Eilen kävin puhumassa joukolle nuorison kanssa työskenteleviä ihmisiä inhimillistä kokemusta selittävästä kolmen prinsiipin mallista. Mallia on sovellettu erittäin menestyksekkäästi Jenkeissä muun muassa erilaisten ongelmayhteisöjen muuttamisessa toimiviksi, terveiksi yhteisöiksi. Linkitän kirjoituksen loppuun koskettavan ja silmiä avaavan englanninkielisen mini-dokumenttielokuvan aiheesta.
Eräs kuulijoista totesi keskustelun aikana, että hänen nuoruudessaan ei ikinä puhuttu masentuneista nuorista, kun taas tätä nykyä yksi jos toinen nuori syö masennuslääkkeitä.
Totta!
Jos olet yli 35-vuotias, muistele koulukavereitasi.
Kuinka moni näytti olevan kroonisesti masentunut? Entä kuinka usein kuulit nuorten itsemurhista?
Minä muistan nuoruudestani yhden tapauksen, joka saattoi olla itsemurha tai sitten känninen nuori vain käveli kuulokkeet korvilla junaradalla.
Olin itse hyvin paljon alamaissa varsinkin yläasteaikoina, jolloin vanhempani erosivat. Siihen aikaan kuitenkin pidettiin normaalina, että teiniä masentaa, vituttaa ja ahdistaa, joten asiasta ei tehnyt erityistä numeroa. Koska jollain tasolla oletin, että teiniangsti kuului asiaan ja menisi iän myötä ohi, en jäänyt jumiin kurjiin fiiliksiin.
Kolme viikkoa sitten Helsingin Sanomien nettisivuilla oli juttua tutkimuksesta, jonka mukaan onnellisuuden ihannointi tekee onnettomammaksi.
Ihmiset, jotka kokivat että yhteiskunta odottaa heidän olevan onnellisia, kokevat voimakkaampia ahdistuksen ja onnettomuuden tunteita kuin ne, jotka eivät oleta että heidän kuuluu olla onnellisia.
Tässä TED-videossa aivotutkija Sarah-Jayne Blakemore kertoo siitä, miten teinien aivot ovat voimakkaassa kasvu- ja kehitysvaiheessa, josta seuraa muun muassa tavallista suurempaa itsetietoisuutta (ja sitä kautta häpeän ja epävarmuuden tunteita), riskinottoa varsinkin kavereiden seurassa ja kyvyttömyyttä samaistua muihin.
Sarahin mukaan nuorille tyypillistä käytöstä ei saisi nähdä ongelmana, vaan tärkeänä osana nuorten kehitystä, jota on mahdollista tukea monin eri tavoin.
Tämä on erityisen tärkeä viesti Yhdysvalloissa, jossa nuorille määrätään tätä nykyä hurjia määriä vahvoja psyykenlääkkeitä — myös sellaisia, jotka on oikeasti tarkoitettu mm. skitsofrenian ja maanis-depressiivisyyden hoitoon.
Sen lisäksi Jenkeissä on alettu lääkitä myös uhmaikäisiä, jotta nämä eivät saisi raivokohtauksia.
Toisin sanoen Yhdysvalloissa näyttää olevan vallalla ajatusmalli, että negatiivisissa tunteet ovat paha asia ja että lasten ja nuorten kurjat tunteet ja voimakkaat tunteenilmaukset ovat ongelma, johon pitää puuttua tarvittaessa vaikka vahvoilla psyykenlääkkeillä.
Suomessa ei luojan kiitos vielä olla näin pitkällä, mutta näen että olemme ottaneet jo askeleita kohti tällaista kehitystä alkamalla puhua nuorten huonosta olosta vakavana ongelmana, sen sijaan että lähtisimme siitä, että nuorten kuuluu kokea kaikenlaisia vaikeita tunteita ja käyttäytyä typerästi.
Ovatko nykynuoret masentuneempia kuin ennen?
Kyllä ja ei.
Nykynuoret eivät ole lähtökohtaisesti sen helpommin masentuneempia tai ongelmallisempia kuin mitä murrosikäiset ovat olleet vuosituhansien ajan.
Väitän, että nykynuorten suurin ongelma on se, että heidän huonoista fiiliksistään ollaan tekemässä ongelmaa, joka pitää ratkaista.
Samalla tavalla kuin kaikki muutkin, teini-ikäiset tuntevat oman ajattelunsa. Se, mikä ajatus mieleemme juolahtaa tietyllä hetkellä riippuu valtavan monesta asiasta — mukaanlukien hormonaalisesta tilastamme.
Olennaista on huomata, että olipa fysiologinen tilamme mikä tahansa, sisäinen järjestelmämme pyrkii koko ajan kohti mielenrauhaa ja hyvää oloa. Toisin sanoen aina kun ajatuksesi ns. katkeaa, palaat hetkeksi neutraaliin tilaan, joka ei tunnu oikein miltään. Tämän neutraalin mielenrauhan tilan koet esimerkiksi silloin, kun olet juuri lopettanut pissaamisen, varsinkin jos sitä ennen sinulla on ollut kova pissahätä.
Olennaisempaa kuin se, mitä ajattelemme on nähdä ETTÄ ajattelemme ja tunnemme nimenomaan ajatuksemme, emme todellisuutta.
Toisin sanoen se, että teini-ikäinen tuntee ettei kukaan rakasta häntä kertoo siitä, että hän ajattelee ettei kukaan rakasta häntä — ei siitä, ettei kukaan oikeasti rakasta häntä.
Jokainen voi keskenään miettiä miten erilaisen tunnetilan ja toimintaa seuraavat kaksi ajatusta herättävät:
1. VAIHTOEHTO
Minua masentaa, ahdistaa ja hävettää, koska minulla on heikko itsetunto, tunnen olevani yksinäinen ja kärsin masennuksesta. Siksi minun pitää käydä terapiassa ja syödä psyykenlääkkeitä. Kukaan ei tiedä kuinka nopeasti paranen tästä.
Tunnen olevani epäonnistunut luuseri ja tuntuu epäreilulta, että juuri minun piti sairastua masennukseen. Ei mikään ihme, ettei kukaan tykkää minusta — ja se masentaa minua entisestään.
2. VAIHTOEHTO
Olen kokenut viime aikoina tavallista useammin ahdistusta, masennusta ja häpeää ja saanut hysteerisiä itku- ja raivokohtauksia, koska aivoni ovat rajussa kehitysvaiheessa. Tämä tuntuu todella ikävältä ja ehkä vähän pelottavaltakin, mutta on täysin normaalia ja luonnollista.
Vaikka minusta tuntuisi kuinka pahalta tahansa, paha olo menee aina itsestään ohi — ainakin hetkeksi. Vaikka minusta tuntuu ettei kukaan rakasta ja ymmärrä minua, se ei tarkoita että se on totta — ainoastaan että juuri sillä hetkellä olen syystä tai toisesta alhaisessa mielentilassa enkä pysty ajattelemaan selkeästi.
Vaikka usein pelkään että tulen hulluksi tai mieleeni juolahtaa ajatus, että haluan kuolla, se on onneksi vain ajatus, joka menee ohi. Melkein kaikilla ihmisillä tulee teini-iässä mieleen tällaisia ajatuksia. Samalla tavalla tämä kehitysvaihe menee itsestään ohi, jolloin minun on helpompi olla itsevarma enkä ahdistu enää niin usein ja helposti.
Miten nuoria kannattaa auttaa?
Minä väitän, että nuorille jos kenelle kannattaisi opettaa, että he tuntevat vain oman ajattelunsa — jopa silloin, kun “ulkoisessa maailmassa” asiat eivät ole lainkaan ruusuisesti.
Erityisen tärkeänä näen sitä, että nuorille tehdään selväksi, että hyvin voimakkaat mielialan vaihtelut kuuluvat murrosikään eivätkä ole vaarallisia, vaikka siltä kuohun keskellä tuntuukin.
Tähän liittyen olisi tärkeää opettaa, että emme pysty arvioimaan tilanteita ja syy- ja seuraussuhteita realistisesti silloin kun olemme jotenkin kiihtyneessä mielentilassa: joko ahdistuneita ja masentuneita tai hyperaktiivisia ja maanisia — vaan että olisi hyvä odottaa että mieli tyyntyy, ennen kuin lähtee tekemään mitään radikaaleja ratkaisuja tai vetämään isompia johtopäätöksiä.
Kaikkein tärkeintä olisi pointata ne hetket, jolloin he kokevat mielenrauhaa, onnea ja hyvää mieltä — ja näyttää, ettei heidän tarvitse tehdä mitään sen saavuttamiseksi.
