokin aika sitten asiassa alkoi tapahtua jonkinlaista edistystä, kun tajusin että minulla saattaa olla keskittymishäiriö — eli “adhd-aivot”.

Olennaista ei ole se onko minulla aito ADHD vaan se, että kun aloin lukea ADHD:stä kärsiville suunnattuja ajanhallinta- ja organisoitumisvinkkejä, aloin oivaltaa paremmin missä menen harhaan yrittäessäni turhaan olla ajoissa.

Aikatauluni kaatuvat yleensä seuraaviin kompastuskiviin:

1. Minulla ei ole lähtörutiinia

Ongelma on ollut aina olemassa, mutta lasten myötä se on pahentunut entisestään. Mitä enemmän asioita pitää hoitaa tai muistaa ennen kuin pääsen ulos ovesta, sitä vaikeammaksi lähteminen käy.

Minua ei hidasta niinkään tehtävien asioiden määrä, kuin se, että pysähdyn kysymään itseltäni joka välissä “Kuka mä oon ja mitä mä haluun?” 

Saatan esimerkiksi aloittaa kuopuksen pukemisen, kun yhtäkkiä muistan että munhan kannattaa laittaa ensin kengät jalkaan, koska sitten kun vauva on kantoliinassa, kumartelu ja kyykkiminen on hankalaa. Tässä vaiheessa esikoinen saattaa olla jo täysissä pukeissa ja hiki otsalla pyörimässä rappukäytävässä.

Eilen ilalla sängyssä tätä blogikirjoitusta miettiessäni päätin että tänään mietin mikä on fiksuin lähtöjärjestys, kirjoitan sen paperille ja teippaan paperin eteisen oveen.

Tiedän jo, etten voi luottaa muistiini sen vertaa että muistaisin kerran miettimäni lähtörutiinin — tai että sellainen on edes olemassa.

2. En löydä tavaroita

Tämä on yleisongelma elämässäni, joka on helpottanut aika lailla kodissa tehtyjen raivauskierrosten myötä.

Ongelmana on se, että esimerkiksi minun ja lasten vaatekaappi pitäisi raivata näköjään uusiksi noin kerran kuukaudessa tai kahdessa.

Edellisen kerran tein sen ennen synnytystä ja nyt kaapista pitäisi jo perata ulos äitiysvaatteet sekä vauvan ja esikoisen taas pieneksi jääneet vaatteet.

Kaaos saa alkunsa, kun touhuan kotona omiin ajatuksiini vajonneena, jolloin en kiinnitä huomiota mihin tavarani työnnän. Olen huomannut että tähän puuttuminen on hankalaa, koska se edellyttää että ajatusteni keskellä jokin muistuttaisi minua kiinnittämään huomiota tähän (tylsään) hetkeen.

Pystyn kiinnittämään huomioni tylsiin arkitekemisiin jonkin aikaa hirvittävällä ponnistelulla, mutta tunnen sen jälkeen itseni yleensä väsyneeksi ja vähän katkeraksikin.

Ongelman toinen alkusyy on se, että puolisoni haluaa että kotimme on paremmassa järjestyksessä kuin mitä minä pystyn pitämään sen helposti. Valtaosa suomalaisnaisista jakaa hänen standardinsa ja kokisi sotkuisuuteni yhtä epäreiluksi.

Oltuani koko päivän — tai joskus vain 10 minuuttia  — lasten kanssa pieni kotimme on äkkiä aika kaaoksessa.

Varttia ennen kuin mies tulee töistä tai harrastusten parista kotiin minä alan pikasiivota. Sen sijaan että miettisin mikä menee minnekin, alan tunkea vaatteita summamutikassa lasten ja minun vaatekaappiin ja muut roinat keittiössä olevaan “kauhujen kaappiini” ajatellen että “mä järkkään noi myöhemmin omille paikoilleen”.

Sieltä niitä onkin sitten “kiva” etsiä kauhessa kiireessä kun on lähdössä taas johonkin.

3. Arvioin väärin tarvittavan ajan

Jokaisella terveellä ihmisellä on ns. optimismivääristymä, eli kuvitellessaan henkilökohtaista tulevaisuuttaan he näkevät sen positiivisempana kuin voisi realistisesti olettaa.

Tämä pätee myös aikatauluihin ja selittäisi jo yksistään sen, miksi jopa isojen ja kalliiden projektien yhteydessä aikataulu- ja budjettiarviot ovat ylioptimistisia, vaikka niiden laatijat yrittävät olla realistisia.

Jos en keskity ja erikseen laske inhorealistista aikataulua tekemisilleni, arvioin aikataulun aina liian kireäksi.

Tätä kirjoittaessani tajusin mikä esimerkiksi laihdutustietokannan valmistumisaikataulua arvioidessani meni niin pieleen.

Arvioin kyllä oikein montako tuntia sen tekeminen veisi — tein Losissa asuessani erästä tietokantaa työkseni ja sain hyvän käsityksen siitä, miten työlästä tietyn vaiheen toteuttaminen on.

Sen sijaan arvioin ihan pieleen sen, miten paljon minulla on lapsivapaata aikaa. En näytä millään tajuavan että minulla on nyt esikoisen lisäksi vauva, jonka valveillaoloajat ovat vielä ennalta-arvaamattomat.

Aivan liian usein vauva päättää valvoa juuri silloin, kun isoveli on isin kanssa ulkoilemassa tai isoveli nukkuu päiväunia. Argh!

4. Unohdun omiin ajatuksiini

Olen vasta nykyisen kumppanini myötä alkanut uskoa, että “normaalit” ihmiset eivät uppoa tai “huku” omiin ajatuksiinsa yhtä helposti kuin minä ja useimmat biologisista perheenjäsenistäni.

Huomasin jo vuosia sitten, että esimerkiksi mennessäni tavalliseen ruokakauppaan, en hetken päästä tiennyt olinko ollut siellä 5, 15 vai 50 minuuttia.

Kaikkein pahimmin jään koukkuun ajatuksiin, jotka koskevat työjuttuja tai maailman pelastamista tyyliin “kuinka teinityttöjä voisi auttaa saamaan paremman itsetunnon”.

Tajusin juuri että ehkä syynä näiden ajatusten koukuttamiseen on taka-ajatus siitä, että nämä aiheet ovat niin tärkeitä, että niiden ajatteleminen on tärkeämpää kuin kauppaostoksiin koko huomiolla keskittyminen.

Ehkä jatkossa pitää vain kirjata tällaiset ajatukset Evernoteen “ajattele myöhemmin” -muistilappuun ja varata listalla olevien asioiden ajatteluun aikaa sitten joskus kun lapset ovat koulussa, hah hah!

5. Teen “vielä yhden jutun”

Tämä tapa on ehkä yksi suurimmista syistä sille, että myöhästelen tapaamisista. Olen jo melkein valmis lähtöön, kun mieleen juolahtaa jokin juttu, joka pitää “hoitaa just nyt” — siis tyyliin pyykkikoneen tyhjentäminen tai työmeilin lähettäminen.

Tehtävä vie aina enemmän aikaa kuin olin ajatellut ja pahimmillaan sitä tehdessäni muistan vielä toisen jutun joka pitää hoitaa… Ja pian saankin sitten juosta pää kolmantena jalkana tapaamiseen.

Tiedostin tämän jo jonkin aikaa sitten, kun erään sukulaiseni puoliso kuvasi miten sukulaiseni valmistautuu lähtemään kotoa puhuen kännykkään, lähettäen meilejä ja juosten edes takaisin asuntoa keräten kamojaan.

Tarina nauratti, mutta sai minut tajuamaan, miten teen samaa. Niinpä olen yrittänyt käyttää itsekuria “vielä yhden” jutun tekemisten suhteen.

Tuli juuri mieleen, että voisin sijoittaa eteiseen kynän ja tyhjiä muistilappuja, joihin voin kirjoittaa mieleen tulleet viimeiset tehtävät ja liimata laput peiliin, josta varmasti näen ne kotiin tullessani.

Mikä neuvoksi?

En enää ota henkisiä paineita taipumuksestani toimia tavalla, joka johtaa myöhästelyyn. Olen nimittäin joskus ollut asiasta erittäin ahdistunut ja yrittänyt motivoida itseäni itseinhon kautta “ryhdistäytymään”. Ei toiminut.

Toisaalta esimerkiksi tietyissä kulttuureissa myöhästelyäni ei pidettäisi mitenkään ihmeellisenä tai ongelmallisena.

Vaihtarivuonna vaihtariohjaajamme kertoivat muille oikean tapaamisajan, minulle varttia aikaisemman tapaamisajan, espanjalaisille ja italialaisille puoli tuntia aikaisemman tapaamisajan ja eteläamerikkalaisille tuntia aiemman tapaamisajan. Näin olimme kaikki yhtä aikaa paikalla.

Sen sijaan näen myöhästelyn käytännön ongelmana, johon on olemassa käytännön ratkaisuja. Ongelman oivaltaminen lienee jo iso osa ratkaisua ja tätä kirjoittaessa mieleen tuli uusia konsteja elää ajattelutyylini kanssa.

Mitä ajatuksia oma tai muiden myöhästely herättää sinussa? Keksitkö muita käytännön konsteja, joita voisin kokeilla?

[hcshort id=”7″]

Alkuperäinen kuva: sxc.hu


Katso Päivän teoria -videoni livenä klo 8:30 arkiaamuisin tai jälkilähetyksenä milloin vain Kutri.net:in Facebook-sivuilla: fb.com/kutrinet
Posted in:
About the Author

Katri Manninen

Katri Manninen on transformatiivinen valmentaja ja kirjailija-käsikirjoittaja, joka haluaa auttaa sinua vapautumaan stressistä ja turhasta pelosta, jotta voisit seurata sisäistä viisauttasi, toteuttaa itseäsi ja nauttia enemmän elämästä.
Seuraa Katria Twitterissä, Facebookissa , Instagramissa, Snapchatissa, Periscopessa, YouTubessa ja Google+:ssa.

4 Comments

  1. Kirjoitin jo pidemmän kommentin tähän, mutta se hävisi johonkin bittiavaruuteen, joten yritetäänpä uudestaan.

    Optimismivääristymän ajan suhteen (ennen kuin siis edes kuulin tästä termistä täältä) olen korjannut sillä, että alan valmistella lähtöä puoli tuntia ennen kuin minun mielestäni oikeasti edes pitäisi. Eli kolmen lapsen kanssa se tarkoittaa tavaroiden pakkaamista, ulkovaatteiden valmiiksi katsomista, villasukan/hanskan/pipon etsimistä, jne. Monesti tuo puoli tuntia on tarpeeksi ja saa pukea/kävellä rauhassa ja on vielä yleensä hieman etuajassa.

    Toinen hyvä pointti, joka tässä tekstissä tuli esiin, oli tuo “vielä yksi juttu”-kohta. Sorruin siihen jossain vaiheessa ja monesti sitten tuntuikin että aika loppui kesken, koska aina mieleen tuli niitä “vielä yksi”-juttuja, vaikka olisin tehnyt niitä jo kuinka monta. Siksipä nykyään hoidan kaikista välttämättömimmät asiat ensin, joka esim. aamulla tarkoittaa usein vain aamutoimia ja aamupalaa. Ja se välttämättömyys tulee oikeasti esille sillä, että miettii että onko tämä juttu pakko hoitaa nyt, että päästäisiin lähtemään ovesta ulos. Jos niiden välttämättömien juttujen jälkeen jää ns.luppoaikaa, sitten voin hoitaa niitä “vielä yksi”-juttuja pois alta.

    Tää ei oikeastaan liity koko asiaan, mutta pitää sanoa, että tämä on musta epäreilua:

    “Varttia ennen kuin mies tulee töistä tai harrastusten parista kotiin minä alan pikasiivota. Sen sijaan että miettisin mikä menee minnekin, alan tunkea vaatteita summamutikassa lasten ja minun vaatekaappiin ja muut roinat keittiössä olevaan “kauhujen kaappiini” ajatellen että “mä järkkään noi myöhemmin omille paikoilleen”.”

    Lapset sotkee, joskus tahallaan mutta useimmiten vahingossa tai tahtomattaan. Ja se on sellainen asia, josta kenenkään ei musta pitäisi tuntea huonoa omaatuntoa. Meillä esim.lelut siivotaan vain kerran päivässä, juuri ennen iltapalaa (jonka jälkeen seuraa iltatoimet ja pian siitä lasten sänkyyn meno). Ja meillä siis lapset sotkee kotona, koska eivät ole päivähoidossa. Kaikkea muuta kaaosta yritän hallita “vie mennessäsi ja tuo tullessasi”-periaatteella. Eli korjailen omia sotkuja sitä mukaa kun ne silmiini tarttuvat.

    • NINA — Jep. Hyvää pohdintaa.

      Niin no, miehen mielestä on epäreilua että annan lapselle huonoa ja eri esimerkkiä se. Mä en ylläpidä täällä siisteyttä miehen pois ollessa vie mennessäsi ja tuo tullessasi periaatteella, vaan annan kodin mennä välillä kaaokseen ja siivoan vasta kun se tulee kotiin. Ja kyllähän sillä siinä on tietty pointti, mutta ainakaan vielä en ole löytänyt ajatusta tai rutiinia, joka johtaisi siihen, että koti olisi koko ajan kutakuinkin järjestyksessä.

      Olen siis oikeasti ihan hirvittävä sotkija — saan tilan kuin tilan kaaokseen noin vartissa. Syytän ADD:tä… 😀 Tätä voi joskus olla vaikea ymmärtää jos sitä ei näe.

  2. Minulla myös on meneillään ajoissa-olemisen-oppiminen, ja hyvin hyödylliseksi on osoittautunut erilaisten aamutoimien kellottaminen. Asensin puhelimeen sekunttikellon, ja sillä oon kellotellut kaikenlaista. Tulokset ovat yllättäneet, olen aiemmin juuri aliarvioinut asioiden tekemiseen menevää aikaa ja siksi aina kiireessä. On selvinnyt mm., että tiskikoneen tyhjennykseen menee multa vähintään 10 min, kun olen kuvitellut sen olevan “parin minuutin juttu”, vastaavia on ollut useita.

    • Hyvä idea Virbana — olen kuullut vinkin ennenkin ja jollain lailla kokeillut sitä, mutta tätä voisi kokeilla ihan kunnolla varsinkin lähtörutiineihin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *