Onko onnellisuus synnynnäistä?

Ihana Laura kirjoitti blogissaan Hesarin jutusta, jossa väitetään että onnelliseksi synnytään, onnelliseksi ei tulla. En lue Hesaria ja ko. juttua ei pääse lukemaan netistä, joten en ole lukenut itse juttua.

Sen sijaan olen täysin sitä mieltä, että onnellisuus ON sisäsyntyistä. Esimerkiksi Daniel Gilbertin Stumbling on Happiness -kirja on täynnä esimerkkejä eri tutkimuksista, jotka puhuvat sen puolesta.

Gilbert ja mahdollisesti Hesarin jutussa mainitut henkilöt menevät harhaan kuitenkin siinä, että he olettavat henkilön nykyisen onnellisuustason vastaavan hänen synnynäistä onnellisuustasoaan.

Oletko koskaan viettänyt enemmän aikaa 2-6 kk vanhan vauvan kanssa, jonka perusasiat ovat kunnossa: on syöty ja nukuttu, vaipat ovat puhtaat eikä mihinkään satu. Valtaosan ajasta sen ikänen vauva möllöttelee perustyytyväisen näköisenä. Joskus pieni vauva saattaa alkaa itsekseen kikattamaan, jokeltelemaan tai sätkyttelemään innoissaan ilman mitään näkyvää syytä.

Jotkut ihmiset uskovat sen johtuvan siitä, että “vauva näkee enkeleitä” — minä uskon sen johtuvan siitä, että vauvan luontainen hyvä olo vain sillä hetkellä “tulvii ylitse”, eli on itsestään kasvanut niin suureksi että vauvan tekee mieli jokeltaa ja sätkytellä. Vauva antaa itsensä tuntea täysillä hyvää oloa ja onnea, koska kukaan ei ole vielä kertonut hänelle, että onnellisuuteen pitäisi olla jokin syy.

Ongelmat alkavat siinä vaiheessa kun lapsen puhe alkaa kehittyä ja hänen ympärillään olevat ihmiset alkavat opettaa lapselle, että hyvään oloon ja onnellisuuteen tarvitaan jokin erityinen syy: “Maija on iloinen kun Maija sai uuden nuken.”

Vähitellen ajatus siitä, että onnellisuus tulee ulkoapäin korvaa luontaisen kokemuksemme siitä, että voimme tuntea määrättömästi hyvää oloa ilman mitään syytä. Siksi voi joskus kuulla aikuisen ihmisen sanovan vähän häpeillen että “en mä tiedä miten mä olen näin hyvällä tuulella, kun ei mulla ole siihen mitään syytä.” Tai kieltävän itseltään sisällään kuplivan onnen tunteen sanomalla “miten mä voisin olla onnellinen, kun mä olen lapseton ja persaukinen sinkku.”

Oppiessamme että onnellisuuteen tarvitaan jokin syy, opimme kiristämään itseämme onnellisuudella. Koska kaipaamme takaisin varhaislapsuuden rajattomaan onneen, mutta luulemme onnellisuuden tulevan tiettyjen asioiden tekemisestä tai omistamisesta, katsomme onnellisia ihmisiä ja yritämme selvittää mikä tekeminen, esine tai asia teki heidät onnelliseksi.

Mainostajat ottavat täyden ilon irti tästä väärinkäsityksestä ja näyttävät iloisesti hymyileviä perheitä syömässä hampurilaisia tai täydellisen vartalon omaavia naisia, jotka tuoksuvat juuri oikealta hymyilemässä rakastamansa miehen (= juuri tapaamansa miesmallin) sylissä.

Niinpä päättelemme, että kokeaksemme samaa onnea meidän pitää toimia tietyllä tavalla tai hankkia tiettyjä asioita elämäämme, jotta voisimme olla onnellisia. Samalla kiellämme itseämme kokemasta täyttä onnea tässä ja nyt, koska “enhän mä voi olla täysin onnellinen ennen kuin olen laihtunut 10 kiloa”. Tai väheksymme ja sitä kautta pienennämme nykyhetkessä kokemiamme onnen tunteita ajatellessamme että “sitten mä olen täydellisen onnellinen kun mulla on menestynyt ura ja ihana mies.”

Jos ehdot omalle onnellisuudelle asettaa liian tiukaksi (“en voi olla täysin onnellinen koska olen liian lyhyt ja vanha, en saanut ajoissa lapsia enkä päässyt nuorena unelmieni työpaikkaan”), emme saa koskaan tietää olleemme väärässä. Vaikka joka välissä luontainen onnellisuudentunteemme pyrkisi pintaan, kiellämme sen tai pienennämme tunnetta koska “en voi olla onnellinen…”

Joskus saavutamme kaiken sen, mistä olemme unelmoineet. Ensi alkuun saatamme tuntea suurempaa onnea, koska nyt voimme antaa luvan itsellemme tuntea enemmän onnea ja hyvää oloa. Yleensä tämä onni on lyhytaikainen, jos se johtaa onnen ylärajaan törmäämiseen. Niinpä keksimme itsellemme uusia asioita, joita tavoitella. “Niin mutta sitten mä vasta olenkin ihan oikeasti onnellinen…”

Onnen yläraja

Toinen havainto, joka on tietellisesti todistettu on se, että jokaisella meistä näyttää olevan tietty perusonnellisuustaso, johon palaamme takaisin olimme me sitten hetkellisesti tavallista onnellisempia esimerkiksi lottovoiton jälkeen tai onnettomampia neliraajahalvauksen jälkeen.

Vaikka havainto on totta, monet siitä vedetyt johtopäätökset ovat vääriä.

Se määrä jonka tietty aikuinen sietää onnea ei yleensä vastaa hänen synnynnäistä kykyään kokea onnea.

Kun lapsena alamme uskoa että tarvitsemme onnellisuuteen jonkin syyn, alamme tuntea olomme useammin onnettomaksi tai tyytymättömäksi, koska oletamme ettemme voi olla onnellisia ilman tiettyjä asioita. Siitä riippuen miten tiukat säännöt onnellisuudellemme olemme oppineet varhaislapsuudessa vetämään, annamme itsemme kokea tietyn määrän onnellisuutta kerrallaan.

Vähitellen totumme kokemaamme onnellisuuden määrään — joka siis on lähes poikkeuksetta vähäisempi kuin pienenä vauvana tuntemamme täysi onnellisuuden määrä. Meille syntyy onnen yläraja.

Yksi osa ihmisaivoissa on kehittynyt tarkkailemaan koko ajan ulkoista ja sisäistä ympäristöämme muutosten varalta. Jos se havaitsee olosuhteissa jotain poikkeavaa, kehomme asetetaan hälytystilaan — meille tulee outo olo.

Silloin kun elämme ympäristössä, jossa olemme aika ajoin hengenvaarassa, kyseinen järjestelmä on kultaakin kalliimpi, sillä se auttaa meitä varautumaan vaaraan jo kauan ennen kuin tiedämme mikä vaara on kyseessä.

Järjestelmä on herkkä muttei erityisen tarkka. Toisin sanoen se ei erittele sitä onko muutos parempaan tai huonompaan suuntaan.

Jos esimerkiksi tulet kotiisi ja näet sohvalla henkilön, jota et olettanut näkeväsi, sinulla on hetken aikaa vähän säikähtänyt olo. Sitten tunnistat henkilön lempitädiksesi Auneksi, joka on yllättäen tullut Ruotsista käymään. Tunnistaminen saa hälytystilan kytkeytymään pois päältä ja rentoudut.

Samoin käy silloin, kun tunnet tavallista enemmän hyvää oloa. Jos alat tarkkailla itseäsi, huomaat, että ajatusta “näin hyvin ei ole mennytkään pitkään aikaan” tai “onpa ollut harvinaisen kivaa” seuraa usein vähän outo olo. Kehosi jännittyy ja pulssisi kiihtyy. Sinulle tulee fiilis lähestyvästä vaarasta. Sisäinen järjestelmäsi reagoi havaintoon poikkeavista olosuhteista ja laittaa sinut hälytystilaan, vaikka poikkeustila oli mitä positiivisin.

Jos et ymmärrä mitä tapahtui — eli että törmäsit juuri omaan onnen ylärajaasi -- saatat alkaa sabotoida omaa hyvää oloasi päästäksesi takaisin tutulle ja turvalliselle onnellisuustasolle. Ehkä alat miettiä mikä kaikki voisi mennä pieleen. Tai jopa aktiivisesti pilata elämääsi esimerkiksi haastamalla riitaa kumppanin kanssa, tuhoamalla hyvin alkaneen dieetin ahmimiskohtauksella, törsäämällä juuri vaivalla säästämäsi rahat tai tekemällä jotain muuta typerää.

Onnen yläraja ei ole synnynnäinen — se on opittu. Siksi sitä voi siirtää. Pelkästään ilmiön tiedostaminen voi riittää, mutta itse käytän usein onnen yläraja -termin lanseeranneelta Gay Hendricksiltä oppimaani tekniikkaa.

Aina kun huomaan poikkeuksellisen hyvän olon laukaisseen sisäisen hälytysjärjestelmäni, kysyn itseltäni: “Voisinko antaa itseni nauttia tästä hyvästä olosta pari minuuttia pidempään?” Yleensä vastaus on “kyllä” ja koko ajatus siitä, että menen paniikkiin liian paljosta hyvästä olosta niin naurettava, että rentoudun. Rentoutuminen saa hälytysjärjestelmän kytkeytymään pois päältä ja voin taas nauttia hyvästä olosta.

Onnellisia ollaan, onnelliseksi ei tulla

Kyllä, oma näkemykseni on se, että täydellisen onnen kokemiseksi ei tarvitse tehdä aktiivisesti mitään — riittää että antaa itselleen luvan tuntea täyttä onnea. Toisin sanoen ei enää uskottele itselleen että “jos toimin näin, niin sitten voin olla onnellisempi” tai “näissä olosuhteissa en voi olla täysin onnellinen”. No kyllä voit — onnellisuuteen ei ihan oikeasti tarvita yhtään mitään syytä — samalla tavalla kuin terveyteen ei tarvita mitään erityistä syytä.

Tämä on sarjassamme asioita “helpommin sanottu kuin tehty”. Niin kauan kuin et pysty näkemään kristallinkirkkaasti, miten onnellisuutta ei tarvitse tavoitella tai yrittää aktiivisesti lisätä tekemällä tiettyjä asioita, jatkat oman onnellisuutesi rajoittamista.

Siksi self help -kirjat, erilaiset tekniikat ja strategiat onnen lisäämiseksi ovat oikeasti ongelmallisia. Parhaimmillaan ne voivat pidentää listaa asioista, joiden toteuduttua voit antaa itsesi tuntea onnea (“voin antaa itseni olla onnellisempi, koska en enää jännitä sosiaalisia tilanteita”) — pahimmillaan ne luovat lisää sääntöjä, jotka estävät sinua tuntemasta onnea (“en voi olla tänään rauhallinen ja levollinen, koska en ehtinyt aamulla meditoida”).

Tunteaksesi täydellistä onnea jo tänään sinun ei tarvitse muuttaa yhtään mitään.

Voit olla ylipainoinen ja kokea täyttä onnea.

Voit olla eronnut ja lapseton ja kokea täyttä onnea.

Voit asua sillan alla ja kokea täyttä onnea.

Voit olla sosiaalisesti epävarma ja kokea täyttä onnea.

Voit kärsiä hirveistä fobioista ja kokea täyttä onnea.

Voit kärsiä kroonisesta kivusta ja kokea täyttä onnea (ainakin sen aikaa kun kipulääke vie pahimman kivun).

Voit olla jopa masentunut ja kokea täyttä onnea.

Kyky kokea täydellistä onnea on sinussa samalla tavalla kuin kyky hengittää. Riittää, että annat itsellesi pikkuvauvan tavoin luvan kokea onnea olosuhteista riippumatta.

Sillä hetkellä kun näet mistä puhun, hämmästyt sitä, miten naurettavan helppoa on olla onnellinen — ja olet ihmeissäsi siitä, että sinusta on joskus voinut olla hyvä idea kiristää itseäsi onnellisuudella.

Huomaa, että emme vaikka voimme kokea hyvää oloa ja onnellisuutta missä olosuhteissa tahansa, emme voi kokea onnea koko aikaa. Jo sisäinen hälytysjärjestelmämme varmistaa sen, että välillä verensokerin lasku, yllättävä tilanne tai hengenvaara vie kehomme hälytystilaan. Nämä hälytystilat ovat yleensä hyvin lyhyitä — muutaman minuutin mittaisia — jos emme lähde omilla ajatuksillamme pitkittämään niitä.

Voisitko antaa itsesi olla täysin onnellinen edes seuraavan kahden minuutin ajan?

Subscribe to our mailing list
Posted in:
About the Author

Katri Manninen

Katri Manninen on transformatiivinen valmentaja ja kirjailija-käsikirjoittaja, joka haluaa auttaa sinua vapautumaan stressistä ja turhasta pelosta, jotta voisit seurata sisäistä viisauttasi, toteuttaa itseäsi ja nauttia enemmän elämästä. Seuraa Katria Twitterissä, Facebookissa tai Google+:ssa.

9 Comments

  1. Monasti törmää selitykseen, että mahdollisuus onneen jaotellaan perustuvaksi perimään, ympäristöön ja siihen osaan, mihin pystyy itse vaikuttamaan. Esim. tässä jutussa http://www.tyoturva.fi/?9_m=892&s=10 asia selitetään näin: “Noin 50 prosenttia onnellisuuden taustatekijöistä on perittyjä, 10 prosenttia selittyy elinympäristöllä ja arviolta 40 prosenttia muodostuu päivittäisistä valinnoista. Päivittäisissä valinnoissa onnellisuuden kannalta tärkein on puolison valinta.” Näitä onnellisuuden selityksiä on näkynyt jutuissa nyt vähän siellä ja täällä ja nuo prosentit hieman vaihtelevat. En ole sen enempiä perehtynyt mihin tutkimuksiin ne perustuvat. Olisiko joillain ihmisillä aivotoiminta tietynlaista, jolloin onnellisuutta ei pystyisi niin helposti syntymään/tuntemaan? Esim. dopamiinia ei erittyisi synnynnäisesti niin helposti. Tähän kyllä uskon, sillä tosiasia on, että ihmisten aivokemiat poikkeavat toisistaan.
    Toisaalta ne erot eivät myöskään poista sitä mahdollisuutta, että omalla ajatustavan muutoksella tämä Katrin selitys ei voisi päteä. Joutuu vaan ehkä himpun verran enemmän ajattelemaan asiaa, että sen sisäistää ja palaamaan ajatuksen luo, ettei se unohtuisi. :)
    Minusta on kovin lohdutonta esittää asia tuolla yllämainitulla tavalla ja prosenteilla, ikäänkuin asia olisi kiveen kirjoitettu. Aivot ovat kuitenkin aina muuttuvat, vaikka periaatteessa n.30 vuotiaalla ne ovat ns.valmiit. On todettu, että senkin jälkeen tapahtuu muutoksia. Asenteen “periytymiseen” mallioppimisen kautta uskon täysin. On tämä elämä kyllä aika vinkeätä oppimista. Olemme täydellisiä syntyessämme ja aikuiselämä meneekin sitten sen kaiken poisoppimiseen, mitä meille on ensimmäiset n.18 vuotta syötetty. :) Sitä parempi ihmiselle, mitä nopeammin sen tekee ja yksinkertaisemmista totuuksista “itsensä” taas löytää.

  2. Joo, toi geneettinen onnellisuus on päätelty kaksoistutkimusten avulla — mutta mistä voimme tietää onko tutkimustuloksista vedetyt johtopäätökset oikeita? Emme mistään.

    Ensinnäkään onnellisuutta ei voi tutkia samalla tavalla tieteellisesti mittaamalla kuin vaikkapa verensokeria vaan se on pakko tehdä kyselytutkimuksina.

    Ihmiset ilmaisevat hyvin eri tavoin omia tunteitaan. Voi olla että kaksi ihmistä kokee fyysisesti yhtä intensiivistä onnellisuuden tunnetta ja myös kokee sen henkisesti samalla tavalla. Ujompi ihminen voi sanoa että “mä olen kyllä aika onnellinen nyt” — ulospäinsuuntautuneempi ihminen voi hehkuttaa liekeissä “mä olen onneni kukkuloilla”.

    Tutkimukset, joissa yritetään selvittää miten usein ihmiset kokevat onnea ovat nekin ongelmallisia, koska muistimme on tutkitusti järjettömän huono. Myös kyselyhetken mielentila vaikuttaa siihen, miten usein uskomme tunteneemme onnea.

    Myös eri ihmiset voivat määritellä onnellisuuden eri tavoin. Sen lisäksi onnellisuustutkimukset — joita ei edes kauheasti vielä ole — keskittyvät nimenomaan aikuisiin, eivät lapsiin, joiden luontainen kyky kokea onnea ei ole vielä häiriintynyt. Toisaalta tutkijat lähtevät näissä tutkimuksissa olettamuksesta, että onnellisuus olisi jotenkin rajoitettua ja riippuisi jossain määrin ulkoisista olosuhteista — vaikka nykyään aika monet tutkimukset todistavat ettei voida nähdä mitään yhtä yhtenäistä ulkoista tekijää, joka automaattisesti tekisi ihmisistä onnellisia.

    Toinen kysymys on se, ettet voi koskaan tietää varmuudella tunnetko onnellisuutta voimakkaammin tai heikommin kuin hyvä ystäväsi. Samalla tavalla et voi tietää maistaako kaverisi herkkuruoan intensiivisemmin, ovatko hänen orgasminsa fyysisesti voimakkaampia kuin sinun, näkeekö hän vihreän jotenkin intensiivisemmin kuin sinä jne., koska voit vain kokea omien aistiesi tuomat tuntemukset.

    Jos katsotte kaverisi kanssa auringonlaskua ja kumpikin antaa itsensä tuntea sillä hetkellä täyttä onnellisuutta, saatatte kumpikin huokaista yhteen ääneen “ah miten mä olen täydellisen onnellinen” — vaikka toisen kokema onnellisuudentunne voi tuntua fyysiesti kokonaisvaltaisemmalta kuin toisen.

    Mitä sitten? Koska et voi kokea kuin oman onnellisuutesi, et voi tietää mitä sinä — tai muut — menettävät. Sen sijaan voit antaa itsesi tuntea täyttä onnea tässä ja nyt — eikä sen tarvitse olla vaikeaa.

    Lauran blogiin keksin tämän vertauksen:

    Kuvittele että olet huomaamattasi hakannut itseäsi vasaralla päähän.
    Päähäsi sattuu ja haluat että jyskyttävä pääkipu menee pois.

    Mikä on tehokkain ja toimivin keino pääkipuun?

    – Terapia?
    – Meditaatio?
    – Särkylääke?
    – NLP-tekniikat?

    …vai ehkä sittenkin ihan vain huomata että hakkaat itseäsi vasaralla päähän, jolloin voit lopettaa hakkaamisen siihen paikkaan.

  3. Loistava kirjoitus, Katri, ja olen ihan samaa mieltä. Nyt kun olen lueskellut näitä juttujasi ja kuunnellut videoitasi, niin olen tietoisemmin pystynyt huomaamaan tiettyjä asioita itsessäni ja muuttamaan niitä. Tunnistan hyvin juuri tuon, ettei anna itsensä olla onnellinen ilman selvää syytä. Jos muistelen lapsuuttani ennen kouluaikoja, niin olin silloin paljon iloisempi ihminen. Jostain syystä olen ajatellut onnellisen olon ilman syytä, olevan vain itsensä huijaamista ja olen sellaisella hetkellä alkanutkin väkisin kaivaa niitä syitä, miksi en voi olla onnellinen.

    • Hei, kommentoinpa vielä, vaikka en tiedä miten henkilökohtaisella tasolla näitä on hyvä tai viisasta kommentoida. Edellisen kirjoitukseni tein selvästi siinä paremmassa mielentilassa. Eilen tipahdin todella alas alhaiseen mielentilaan, jossa kyseenalaistin täysin koko onnellisuus-teorian. En ollut kaikesta kerjäämisestä huolimatta saanut ketään lähtemään mukaan yhteen kesätapahtumaan (kaikilla perheellisillä ja pariskunnilla kun on “omat juttunsa”, joten ei yhdelle sinkulle riitä mitenkään aikaa edes kerran kesässä). Lähdin sitten yksin kuten yleensä teenkin. Paikanpäällä iski ihan valtava ahdistus päälle. Näin ympärilläni vain niitä perheellisiä, pariskuntia ja ystäväporukoita ja minä olin ainut yksinäinen kummajainen. Alkoi tuntua ihan naurettavalta ajatukselta, että mun pitäisi pystyä olemaan onnellinen ja tyytyväinen elämääni, vaikka haahuilen aina yksin joka paikassa. Se tuntui ihan liian suurelta vaatimukselta ja julmalta ajatukselta. Mietin sitäkin, miten ihmiset, joilla on ystäviä ympärillään, pitävät heitä helposti niin itsestäänselvinä asioina. Väkisin alkaa ajatella, että täytyyhän mussa olla jotain vikaa, koska olen yksinäinen. Sitä ajatusta en osaa kiertää mitenkään ja niin ajattelevat kaikki muutkin kun kuulevat ongelmastani. Eihän kolmekymppinen, töissäkäyvä, hoikka ja hyväkuntoinen nainen muuten voisi olla yksinäinen, ellei hänessä olisi jotain pahasti vialla. Ahdistus nousi niin pahaksi, että lähdin pois ennen kuin koko konsertti ehti alkaakaan. No, nyt olen päässyt takaisin neutraalitilaan, mutta en kyllä näe onnellisuutta tällä hetkellä missään.

      • Alice_Wonderland, Tämä tuntuu kuvastavan täysin sitä, missä tilanteessa itsekin tällä hetkellä olen. Olen työssäkäyvä, kaunis ja hyvässäkunnossa, sosiaalinen ja fiksu. Mutta olen myös sinkku ja usein yksin. On minulla toki mahtavia kavereitakin, mutta usein olen vain yksin. Minulta kysytään niin usein, miten onkaan mahdollista että olen sinkku? Mitä siihen voisi vastata? Että en tiedä, en. Niinpä. Olen sinkku varmaan siitä syystä, etten kelpaa tällaisenä kuin olen, että jotain vikaahan minussa on oltava. Ja yritä tässä nyt sitten ajatella että tämän onnellisemmaksi en ikinä tule..

  4. Tosta vauvaonnesta olen ehdottomasti samaa mieltä Katri sun kanssa,vauva on tyytyväinen ja iloinen kun ei ole mitään vaivoja.Isommalle lapselle tarjotaan onnea kaikenlaisilla tavarakonsteilla ja lasta vaaditaan olemaan tyytyväinen ja onnellinen,vaikka lapselle oikea onni on usein lämmin syli ja kannustava hyväksyminen.Miksi me aikuiset ohjataan lasten onnentunteita tavaraan,jotain on meiltä hukassa.Se mitä parhaiten osataan on kieltäminen,arvostelu ja lapsen taitojen vähättely, liiallinen suojeleminen myös.Onnistuminen,pettymys ja niistä aiheutuneet tunteet kuuluu elämään kaikissa ikäkausissa.Joku huutaa ilosta,toinen itkee,joku suuttuu katkerasti kun toinen vaan olkaansa kohottaa ja jatkaa elämäänsä eteenpäin.Meissä kaikissa elää onni ja epäonni,se miten noiden kanssa eletään on jokaisen itse ratkaistava ja kestettävä ratkaisujen tuomat tunteet.Lue koko juttu…

  5. Olipa hyvä kiteytys ja monta osuvaan esimerkkiä siitä miten sisältä löytyy… onnikin.

    Onnenkin tavoittelusta on hyvä päästää välillä irti, koska siihen(kin) takertuminen tekee onnettomaksi.

    Iloa päivään!

  6. Olipa tämäkin taas tosi hyvä kirjoitus! Kaikki todella synnytään onnellisiksi ja elämän kolhut ja ympäristön tönäistyt saavat meidät sitten epäilemään sitä onnea tyyliin enhän voi olla onnellinen jos en ole sellainen ja tällainen tai jos mulla ei ole sitä tai tätä koska yhteiskunta/muut/mainokset kertovat että pitäisi olla jotta kelpaan. Niinpä. Yhteiskunnassa meidän on jonkinlaisessa suurimman osan elettävä mut onni on silti mahdollista ja se onni on kaiketi se kuuluisa valinta vesilaseineen päivineen, onko se puoliksi täynnä vai tyhjä. Kaikki lukevat aina sankaritarinoita monivammaisista, sokeista yms jotka siitä huolimatta ovat onnellisia, varmaan Helen Keller kuuluisimipia näistä muiden inspiroijista.

    Mut onhan siinä tietty vinha perä. Sinulla voi olla kaikki etkä ole silti onnellinen tai sinulla ei ole yhtään mitään ja silti valitset olla onnellinen siitä mitä sinulla kuitenkin on. Eli tähän varmaan kiteytyy se mitä tuolla Katri mainitsi että onni ei tule ulkoa vaan sisältä. Itselläni vei vuosia tajuta tämä enkä ole vieläkään kärryillä käytännön toteutuksesta vaikka sen sanoman ymmärrän. Elämä on niin pitkä kasvuprosessi ja koskaan ei valmista tule mut ehkä ei tarvikaan tulla, säilyy mielenkiintoisena?

    Välillä ei vaan toimi, länsimaisena pullasukupolvena ymmärrän onnen edellytyksen mutta en osaa useinkaan niitä toteutta pääni sisällä. Ihaillen luen tyypeistä jotka säilyivät positiivisina keskitysleireillä yms mutta miten sen saa siirrettyä omaan hyinvoivaan elämäänsä, joka on kuitenkin näennäisillä huolilla ja puutteilla täytetty. Vaikea prosessi tää elämä : ) Pitäisi olla täysin itseriittoinen jotta ei välittäisi yhtään siitä mitä onnellisuuskäsityksiä ulkopuolelta tuputetaan ja tarjotaan. No man is an island.. Varmaan siksi ihailemme Dalai Lamoja ja Äiti Teresoita jotka vaikuttavat pyhimyksiltä, kun itsestä tuntuu tosi vaikealta toteuttaa samaa modernissa yhteiskunnassa, jonka (ihmis)kirjo on niin moninainen.

    Ehkä eniten haasteellista on juuri se että se onnellisuus on todellakin valinta (eli omalla vastuulla!!) ja sitten pettyy itseensä kun usein “valitsee” sen tyytymättömyyden, no ei onneks aina! : ) Mut elämähän on matka, kävis varmaan tylsäksi jos kaikki menis aina tosi seesteisesti ; )

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *