Miksi uskomuksia ei ole (ja miksi niiden ajattelu pilaa elämän)

Alkuperäinen kuva: Sxc.hu

Parin päivän sisään olen käynyt keskusteluja, joissa toinen keskustelija on puhunut uskomusjärjestelmistä ja uskomuksista ikään kuin ne olisivat totta. Tänä aamuna näin (taas) miten hassua ja haitallista on uskoa uskomuksiin.

Yksi asia, josta ehkä olemme samaa mieltä on se, että tämä hetki on olemassa. Siis juuri tämä ohikiitävä hetki, jossa luet tätä lausetta. Mennyt hetki on mennyt ja tulevaa hetkeä ei vielä ole.

Voi olla, että tässä hetkessä olet ajatuksissasi menneisyyden muistoissa tai tulevaisuuden fantasioissa tai kauhukuvissa, mutta se kaikki tapahtuu tässä ja nyt. 

Voimme kokea vain sen, mitä ajattelemme. Jos ajattelet nyt rakastasi, koet rakkautta. Jos ajattelet vihamiestäsi, koet vihaa. Jos ajatuksesi ovat siinä miltä kehosi nyt tuntuu, koet sen tuntemukset, mutta jos uppoudut ajattelemaan mitä kaverisi sanoo sinulle, kehosi katoaa kokemuspiiristäsi.

Ajatuksemme vaihtuvat jatkuvalla syötöllä. Jos voisimme äänittää ajatuksiasi (laitteella, jota ei vielä ole), voisit hämmästyä siitä, miten sattumanvaraista ja poukkoilevaa ajattelusi on, vaikka jälkikäteen ehkä muistelit ajatelleesi vain yhtä asiaa.

Illuusio syntyy ihmismielen taipumuksesta luoda syy- ja seurausyhteyksiä, nähdä toistuvia kuvioita, antaa merkityksiä ja kertoa tarinoita. 

Ajatus siitä, että meillä olisi uskomuksia — eräänlaisia piintyneitä ajattelutapoja tai automaattiohjelmia, jotka rajoittavat toimintaamme — on mahdollista juuri tämän taipumuksen takia.

Minä väitän, ettei ole mitään uskomusta.

On vain sinä tässä hetkessä ajattelemassa ja tuntemassa tietyllä tavalla — ja heti perään ajattelemassa että “ajattelen ja toimin aina näin”.

Samalla hetkellä kun ajattelet että “ajattelen ja toimin aina näin”, suljet silmäsi kaikilta niiltä kerroilta, kun ajattelit ja toimit toisin vastaavassa tilanteessa.

Tämä ilmiö on kaikkein helpointa bongata ihmisissä, joiden kanssa vietät paljon aikaa. Kuinka monta kertaa olet kuunnellut tyrmistyneenä läheisesi selitystä siitä, kuinka hän “aina” toimii, tuntee tai ajattelee tietyllä tavalla.  Jos olet itse hyvällä tuulella ja kirkkaalla mielellä, pystyt helposti muistamaan kertoja, jolloin hän ajatteli, tunsi ja toimi eri tavalla vastaavassa tilanteessa — joskus jopa pari tuntia aiemmin!

Esimerkiksi itse olen kuunnellut ihmeissäni tuttavan selitystä siitä, kuinka hän on aina niin onneton parisuhteessaan, koska kokee ettei hänen kumppaninsa arvosta häntä — kun vain muutamaa päivää aikaisemmin hän on tosissaan hehkuttanut suhteensa erinomaisuutta. Seuraavana päivän parisuhde on taas ollut ihan mahtava.

Jos uskomus olisi olemassa, silloin et voisi koskaan ajatella toisella tavalla asiasta, josta luulet sinulla olevan uskomuksen.

Muistitutkimukset ovat tehneet todella selväksi, ettemme muista menneitä tapahtumia, ajatuksia ja tunteita niin kuin ne alunperin koimme, vaan muistomme ovat tässä hetkessä luomiamme keksittyjä tarinoita, joiden uskomme olevan tositarinoita menneisyydestä. Niinpä voimme muistaa elävästi jopa tapahtumia, joita emme ole edes kokeneet henkilökohtaisesti!

Vielä tärkempää on huomata, että tutkimusten mukaan se, miten varmoja tunnemme olevamme muistimme todenperäisyydestä ei kerro YHTÄÄN MITÄÄN siitä, miten todenperäinen muisto on. Toisin sanoen jopa niin sanotut “valokuvamuistot” jostain emotionaalisesti vahvasta kokemuksesta eivät ole täysin totta — ja jossain tapauksissa lainkaan totta.

Tästä karuimpana esimerkkinä on Jenkeissä vaikuttanut terapiasuuntaus, joka lähti olettamuksesta, ettet muista seksuaalista hyväksikäyttöä, koska olet torjunut muiston. Niinpä terapiaprosessin aikana lukemattomat ihmiset, joita ei ollut koskaan seksuaalisesti hyväksikäytetty, muistivat yhtäkkiä elävästi kauheita kokemuksia lapsuudestaan. Muuten hyvä, mutta oikeasti seksuaalisesti hyväksikäytettyjen ongelma on yleensä juuri päinvastainen — he eivät pysty unohtamaan tapahtumaa, vaikka kuinka yrittävät.

(Lisäys: muistin väärin ettei ikävää kokemusta voi unohtaa — joidenkin tutkimusten mukaan 10 % traumaattisia kokemuksia kokeneista saattaa unohtaa ikävän muiston.)

Jos siis uskot muistavasi varmasti että ajattelet, tunnet ja toimit tietyntyyppisissä tilanteissa tietyllä tavalla, varmaan on vain se, ettet oikeasti voi olla varma.

Ja koska et voi olla varma siitä, että tapa jolla juuri nyt ajattelet, tunnet ja toimit on ainoa tapa, jolla ajattelet, tunnet ja toimit vastaavassa tilanteessa, on naurettavaa lähteä miettimään ohjaako toimintaasi joku uskomus vai ei.

Miksi uskomuksiin uskominen on vaarallista?

Ajatuksemme vaihtuu jatkuvasti ja on melko sattumanvaraista, mikä ajatus milläkin hetkellä juolahtaa mieleemme.

Tiedätkö varmuudella mikä seuraava ajatuksesi on? No et tietenkään — kukaan meistä ei tiedä.

Vielä vähemmän tiedät mitä tulet tulevaisuudessa ajattelemaan ja sitä kautta tuntemaan jostain asiasta.

Voit tehdä vain hyviä arvauksia.

Jokainen meistä on kokenut elämässään tilanteita, joissa on esimerkiksi etukäteen kuvitellut olevansa ihan onnessaan, jos jotain tapahtuisi ja sitten tunnekokemus on ollut laimeampi tai jopa negatiivinen. Vastaavasti olemme ehkä ajatelleet ettemme voi enää ikinä olla onnellisia, jos jotain ikävää tapahtuisi — mutta asian tapahduttua olemme olleet ihan OK tai jopa helpottuneita.

Daniel Gilbertin kirja Stumbling on Happiness on täynnä toinen toistaan riemastuttavampia — ja osin pelottaviakin — esimerkkejä siitä, miten päin mäntyä arvioimme tulevien tapahtumien vaikutuksen tunteisiimme. Katso Gilbertin Ted-puhe jos haluat nauraa.

Uskomuksiin uskomisen ongelma on se, että sillä hetkellä kun uskot että on olemassa uskomus, joka rajoittaa sinua, sinua ei rajoita mikään uskomus, vaan ajatus uskomuksesta.

Testaa jos et usko.

Ajattele jotain asiaa, josta sinulla voisi olla negatiivinen uskomus. Jos et keksi itse mitään omaa uskomusta, lainaa kaverisi uskomusta tai kuvittele vaikka miltä tuntuisi ajatella, että “uskon, ettei kukaan rakasta minua”.

Yritä eläytyä ajatukseen ja saada sen tuoma kurja fiilis päälle. Ajattele sitä, miten sinut on “ohjelmoitu” ajattelemaan ja tuntemaan aina näin. Miltä tuntuu? Tuskin kauhean vapaalta.

Kuvittele nyt näkeväsi, ettei ole mitään uskomusta — on vain sinä tässä hetkessä ajattelemassa, että “kukaan ei rakasta minua” (tai mikä uskomuksesi nyt onkaan).

Näe kaikki ne kerrat, kun olet ajatellut (tai voisit ajatella) asiasta jotenkin postiivisemmin. Jos mieleen ei tule mitään, kuvittele mitä ajattelisit asiasta, jos olisit hyvällä, rennolla tuulella.

Mikä fiillis sinulla on silloin, kun et usko että sinulla on uskomus? Todennäköisesti kevyempi ja helpompi — ehkä jopa täysin vapaa.

Miksi on järjetöntä tarttua yhteen ajatukseen?

Ihan kaikki lähestymistavat, joissa keskitytään korjaamaan ajatusmallejasi tai uskomuksiasi, jotta voisit voida paremmin olettavat, että toiset ajatukset ovat toisia tärkeämpiä.

Suuntauksesta riippuen ajatuksen tärkeys arvioidaan mm. sen perusteella kuinka usein se näyttää juolahtavan mieleemme, millaisen tunnereaktion se näyttää herättävän silloin kun ajattelemme sitä ja miten typerään toimintaan se näyttää johtavan sillä hetkellä kun ajattelemme sen.

Ajatuksen luonne on tulla ja mennä. Ajatuksemme vaihtuvat jatkuvalla syötöllä. Yksittäinen ajatus voi olla korkeintaan työmuistin mittainen — siis muutamien sekuntien mittainen. Illuusio siitä, että ajatuksemme on pidempi tulee juuri kyvystämme nähdä toistuvia kuvioita.

Yksittäisen ajatuksen lyhyyden näkee erityisen selvästi vanhoissa ihmisissä tai univelkaisissa pienten lasten äideissä, joilla alkaa ns. pätkiä. Heidän jutuistaan kuulee myös sen, miten sattumanvaraista ajattelumme on — ajatus kimpoilee asiasta toiseen usein ilman minkäänlaisia aasinsiltoja.

Tai oletko koskaan kirjoittanut ajatuksenvirta metodilla — eli vain kirjoittanut kaikki mieleen juolahtavat ajatuksesi ylös. Ajatukset voivat vaihdella hyvinkin rajusti sinä aikana kuin kirjoitat.

Jotkut terapiasuuntaukset olettavat virheellisesti, että ajatuksenvirta voi paljastaa jotain salattua sisimmästäni. Se, mitä uskomme ajatusten paljastavan riippuu tasan tarkkaan siitä, mihin sinä tai terapeutti päättää kiinnittää huomionsa.

Se, että eri ihmiset voivat nähdä samassa kirjoituksessa eri tarinoita ja toistuvia kuvioita kertoo vain kyvystämme löytää toistuvia kuvioita, merkityksiä ja syy- ja seuraussuhteita sieltäkin, missä niitä ei ole. Tosiasiassa ajatuksenvirta paljastaa vain sen, miten ajatuksemme vaihtuvat jatkuvalla syötöllä ja hyppivät helposti aiheesta toiseen.

Jokainen ajatuksemme on uusi ajatus — vaikka muistimme mukaan se näyttää ihan samanlaiselta kuin ajatus, jota olemme ajatelleet joskus ennen.

Koska tunnet vain sen, mitä ajattelet juuri tällä hetkellä, muutaman sekunnin kuluttua mieleesi tulee uusi ajatus etkä voi oikeasti ennustaa mikä seuraava ajatuksesi on — ei ole yhtään mitään järkeä takertua yksittäiseen ajatukseen ja tehdä siitä muita tärkeämpi.

Tämäkin on helpompi nähdä toisessa ihmisessä. Oletko ikinä väitellyt tai riidellyt ihmisen kanssa, joka yhtäkkiä takertuu yksittäiseen sanomiseesi ja tekee siitä numeron, vaikka sinulle ajatus ei merkinnyt mitään?

Hänelle se on yhtäkkiä maailman isoin juttu, kun taas sinulle se oli vain ajatus, jonka ehkä lipsautit kiukuspäissäsi suustasi etkä oikeasti koe ajattelevasi niin? Kohta huomaat väittelyn pääasian unohtuneen ja teidän kinastelevan nyt siitä tarkoititko sanomisellasi jotain vai et, miksi sanoit niin — tai ylipäätään sanoitko edes juuri sitä lausetta, jonka toinen väittää sinun sanoneen.

Sillä hetkellä kun saat päähäsi syyttää mieleesi juolahtanutta ajatusta ja sitä seurannut tunnetta ja tekoa uskomuksesta, olet niin kuin ärsyttävä väittelykumppanisi, joka takertuu epäolennaisuuksiin.

Jos et tee ajatuksestasi numeroa, vaan näet, että se on vain mieleesi sillä hetkellä juolahtanut ajatus, joka ihan kohta vaihtuu uuteen ajatukseen, ajatuksen luoma tunnetila ja sitä mahdollisesti seurannut tarve tehdä jotain tyhmää kevenee ja menettää merkityksensä.

Mistä tiedän mitä ajatuksia seurata ja mitä ei?

Jos jokainen ajatus on vain sattumanvarainen ajatus, joka kohta vaihtuu uuteen, mistä tiedämme milloin meidän kannattaa toimia ja koska ei?

Sinä et ole ajatuksesi, tunteesi ja toimintasi, vaan se, joka ajattelee, tuntee ja toimii.

Elämässäsi on ollut useita hetkiä, jolloin ikään kuin nouset ajatustesi, tunteidesi ja tilanteiden yläpuolelle ja näet ne kauempaa. Noissa hetkissä olet tiennyt, nähnyt ja kokenut kristallinkirkkaasti mikä on oikein ja mikä väärin, mikä on hyvä vaihtoehto ja mikä ei.

Asia, jonka näet selkeästi, on voinut olla hyvinkin pieni — mitä haluat laittaa ruoaksi, keneltä kannattaa kysyä neuvoa, minne haluat mennä lomalle. Tai hyvin suuri — että on ollut aika vaihtaa työpaikkaa, muuttaa elintapoja tai lähteä ihmissuhteesta.

Kun näet, että ajatuksesi ovat todellakin vain ohikiitäviä ajatuksia, eivät tarkkoja kuvauksia tästä hetkestä, menneisyydestä tai tulevaisuudesta, olet automaattisesti siinä samassa kirkkauden tilassa, jossa vain jotenkin tiedät, miten toimia.

Ja ei, tässä jutussa esitetyt ajatukset eivät nekään olleet uskomuksia, ne olivat ajatuksia, jotka juolahtivat juuri nyt mieleeni ja tuntuivat siltä, että niiden jakamisesta voisi olla jollekulle hyötyä.


Oletko valmentaja, terapeutti tai autatko muuten ihmisiä työksesi. Haluatko oppia lisää näkökulmasta, johon tämä kirjoitus perustuu. Tsekkaa intensiivinen Kolme Prinsiippiä -yksityiskurssi tai omaan tahtiin opiskeltava virtuaalikurssi!

Subscribe to our mailing list
Posted in:
About the Author

Katri Manninen

Katri Manninen on transformatiivinen valmentaja ja kirjailija-käsikirjoittaja, joka haluaa auttaa sinua vapautumaan stressistä ja turhasta pelosta, jotta voisit seurata sisäistä viisauttasi, toteuttaa itseäsi ja nauttia enemmän elämästä. Seuraa Katria Twitterissä, Facebookissa tai Google+:ssa.

25 Comments

  1. Hei!

    Eihän “uskomus-teoriassakaan” lähdetä siitä, ettei ihminen jotenkin pystyisi ajattelemaan uskomuksensa vastaisesti, kyllä pystyy, muttei vaan usko sen olevan totta. Siksi kai sitä kutsutaan uskomukseksi.

    Samoin eihän uskomus-ajatteluun ole sisäänrakennettu sitä, että uskomuksiaan jotenkin lähtökohtaisesti pitäisi muuttaa. Idea on ymmärtääkseni tunnistaa uskomukset uskomuksiksi, ja sen jälkeen miettiä, onko mahdollista että asiasta olisi olemassa muunkinlaisia “totuuksia”, ja tietoisen ajattelun kautta _ehkä_ päätyä uskomaan asiasta toisin. Eli ymmärtääkseni aika pitkälti samanlaista työskentelyä kuin Sinun opettamassa metodissa.

    • Jos näet, että jokainen ajatus on vain mieleen sattumanvaraisesti sillä hetkellä juolahtanut ajatus, joka vaihtuu kohta uuteen ajatukseen, miksi antaisit sille yhtään huomiota, jos et pidä siitä tai tunteesta jonka se herättää?

      Tai mieti asiaa tätä kautta:

      Jos ja KUN:

      1. Koet uskomuksen vain jos ajattelet, että sinulla on uskomus.
      2. Et voi olla varma, onko tämä oikeasti ainoa tai edes yleisin tapa, jolla asiasta ajattelet
      3. Ajatus siitä, että sinulla on uskomus saa jonkin ajatuksen tuntumaan “oikeammalta ongelmalta” ja sitä kautta lisää ahdistuksen tunnettasi.
      4. Se on vain ajatus, joka on joka tapauksessa kohta vaihtumassa toiseen ajatukseen.

      … niin mitä hyötyä tai edes järkeä on lähteä ajattelemaan ja analysoimaan “uskomuksiaan”?

      Oikeasti?

      Se, mitä yritän tässä näyttää on omien ajatusten analysoimisen absoluuttinen turhuus — että nimenomaan ajatusten analysointi on se, joka aiheuttaa kärsimyksen. Ilman analysointia alkuperäinen ajatus olisi aiheuttanut paljon pienemmän tunnekokemuksen.

    • Niin ja ajatellessasi “uskomuksesi” vastaiseksi uskot sen hetken ajatus on totta — mutta sitten kun uskot “uskomuksesi” mukaisesti, unohdat joko että olet koskaan ajatellut toisin tai muistelet ettet silloin uskonut “oikeasti” ajatelleesi niin.

      Tämä on todella paljon helpompaa huomata ensin muissa ihmisissä kuin itsessään, juuri tuon muistimme “hämäävyyden” takia. Siis esim. ensin kuulet tuttavasi kertovan ihan supertosissaan ajattelevansa tietyllä tavalla (koska hän on esimerkiksi hyvällä tuulella), mutta sitten toisessa hetkessä kun hän on toisenlaisella tuulella, hän kertoo ihan supertosissaan ajattelevansa täysin päinvastaisella tavalla.

      Mistä sinä tiedät kumpi hänen ajatuksistaan on “oikeampi” — siitä, että samaan aikaan kun olet korkeassa mielentilassa eli hyvällä, kevyellä ja rennolla mielellä, näet paremmin isot kokonaisuudet, ymmärrät paremmin syy- ja seuraussuhteet ja olet siis ns. objektiivisempi. Niinpä tuttavasi hyvällä tuulella ajattelemat ajatukset ovat objektiivisesti arvioiden lähempänä jotain universaalia totuutta kuin ajatukset, joita hän ajattelee ollessaan ahdistunut.

      Ahdistuneena ajatuskykymme kun on ihan kirjaimellisesti rajoittunut — samaan aikaan myös kykymme arvioida omaa ajattelukykyämme on rajoittunut ja esim. tutkimuksissa on käynyt ilmi, että huonolla tuulella oleva ihminen uskoo olevansa absoluuttisemmin oikeassa kuin hyvällä tuulella oleva ihminen — jopa silloin kun faktisesti hän on väärässä. :-D

      Ja koska alamme ajatella että meillä on uskomuksia ja että niillä on jotain väliä? Kun olemme jotenkin kurjien ajatusten ja fiilisten keskellä. :-)

      Kun näet sen ensin muissa, alat helpommin huomata sen itsessäsikin, etkä enää ota omia ajatuksiasi niin vakavasti.

  2. Toinen asia mikä mietitty oli, se että oletko sitä mieltä, että ihmisen käytöksessä tai ajattelussa ei ole mitään systematiikkaa tai taipumusta johonkin tiettyyn suuntaan, koska ihminen ei ihan aina, jokaikisella kerralla toimi samalla tavalla?

    Hylkäätkö myös ajatuksen synnynnäisestä temperamentista ja ihmisen luonteesta? Oletko sitä mieltä, että ihmisen käytös ja ajatukset ovat todellakin täysin sattumanvaraisia ja minkään systematiikan näkeminen on pelkkää harhaa?

    Vai tarkoitatko sitä, ettei systematiikka ole mikään kiveenhakattu logiikka tai ominaisuus, joka deterministisesti määräisi ihmisen elämän kulun eikä yksilö edes niin halutessaan voisi asiaa muuttaa? Onko pointtisi se, että systematiikka on aina tietoinen valinta, valitsemme mihin ajatuksiin kiinnitämme huomiota? Vai ovatko ajatuksemme aina vain ajatuksia, ja Sisäinen Tietomme jotain muuta ja suurempaa?

    Esimerkiksi Sinun Visiosi, miten se eroaa ajatuksesta? Olet päättänyt seurata Visioosi liittyviä ajatuksia, koska haluat tehdä niin? Tässä kohtaa olen hieman kahvilla, ja toivoisin lisävalaistusta, miten ajattelet tämän asian menevän.

    • Minä lähden siitä, ettei systematiikalla ole mitään väliä minun tässä hetkessä kokemani kokemuksen kannalta.

      Ja koska koen elämäni vain ja ainoastaan tässä hetkessä, temperamentilla jne. ei oikeasti ole väliä, ellen juuri tässä hetkessä ala kertoa itselleni tarinaa siitä millainen elämäni on ollut ja tulee olemaan esimerkiksi temperamenttini takia.

      Ja vaikka juuri tässä hetkessä miettisin millainen elämäni on ollut tähän asti esimerkiksi temperamenttini takia, se on vain tarina, joka ei välttämättä edes pidä paikkaansa, koska sillä hetkellä kun ajattelen “temperamenttini on tällainen ja siksi käyttäydyn näin”, suljen silmäni kaikilta niiltä kerroilta, kun toimin tavalla, joka kertoi erilaisesta temperamentista.

      Ja sillä hetkellä kun en enää ajattele temperamenttiani ja sitä, millainen elämäni on vaan esimerkiksi kiinnitän huomioni johonkin mitä lapseni tekee ja koen siinä hetkessä heränneet ajatukseni, koko kokemus temperamentista katoaa kokemuspiiristäni.

      Kyllä, jos yrität älyllisesti ajatella sitä, että voit kokea vain ajatukset ja niitä seuraavat tunteet, joita ajattelet juuri nyt, olo voi olla hämmentynyt tai ajatus voi olla pelottava tai jotenkin irrallinen.

      Kun OIVALLAT, mitä tarkoitan eli näet kristallinkirkkaasti sen miten koet vain ajattelusi tässä hetkessä, näet että olet aidosti vapaa menneisyydestä, vanhoista kokemuksistasi, muistoistasi, traumoistasi ja uskomuksistasi. Että ne ovat vain mielen illuusio jonka koet tässä hetkessä, tarina, jota kerrot yhdellä hetkellä — ja kun et enää ajattele niitä, et enää koe niitä.

      Samalla elämä muuttuu oikeasti kiinnostavammaksi, mehukkaammaksi ja hassulla tavalla intensiivisemmäksi, koska olet väistämättä enemmän kiinni kokemuksessa, joka sinulla on juuri nyt ja valmiina kokemukseen, joka tulee seuraavaksi.

  3. Ahaa, eli neuvo on että, älä jaa vatvomaan epämiellyttävää tunnetta aiheuttavaa ajatusta sen toivossa, että tunne siitä helpottuisi? Vähän niin kuin, jos olet kuopan pohjalla lopeta kaivaminen? Ja että ennemmin kannattaa odottaa vain seuraavan ajatuksen pulpahtamista mieleen, koska se on todennäköisesti jo positiivisempi tai ainakin erilainen.

    Eli oletko sitä mieltä, että itseään tai ajatuksiaan on turha yrittää ymmärtää? Ne vain tulevat ja menevät, eivätkä liity mihinkään sen enempää?

    Entä miten ajattelet, onko itse ajatuksen tunnistaminen mitenkään oleellista? Vai riittääkö, että epämiellyttävän tunteen kohdalla toteaa itselleen, että tämän tunteen nyt vain aiheuttaa joku ajatus, ihan sama mikä, ja eikun eteenpäin? Ja että oikeasti en voi muistaa, olenko ajatellut ja kokenut tämän saman ajatuksen ja tunteen joskus aikaisemmin, ja vaikka siltä tuntuisi, että olen niin sekin on pelkkää harhaa, ja kannattaa vaan rauhassa odottaa, että seuraava ajatus tulee mieleen. Menikö nyt yhtän niin kuin itse ajattelet?

    • Juuri näin Elli. Se on ihan näin äärimmäisen yksinkertaista — sitten kun sen oikeasti omakohtaisesti oivaltaa eikä vain ymmärrä älyllisesti. :-)

  4. Ja tilanteita ei mitenkään ennakoida, koska ei voida kuitenkaan tietää, miten ne menee? Lapsi ei ole ujo ja hitaasti lämpiävä, vaikka vanhempi kuvittelisi niin? Kuvitelma johtuu ainoastaan siitä, vanhempi on päättänyt siinä hetkessä kertoa itselleen tällaisen tarinan.? Ja jos tällainen lapsi aloittaa päiväkodin, on ihan turha tehdä suunnitelmaa siitä, miten pikku hiljaa yhdessä vanhemman kanssa käydään tutustumassa päiväkotiin, jotta lapsi voi omassa tahdissa tottua siihen, koska voi ihan hyvin olla, että lapsi sillä kertaa ei käytäydykään ujon ja hitaasti lämpi
    Vän lapsen tavoin? Jos näin kuitenkin käy, niin sitten eläydytään ja improvisoidaan siinä hetkessä?

    Voi hyvin olla, että tämän asian sisäistämiseen tosiaankin tarvitaan se oivallus, joka minulta nyt tällä hetkellä vielä puuttuu. Kiitos hyvista ja seikkaperäisistä vastauksistasi Katri! Niistä välittyy ihanalla tavalla se, että yrität ihan tosissaan auttaa ihmisiä oivaltamaan tämän asian :)

    Oletko muuten ajatellut laatia kirjoitusta oivalluksen ja ihan tavallisen ajatuksen eroista? Tai ehkä tästä onkin jo ollut juttua… Että oivalluksen jälkeen maailma ei näytä enää samalta kuin sitä ennen. Liittyikö siihen myös se hyvä, lämmin, rento tunne kehossa vai olikos se jotain muuta?

  5. Mä sekaannun tohon temperamenttiasiaan. On totta, että ihmiset eivät reagoi samaan asiaan 100% samalla tavalla jokaisella kerralla. Mutta esimerkiksi temperamentti vaikuttaa siihen, että _usein_ reagoi samalla tavalla, eli toisin sanoen _usein_ tietyt tapahtumat saavat aikaan tietynlaisia ajatuksia. Väittäisin, että tämä johtuu esimerkiksi aivojen tai hormonitasojen eroista. Kaikki tietävät, että jo vastasyntyneet vauvat reagoivat eri tavoin, toiset kitisevät herkästi kaikesta, toiset möllöttelevät päivät pitkät kaikessa rauhassa. Näkisin, että tiettyjä taipumuksia tai luonteenpiirteitä on havaittavissa jo ennen kuin ihminen on kykenevä tietoiseen ajatteluun.

  6. Jenga, minä olen myös ymmärtänyt temperamenttierot näkyisivät juuri selkeimmin pienissä vauvoissa, joilla ei ole vielä opittuja taitoja reaktioidensa hallitsemiseen. Tyyliin vauva, joka kylpyyn laitettaessa itkee ja sieltä pois otettaessa itkee. Siinä välissä rauhoittuu kylvyssä ollessa. Ja jos tästä pidettäisiin kirjaa, voitaisiin havaita, että näin ei välttämättä käy joka kerta, mutta ehdottomasti niin usein, että sitä voitaisiin pitää tyypillisenä käytöksenä. Se ei luonnollisestikaan tarkoita, että vauvassa olisi jotain vikaa, se vain antaa vanhemmille signaalin siitä, että tälle lapselle saattaa olla tyypillinen tapa reagoida siirtymätilanteisiin kokemalla ne kielteisinä. Ja näin ollen vanhempi tietäisi, että tilanteet saattavat sujuvat helpommin, jos lasta niihin valmistellaan ja ne toteutetaan lapsen omassa tahdissa. Jälleen kerran siitä ei tarvitse ottaa stressiä, se ei joka kerta onnistu, eikä lapsi aina reagoi kielteisellä kokemuksella muutoksen. Ja toinen vauva, joka pääsääntöisesti ei erityisemmin reagoi siirtymätilanteisiin, saattaa joskus kylpyyn laitettaessa itkeä, ja joskus sieltä pois otettaessakin itkeä, mutta pääsääntöisesti.

    Temperamentti ei ole leima eikä stigma, eikä se määritä ihmisen elämänkulkua ennalta. Aikuinen ihminen ei myöskään voi oikeuttaa omaa käytöstään sillä, että itsellä sattuu olemaan jotain tiettyjä temperamenttipiirteitä. Temperamenttipiirteiden tunnistaminen saattaa auttaa vanhempia valitsemaan lähestymistapoja, kun he tukevat lastaan kasvamaan omaksi itsekseen.

    • Juuri näin. Keltikangas-Järvinen hallussa :)
      Mutta rehellisesti, tietyt temperamenttipiirteet ovat hyvin pysyviä, kuten esim. ujous. Jos on joskus nähnyt todella ujon lapsen, tietää mistä puhun. Se saman ominaisuus säilyy aikuisuuteen asti, eikä siinä ole kyse vain tilanteesta, joka välillä aiheuttaisi tietyn ajatuksen. Todella ujot ovat systemaattisesti ujoja.

      • Hyvä kysymys! Hauskaa että tämä tuli esiin!

        Kerroitte jo esimerkkejä siitä, mitä hyvää siitä voisi olla, että vanhempi mieltää lapsellaan olevan tietynlaisen temperamentin — ja mitä haittaa voisi olla siitä, ettei vanhempi ajattele miten lapsi voisi tod.näk. reagoida tietyissä tilanteissa.

        Minä annan kärjistetyt esimerkit siitä, mitä pahimmillaan seuraa siitä, että ajattelemme aktiivisesti lapsemme temperamenttia — ja miten asiat voivat mennä oikeastaan parhaalla mahdollisella tavalla ilman että mietimme lainkaan lapsen temperamenttia.

        Kuvitellaan että on äiti ja lapsi, joka uusissa tilanteissa on useimmiten pikemminkin vetäytyvä ja hitaastilämpenevä kuin aktiivinen ja nopeastilämpiävä.

        Esimerkki 1: Miten temperamentin jatkuva ajattelu voi pahimmillaan pilata päivän

        Äiti on lukenut temperamentista ja tullut siihen tulokseen että hänen lapsensa on ujo.

        Kohtaus I: Äiti ja lapsi ovat kotona. Lapsi leikkii kaikessa rauhassa leluilla lattialla ja äiti on lattialla hänen seuranaan. Lapsi on tyytyväinen ja iloinen. Äiti ajattelee mielessään miten lapsi on hänen kanssaan niin reipas, mutta niin kauhean ujo sosiaalisissa tilanteissa — miten paljon helpompaa lapsen elämä olisi, jos hän ei olisi niin kauhean ujo. “Miten tarhaan menokin tulee sujumaan?” Äiti tuntee huolta lapsensa puolesta ja ahdistusta tarhaan menosta.

        Kohtaus II: Lapsi on päiväunilla ja äiti suunnittelee ensimmäistä tutustumiskertaa tarhaan. Hän kuvittelee mielessään miten hänen ujo pieni lapsensa jää seisomaan seinänviereen, kun muut lapset leikkivät. Äidin sydäntä särkee ja hänen tekee mieli perua koko tarhaan meno. Hän päättää että tarhaan tutustuminen otetaan todella hitaasti.

        Kohtaus III: Äiti on viemässä lasta ensimmäistä kertaa tarhaan. Häntä hermostuttaa kovasti ujon lapsensa puolesta ja hän tarkkailee koko ajan lapsen reaktiota. Hän yrittää vakuutella lapselle että tarhaan meno on kivaa ja siellä ei ole mitään pelättävää. Lapsi vaistoaa että äiti on levoton eikä ymmärrä miksi. Lasta alkaa pelottaa että jotain on pielessä. Hän takertuu äitiin peloissaan. Äiti ajattelee epätoivoisena “voi ei, mä tiesin että tässä käy näin”. Äidin epätoivo heijastuu lapseen, joka käy entistä hysteerisemmäksi…

        Lopulta äiti luovuttaa ja ilmoittaa tarhatädeille, että tämä sai riittää tältä päivältä. He yrittävät huomenna uudestaan. Ahdistus puristaa jo äidin kurkkua ja hän miettii ahdistuneena ja vähän katkeranakin, että miksi heidän lapsensa piti olla niin ujo.

        Esimerkki 2: Miten temperamentilla ei tarvitse olla yhtään mitään väliä.

        Kohtaus I: Äiti ja lapsi ovat kotona. Lapsi leikkii kaikessa rauhassa leluilla lattialla ja äiti on lattialla hänen seuranaan. Lapsi on tyytyväinen ja iloinen. Koska äiti ei ajattele että lapsella on mitään erityistä temperamenttia, hän vain nauttii lapsensa seurasta — ihmettelee ja ihastelee sitä, millainen lapsi on ilman, että näkee tätä minkään temperamentin tai muun määritteen läpi.

        Kohtaus II: Lapsi on päiväunilla ja äiti suunnittelee ensimmäistä tutustumiskertaa tarhaan. Hän uskoo pahimpaan varautumiseen ja kelaa mielessään vastaavia tilanteita menneisyydessä. Hän muistaa että joskus hänen lapsensa voi olla uusissa tilanteissa vetäytyvä ja hidas lämpiämään. Äiti päättää ottaa varman päälle ja aloittaa tutustumisen hitaasti, siltä varalta, että lapsen sopeutuminen vie tällä kertaa aikaa. Äiti ei tunne mitään erityisiä tunteita. Hänen olonsa on rento, utelias ja selkeä.

        Kohtaus III: Äiti on viemässä lasta ensimmäistä kertaa tarhaan. Koska hänellä ei ole erityisiä ennakko-odotuksia lapsen käyttäytymisen suhteen ja koska hän on joka tapauksessa varautunut pahimpaan, hänen on helppoa olla hetkessä ja nauttia yhteisestä seikkailusta lastentarhaan. Äiti odottaa mielenkiinnolla miten lapsi tulee suhtautumaan tarhaan ja on rento ja hyväntuulinen. Lapsi ymmärtää että jotain spesiaalia on tapahtumassa, mutta koska äiti on niin rento, hän ei kauheasti jännitä tulevaa.

        Äiti ja lapsi saapuvat tarhaan. Kun lapsi näkee toiset lapset, häntä alkaa ujostuttaa ja hän menee äidin taakse piiloon. Koska äiti ei oleta tämän kertovan mitään lapsesta vaan ottaa tilanteen vastaan sellaisena kuin se on, hän sanoo lapselle ettei ole mitään hätää ja lupaa että voidaan katsoa rauhassa muita lapsia. Äidin rentous ja rauhallisuus tarttuu lapseen, joka uskaltautuu toisten lasten seuraan. Koska äiti ei oleta lapsensa olevan ujo tai rohkea, hän ei koe mitään erityistä tunnetta vaan jatkaa rennossa ja rauhallisessa olotilassaan.

        Kuten sanottua, nämä olivat kärjistettyjä esimerkkejä, jotka toivottavasti toivat esiin mitä tarkoitin sillä, ettei temperamentilla jne. ole tässä hetkessä mitään merkitystä — ellen sillä hetkellä satu ajattelemaan temperamenttia.

        Aina kun alamme määrittää ihmistä hänen käytöksensä, ajatustensa tai toimintansa perusteella, emme enää pysty näkemään todellista ihmistä toiminnan, ajatusten ja tunteiden takana — siis sitä ehjää ja muuttumatonta osaa hänessä. Samalla alamme ignoroida tai vähätellä kaikkia niitä kertoja, kun henkilö toimii vastoin määritelmäämme.

        Tämä näkyy erityisen hyvin parisuhteissa, jotka menevät lopulta pieleen:

        Jos suhteen alussa oletat että henkilö on ihana ja rakastettava ja haluaa hyvää, uskot hänen hyvien tekojensa kertovan totuuden hänestä ja huonojen tekojensa olevan vain tilannekohtaisia “vahinkoja”.

        Jossain vaiheessa suhteen edetessä saatat alkaa kiinnittää huomiota hänen ikäviin puoliinsa — koska oletat että ihminen on hänen ajatuksensa, tekonsa ja toimintansa, vähitellen käsityksesi rakkaastasi muuttuu niin, että alat pitää häntä inhottavana tyyppinä, joka ei kunnioita sinua. Nyt uskot hänen ikävien tekojensa kertovan totuuden rakkaastasi ja hyvien tekojen olevan vain tilannekohtaisia “vahinkoja”.

        Jos sen sijaan koko ajan näet, ettei toinen ole hänen ajatuksensa, tunteensa tai tekonsa, vaan että hän on se, joka ajattelee, tuntee ja toimii, pystyt näkemään helposti kuinka alhaisessa mielentilassa hän toimii helposti ajattelemattomasti ja ikävästi ja korkeassa mielentilassa rakastavasti ja viisaasti. Koska ymmärrät että alhaisessa mielentilassa ajattelumme on sumentunut, et anna mitään painoarvoa hänen alhaisessa mielentilassaan sanomilleen jutuille, vaan jätät ne omaan arvoonsa.

        Esimerkiksi oma puolisoni voi sanoa kiukuspäissään ikäviä asioita ja aina kyllä pyytää niitä anteeksi jälkeenpäin, mutta minä en ota hänen sanomisistaan itseeni (ainakaan korkeassa mielentilassa, haha) enkä ihan oikeasti kaipaa anteeksipyyntöä, koska ymmärrän että se oli vain hänen alhaisen mielentilansa ajattelua, jolle ei voi antaa mitään painoarvoa. Niinpä voimme palata heti takaisin hyvään fiilikseen kumppanini kiukunpuuskan mentyä ohi. Ja useimmiten se menee ohi minuuteissa.

        Tai opettajani Linda ja George Pransky kertoivat riidastaan, jonka onnistuivat saamaan aikaan jetlagissa ja uuvuksissa matkalla lentokentältä kotiin. He ovat olleet yli 35 vuotta naimisissa — siitä viimeiset 32 vuotta onnellisesti. Kumpikin on siis ymmärtänyt mitä minä ymmärrän jo lähes 40 vuoden ajan, he opettavat päätyökseen kolmea prinsiippiä ja olivat juuri lentäneet kotiin Yhdysvaltoihin Lontoosta, jossa olivat olleet opettamassa kolmea prinsiippiä.

        Kumpikin tiesi paremmin kuin hyvin, että tässä tilassa olisi viisainta pitää suu supussa, mutta kuinka ollakaan toinen heistä ei malttanut mieltään vaan sanoi jotain ärhäkkää. Toinen vastasi samalla mitalla ja pian he olivat saaneet aikaan huutoriidan, jonka päätteeksi Linda huusi Georgelle että “minun olisi pitänyt uskoa äitiäni ja olla naimatta sinua.” Tähän George vastasi: “Kunpa olisitkin uskonut häntä, minulla oli monta naista jonossa ja minun piti mennä naimaan sinut!”

        Nämä kommentit vetivät kummankin hiljaiseksi, jonka jälkeen Linda sanoi “eikö olekin hyvä, että tiedämme mitä tiedämme” — ja George oli samaa mieltä. Kumpikin tiesi, että he tunsivat vain oman ajattelunsa siinä hetkessä ja se, mitä he ajattelivat ei ollut totta. Niinpä he palasivat samantien takaisin rauhaan ja rakkauteen ilman että kummankaan piti pyytää anteeksi tai selittää käytöstään.

        Toivottavasti tämä avasi enemmän sitä, mitä tarkoitan.

  7. Luulen, että ymmärrän pointtisi, mutta olen silti eri mieltä. Uskon että temperamentti on yksi osa sitä “todellista ihmistä”, samaan tyyliin kuin oikeakätisyys tai hiusten väri. Tällöin on siis ihan sama mitä joku muu ihmisesta ajattelee tai on ajattelematta – esimerkiksi ujous on ja pysyy, samoin kuin jotkut muutkin temperamentin piirteet. Parhaiten ne näkyvät juuri lapsissa, koska lapset eivät analysoi ajatuksiaan tai tunteitaan niin kuin me tässä teemme, vaan reagoivat “aidosti”. Kuka tahansa normaalilla tunneälyllä varustettu vieras ihminen näkee ihan yhtä selvästi kuin äitikin, onko lapsi ujo vai ei. Fiksu aikuinen sopeuttaa käytöksensä sen mukaan. Tämä menee nyt vähän aiheen ohi, mutta musta tuntuu että meillä oli eri käsitys siitä, mitä temperamentilla tarkoitetaan.

    Toinen asia on tuo parisuhde-esimerkki. Mietin tässä, että miksi kaikki alhaisessa mielentilassa kuullut loukkaukset pitäisi ohittaa vain siksi että toinen on sattunut olemaan alhaisessa mielentilassa ne sanoessaan. En nyt puhu teistä, vaan jäin pohtimaan tätä yleisesti. Mielestäni parisuhteessa sopii alhaisessakin mielentilassa tsempata sen verran, ettei tule laukoneeksi ihan mitä tahansa. Sen verran pitäisi olla itsekuria & kunnioitusta partneria kohtaan. Ja tämä ei lue missään salaisessa rakkauden sääntökirjassani, vaan ihan julkisessa :) Tietysti se helpottaa, kun ymmärtää mitä alhainen mielentila voi saada aikaan, mutta mun mielestä se että on huono fiilis ei ole riittävän hyvä syy loukata toista.

    • Toit esiin olennaisen pointin: “Kuka tahansa normaalilla tunneälyllä varustettu vieras ihminen näkee ihan yhtä selvästi kuin äitikin, onko lapsi ujo vai ei.”

      Aivan — tai mitä hän näkee on se, toimiiko lapsi siinä tilanteessa ujosti vai ei. Kun emme tavallaan lyö leimaa ihmiseen ja katso häntä ennaltamäärätyn leiman läpi, olemme herkemmin läsnä tässä hetkessä ja reagoimme inhimillisillä vaistoilla tilanteen mukaan.

      Ehkä asia on helpompi ymmärtää toisesta näkökulmasta — eli jos lähtöolettamuksenasi on se, että lapsesi on temperamentiltaan reipas, saatat sokeutua niiltä hetkiltä, kun hän kokee ujoutta tai arkuutta ja tavallaan vain jyrätä tilanteen läpi lapsesi tunteista välittämättä.

      Vitsi on siinä, että mitä joku sanoo kiukuspäissään EI LOUKKAA MUA, koska en oleta sen kertovan mitään hänen todellisista tunteistaan, saati minusta tai suhteestamme yhtään mitään. Se kertoo vain kiukustuneen henkilön sen hetken mielentilasta.

      Ja joo, totta kai pyrkimys on siihen, että kenellekään toiselle ei sanota rumasti tai kohdella tätä muuten epäreilusti tai kaltoin. JOKAINEN meistä näkee tämän korkeassa mielentilassa — jo 9 kk:n ikäiset vauvat.

      Ongelmana on vain se, että alhaisessa mielentilassa emme enää pysty näkemään yhtä selkeästi mikä on oikein ja mikä väärin, itsehillintämme heikkenee ihan fysiologisesti ja toimimme herkemmin eläimellisten impulssien mukaan. Mitä herkemmin tunnistamme omat mielentilamme ja mitä kirkkaammin näemme sen, että tunnemme vain ajattelumme ja ettei alhaisessa mielentilassa kannata ottaa ajatuksiaan vakavasti, sitä helpompaa on pitää järki päässä ja hillitä itsensä vaikka alkaisi keittää.

      Mutta joskus voi käydä niin, että omat ajatuksemme vievät meitä kuin pässiä narussa — myös ihmisille jotka ymmärtävät poikkeuksellisen hyvin ajattelun ja tunteiden yhteyden, niin kuin opettajieni esimerkki kauniisti osoitti. Mutta ainakin meillä heti kiukun mentyä ohi kiukustunut osapuoli aina tajuaa mitä on tehnyt ja pyytää anteeksi.

      Eli siis pyydän minäkin anteeksi omaa huonoa käytöstäni, vaikka tiedän sen johtuneen alhaisesta mielentilastani. Ja pyydän anteeksi, koska se tuntuu oikealta siinä tilanteessa.

      Olen huomannut että kun tämän uuden ymmärrykseni myötä en toisaalta puutu toisen alhaisen mielentilaan — toisaalta ota itseeni mitään mitä toinen alhaisessa mielentilassa sanoo — ja ennen kaikkea en “rankaise” häntä huonosta käytöksestä esimerkiksi mököttämällä, joudumme äärimmäisen harvoin enää tilanteeseen, missä jommalla kummalla palaa hermot niin, että sanoisi toiselle oikeasti rumasti. Itse asiassa juuri nyt en edes muista koska niin olisi käynyt viimeksi! :-o

      Niin ja jottei kenellekään jää epäselväksi, meistä kahdesta minä suutun nopeammin ja rajummin, jos en huomaa ajoissa olevani alhaisessa mielentilassa. Eli jos kävelette joskus kotimme ohi ja kuulette karjuntaa, ääni lähtee kaikkein todennäköisemmin uhmaikäisestämme tai sitten äidistä, joka otti hetkeksi omat ajatuksensa liian tosissaan. :-)

    • Niin ja edelleen — en väitä todellakaan sitä, etteikö jo pienissä vauvoissa olisi havaittavissa temperamenttieroja! Kyllä jokainen ihan pienten vauvojen kanssa aikaa viettänyt tietää, ettemme todellakaan tule tänne “tyhjinä tauluina”.

      Pääpointtini on se, että jos olemme läsnä hetkessä, jossa toisen kohtaamme, emmekä määrittele häntä sen mukaan mitä hän ajattelee, tuntee ja toimii sillä hetkellä, temperamentilla ei ole siinä tilanteessa mitään merkitystä.

      Ja jos nyt mietit kaikkia kohtaamisiasi eri ihmisten kanssa, niin huomaat että hyvin harvoin mietit ihmisiä kohdatessasi sitä, mikä heidän temperamenttinsa on, vai mitä? Yleensähän temperamenttia miettii silloin kun ET ole enää henkilön kanssa samassa tilassa vaan yrität analysoida heidän käytöstään tai ennakoida tulevaa käytöstä.

  8. Kyllähän noita ajatusten liikahduksia on elämäni varrella ollut kaikenlaisia, mutta mainitsen tässä nyt yhden. Ex-kumppanini näin aikamoisena negatiivisena möykkynä ja todellakin aloin nähdä vain ne huonot puolet. Sitten erottuamme, kappas vaan, kiinnitinkin huomiota hänen hyviin puoliinsa ja ne negatiiviset jäi vähemmälle. Väitänkin, että tajutakseen eri näkökulmia, on tapahduttava (ainakin yleensä) jokin muutos ympäristössä tai elämässä. Vähän niin kuin, on mentävä kauas, nähdäkseen lähelle…tai näin se yleensä elämässä menee, mutta voisiko sitä harjoittaa jo olemassa olevissa olosuhteissa.

    Jos on esim. v-mäinen pomo, joka ei tunnu olevaan tyytyväinen mihinkään, mitä teet, niin ajatuksissa tuskin on mitään positiivista tuota henkilöä kohtaan. Jos puolestaan voitat lotossa ja menet töihin, niin saman pomon pälli tuskin ottaa kupoliin enää samalla tavalla, vaikkei hän olisi muuttunut mihinkään suuntaan. Muutos on tullut vain omassa elämässä eli jotain on muuttunut, että ongelma on menettänyt merkitystään. Kirjoitinkohan nyt edes asiaan liittyen, no tällaista nyt kuitenkin mietiskelin. :)

    • Hehee, naurattaa toi miten eri tavalla voi ajatella eri vaiheissa.

      Mjoo, TAVALLAAN toi olosuhteiden muutos NÄYTTÄÄ aiheuttavan sen asennemuutoksen, mutta oikeasti homma menee näin:

      Käytännössä joka päivä sulle tulee hetkiä, jolloin on jotenkin mälsä fiilis syystä tai toisesta. Oikeasti mälsän fiiliksen taustalla voi olla verensokerin tippuminen, joku surullinen biisi jonka just kuulit, normaali vireystason lasku, pms tms.

      Koska sut on opetettu lapsesta asti ajattelemaan, että ulkopuoliset asiat aiheuttavat sun tunteesi, sillä hetkellä kun kiinnität huomiota siihen, että “mullahan on vähän mälsä fiilis”, sä samantien alat katsoa ympärillesi, mikä sen fiiliksen voisi aiheuttaa.

      Jos sun elämässä on jotain sellaista, mitä voisit “syyttää” kurjasta olostasi, vedät väärän johtopäätöksen että kurja olosi on seurausta ko. asiasta.

      Jos sun elämässäsi ei ole (enää) mitään sellaista, jota voisit syyttää kurjasta fiiliksestä, ajattelet vaan ihmetellen että “kas vain, onpas outoa että mulla on mälsä fiilis. Oliskohan menkat tulossa — tai olenkohan mä tulossa kipeäksi.”

      Ja esim. pomo-esimerkissä fiiliksen todellinen ankeus ei johdu niinkään siitä, että joku pomon käytöksessä on mielestäsi sopimatonta, epäreilua tms., vaan siitä, että ajattelet että “mä en kestä ton pomon käytöstä, mutta mulla ei ole mitään mahdollisuutta päästä pois.”

      Lotto-voiton sijaan voi auttaa että näet, että “hetkinen, tämä on vain ajatus, joka luo tämän fiiliksen — ja koska olen alhaisessa mielentilassa, musta vain TUNTUU ettei mulla ole mahdollisuutta päästä pois.”

      Toivottavasti tämä selvensi. :-)

  9. Hyvä keskustelu!

    Joku mainitsi, että “ujous on ja pysyy”. Kun itse mietin ujoutta itsessäni, niin kyllä muistan myös tilanteita, joissa en ole ollut yhtään ujo. Yleensä ujoutta esiintyy silloin kun olen siinä alhaisessa mielentilassa ja tunnen epävarmuutta. Jos taas olen hyvällä mielellä, niin saatan olla hyvinkin vilkas. Oikeastaan se on aika ärsyttävääkin, että joku määrittelee minut ujoksi, vaikka itse tiedän, että en ole sitä aina ja joka tilanteessa.

    • Toi oli tosi hyvä pointti, että ujoutta esiintyy nimenomaan alhaisessa mielentilassa — jossa otat esim. totuutena ajatuksen, että “voi olla että noi ei tykkää musta” tai “mulla ei ole noille mitään sanottavaa ja ne pitää mua outona” tms. — Korkeassa mielentilassa näet ettei sulla ole oikeasti mitään pelättävää.

  10. “Oikeastaan se on aika ärsyttävääkin, että joku määrittelee minut ujoksi, vaikka itse tiedän, että en ole sitä aina ja joka tilanteessa.”
    Minulla on kanssa tuosta kokemusta ja mikään ei ole ollut ärsyttävämpää kuin se, että joskus joku on leimannut sinut yhdenkerran jälkeen tyyliin loppuelämäksi ja itselle tulee sellainen olo, että toisen seurassa pitää muka jotenkin “ponnistella” kelvatakseen. Parhaimpia ihmissuhteita ovat sellaiset, jossa vuorovaikutus alkaa tavallaan aina puhtaalta pöydältä positiivisessa mielessä. Toisaalta itsellä ainakin ujous on karissut huomattavasti iän myötä pois ja karsealta tuntuisi sellainen leima, että joku ajattelisi minusta tietyllä tavalla jonkun vuosikausia sitten olleen mukaan. Tämä tunne tulee joskus vanhoja koulukavereita tavatessa. Toi Katrin esimerkki tarhaanmenemisestä oli hyvä, koska vanhempi omalla esimerkillään on aivan ratkaisevassa asemassa. Itse olin aivan paniikissa yksin ekalle luokalle menessäni, mutta hyvin sinne solahdin ja kaikki turha hössötys/arkominen olisi tehnyt asian vain paljon pahemmaksi. Tästä taitaa olla jokin sanontakin, että ihmiset ovat tasan niin rohkeita, kuin uskot heidän olevan tai jotain…

    Sitä olen tämän teorian pohjalta jonkun verran miettinyt, että miten tämä kaikki pätee käytännön elämässä oikeasti pahoissa paikoissa, tms.joku on oikeasti tehnyt tosi pahasti sinua kohtaan henkisesti tai fyysisesti. Otetaan vaikka esimerkkinä, että valehdellut sinulle todella rankasti pitkään eikä kyse ole mistään pikkuasiasta. Asian julkituleminen on shokki itselle ja heittää sinut alhaiseen mielentilaan. Tietysti joskus rauhoitut ainakin hetkeksi ja pystyt katsomaan asiaa avarammasta mielentilasta ja paremmin järkeistämään asiaa ettei se esim. kerro siitä, että kuinka huono tai hyvä olet, vaan enemmän vastapuolen tyhmyydestä ja jopa ymmärtämään hänen näkökantaansa ym ym. Mutta tällaisissa tilanteissa itselle tulee mieleen, että eikö pieni vaara ole siinä, että asiaa järkeistää ja ymmärtää liikaa? Tai ehkä ongelma on siinä, että en itse osaa kommunikoida oikealla tavalla, että tulisin kuulluksi tunteineni kaikkineen. Hm…

    • Hahhaa! Missäs mielentilassa sä olet silloin, kun sä ajattelet että “mitä jos mä järkeistän ja ymmärrän liikaa…”? Eikö siihen liity jatkoajatus joka on tyyliin: “…niin jos mä järkeistän ja ymmärrän liikaa, niin sitten se voi johtaa siihen, että toi luulee että se voi kohdella mua miten tahansa.” => olet alhaisessa mielentilassa ja otat totuutena ajatuksesi, joka on vain ajatus eikä kerro mitään todellisuudesta.

      Se, että ymmärrän miksi toinen toimii niin kuin toimii, enkä ota asiakseni kantaa asiasta kaunaa ei tarkoita sitä, ettenkö mä puuttuisi käytökseen, joka näyttää epäasialliselta tai suorastaan epäoikeudenmukaiselta myös korkeassa mielentilassa.

      Ero on siinä, että sieltä käsin voin toimia rauhallisesti ja tavallaan ilman turhia tunteita — eli puuttua konkreettiseen ongelmaan sen sijaan että tehtäisiin asiasta emotionaalista kynnyskysymystä.

      Vastaan tästä lisää Relinan kommenttiin, OK?

  11. Päätin iskea lusikkani tähän keskusteluun, koska tätä kommenttiketjua on ollut kiinnostavaa lukea. En ole oivaltanut (vielä) tätä prinsiippijuttua niin kirkkaasti, kuin Katri sitä hehkuttaa. Tuosta parisuhde-esimerkistä nousi monta ajatusta ja kysymystä, jotka haluan tänne kirjoittaa.

    Jollain lailla tajuan, että okei, kun olen itse alhaisessa mielentilassa, mitä se tarkoittaa ja millaisia ajatuksia ja sitä kautta tunteita se mussa herättää. Mutta kuinka paljon lopulta voimme tulkita toisen mielentilaa?

    Jos esim. kumppani ei tunne tätä prinsiippijuttua, eikä osaa itse eritellä millaisessa mielentilassa on, mistä voimme ajatella, että no niin, se on vaan alhaisessa mielentilassa ja siksi sanoo/tekee tuollaista, ei siitä kannata välittää? Ja jos kumppani vaikka sanoo rumasti, tekee jotain tyhmää, esim. jättää lupaukset pitämättä ja siitä tulee mulle paskoja ajatuksia ja sitä kautta paska tunne, tuleeko se vaan aina sivuuttaa, että no, se on vaan alhaisessa mielentilassa tai että “se on vaan mun ajatus” ja odotella parempia ajatuksia?

    Mitä jos toinen onkin ihan hyvässä fiiliksessä ja sanoo vaan “mielipiteensä”? Tuleeko siis kaikkien ihmisten minussa ikävän ajatuksen/tunteen herättävät kommentit ja teot vaan sivuuttaa olankohautuksella, että no voi toista, se on nyt alhaisessa mielentilassa, toi kommentti ei kerro musta mitään koska mä olen erimieltä siitä? Eikös tästä voisi vetää sen johtopäätöksen, että kenen tahansa “kusipään” kanssa voi olla esim. parisuhteessa, kun vaan sivuuttaa tasaisesti kaikki ne negatiivisia ajatuksia herättävät kohdat? Tai jos puoliso vaikka ryyppää joka viikonloppu ja silloin on ilkeä ja inhottava, tulisiko se sivuuttaa, koska humalassa sen aivot ei toimineet kunnolla jne?

    Voi olla, että kyselen nyt ihan todella tyhmiä, mutta nämä ajatukset nousivat mieleeni lukiessa tätä.

    Lisäksi mietin sitä, että jos ei ole ennestään esimerkiksi sitä kokemusta siitä, että on “rakastettava, hyvä ja ehjä” niin kuinka se tämän katsomustavan oivaltamisen ansiosta voisi yhtäkkiä tulla?

    • Hyviä kysymyksiä Relina!

      Me kaikki olemme hyviä, ehjiä ja rakastettavia — ja meillä kaikilla ON syvä sisäinen tieto siitä. Jokainen meistä on nähnyt tämän itsestään ainakin väläyksenä korkean mielentilan hetkinä…

      MUTTA ongelmana tässä on se, että ajatellessasi alhaisessa mielentilassa omaa rakastettavuuttasi, et vain pysty muistamaan niitä kertoja, kun olet ajatellut niin. Ja siinä tilassa et tietenkään pysty näkemään asiaa, ennen kuin oikeasti näet, että tunnet todellakin vain oman ajattelusi, ja alhaisessa mielentilassa ajattelusi laatu on vain pirun huonoa ja harhaista (meillä kaikilla).

      Mieti vaikka sitä hetkeä, kun teit jotain luovaa ja se luovuus vain tuntui virtaavan sun halki. Tunsitko sillä hetkellä olevasi jotain muuta kuin hyvä, ehjä ja rakastettava? No et tietenkään!

      Se, ettemme ota alhaisessa mielentilassa ajattelemiamme ajatuksia vakavasti tai anna painoarvoa toisen alhaisessa mielentilassa ajattelemille ajatuksille ei tarkoita sitä, ettemmekö silti voisi nähdä korkeassa mielentilassa esim. ettemme halua katsella tietynlaista käytöstä tai puuttua epäkohtiin.

      Puretaan tämä vastaus nyt osiin.

      – Ikävä ajatus/mielentila sinussa ei KOSKAAN johdu siitä, että joku sanoi jotain, vaan AINA siitä, mitä sillä hetkellä (tai tapahtumaa muistellessasi) satut alhaisessa mielentilassa ajattelemaan toisen sanomisesta.

      Tajusin itse tämän kohdan alunperin teoriassa, mutta olin ymmälläni, kun silti pahoitin mieleni miehen käytöksestä silloin Suuren Oivallukseni aamuna — sitten bongasin sen toisen ajatuksen joka TOSIASIASSA aiheutti kokemani pahan mielen: “OK, mun ajatus ehkä loi mun tunteen, mutta mä en olisi ajatellut noin, jos se ei olisi sanonut noin…”

      VÄÄÄÄRIIIIIIN!!!

      Nyt tulee kaksi tärkeää pointtia, kaikki tarkkana:

      1. ME VOIMME AJATELLA IHAN JOKAISESTA ASIASTA JA TILANTEESTA MONELLA ERI TAVALLA.

      ja

      2. ERI MIELENTILOISSA AJATTELEMME SAMASTA ASIASTA ERI TAVOILLA.

      Jos ajattelet “mielipidettä”, jonka kumppanisi sanoi ilmeisen korkeassa mielentilassa — näyttäen rennolta ja hyväntuuliselta — mieti miten erilaiselta se kuulostaa korviisi, jos satut olemaan vaikkapa vähän väsynyt tai valmiiksi hermostunut, tai jos olet superhyvällä tuulella?

      Nyt kun olen jo melko lailla herkistynyt huomaamaan omat mielialani vaihtelut, tajuan, että käytännössä aina, kun jokin ulkoinen juttu näyttää hermostuttavan mut, olen ollut jo valmiiksi vähän huonossa hapessa, mutta koska se ei ole vielä herättänyt tarpeeksi epämukavuutta, en ole kiinittänyt siihen huomiota.

      Osasyynä tähän on voinut olla aiemmin mainitsemani logiikkaketju, jossa jollain tasolla huomaan epämukavuutta, mutta sivuutan sen, koska siihen ei ole “syytä” — kunnes sitten saan “syyn” suuttua esim. toisen kommentista tms.

      Sillä hetkellä kun tajuan tuntevani vain oman alhaisen mielentilan ajatteluni, multa katoaa se “en voi ajatella tässä tilanteessa mitään muuta” ajatus ja vankilafiilis ja oloni kevenee välittömästi. Ja usein olon kevenemistä seuraa joku uusi, yllättävä ajatus, joka parhaimmillaan nostaa mielialan uudestaan normaaliksi. Ei aina, mutta usein.

      Toisaalta se, että olen niin OK huonon fiiliksen kanssa, tekee kurjasta tunteesta myös kevyemmän, koska silloin kurjan lähtöfiiliksen päälle ei tule raskaita ajatuksia kuten että “miksi mulla on paha olo — mulla on aina paha olo — miksen mä voi olla iloinen — mä en halua tuntea tätä fiilistä — kuinka mä voisin päästä tästä fiiliksestä eroon… jne. jne.”

      – Pitääkö olla hirveiden kusipäiden/alkkisten kanssa?

      Se, että ymmärtää toista eikä ota sen juttuja henkilökohtaisesti, ei tarkoita sitä että tyypin seurassa välttämättä viihtyy ja/tai sen kanssa on yleensä kivaa ja helppoa olla.

      Se, millaista teillä on korkeassa mielentilassa on ratkaiseva tekijä arvioitaessa haluatko jatkaa suhdetta vai et — tai ylipäätään aloittaa suhteen vai et.

      Esimerkiksi meillä on normaalisti superkivaa mieheni kanssa. Meillä on samankaltainen huumorintaju, voimme jutella mistä vain — ja tykkäämme jutella keskenämme, arki sujuu varsin hyvin, olemme fiiliksissä lapsestamme, välilämme on paljon hellyyttä ja rakkautta, meillä on yhteisiä tulevaisuudensuunnitelmia jne. Pystyn helposti näkemään itseni viihtymässä yhtä lailla miehen kanssa vielä 30-50 vuoden päästä.

      Kuvitellaan että olisin päätynyt jotenkin suhteeseen tai tilanteeseen, jossa olisin ihmisen kanssa, jonka jutut olisivat minusta tylsiä, jonka kanssa arki tökkisi ihan koko ajan (esim. toisen jatkuvan dokaamisen tai krapulan takia) tai jonka tulevaisuudensuunitelmat olisivat ristiriidassa omieni kanssa (esim. hän ei halua lapsia ja minä haluan). Voisin antaa itseni tuntea rakkautta häntä kohtaan ja ymmärtää ja antaa anteeksi hänen käytöksensä, mutta silti päättää suhteen.

      Seuraavaa suhdetta etsiessäni uusi ymmärrykseni inhimillisen kokemuksen synnystä johtaisi siihen, etten enää menisi jonkun kanssa yhteen vain esim. siksi, että pelkäisin yksin jäämistä tai ajattelisin “etten mä saa parempaakaan.”

      Jos taas kumppanin kanssa olisi korkeassa mielentilassa kivaa, mutta ongelmana meillä olisi vaikeuksia saada yhteinen arki toimimaan — esim. eri siivousstandardit aiheuttaisivat ristiriitoja — voisimme korkeasta mielentilasta käsin löytää helpommin kompromissiratkaisuja, koska siinä tilassa näemme että parisuhteissa ristiriitamme johtuvat käytännössä aina makueroista, jolloin neuvotteleminen on ihan erilaista kuin jos toinen tai molemmat ajattelevat että “minun tapani tehdä asiat on ainoa oikea.”

      Toivottavasti tämä selvensi.

      (Muuten, nyt kun muistan — sain miehen työvuorolistat vasta tänään ja alan lähetellä huomenna ihmisille tapaamisaikaehdotuksia — anteeksi että on kestänyt, en ole unohtanut!)

  12. “Lisäksi mietin sitä, että jos ei ole ennestään esimerkiksi sitä kokemusta siitä, että on “rakastettava, hyvä ja ehjä” niin kuinka se tämän katsomustavan oivaltamisen ansiosta voisi yhtäkkiä tulla?”

    Mulle tuli ainakin. :)

    Pari tuntia unta univelkoja paikkaamaan, niin asiat asettuvat hieman helpommin paikoilleen. Siis joo Katri. Toihan siitä seuraa: “…niin jos mä järkeistän ja ymmärrän liikaa, niin sitten se voi johtaa siihen, että toi luulee että se voi kohdella mua miten tahansa.” Ja tämä on ainakin itselleni tärkeä muistutus: “ei tarkoita sitä, ettenkö mä puuttuisi käytökseen, joka näyttää epäasialliselta tai suorastaan epäoikeudenmukaiselta myös korkeassa mielentilassa.”

  13. Joo! Hyvä, selvensi. Tuota myös mietinkin, että miten on mahdollista että vaikka olisi mielestäni tosi hyvällä mielellä niin joku aika pienikin ikävä juttu saattaa sitten luistaa mut pois sieltä, kun takerrun siihen, mutta tuo logiikkaketju kuullostaa kyllä järkevältä..Koska tottakai sitä haluaa sivuuttaa ne ikävät jutut oikeasti mahdollisimman pitkään silloin kun on hyvällä tuulella ennenkuin tulee se ajatus jostain asiasta että “TÄMÄKIN VIELÄ!!!” ja sitten “saa syyn” siihen että tunnelma on jo ehkä jonkin aikaa ollut laskusuhdanteessa vaikka ei ole sitä huomioinut.Joo ja totta sekin, että jos olen “luovassa tilassa” ajattelen itsestäni positiivisemmin ja suhtaudun myös muiden sanomisiin tai tekemisiin eri tavalla.

    Joo, parisuhdejutusta ainakin se ajatus on tärkeä, että siis korkeassa mielentilassa ajateltuja ajatuksia kannattaa siis edelleen kuunnella? Eikä siis suinkaan niin, että kaikkiin ajatuksiin pitää suhtautua ihan hälläväliä ajatuksina? Eli jos olen mielenrauha-tunnelmissa, hyvin syöneenä, nukkuneena ja iloisena ja silloinkin tulee ajatus siitä,että parisuhde ei minusta toimi, sitäkö kannattaa kuitenkin kuunnella, vaikka se on ehkä vähän “ikävä” ajatus ja saattaa herättää esim. surun tunnetta?

    Mulle oli jotenkin tullut kuva, että tässä prinsiippi-mallissa ei ylipäänsä oikein pidä “ajatella”, että enemmänkin vaan mennä tohottaa eteenpäin koko ajan. Itse oon aika pohdiskelevaa sorttia (tai ajattelen itsestäni niin ;) ) joten mulle tuli nyt semmoinen helpottava olo, että tää ei tarkoitakaan sitä, ettei asioita enää tulisi miettiä ollenkaan. On kyllä mullekin ihan loogista, ettei kannata miettiä/tehdä päätöksiä silloin kun on alhaisessa mielentilassa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *