Enkeli-Elisa, mannerlaattojen liikkeet ja muita valheita

Eli miksi on niin vaikeaa myöntää olevansa väärässä?

Tänään sain naapurilta luettavaksi Helsingin Sanomien kuukausiliitteen, jonka lukemisen jälkeen on vaikea uskoa, että Enkeli-Elisan tarina olisi totta. (Tässä Vesa Linja-ahon hyvä tiivistelmä jutusta.) Pikainen googlaus paljasti lisää epäjohdonmukaisuuksia ja ristiriitaisuuksia, jotka vain vahvistavat mielikuvaa siitä, että kyseessä on keksitty juttu.

En ollut törmännyt tarinaan ennen tätä, mutta ensimmäiseksi mieleen muistui kaikki ne kerrat, kun olen itse ajatellut perustaa fiktiivisen blogin, jossa kirjoittaisin anonyymisti jostain dramaattisesta jutusta ikään kuin se olisi totta ja sitten kun blogi olisi tarpeeksi suosittu, tekisin aiheesta salanimellä kirjan ja tienaisin rahaa. No, itselläni ei koskaan riittänyt intoa siihen asti, että olisin vienyt hankkeen yhtä tai kahta blogikirjoitusta pidemmälle. Blogia ja Facebook-ryhmää ilmeisesti eri tekijänimillä pyörittäneellä ja jutusta omakustannekirjan kirjoittaneella Minttu Vettenterällä riitti. Lukemani perusteella voisin kuvitella, että stoori perustuu väljästi Vettenterän omiin nuoruuskokemuksiin, mikä varmasti on lisännyt kirjoitusmotivaatiota.

Minä en näe mitään ongelmaa siinä, että luo fiktiivisen blogin ja kirjoittaa sen pohjalta kirjan. Rekisteröimättömän yhdistyksen perustaminen “Enkeli-Elisan” luomalla maineella ratsastaen ja rahankeruu ilman että mistään käy ilmi miten rahat käytetään on mielestäni jo vähän arveluttavaa. Ei ihme, että poliisi tutkii asiaa. (Edit: Tai sitten poliisi tutkii sitä, onko joku oikeasti syyllistynyt niin raakoihin tekoihin ja toisen hengiltä kiusaamiseen, kuin Enkeli-Elisan tarinassa väittää tapahtuneen.)

Tällä hetkellä mielestäni kaikkein kiinnostavinta on kuitenkin se sinnikkyys, jolla Minttu Vettenterä pitää kiinni tarinastaan . Ollaan nyt hetki loogisia: jos sinua uhattaisiin syyttää julkisesti valehtelusta (Vettenterä tiesi Kuukausiliitteen jutusta etukäteen) ja sinulla olisi roppakaupalla todisteita ja jopa pari todistajaa — eikö kuka tahansa täysjärkinen ihminen näyttäisi nämä todisteet ennen kuin ottaisi riskin huijausepäilyistä?

Aikaisemmin päivällä olin tutun Facebook-linkityksen kautta päätynyt lukemaan tätä häkellyttävää keskusteluketjua, joka sai alkunsa, kun Ritva Puolakka esitti blogissaan ajatuksen, että mannerlaattojen liikkuminen olisi seurausta öljynporauksesta. Jos ymmärsin Puolakan väitteen oikein, hän on sitä mieltä että öljynporaus yksistään aiheuttaa mannerlaattojen liikkeen. Väite itsessään on jo aika huikea, jos yhtään perehtyy mannerlaattojen liikkeisiin viimeisen 50 miljoonan vuoden aikana, mutta vielä huikeampaa on se vimma, jolla Puolakka torjuu kaikki tieteelliset selitykset. 

Olen viime aikoina miettinyt paljon inhimillistä tarvetta olla oikeassa. Sen jälkeen kun aloin nähdä inhimillisen kokemuksen synnyn kolmen prinsiipin mallin mukaan, huomaan sovittavani kaiken uuden (ja vanhankin) tiedon esim. aivojen toiminnasta kolmen prinsiipin mallin sisään.

Esimerkiksi nyt kuuntelen Jonah Lehrerin oivallusta käsittelevää kirjaa Imagine. Huomaan että aina kun jokin tutkimustieto tukee suoraan näkemystäni inhimillisen kokemuksen synnystä (“oivallukset syntyvät rennossa mielentilassa”) hihkun mielessäni “Joo, just näin! Mähän sanoin!” — mutta jos jokin ajatuksista ei osu yhteen maailmankuvani kanssa (“oivallusta edeltää aina tuskainen puurtamisvaihe ja luovuttaminen”), alan mielessäni argumentoida sitä vastaan.

Tämä on epäjohdonmukaista, mutta erittäin inhmillistä toimintaa. Meidän on luontaisesti vaikeaa muuttaa mielipiteitämme, koska ihmismieli on viritetty etsimään todisteita todeksi uskomiensa asioiden puolesta ja hylkimään faktoja, jotka eivät tue nykyistä näkemystä. Kirja Mistakes Were Made But Not By Me on täynnä toinen toistaan hätkähdyttävämpiä esimerkkejä siitä, miten pitkälle ihminen on valmis venyttämään totuutta voidakseen pitää nykyisen näkemyksensä jostain aiheesta.

Hulluinta on se, että vaikka ymmärrän järjellä että tapa, jolla katson maailmaa on selkeästi värittynyt, teen sen vaistomaisesti uudelleen ja uudelleen. Koska en halua olla kolmen prinsiipin suhteen yhtä fanaattinen kuin olin Kutri.net:in alkuvuosina ruokavalioiden suhteen, muistutan itseäni jatkuvasti siitä, että tämäkin on vain yksi malli, jolla selitämme inhimillistä maailmankuvaa ja vaikka se on minusta sopivin, se ei ehkä palvele kaikkia yhtä hyvin. Korkeassa mielentilassa tämä on varsin helppoa nähdä, alhaisessa mielentilassa sangen hankalaa.

Näen, että Ritva Puolakka on vastaavanlaisen oikeassa olemisen harhan vallassa. Ulkopuolisesta tuntuu käsittämättömältä, että todella kovat tieteelliset todisteet ja selitykset eivät saa häntä tulemaan edes piirun verran vastaan omasta näkökulmastaan. Puolakka ei itse näytä näkevän tässä mitään ongelmaa. Ristiriita on tyrmistyttävä ja kiehtova. Kysyn vain kuinka usein mahdan itse syyllistyä samanlaiseen fakkiutumiseen?

Minttu Vettenterän tapaus näyttää äkkiseltään kuuluvan eri kategoriaan kuin Puolakan silmien sulkeminen tieteellisiltä faktoilta. Mikäli Enkeli-Elisa vanhempineen on Vettenterän mielikuvituksen tuotetta, Vettenterä on tästä varmasti tietoinen. Miksi hän sitten ei kerro totuutta?

Olen ollut todella kova tyttö valehtelemaan ihan viime vuosia lukuunottamatta. Muistan jo ekalla tai tokalla luokalla selittäneeni silmät kirkkaana koko luokalle kuinka setäni oli muka keittänyt kananmunan, josta oli sitten tullut ulos elävä tipu. Tai ihailemallani pojalle että meidän uima-altaassa on ollut delfinaarion delfiini hoidossa (piti sanoa hylje, mutta lipsautin delfiini ja oli pakko jatkaa valhetta siitä, haha).

Olen valehdellut ettei minulla ole paha mieli, kun oikeasti sydänalaa on kirvellyt ikävästi ja kurkussa on ollut iso pala. Olen valehdellut itselleni (ja muille) haluavani asioita, joita en halunnut. Olen sanonut tahdon kun en todellakaan tahtonut. Olen myös valehdellut päästäkseni ulos ikävistä velvollisuuksista, joihin olen tullut sitoutuneeksi, koska en ole kehdannut sanoa ei. Ja sitten on niin isoja valheita, joita en kehtaa näin julkisesti tunnustaa.

Olen valehdellut saadakseni huomiota, ollakseni pidetympi, välttääkseni rangaistuksia, vaikeuksia tai häpeää tai tuottaakseni toiselle paremman mielen (tai ollakseni pahoittamatta hänen mieltään).

Aika usein olen jäänyt myös valheista kiinni. Vaikka olen hyvä keksimään uskottavia valheita, olen huono muistamaan mitä olen valehdellut. Turhan usein olen yrittänyt paikata alkuperäistä valhetta uudella valheella, mutta siinä on aina käynyt huonosti.

Saamani huomio on aina kääntynyt minua vastaan ja mitä pahemmin ja pidempään olen ehtinyt valehdella, sitä pahemmin muut ovat menettäneet luottamuksensa minuun. Se, jolle olen valehdellut, on useimmiten pahoittanut mielensä valheestani.

Muutama vuosi sitten jouduin kohtamaan erittäin kipeästi oman valehteluni. Kokemus opetti: päätin lopettaa valehtelun ainakin tärkeimmissä ihmissuhteissani. Päätös on pitänyt melko hyvin, vaikka myönnän välillä esim. jättäneeni kertomatta jotain sellaista mitä toisen ei tarvitse tietää ja mistä hänelle olisi tullut vain paha mieli (tyyliin mitä joku kolmas henkilö on kiukuspäissään sanonut). En myöskään laske valehteluksi sitä, että arvioin jatkuvasti aikataulut väärin — vaikka rehellisyyden nimissä sekin perustuu jonkinasteiseen itsepetokseen (“mä ehdin kyllä tehdä kaiken tämän”).

Vaikka välillä on ollut todella tuskallista kertoa totuus, olen hämmästyksekseni aina päässyt helpommalla kuin jos olisin ensin valehdellut ja sitten jäänyt sitten valheesta kiinni.

Tukenani rehellisyyspäätöksestä kiinnipitämisessä on ollut perheessäni kulkeva (semi-fiktiivinen) tarina Reilu-Pekasta, joka perimätiedon mukaan oli hassannut SKDL:n varoja järjettömiin investointeihin, joihin kuului  huippuravuri Charme Asserdalin varsan ostaminen kovaan hintaan. Charme Asserdal oli ehkä huippujuoksija, mutta paska periyttäjä eikä yhdestäkään sen varsasta tullut mitään. Kun Pekan paha virhe paljastui, mies ei lähtenyt selittämään tekojaan, vaan totesi vain “väärin tein, perkele” — ja sai tekonsa anteeksi. (Esim. täältä voi lukea todenmukaisemman version tarinasta.)

Aina kun oman virheen myöntäminen tuntuu vaikealta ja tekisi mieli selittää musta valkoiseksi, muistan em. tarinan. Joskus olen suoraan sanonut “väärin tein, perkele”. Ainoaksi selitykseksi olen alkanut tarjota Supercoach Academyssa oppimaan ydinsyytä virheisiin: “Se tuntui sillä hetkellä hyvältä idealta.”

Tunnen tarvetta valehdella silloin, kun olen alhaisessa mielentilassa eli jännittynyt, ahdistunut, stressaantunut, peloissani jne. Alhaisessa mielentilassa ajattelukykyni on rajoittunut enkä pysty näkemään selkeästi syy- ja seurausyhteyksiä, mikä on oikein ja mikä väärin, mikä hyvin ja mikä paremmin. Koska en enää muutenkaan anna arvoa alhaisessa mielentilassa ajattelemilleni ajatuksilleni, en näe myöskään valehtelussa mitään järkeä.

Ulkopuolisen näkökulmasta Minttu Vettenterän käytös on järjetöntä. Eikö olisi ollut helpompaa myöntää luoneensa fiktiivisen tarinan hahmoineen viimeistään silloin, kun kuukausiliitteen toimittaja alkoi soitella? Tai mieluummin silloin kun ensimmäiset toimittajat tulivat kyselemään asiasta? Siitä huolimatta Vettenterä jatkaa valehteluaan, kaivaen itselleen aina vain syvempää kuoppaa.

Mitä Vettenterän päässä liikkuu nyt? Ajatteleeko ja toimiiko hän paniikin vallassa? Vai onko hän tilassa, jossa hän selittää mielessään koko tarinaa uusiksi niin, ettei hän ole tehnyt mitään väärin vaan hänet on ymmärretty väärin? Viimeiset kommentit viittaavat jälkimmäiseen vaihtoehtoon.

Vaikka olisi hyvin helppoa joko pilkata tai paheksua ihmisiä, jotka kieltäytyvät tunnustamasta erehdyksiään ja selittelevät tekojaan parhain päin, on hyvä huomata, että tämä taipumus on yleisinhimillinen ominaisuus.

Jos et tunnista näitä piirteitä itsessäsi, se voi hyvinkin johtua siitä, että elät tavallista pahemmassa itsepetoksessa…

Lisää hyvää analyysia Enkeli-Elisan tapauksessa mm. Sallan lukupäiväkirjassa ja Oota mä luen tän eka loppuun -blogissa sekä Juuso Myllyrinteen blogissa.

Posted in:
About the Author

Katri Manninen

Katri Manninen on transformatiivinen valmentaja ja kirjailija-käsikirjoittaja, joka haluaa auttaa sinua vapautumaan stressistä ja turhasta pelosta, jotta voisit seurata sisäistä viisauttasi, toteuttaa itseäsi ja nauttia enemmän elämästä. Seuraa Katria Twitterissä, Facebookissa tai Google+:ssa.

8 Comments

  1. Katja Kettu selvisi ihmeen hyvin mielikuvituksen kertomisesta totuutena. Selitykset olivat huonoja, mutta Iltalehti ei enää uskaltanut repiä niitä rikki. Vettenterälle saattaa käydä huonommin, ja se on hyvä.

    • Mä en seurannut Kettu-skandaalia sen tarkemmin, ja jäin siihen käsitykseen että Kettu-tunnusti valehdelleensa. Tai ainakin lopetti ilmeisesti selittelyn — mitä Vettenterä ei tehnyt.

  2. Eikö tuo valehteleminen ja siitä kiinni pitäminen kaiken uhallakin ole ihan vastaavaa toimintaa kun viha ja siitä kiinni pitäminen.Joillekin henkilöille nuo edellämainitut ovat tarpeellisia elämän pyörittäjiä,niin hassulta kun se kuulostaakin.Ikinä ei itse valehdella ja vihakin on toisten syytä,itsessä ei mitään vikaa,tällasta oon havainnut.

  3. HS:n tiedekolumnisti Jani Kaaro kirjoitti taannoin valehtelusta hyvän kolumnin: http://www.hs.fi/kotimaa/Hyv%C3%A4sti+valehtelijoiden+klubi/a1305576536020

    “Kun ihmiset valehtelevat, kaikki aivojen kontrollit ovat päällä. Valehteleminen vaatii pinnistelyä, tahdonvoimaa, yrittämistä, manipulointia. Se vaatii varmistuksia, jotta ei jäisi valheesta kiinni, ja uusia valheita, jotka peittävät vanhojen valheiden jälkiä. Mitä syvemmälle valheiden ja teeskentelyn maailmaan uppoamme, sitä enemmän energiaa näiden kontrollien ylläpitäminen vie.”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *