Miksi ajatusten ja tunteiden analysointi on täysin järjetöntä

Alkuperäinen kuva: Sxc.hu

Uskotko että on tärkeää analysoida omia ajatuksiaan ja tunteitaan? Käytätkö aikaa ja energiaa omien tunteidesi, uskomustesi tai ajatustesi työstämiseen?

Teet täysin turhaa työtä! Tässä kirjoituksessa väännän rautalangasta miten ajattelu-tunne-yhteys toimii — ja sitä kautta näytän miksi ajatusten ja tunteiden analysointi on niin turhaa.

Koet ainoastaan ajatukset, joita juuri tällä hetkellä ajattelet

Kun ajattelet elämääsi, näet tai sen tunnet sen todennäköisesti jatkumona — ikään kuin se olisi yhtä videokuvaa, jossa kohtaus sulautuu toiseen.

Todellisuudessa kokemuksesi elämästä on kuin diaesitys tai “pläräyskirja”, jonka sivun jokaiseen kulmaan on piirretty tikku-ukko ja sitten kun pläräät sitä sormellasi, näyttää siltä niin kuin tikku-ukko liikkuisi.

Tämä johtuu siitä, että voit tuntea vain ja ainoastaan ajatuksesi. Ajatuksesi vaihtuu muutaman sekunnin välein ja jokainen ajatus luo omanlaisensa tunnetilan.

Osin illuusio jatkumosta tulee siitä, että välillä ajatukset seuraavat jotenkin johdonmukaisesti toisiaan — eli kärjistetysti tyyliin:

  1. ajatus: Haluan tehdä pannukakun.
  2. ajatus: Mitä tarvitsen pannukakkuun?
  3. ajatus: Maitoa, munia, jauhoja, sokeria, suolaa.
  4. ajatus: Täytyy katsoa mitä minulla on jääkaapissa.

Useimmiten ajatuksemme eivät mene ihan näin suoraviivaisesti, vaan jos voisimme äänittää ja videoida ajatuksesi ja tunteesi, ajatuksesi kulku olisi pikemminkin tällainen:

  1. ajatus: Haluan tehdä pannukakun. => Mielikuva herkullisesta pannukakusta => vesi herahtaa kielelle ja miellyttävä odotuksen tunne valtaa kehon.
  2. ajatus: Mutta se on kyllä aika lihottavaa. => Koemme syyllisyyden tunnetta samalla kunkeho tuntuu jännittyvän.
  3. ajatus: Mitä muuta hyvää mä voisin tehdä? => Tunnetila muuttuu kevyemmäksi, uteliaaksi.
  4. ajatus: Mutta oikeasti mä haluaisin kyllä pannukakkua vaikka se on lihottavaa. => Ristiriitainen ja turhautunut olo.
  5. ajatus: Mulla oli raskas päivä, mä olen ansainnut pannukakun. => Uhmakas olo.
  6. ajatus: Eikä yksi pannukakku mitään haittaa. => Tunnetila kevenee.
  7. ajatus: Syön pienemmän palan ja annan loput naapurille. => Tunnetila muuttuu suorastaan iloiseksi.

Huomaatko miten tunnetila vaihteli ajatuksen mukaan? Koska tunsimme jokaisen tunteen yksi kerrallaan, tuskin edes tajusimme tunnetilan vaihtelua. Vaihtelun tajuamiseksi meidän olisi pitänyt ajatella “hetkinen, miltä musta äsken tuntui — ja miltä musta nyt tuntuu?”

Mikä aiheuttaa ajatuksemme?

Aiemmat kokemukset voivat siinä mielessä vaikuttaa ajatteluumme, että jos esim. et ole koskaan maistanut pannukakkua, et osaa kuvitella miltä se maistuu. Eri kysymys on sitten se, voimmeko koskaan tietää mikä kokemus oikeasti vaikutti ajatuksen syntyyn ja missä määrin.

Vastaus: Emme voi.

Toki on mahdollista, että esimerkin pannukakkufani halusi pannukakkua, koska siihen liittyi jokin miellyttävä muisto lapsuudesta ja hän kaipasi ko. muiston tuomaa tunnetta. Mutta yhtä lailla voi olla että henkilön halu tehdä pannukakkua liittyi ihan vain siihen, että hän käveli hetkeä aikaisemmin kadulla ja haistoi huomaamattaan pannukakun tuoksun.

Yksittäisen ajatuksen syntyyn voi vaikuttaa niin moni tekijä geeneistä ympäristön viesteihin ja edellisistä ajatuksista ja mielentilasta mielen sisäiseen logiikkaan, että jokainen, joka väittää tietävänsä miksi ajattelet juuri tietyllä hetkellä tietyn ajatuksen, puhuu palturia ja aliarvoi härskisti mielen mekanismien monimutkaisuutta.

Illuusio siitä, että voimme tietää miksi ajattelemme mitä ajattelemme, johtuu kyvystämme luoda merkityksiä ja nähdä syy-seurausyhteyksiä sielläkin, missä niitä ei ole.

Jos voisimme videoida ja äänittää ajatuksesi, fyysiset tuntemuksesi ja tunteesi, näkisit että tulkinta seuraa alkuperäistä tunnetta — ei päinvastoin. Ehkä seuraava esimerkki valaisee mitä tarkoitan.

Lähtötilanne:

Luet koulukirjaa neutraalissa mielentilassa. Olet niin keskittynyt kirjaan, ettet huomaa että verensokerisi on laskenut ja kehosi tuntuu vähän sähköiseltä ja jännittyneeltä. Panet kirjan pois. Kiinnität huomiota fyysiseen olotilaasi.

  1. ajatus: (huomaat fyysisen olon ja annat sille merkityksen) Mua hermostuttaa. => Tunnet hermostuneisuutta.
  2. ajatus: Miksi mua hermostuttaa? => Hämmentynyt tunne.
  3. ajatus: Mulla on huomenna se esiintyminen ja se hermostuttaa mua. => Hermostuneisuuden tunne vahvistuu, koska sille on nyt jokin syy.
  4. ajatus: (Mielikuva sinusta seuraavana päivänä yleisön edessä unohtamassa mitä sinun piti sanoa) => Hermostuneisuuden tunne tuntuu nyt todella vahvalta.
  5. ajatus: Miksi mä pelkään niin paljon esiintymistä? => Hämmentynyt tai osin jo epätoivoinen olo.
  6. ajatus: Se johtuu siitä kun mulla on trauma esiintymisestä siitä esitelmästä, joka mun piti pitää kolmannella luokalla. (mielikuva “traumaattisesta” esiintymiskokemuksesta ala-asteelta) => Muisto lisää ahdistuksen tunnetta.
  7. ajatus: Miten mä voin päästä tästä karmeasta traumasta eroon? => hirveä tunne siitä, ettet voi mitenkään välttyä ahdistukselta, koska “trauma” pakottaa sinut “aina” tuntemaan ahdistusta esiintymisiin liittyen.

jne.

Vasta ajatusketjun lopussa mieleen tullut trauma ei aiheuttanut alkuperäistä tunnetilaatrauma oli selitys, jolla tunteiden kokija selitti ihan normaalia mielialan vaihtelua.

Jos henkilön silmiin olisi osunut ensimmäisen johtopäätöksen jälkeen hänen kumppaninsa jälkeensä jättämä sotku, hän olisi voinut tulkita hermostuneisuuden johtuvan siitä, että hän joutuu elämään epäsiistin ihmisen kanssa.

Jos henkilö olisi ollut ns. korkeassa mielentilassa, eli hänen olonsa olisi ollut alunperin kevyt, rento ja avoin, silloin esitelmän ajatteleminen olisi voinut nostaa mieleen mukavan muiston ekaluokan joulujuhlasta, jossa hän esiintyi rohkeasti ja sai huimat aplodit.

Jos henkilö olisi tulkinnut alunperin sähköisen olon näläksi tai ihan vain alhaiseksi mielentilaksi, koko tulkintaketju olisi jäänyt väliin.

Fobiat ja paniikkihäiriötilat

Joka ikinen kerta, kun kuulen koirien alkavat haukkua, sydämeni syke kiihtyy. Joka ikinen kerta kun tulen ison aukion laidalle tai joku vieras ihminen lähestyy minua, kehoni jännittyy hetkeksi. Aina kun näen hämähäkin — tai vaikka vain luulen näkeväni jonkin liikahtavan maassa, sydämeni nytkähtää ikävästi. Pelkkä ajatus neuloista, vuotavasta haavasta tai fyysisistä vammoista iljettää ja pyörryttää. Jos olen nukkunut liian vähän tai juonut liikaa kahvia tai energiajuomia, tunnen sydämeni sykkeet koko kehossani.

Minä en näe missään näissä reaktioissa mitään erityistä, ihmeellistä tai vaarallista, joten en jää analysoimaan niitä yhtään sen enempää. Siksi niin tunnetila kuin fyysinen reaktio menee minulla usein hyvin nopeasti ohi. 

Ihmiset, jotka kärsivät fobioista tai paniikkihäiriöistä saattavat kokea täsmälleen saman fyysisen reaktion kuin minä, mutta ottavat sen merkkinä ongelmasta, joka pitää ottaa tosissaan tai todellisesta vaarasta, jolle pitää tehdä jotain. 

Fyysiseen tuntemukseen huomion kiinnittäminen ja ajatus siitä, että se kertoo todellisesta ongelmasta, eikä vain normaalista inhimillisestä reaktiosta yllättävään tilanteeseen, saa tunteen tuntumaan vahvemmalta. Jos henkilö sillä hetkellä ajattelee kärsivänsä fobiasta ja tunnetilan karkaavan kohta kokonaan käsistä, tämä nimenomainen ajatus tuntuu entistä hirveämpänä ahdistuksena ja lisää entisestään paniikkia.

Masennus ja loppuunpalaminen

Moni uskoo, että alentuneet välittäjäainetasot “aiheuttavat” tai ainakin ylläpitävät masennusta. Tästä ei ole pitäviä todisteita. Ensinnäkään välittäjäainetasojen lasku ei aiheuta suoraan masennusta. Se voi laskea fiilistä, mutta ei kaikilla. Toisaalta välittäjäainetasojen nousu ei auta automaattisesti masennukseen.

Opettajani George Pransky hoitaa paljon masentuneita tällä samalla kolmen prinsiipin lähestymistavalla, mihin nämä juttuni perustuvat. Hän on huomannut, että ne hänen asiakkaistaan, jotka syövät masennuslääkkeitä, joutuvat yleensä jo ensimmäisten intensiivitapaamisten jälkeen pienentämään lääkeannostaan, koska yhtäkkiä saavat niistä yliannostusoireita.

Toisin sanoen heidän välittäjäainetasonsa ovat parantuneet ihan vain sillä, että he ovat ymmärtäneet tuntevansa oman ajattelunsa.

(Katso video, jossa George puhuu aiheesta.)

Kelly McConigal kertoo kirjassaan The Willpower Instinct tutkimuksesta, jossa todettiin, että negatiivisia tunteitaan analysoineiden ihmisten mieliala laski huomattavasti pidemmäksi aikaa ja pahemmin kuin niiden, jotka vain tunnistivat negatiivisen tunteen, luottivat siihen että se menee ohi eivätkä lähteneet analysoimaan sitä sen pidempään. Tutkijat epäilivät, että nimenomaan negatiivisten tunteiden analysointi olisi yksi syy masennuksen puhkeamiseen.

Olen itse ollut muutaman kerran elämässäni varsin masentunut. En hakeutunut lääkäriin pitkälti siksi, etten jaksanut lähteä sinne, joten en tiedä miten syväksi masennukseni olisi diagnosoitu.

Sillä hetkellä kun ajattelet olevasi masentunut, tunnet olevasi masentunut. Sillä hetkellä kun huomiosi on kiinnittynyt esimerkiksi pissahätääsi, komediaelokuvaan tai syömääsi ruokaan, et tunne olevasi masentunut.

Kun ajattelen kriittisesti aikaa, jolloin koin olevani masentunut, tiedän, että minulla oli useita vähintään neutraaleita tai jopa  kirkkaalta tuntuvia hetkiä. Mutta koska uskoin olevani masentunut, heti mielialan lähdettyä laskuun ajattelin hyvän hetken olleen vain “vahinko” tai “valheellinen tunne hyvästä olosta”.

Toisin sanoen alkaessani aktiivisesti ajatella tunteitani tulkitsin ne “masennussuodattimen” läpi ja näin ihan normaalin mielialan laskun merkkinä masennuksesta. Samalla vähättelin hyvien hetkien merkitystä, määrää ja kestoa jälkikäteen mielessäni. Aina näin ajatellessani koin tietysti raskaita, ahdistavia ja synkkiä tunteita — minkä otin myös merkkinä siitä, että olin masentunut… Jolloin tämä ajatus veti mielialaa entisestään alaspäin…

Sama juttu nk. loppuunpalamiseni kanssa. Jouluaatonaattona 2005 sain yhtäkkiä päähäni ajatuksen, että tulevaisuus on musta aukko, joka syö minut. Ei mikään kuvainnollinen musta aukko, vaan ihan oikea kaiken imevä musta aukko. En enää pysty samaistumaan siihen hirveään paniikkiin, minkä mielikuva minussa tuolloin aiheutti, mutta muistan olleeni todella hysteerinen.

Mieti uudestaan mitä juuri luit:

Olin niin alhaisessa mielentilassa, että otin faktana ajatuksen että musta aukko syö minut!

Tämän totena pitämäni ajatuksen herättämä tunnereaktio oli sen verran pelottava, että aina kun kauhukokemusta seuraavina viikkoina huomasin mielialani laskeneen, minua alkoi pelottaa, että olisin taas menossa pohjalle. Tämä ajatus tietysti lisäsi ahdistustani entisestään

Muuten hyvä, mutta meidän jokaisen mieliala laskee useita kertoja päivässä aina kun huomaamme kehomme tuntuvan epämukavalta esimerkiksi nälän, väsymyksen, hormonitasojen muutoksen, yllättävän tilanteen vuoksi tai ankeampien ajatusten juolahdettua mieleemme.

Koska aloin kiinnittää enemmän huomiota hetkiin, jolloin kehossani oli kurja olo ja päättelin niiden tarkoittavan että olin taas matkalla kohti mustaa aukkoa, lopulta aloin pitää alhaista mielentilaa perustilanani  ja korkean mielentilan hetkiä poikkeuksena — vaikka oikeasti tilanne oli täysin päinvastainen!

Mielenrauha on perustilamme

Jokaisen ihmisen psykologinen perustila on mielenrauha ja hyvä olo. Se sama tila, jossa pienet vauvat möllöttävät valtaosan ajasta. Tämän näkee mm. siitä, että mielemme palaa aina kuin vain mitenkään mahdollista takaisin neutraaliin, energiaa säästävään mielenrauhaan.

Sen sijaan joudumme näkemään aktiivisesti vaivaa pitääksemme ajatuksillamme itsemme alhaisessa mielentilassa. Sillä hetkellä kun ajatus katkeaa esim. vessassakäynnin takia, olemme taas neutraalissa perustilassa.

Ajatus siitä, että meidän pitää tehdä töitä päästäksemme takaisin mielenrauhaan ja hyvään oloon johtaa juuri päinvastaiseen tilanteeseen: sillä hetkellä kun tavoittelemme mielenrauhaa ja onnellisuutta, emme pysty tuntemaan sitä.

Yksi syy, miksi terapia tuntuu toimivan on se, että ensin vedämme itsemme terapiasession aikana alhaiseen mielentilaan märehtimällä menneitä traumoja.

Sitten joko huomaamme terapiaistunnon olevan lähestymässä loppuaan tai terapeutti ilmoittaa ajan loppuneen. Ajatus siitä, että aika loppuu katkaisee synkän ajatuskierteemme, jolloin mielentilamme automaattisesti nousee ja tunnetilamme kevenee.

Tämän huomaamisesta seuraa ajatus siitä että “mä edistyn”, joka nostaa entisestään mielialaa.  Kiinnitämme huomiota positiiviseen tunnetilan muutokseen ja olomme paranee entisestään… Jäämme illuusioon, että terapia “auttoi” — vaikka tosiasiassa se johti vain siihen, että jouduit kokemaan 45-90 minuuttia ahdistavia tunteita, joita et olisi todennäköisesti muuten tuntenut.

Vähemmän ajatusten ajattelua, enemmän elämän kokemista

Kun näemme että tunnemme vain ajattelumme ja lopetamme omien ajatustemme ja tunteiden analysoinnin, se johtaa automaattisesti siihen, että avaudumme elämälle.

Aina kun ajattelemme ajatuksiamme ja tunteitamme, ajattelemme vain itseämme — eli huomiomme on vain itsessämme ja tunteissamme. Koska analysoimme ajatuksiamme ja tunteitamme silloin kun ne ovat kurjia, kokemuksemme itsestämme ja tunteistamme on vähintään hieman ankea ja pahimmillaan todella kauhea.

Koska huomiomme on itsessämme eikä siinä, mitä ympärillämme tapahtuu, emme koe ympäristöämme. Yhtä hyvin voisimme istua tyhjässä huoneessa side silmillä ja tulpat korvissa.

Huomiomme on aina jossakin. Siinä vaiheessa kun vapautamme huomiomme ajatuksistamme ja tunteistamme, se siirtyy automaattisesti muualle — joko siihen, mitä ympärillämme juuri sillä hetkellä tapahtuu tai ongelmien ratkaisemiseen, ideointiin, fiilistelyyn, suunnitteluun tai muisteluun.

Parhaimmillaan tästä seuraa tunne siitä, että olemme vahvasti keskellä omaa elämäämme ja yhtä maailman kanssa.

Ja se on todella hieno tunne se.


Kutri.net:in tämän viikon VIP-video sivuaa samaa aihetta. Liity  täällä VIP-jäseneksi.

About the Author

Katri Manninen

Katri Manninen on transformatiivinen valmentaja ja kirjailija-käsikirjoittaja, joka haluaa auttaa sinua vapautumaan stressistä ja turhasta pelosta, jotta voisit seurata sisäistä viisauttasi, toteuttaa itseäsi ja nauttia enemmän elämästä. Seuraa Katria Twitterissä, Facebookissa tai Google+:ssa.

11 Comments

  1. Hahaha! On sitä itselläkin ollut noita musta aukko-kokemuksia. Näin jälkeenpäin tuntuu käsittömättömältä, että olen joskus kuunnellut muita masennusasiassa. Entinen kumppanini painosti minut terapiaan, jonne myös menin, vaikka sisälläni TIESIN tämän kaiken. En ollut jatkuvasti masentunut, ehei, olin vain tottunut ottamaan masentavat ajatukset tosissani. Terapiassa järkytyin, sillä terapeutti alkoi sovittella minulle diagnooseja kuin vaatteita ja aloin epäillä olevani kaikenlaista narsistista skitsofreenikkoon. Huh! Järjettömintä oli, että aloin uskoa että olen rikki, olen masentunut eikä sitä voi korjata muulla kuin usean vuoden intensiivisellä terapialla. Ei hitto, mua ihan oikeasti naurattaa nyt hulluna tämä kaikki. Onneksi tiedän sen, mitä tiedän nyt — iso kiitos myös Katrin :)

  2. Mielestäni tämä on yksi parhaista kirjoituksistasi, jonka olen lukenut.

    Masennus-aiheeseen liittyen tuli tosin mieleen, että oletko oikeasti voinut kriittisesti muistella sitä aikaa, jolloin uskoit olevasi masentunut? Ehkä aivosi muokkaavat sen ajan sopimaan tähän nykyiseen ajatusmalliisi? :)

    Ennen minua vaivasi usein se, että kun ajauduin negatiivisiin ajatuksiini, niin ihan oikeasti sillä hetkellä uskoin sen kaiken. Hyvällä tuulella olin taas eri mieltä. Minua pelotti juuri tuo suuri ero, että miten eri tavalla voi eri hetkinä ajatella ja tuntea. Mietin paljon sitä, että miten ajatuksiinsa voi ollenkaan luottaa. Kiitos siitä, että olen saanut tähän(kin) asiaan paljon selvyyttä täältä.

    Muistan lukeneeni jostain kirjoituksestasi, että et enää jatkuvasti kaipaa jotain elämääsi. Mutta olisiko tilanne sama, jos sinulla ei olisi toimivaa parisuhdetta, perhettä, ystäviä tai innostavaa työtä? Jos joku noista puuttuisi, niin kai kaipaisit sitä? Voisitko tuntea olevasi onnellinen ilman jotain noista? Tämän asian ympärillä on vielä jotain, mitä en ole oivaltanut, vaikka paljon muuta olenkin.

    • Olen miettinyt samaa mitä Alice pohtii tuossa viimeisessä kappaleessa. Tarve ja toive esim. parisuhteelle, lapselle, ystäville jne. on meissä monissa niin vahva, että tuntuu paljon vaaditulta, että pitäisi vain ymmärtää nämä prinsiipit, niin esim. yksinäisyys hellittäisi. Vai olenko ymmärtänyt jotain väärin? Toisaalta voisi argumentoida, että sinäkin Katri olet tajunnut nämä jutut vasta siinä elämänvaiheessa, kun kaikki em. asiat ovat kunnossa. En nyt jälleen kerran halua kritisoida yhtään, vaan koetan pohdiskella tätä asiaa yleisellä tasolla, ja miettiä miten sitä voi soveltaa, jos sattuu olemaan jotenkin vaikea elämäntilanne.

      Nyt just kun mietin tätä, niin palaa mieleen ne keskustelut siitä, että suru ei olekaan negatiivinen tunne. Mutta parisuhteen, lapsen tai ystävien puuttuminen käsittääkseni aiheuttaa pohjimmiltaan surua, joten onko niin että siihen ei voikaan tai pidäkään vaikuttaa? Once again I’m confused…

      • Joo ei. Se ettei sinulla ole kumppania tai lapsia tai että sosiaalinen elämäsi on hyvin rajoittunut, ei tee sinua suoraan onnelliseksi tai onnettomaksi.

        Jos se tekisi, KAIKKI jotka ovat samassa tilanteessa kokisivat samaa tunnetta koko ajan etkä sinäkään voisi ikinä tuntea asian suhteen muuta kuin tyytymättömyyttä, ahdistusta, pelkoa jne.

        Kun olen alhaisessa mielentilassa (huomaamattani), löydän elämästäni vaikka mitä epäkohtia. Mitä alhaisemmassa mielentilassa olen, sitä isompana ongelmana näen nämä “puutteet” ja olen varma, ettei tilanne tule koskaan muuttumaan eli esim. olen tuomittu olemaan yksinäisyyteen koko lopun elämääni.

        Kun olen korkeassa mielentilassa, näen samojen asioiden parhaat puolet tai ainakin ymmärrän, että kyseessä on makuasia, ymmärrän että vaikka tilanne on juuri nyt tämä se ei tarkoita että sen on koko loppuelämäni tämä, näen miten voisin omilla valinnoillani ehkä tehdä tilanteesta enemmän oman makuni mukaisen jne.

        Toisin sanoen mikään tilanne ei suoraan saa meitä tuntemaan onnellisuutta tai tyytymättömyyttä, vaan tunnetila seuraa ajatusta, jonka juuri sillä hetkellä ajattelen ja ajatuksen sisältö riippuu mielentilasta, jossa sen ajattelen.

        Elämässäni on useampia asioita, jotka voisivat mielestäni olla paremmin — eli joista ajattelen myös korkeassa mielentilassa että “tämä on ollut joskus ja voisi olla kivemmin, helpommin tai mukavammin”.

        ENSIMMÄINEN ESIMERKKI

        Minä nautin älyttömästi uuden luomisesta ja tutkimisesta: kirjoittamisesta, videoiden teosta, näiden sivujen kehittämisestä, asioiden ymmärtämisestä jne. Olen näkeväni samaa nautintoa lapsessani, kun hän leikkii palikoilla tai tutkii leikkiautojaan. Olen elänyt 11 vuotta elämästäni aikaa, jolloin sain käyttää lähes koko valveillaoloaikani uuden luomiseen ja tutkimiseen: uusien asioiden opiskeluun, kirjojen, käsikirjoitusten, kolumnien ja blogien kirjoittamiseen, nettisivujen tekemiseen, matkusteluun jne.

        Olen ollut nyt käytännössä täyspäiväinen äiti viimeiset 2 v 8 kk. Vaikka voin korkeassa mielentilassa nauttia lapsen hoidosta ja saada siitä todella syvää henkistä tyydytystä, se ei herätä minussa samanlaista luomisen ja tutkimisen iloa kuin “työjutut”. Äitiyden myötä minulla on käytössäni kirjoittamiseen, videoiden tekemiseen ja nettisivujen luomiseen parhaimmillaankin vain 30-50 % siitä ajasta kuin aiemmin — useimpina päivinä vain 25 %. Todella huonoina päivinä, kun mies on töissä koko päivän, lapsi herää yhtä aikaa kanssani eikä nuku päiväunia, aikaa on ehkä 5-10 % entisestä.

        Sen lisäksi lapseni herää edelleen joka yö 1-4 kertaa ja viime aikoina hän on herännyt vähintään kaksi kertaa yössä äänekkäästi itkien ja itkee välillä jopa 15-20 minuuttia, minkä vuoksi olen lähes jatkuvasti lievästi univelkainen enkä yhtä “tehokas” kuin silloin kun olen nukkunut hyvin.

        Alhaisessa mielentilassa mieleeni tulee todella usein ajatus siitä, miten kovasti haluaisin saada luoda ja tutkia joka päivä edes 40 % siitä määrästä, jota loin/tutkin ennen. Tai edes nukkua kunnolla. Siinä tilassa koen voimakasta turhautumista, kun minulla on kirkkaita visoita esimerkiksi tämän sivuston kehittämisen suhteen, enkä pääse toteuttamaan niitä yhtään niin vapaasti kuin ennen.

        Jos mielentilani on todella alhainen, tunnen olevani vankilassa ja koen suoranaista vihaa esimerkiksi puolisoani ja jopa lasta kohtaan, jos esim. lapsi ei meinaa nukahtaa millään edes 1-2 tuntia yrittämisen jälkeen tai valvottaa minua ulvonnallaan, koska tunnen että he “varastavat” minulta aikaa ja energiaa.

        Ennen tätä oivallusta otin nämä ajatukset merkkinä siitä, että elämäni todellakin on perseestä. Tuolloin ryvin näissä tunteissa pitkään ja hartaasti — ja sitten tunsin hirvittävää syyllisyyttä siitä, että olin huono äiti kun en halunnut vain hengata lapseni kanssa ja suutuin niin kauheasti siitä, ettei lapsi nukahtanut nopeasti tai ulvoi yöllä.

        Mieleeni nousee samanlaisia ajatuksia yhä vieläkin, mutta tätä nykyä otan ne merkkinä alhaisesta mielentilasta, jolloin ne eivät herätä samanlaista tunnereaktiota. Joskus en tajua olevani alhaisessa mielentilassa, ennen kuin karjun kurkku suorana turhautumistani. Mutta heti havahduttuani siihen, että “hups, mähän tunnen vain ajatteluni”, rauhoitun ja parhaimmillaan minua alkaa naurattaa.

        Korkeassa mielentilassa näen, että äitiys ON minulle tärkeää. Että myös nautin valtavasti siitä, että saan tässä vaiheessa olla lapseni kanssa niin paljon aikaa, nähdä hänen kasvavan ja saan tarjota hänelle mahdollisuuden hengata omassa kotona äipän kanssa.

        Näen kristallinkirkkaasti, kuinka tämä on ohimenevä vaihe — ja oikeasti hyvin lyhyt aika elämässäni. Muistan itse tehneeni päätöksen, ettei lasta viedä sittenkään vielä tarhaan (koska hänet olisi pitänyt ottaa sieltä pois jo tammikuun lopussa) ja miten suurta helpotusta tunsin siitä, että saamme vielä jatkaa tässä tilanteessa.

        Näen myös sen, miten paljon oikeasti pystyn tekemään näissäkin olosuhteissa, miten saan kyllä vietyä visioni loppuun ajan myötä, ja miten paljon voin vielä karsia turhaa tekemistä (lue: turhanpäiväisten asioiden googlailu) jos haluaisin oikeasti entistäkin enemmän aikaa luomiselle.

        TOINEN ESIMERKKI

        Olen tienannut erinäisistä ja osin yllättävistä syistä viimeisen 12 kuukauden aikana noin kolmanneksen siitä, mitä tienasin sitä edeltävien 36 kuukauden aikana. Eikä siltä 24 kuukaudelta valitettavasti jäänyt mitään säästöön. Toisin sanoen talouteni on ollut tiukemmalla kuin vuosiin. Jenkeissä ollessamme esimerkiksi yhden kuukauden aikana budjettiimme ilmestyi usean tuhannen euron aukko, kun kaksi isoa käsikirjoituspalkkiota viivästyivät (lopulta kuukausikaupalla).

        Siitä huolimatta olen kokenut vähemmän ahdistusta talouden takia kuin koko elämäni aikana, koska en ala aktiivisesti ajatella talouttani alhaisessa mielentilassa. Eli mieleeni juolahtaa useinkin alhaisessa mielentilassa taloudellinen tilanteeni, mutta kuittaan ajatukset ajatuksina ja odotan kaikessa rauhassa korkeampaa mielentilaa.

        Huvittavinta tässä on se, että elämässäni on ollut aikoja, jolloin olen tienannut noin 5-6 kertaa enemmän kuin nyt, samalla kun esim. asuntolainani on ollut noin kolmanneksen siitä kuin nyt — ja siitä huolimatta vietin silloin usein unettomia öitä taloudellisen tilanteeni takia.

        Korkeassa mielentilassa näen, että vaikka välillä on menty ns. rimaa hipoen, pärjäämme kyllä ja jos tilanne vielä tiukkenee, pystyn löytämään uusia tapoja tienata ja säästää. Tosin syksyn myötä kirjoitusprojektit ovat lähteneet taas käyntiin ja talous nousuun.

        Samoin näen sen, miten olen itse ollut luomassa taloudellista tilannettani: Supercoach Academy oli todella suuri taloudellinen investointi — mutta myös jokaisen sentin arvoinen. Olen kieltäytynyt parista käsikirjoitusprojektista, koska haluan olla lapsen kanssa ja käyttää lapsivapaan aikani tämän sivuston kehittämiseen ja valmentamiseen, koska haluan tulevaisuudessa keskittyä vain niihin. Olen samasta syystä lykännyt erään käsikirjoitusprojektin loppuun viemista vaikka heti sen saatuani saisin loppupalkkion. Jne.

        Toisaalta olen jo tottunut 12 vuotta pitkän käsikirjoittajaurani aikana siihen, että TV- ja elokuvabisneksen luonne nyt vain on sellainen, että välillä ei tule yhtään rahaa, vaikka samaan aikaan joutuu tekemään töitä — ja sitten yhtäkkiä rahaa tulee ovista ja ikkunoista, vaikkei enää edes kirjoita ko. projekteja.

        KOLMAS ESIMERKKI

        Olen ollut nykyisen puolisoni kanssa yhdessä kohta neljä vuotta ja äitinä 3,5 vuotta. Minulla on ollut tämä koti 1,5 vuotta. Siitä huolimatta tunsin paljon pidempiä aikoja paljon suurempaa tyytymättömyyttä elämääni ennen helmikuuta, koska en vielä ymmärtänyt miten mielialat ja ajattelu toimii.

        Itse asiassa ennen miestä ja lasta ehdin Jenkeistä palattuani asua muutaman kuukauden äitini ja nyt edesmenneen isäpuoleni kanssa ja vaikka silloin minulla ei ollut miestä, töitä tai edes sen vertaa tuloja kuin nyt, koin usein huikeaa onnea ja vapauden tunnetta, jonka sain ajatuksesta että olin ihan vapaa tekemään mitä tahansa. Jos joku kysyi minulta siihen aikaan “mitä aiot tehdä sun tulevaisuuden kanssa?” vastasin “En tiedä yhtään — mä en edes tiedä jäänkö mä Suomeen.”

        SURU

        Puhdas suru, eli suru, joka syntyy ajatuksesta “minulla oli jotain, jonka menetin, se oli hieno asia ja ikävöin sitä”, on oikeastaan aika suloinen tunne.

        Moni sekoittaa surun kuitenkin epätoivoon ja ahdistukseen, joka tulee surun päälle, jos sattuu samaan aikaan ajattelemaan että “minut on tuomittu loppuelämäkseni yksin” tai “elämäni on ohi” tai “en voi enää koskaan tuntea onnea” jne. Huomaa muuten, että nämä lisäahdistusta aiheuttavat ajatukset ovat kaikki sillä hetkellä vain puhdasta spekulaatiota ja mitä suurimmalla todennäköisyydellä vääriä ennustuksia tulevaisuudesta.

        Toivottavasti tämä selvensi sitä, ettei parisuhteen, lapsien, ystävien, kodin, työn tai rahan puute aiheuta suoraan yhtään mitään vaan tunne syntyy ajatuksesta, joita tietyllä hetkellä ja tietyssä mielentilassa mieleemme juolahtaa asiasta.

        Mitä enemmän luulemme tunteen olevan seurausta ulkoisista olosuhteista ja mitä enemmän pelkäämme tai inhoamme ikävää tunnetta ja mitä enemmän yritämme päästä siitä eroon, sitä raskaammalta, ahdistavammalta ja pysyvämmältä tunne sillä hetkellä tuntuu.

        Mitä selkeämmin näemme, että tunteen aiheuttaa vain ajatus, sitä kevyemmältä alhaisessa mielentilassa ajatellut ajatukset tuntuvat ja sitä nopeammin ne menevät ohi.

        Parasta tässä on se, että näitpä että tunteesi aiheuttaa vain ajatus tai et, tunnetila menee aina ohi, kun ajatuksemme vaihtuu johonkin neutraalimpaan tai hauskempaan asiaan. Ja sillä hetkellä kun keskityt korkeammassa mielentilassa siihen, mitä oikeasti sillä hetkellä tapahtuu tai teet, ikävä tunne on ihan kokonaan poissa kokemuspiiristäsi ja voit kokea (joskus lähes huomaamattasi) täyttä hyvää oloa ja jopa onnea.

        Toisin sanoen fiilis siitä, että “olen aina onneton” on vain hetken illuusio, jonka vallassa olet alhaisessa mielentilassa, joka sekin menee aimmein tai myöhemmin ohi, jonka jälkeen pystyt taas näkemään tilanteesi neutraalimmassa valossa ja kokemaan täyttä onnea.

        Elämä on oikeasti henkisesti helppoa, kevyttä ja hauskaa — et vain ehkä näe sitä tässä hetkessä, koska ajattelet elämääsi alhaisesta mielentilasta käsin säikähtäneen villipedon aivoillasi. :-D

        • “Jos se tekisi, KAIKKI jotka ovat samassa tilanteessa kokisivat samaa tunnetta koko ajan etkä sinäkään voisi ikinä tuntea asian suhteen muuta kuin tyytymättömyyttä, ahdistusta, pelkoa jne.”

          Onko tämä totta? Mua askarruttaa tässä teoriassa se, että se väittää kaikkien ihmisten aivojen toimivan samalla tavalla. Mutta eihän me olla samanlaisia – ei kaikkien ihmisten aistit tai muutkaan elintoiminnot toimi samalla tavalla, joten miksi meidän kaikkien aivot toimisivat? Musta tuntuisi uskottavammalta, että _usein_ aivot toimii noin, mutta välttämättä 100% eivät. Tämä tuli mieleen esimerkiksi eilen, kun tunnistin olevani alhaisessa mielentilassa, ja ajattelevani siksi epämiellyttäviä ajatuksia. Mutta vaikka tunnistan tilanteen, ei se muuttanut sitä mitenkään, vaan alhainen mielentila jatkui monta tuntia. Eli sun kohdalla olisit varmaan pian siirtynyt neutraaliin oloon pelkästään sillä että tiedostit oman mielentilan. Mutta mulla niin ei käynyt. Mitä tästä pitäisi päätellä? Onko mulla täysin pallo hukassa?

          • Ilmaisin näköjään vähän epäselvästi. Ehkä tämä konkreettisempi versio selkeyttää:

            – Nimeä yksi asia, josta ihan jokainen maailman ihminen ajattelee yhdellä ainoalla ja täsmälleen samalla tavalla tilanteessa kuin tilanteessa.

            Ts. mikä olisi sellainen asia, josta ei voisi ajatella kuin yhdellä tavalla?

            Sellaista ei ole. Joka ikisestä asiasta voi ajatella monella eri tavalla ja sen lisäksi jokainen meistä voi ajatella eri hetkinä samasta asiasta eri tavalla.

            Ei mullakaan alhainen mielentila mene kokonaan ohi sillä, että tunnistan olevani alhaisessa mielentilassa, mutta tunne menettää merkitystään heti kun näen missä mennään — ennen kaikkea en ala siinä tilassa vetää itse itseäni syvemmälle alhaiseen mielentilaan esim. yrittämällä ratkaista mielentilaa tai ala tehdä hazardiratkaisuja.

            Mutta siksi aina tolkutan, että kun tunnistaa olevansa alhaisessa mielentilassa, tärkeää on vain tietää, että nyt ajatus ei toimi, tuntee vain oman ajattelunsa ja että tila menee itsestään ohi.

            Viime aikoina olen alkanut nähdä yhä useammin, että silloin kun mielentila ei mene ohi vain tajuamalla että se on alhainen mielentila, on jotain, mikä näyttää yhä “todelta” mun silmissä.

            Esimerkiksi luin juuri lisää sen 8-vuotiaan surullisesta kohtalosta ja kehossani on vieläkin inhotuksen, surun, voimattomuuden ja vihan tunne, vaikka huomioni on etupäässä siinä, miten selitän sinulle tämän asian. Mitä käytännössä taitaa tapahtua (en tiedä kun en voi äänittää ajatuksiani, hah hah), on se, että ajatukseni hyppii salamavauhtia tämän kirjoittamisesta takaisin tyttöön.

            Tajuan jollain tasolla, että kurja tunne ja ajatus tytön kohtalosta on vielä “päällä”, koska tässä kohtaa en kierolla tavalla edes halua ajatella, että “tämä on vain ajatus” — ehkä siksi, että jollain tavalla haluan pitää kiinni ajatuksesta, että tällaiseen asiaan ei voi suhtautua täysin neutraalisti — tai että olisi tunteeton hirviö, jos ajattelisi niin.

            No niin, kiva — nyt kun kirjoitin tuon, alkoi naurattaa, kun näin, ettei tuokaan ajatus ole totta. Se, että suhtaudun asiaan emotionaalisesti ei auta tätä — eikä varsinkaan muita kiusattuja lapsia yhtään millään tavalla. Sen sijaan se pitää minut alhaisessa mielentilassa, jolloin esim. minun on vaikeampaa olla iloinen, hyväntuulinen, läsnäoleva ja rakastava omaa poikaani kohtaan.

            Toinen esimerkki siitä, miten voimme ajatella eri tavoin samasta asiasta:

            Opettajani Mara Gleason kertoi miehestä, jota oli joutunut jonkun ventovieraan seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi lapsena. Hän kertoi että heti sen jälkeen kun asia oli tapahtunut, hän oli ajatellut kaikenlaisia ajatuksia ja tuntenut kaikenlaisia tunteita tapahtuneesta: kummastusta, uteliaisuutta, hämmennystä, kiihotusta, häpeää, nolotusta, pelkoa. Sen jälkeen kun hän tuli kotiin ja kertoi asiasta vanhemmilleen ja hänen isänsä lähti haulikko kädessä ulos etsimään pahantekijää, hän tajusi että tapahtunut oli kauhea juttu ja tunsi pelkkää häpeää ja pelkoa asiasta.

            Vastasiko tämä kysymykseesi?

    • Miten voin olla varma että muistan oikein mitä masennusaikana tapahtui? No en tietenkään voi olla varma että muistan mitään oikein ja suurin osa ajasta on harmaan sumun peitossa muistoissani. Mutta muistan muutaman hyvän hetken ja sen lisäksi minusta on ajalta valokuvia, joissa hymyilen ja olen tilanteissa, joissa muistelen olleeni ihan hyvällä tuulella. Ne kirkkaat hetket olen muistanut koko ajan, mutta tähän asti tulkintani oli niistä (jälkikäteen) toinen: “oli mulla hyviä hetkiä, mutta ne olivat poikkeustapauksia.”

      Sen lisäksi olen puhunut masennuksen takia sairaslomalla parhaillaan olevien kanssa ja myös he myöntävät että heillä on hyviä hetkiä — ja heti perään kertovat miten ne ovat poikkeuksia.

      Kirjoitan tuosta kaipaamisesta lisää Jengan kommentin alla.

  3. Tässä on tullut paljon hyviä ajatuksia, mutta edelleenkin olen sitä mieltä, että näitten asioitten ymmärtämiseksi yksilön kannalta on ainakin helpointa olla jossain suht normaalissa mielentilassa (tarkoitan ei mitään pahaa masennusta tms päällä) ja luulen, että silloin oivalluksen syntyminenkin on helpointa. Ja kyllä, uskon, että vakavasti masentunutta/burnouttista voi myös tämän tajuaminen auttaa merkitsevästi, mutta se ei poista sitä, etteikö itse parantumisprosessi saattaisi olla silloin hitaampi.

    Vaikka tietty asia ei aina automaattisesti tarkoita tiettyä tunnetta, niin suurin osa ihmisistä joutuu ainakin jonkinlaiseen kriisiin, jos joku jättää yhtäkkiä, työpaikka menee, joutuu raiskatuksi yms. Inhimillistä on silloin reagoida ainakin joksikin aikaa negatiivisesti. Kysymys on ehkä enemmän siitä, miten siitä selviää pidemmällä tähtäimellä ja siinä on kyllä merkitystä, miten asioista ajattelee/niihin suhtautuu. On myös paljon lasten ja nuorten mielenterveysongelmia ja jopa vauvoilla on todettu masennusta. http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00383 Ainakin päällisin puolin negatiiviset reaktiot kuuluvat ihmisluontoon ja niitten handlaamiseksi ihmisen on opeteltava selviytymiskeinoja ja siihen tämä malli antaa kyllä järkiperäisen selityksen ja kykenee keventämään elämää huomattavasti. Minusta se, estääkö joku sairaus (esim. kilpirauhasen vajaatoiminta, joka voi aiheuttaa masennusta, vakava masennus/uupumus itsessään, jossa voi olla jo lisämunuaisten uupumustakin jne jne), ei suoranaisesti estä näitten tajuamista, mutta voi ainakin hetkellisesti hidastaa parantumisprosessia, koska oikeasti keho saattaa olla jo niin väsynyt, ettei pelkkä oivallus riitä sitä kerralla kuntouttamaan. Itse asiaa tällainen ei tee huonoksi, mutta silloin toipuminen on vaan pidempi prosessi.
    Oikeasti minusta on tärkeintä se, että ajatuksia ja ihmisiä herätellään. Ja mitäpä se haittaa, jos kokeilee välillä ajatella jossain tilanteessa toisin? ;) Parhaat asiat ovat aina yksinkertaisia.

    • Joo ei, tämän uudenlaisen lähestymistavan ymmärtämiseksi sinun ei tarvitse olla fyysisesti hyvässä kunnossa — tarvitset vain sen kirkkaan hetken, joita IHAN JOKAISELLA tulee joka päivä, myös masentuneilla.

      Mutta JOO, totta kai se, että on fyysisesti ns. huonossa hapessa lisää alhaisten mielentilojen määrää. Miksi? Koska aina kun kiinnität ajatuksella huomiota kehoosi, huomaat sen olevan voimaton, väsynyt jne. Kun normaalikunnossa oleva ihminen kiinnittää huomion kehoonsa, keho ei välttämättä tunnu yhtään miltään.

      Mutta tässäkään fyysinen huono olo ei saanut sinua suoraan tuntemaan huonoa oloa — koska tod.näk. fyysinen tila oli koko ajan melko sama, mutta silloin kun et ajattele sitä, se ei ole sinun kokemuspiirissäsi. Tämän takia on mahdollista esim. olla huomaamatta fyysistä vammaa tai jopa kipua, jos ajatus on jossain muualla kuin kehon tuntemuksissa.

      Jos et ymmärrä, että kokemus huonosta olosta (eli huonoon oloon huomion kiinnittäminen kertoo alhaisesta mielentilasta), voit vahingossa lähteä siinä tilassa märehtimään elämäsi kurjuutta.

      Kun näkee inhimillisen kokemuksen synnyn niin selkeästi kuin minä näen, ei enää mene messiin alhaiseen ajatteluun niin helposti. Kurjat fiilikset kyllä tulevat, mutta kun en anna niille arvoa, ne myös menevät aika nopeasti ohi.

      Itse huomasin dramaattisen eron ensimmäisen ja tämän toisen raskauden välillä. Kummassakin olin noin 6-8 viikkoa ympäri vuorokauden huonovointinen. Ts. aina kun kiinnitin huomiota fyysiseen oloon, oksetti, väsytti ja itketti.

      Ekassa raskaudessa aloin usein tässä tilassa miettiä kaikenlaisia kamaluuksia sillä seurauksella että lopuksi saatoin olla hysteerinen. Kyllä nytkin välillä otti huono olo päähän, mutta pystyin ottamaan siihen paljon “zen-henkisemmän” asenteen, enkä lisännyt omaa kärsimystäni sen enempää.

      Sama juttu ihan vain väsymyksen kanssa — ennen tätä ymmärrystä olin välillä todella sekopää tämän jatkuvan univelan kanssa, joka minulla on edelleen päällä. Kyllä mulla vieläkin käy niin, että väsymyksen keskellä kaikki alkaa näyttää todelliselta uhkalta, vaaralta ja ongelmalta, mutta ehkä vain 5-10 % siitä ajasta kuin ennen, ja yleensä hermostus ei ehdi karata niin pahaksi edes yön pimeydessä kuin ennen.

      Mitä taas tulee siihen, että isot muutokset näyttävät aiheuttavan kaikissa jonkinlaisen kriisin… No ensinnäkin valtaosa ihmisistä on tottunut etsimään syytä pahaan oloon ulkoapäin, joten totta kai ollessaan alhaisessa mielentilassa ihan mistä vain syystä (vaikka vain verensokerin laskun takia), he syyttävät elämässään olevaa ikävää poikkeustilaa.

      Sen lisäksi jokainen meistä käy alhaisessa mielentilassa päivittäin — ja useimmat useamman kerran päivässä — kyllä, myös Dalai Lama, joka tässä haastattelussa sanoo ettei usko ihmisiä, jotka väittävät etteivät koskaan menetä malttiaan!

      Alhaisessa mielentilassa myös pikkuasiat alkavat näyttää ongelmalta — isommista nyt puhumattakaan.

      Haluan tässä välissä muistuttaa, etten mä TODELLAKAAN ajattele että tavoitteena on päästä tilaan, jossa emme ahdistu, masennu, suutu, hermostu jne. PÄINVASTOIN! Tavoitteena ei ole päästä eroon negatiivisista tunteista tai edes kokea lisää hyvää oloa vaan YMMÄRTÄÄ MITEN INHIMILLINEN KOKEMUS SYNTYY. Ja sillä hetkellä kun näkee, miten se syntyy, näkee automaattisesti miten turhaa on lähteä tekemään mitään huonolle fiilikselle, kun se kohta kuitenkin vaihtuu ajatuksen vaihduttua — ja MYÖS miten turhaa on alkaa tehdä muutenkaan mitään ajattelua vaativaa alhaisessa mielentilassa, kun siinä vaiheessa ajattelu on sumeimmillaan. Toisaalta tämä ymmärrys johtaa siihen, ettei enää pelkää huonoa fiilistä vaan jossain määrin alkaa jopa tykätä siitä.

      Toisin sanoen en lähtisi sanomaan masentuneelle että “et sä ole oikeasti masentunut” vaan yrittäisin näyttää hänelle miten inhimillinen kokemus syntyy esim. pointtaamalla päivittäiset paremmat hetket, osoittamalla miten ajattelu luo tunteemme jne., jolloin hän kyllä itse näkee sopivalla hetkellä miten masennus koetaan hetkittäin ja miten ajatus luo masennuksen tunteen. Ja joo, alhaisessa mielentilassa hän varmasti “haksahtaisi” helpommin vanhaan ajatteluun, mutta tuskin enää niin pitkäksi aikaa. Ennen kaikkea hän alkaisi huomata nopeammin hyvät hetket, joissa hän voisi oivaltaa kaikenlaista omasta elämästään.

      Tässä tunnin mittaisella englanninkielisellä videolla eräs nainen kertoo kuin oli 12 vuotta vakavasti masentunut, ennen kuin löysi tämän lähestymistavan ja alkoi toipua suhteellisen nopeasti.

      En ollut tätä ennen tiennyt että pienet lapset voivat masentua. Googlailin äsken asiasta asiallisemmilta näyttävillä nettisivuilla ja tosiaan, lasten masennusta tutkinut psykiatri sanoi että vaikkeivät lapset oikeasti voi masentua ennen 18 kk (koska ajattelu ei ole kehittynyt tarpeeksi — kyllä, ajattelua tarvitaan masennukseen), niin sitä pienemmät vauvat voivat ilmaista psykologista pahoinvointia olemalla (käytännössä koko ajan) hiljaisia, syrjäänvetäytyviä, muita vauvoja vähemmän nauravia jne. Nämä vauvat ovat käytännössä aina jossakin määrin kokeneet äidin menetyksen — joskus kirjaimellisesti, joskus siten, että äiti on masentunut, poissaoleva (esim. erokriisin takia) jne.

      Tämähän on ihan linjassa jo niiden vanhojen apinakokeiden kanssa, missä äidistään erotettu apinavauva meni mieluummin karvaisen nukkeäidin syliin kuin rautahäkkyräisen nuken luo, vaikka rautahäkkyräisellä nukella oli maitoa. Eli ainakin kädelliset vauvat (ts. ihmiset, apinat jne.) näyttävät kaipaavan fyysistä läheisyyttä ja jopa tarvitsevat sitä säilyäkseen hengissä (lue täältä lisää englanniksi aiheesta).

  4. Kiitos Katri, että jaksat vastailla näihin niin perusteellisesti.

    Todennäköisesti tämä: “Mutta JOO, totta kai se, että on fyysisesti ns. huonossa hapessa lisää alhaisten mielentilojen määrää. Miksi? Koska aina kun kiinnität ajatuksella huomiota kehoosi, huomaat sen olevan voimaton, väsynyt jne.” selittää sitä puuttuvaa ymmärryksen aukkoani. Eli käytännössä jos on ihminen, joka on mistä tahansa syystä jotenkin huonossa hapessa, auttaa itseänsä parhaiten, jos alkaa tietoisesti kiinnittämään huomioita niihin hyviin/neutraaleihin hetkiin ja sitä kautta alkaisi avautumaan se totuus, että mistä ne huonot syntyvät ja sitä kautta alkaisi ainakin pikkuhiljaa estymään se niitten pahentaminen jatkuvalla märehtimisellä tai negatiivisella pyörittelyllä ja ihminen saisi tietoisen kokemuksen siitä, että ne huonot menevät myös ohi, eivätkä ole koko totuus. Tämä tietysti vain siinä tapauksessa, ettei saa kerralla sitä oivallusta. Harmi, että ihmisellä on monasti niin kehittynyt märehtimisen taito. :)

    Nimenomaan juuri tällaiset tilanteet, joissa alhaisia mielentiloja tuntuu olevan paljon näennäisesti ulkoisista syistä johtuen, kiinnostivat minua.

    Tämä oli myös mielenkiintoinen ajatus tuosta ylempää: “Viime aikoina olen alkanut nähdä yhä useammin, että silloin kun mielentila ei mene ohi vain tajuamalla että se on alhainen mielentila, on jotain, mikä näyttää yhä “todelta” mun silmissä.” Hmm, voisiko tätä soveltaa myös sellaiseen tilanteeseen, että sinulla on joku ongelma, etkä ole saanut ratkaistuksi sitä edes korkeammassa mielentilassa ja se tavallaan koko ajan jotenkin häiritsee?

  5. Kiitos Kutri paljon naista ihanista kirjoituksista. Ne ovat todella paljon muuttaneet mun ajattelutapaa positiivisempaan suuntaan. Ennen luulin olevani masentunut ja vatvoin naissa ajatuksissani todella paljon,toki nama ajatukset vaikuttivat myos lapsiini ja kaikkeen elamassani. Nyt todella ajattelen,etta ne ovat vain ajatuksia eivat muuta.Oikeastaan mikaan elamassani ei ole muuttunut,ajattelen vain eri tavalla. Olen aina kironnut miksi miksi olen niin tunteellinen ihminen? No en varmaan ole paljon tunteellisempi kuin muutkaan. Olen vain antanut negatiivisille tunteilleni enemman merkitysta kuin olisi pitanyt.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *