Entä jos läheisriippuvuutta ei ole olemassakaan?

Eräs kaverini suositteli minulle “Codependent no more” -kirjaa mielenkiintoisen keskustelun aikana. Samaa tai vastaavia kirjoja on suositeltu minulle vuosien mittaan ennenkin, mutta tähän asti olin suhtautunut erinäisistä syistä ajatukseen torjuvasti.

Havahduin viikko sitten Supercoach Academyn toisena live-viikonloppuna  siihen, että voimme nähdä minkä tahansa asian minä hetkenä tahansa uudessa valossa. Elämässäni oli asioita, joiden kohdalla uusi näkökulma olisi erittäin tervetullut. Niinpä latasin tämän läheisriippuvuutta käsittelevan klassikon äänikirjana ja aloin kuunnella sitä toivoen saavani uuden näkökulman minua vaivaavaan asiaan.

Sitä ennen olin jo googlannut läheisriippuvuuden määritelmiä, jonka mukaan minun nähdäkseni 80 % suomalaisista naisista voisi olla jossain määrin läheisriippuvaisia. Miksi näin on, on erillisen kirjoituksen aihe.

Codependent no more -kirja kertoo useita esimerkkejä ajatus- ja toimintamalleista, joita sen kirjoittaja kutsuu läheisriippuvuudeksi. Tunnistin kertomuksista runsaasti varsinkin vanhoja ajatus- ja toimintamallejani — ja jopa joitain nykyisiä ajatusmalleja. Joten tällä perusteella joku voisi määritellä minut läheisriippuvaiseksi.

Vuosi sitten olisi itse innolla tarttunut määritelmään.

Nyt kirjan kirjoittajan Melody Beattien jatkuva jankkaus siitä, kuinka “olet sairastunut läheisriippuvuuteen” ja “läheisriippuvuus on sairaus jota ei voi välttää jos siitä saa tartunnan”, “läheisriippuvuudesta toipuminen on hidasta”  jne. alkoi oikeasti ottaa päähän. 

Miksi?

Koska näin hyväätarkoittava kirjailija aivopesi lukijansa tilaan, jossa nämä sulkevat silmänsä mahdollisuudelta uuteen ajatukseen, että he ovat hyviä, ehjiä ja terveitä ja ettei heissä sinällään ole mitään vikaa. Ja että he nyt vain ovat valinneet kerta toisensa jälkeen tietyt ajatus- ja toimintamallit, koska ne ovat näyttäneet toimivan jotenkuten. 

Pohjimmainen syy siihen, ettemme ala tosissamme miettiä uusia toimintamalleja on se, että ihmismieli pyrkii valitsemaan tutun ajatuksen säästääkseen aikaa ja vaivaa, jolloin ajattelumme näyttää tapahtuvan ikään kuin automaattiohjauksella. Koska olemme aina tottuneet ajattelemaan ja toimimaan tietyllä tavalla, meille ei välttämättä juolahda edes mieleen, että voisi olla jokin toinen tapa toimia.

Olenko sairastunut tiskikonesyndroomaan?

Ajatus läheisriippuvuuteen sairastumisesta on mielestäni yhtä älytön, kuin jos olisin 1,5 vuotta sitten uskonut sairastuneeni tiskikonesyndroomaan.

Kasvoin kodissa, jossa oli tiskikone. Sen lisäksi minulla oli oma tiskikone vuosina 2003-2005.

Puolitoista vuotta sitten olin nykyisen puolisoni kanssa pari kuukautta putkiremonttia paossa veljeni perheen asunnossa, jossa oli tiskikone. Eräänä päivänä olin kantamassa astioita ruokailun jälkeen tiskipöydälle, kun mieheni pysäytti minut kysymällä:

“Mikset sä laita noita tiskejä suoraan koneeseen?”

Tuijotin miestä ihmeissäni.

“Häh?”

“Niin, miksi sä ladot ensin tiskit tohon tiskialtaaseen ja sitten vasta laitat ne tiskikoneeseen? Mikset sä huuhtaise niitä ja laita niitä suoraan tiskikoneeseen?”

Päässäni raksutti. Niin, miksi tosiaan? Sitten räjähdin nauramaan.

En ollut laittanut tiskejä suoraan koneeseen, koska en ollut tullut ajatelleeksi, että ne voisi laittaa suoraan koneeseen! Lapsuudenkodissani tiskit nimittäin ladottiin ensin tiskipöydälle ja sitten vasta joskus myöhemmin kerralla koneeseen. Vasta nyt tajuan sen johtuneen pitkälti siitä, että kukaan ei yleensä viitsinyt tyhjentää tiskikonetta pesun jälkeen, joten se oli täynnä.

Olin ollut toki lapsuuteni jälkeen muutaman kerran tilanteissa, joissa esimerkiksi tuotantoyhtiön keittiön seinällä oli lappu “laita tiskisi suoraan koneeseen”. Olin pitänyt tätä mielessäni jonkinlaisena poikkeustilana tyyliin “toimistoissa tiskit laitetaan suoraan koneeseen, koska siellä tiskikoneen täyttäminen ei kuulu kenenkään velvollisuuksiin”.

Kuvitellaanpa, että yhtä aikaa havainnon kanssa, että tiskit voi laittaa suoraan koneeseen, olisin saanut päähäni, että olin sairastunut tiskikonesyndroomaan — jonka tuntomerkkeihin kuului tiskien kasaaminen tiskipöydälle sen sijaan että  laittaisin ne suoraan koneeseen.

Lähtiessäni etsimään syitä tähän kauheaan sairauteen, keksisin kuinka olin sairastunut siihen jo lapsuudenkodissani, jossa ei koskaan laitettu tiskejä suoraan koneeseen.

Miltä minusta tuntuisi? Toisaalta helpottuneelta, koska näkisin, että kyvyttömyyteni laittaa tähän asti tiskejä suoraan koneeseen johtui kauheasta syndroomasta, johon olin sairastunut jo lapsena. Ehkä vähän katkeruutta vanhempiani kohtaan siitä, että he olivat tartuttaneet tämän sairauden minuun. Toivoa siitä, että ehkä pieniä askelia ottamalla voisin parantua sairaudestani ja jonain päivänä osaisin pistää tiskit suoraan koneeseen pystyäpin ja pelottomana.

Toisaalta minua saattaisi pelottaa, että mitä jos en sittenkään paranisi, vaan retkahtaisin syvemmälle sairauteeni. Mitä jos jatkossa jättäisin tiskit ensin pöytään koko päiväksi ennen kuin ne saisin ne siirrettyä tiskipöydälle ja lopulta tiskikoneeseen?

Ehkä haluaisin liittyä tukiryhmään, jossa voisimme yhdessä muiden tiskikonesyndroomaan sairastuneiden kanssa käydä kerta toisensa läpi sitä, miten älytöntä oli ollut latoa tiskit ensin työpöydälle. Välillä huomaisin pistäväni tiskit suoraan koneeseen ilman mitään ongelmaa ajatellen että “eihän tämä nyt oikeasti ole niin iso juttu”. Säikähtäisin ajatustani, koska se tarkoittaisi sitä, että kieltäisin sairauteni — niin kuin olin kieltänyt sen kaikki nämä vuodet, kun en ollut nähnyt mitä olin tehnyt.

Tuntisin itseni urheaksi toipilaaksi, joka joutuu sinnittelemään hirveän sairauden kanssa, kunnes jonain päivänä pitkällisen harjoittelun jälkeen uskaltaisin kutsua itseäni “toipuvaksi tiskisyndroomaiseksi”.

Mitä jos oletkin ihan terve?

Oikeasti opin laittamaan tiskit suoraan koneeseen ihan vain sillä, että näin paremman tavan toimia. Samalla tavalla olen kahdessa päivässä huomannut sen hoksaamisen, miten höpsöjä eräät ajatus- ja toimintamallini olivat, vaikuttaneen välittömästi asioihin, jotka vaivasivat minua.

Minä uskon niin Michael Neillin, Bill Cummingin, Linda ja George Pranskyn kuin “kolme prinsiippiä” löytäneen Sydney Banksin tavoin että:

  1. Me olemme kaikki ehjiä ja terveitä, koska olemme se, joka ajattelee ja tuntee, emme ajatuksemme ja tunteemme
  2. Ihan kaikki tunteemme johtuvat tasan tarkkaan ajatuksista, joita valitsemme ajatella jostain asiasta (eikä esim. mistään läheisriippuvuudesta, johon sairastumista ei olisi voinut estää)
  3. Muutos voi tapahtua silmänräpäyksessä — ihan vain näkemällä että:
    • a) käytännössä kaikki tunteita herättävät ajatuksemme ovat vain mielipiteitä
    •  b) muutamme mielipidettämme sillä sekunnilla kun sisäistämme, että on olemassa jokin parempi tapa ajatella tai toimia

Ymmärrän hyvin, että jos aikaisempi ajatusmalli on ollut että:

“tuo toinen pilaa elämäni, enkä voi mitenkään estää häntä tekemästä sitä”,

…silloin ajatus:

“olen sairastunut sairauteen, joka saa minut laiminlyömään omia tarpeitani, mutta voin parantua siitä”

…tuntuu paljon paremmalta.

Mutta mikä olisi vieläkin parempi ja nopeammin tuloksia tuottava ajatus? Miten olisi esimerkiksi:

“Toimin aiemmin tällä tavalla, koska olin lapsena oppinut tämän toimintatavan ja se näytti toimivan jollain lailla…

enkä ollut tullut ajatelleeksi, että voisi olla jokin vieläkin parempi toimintamalli.

Nyt olen löytänyt — tai ainakin pidän mahdollisena löytää — sellaisen lähestymistavan tähän asiaan, että tunnen oloni vahvaksi, tyytyväiseksi ja tyyneksi.

Nähtyäni paremman ajatusmallin valitsen sen automaattisesti ja palaan vanhaan ajatus- ja toimintamalliin korkeintaan hetkellisesti ollessani syvällä omissa ajatuksissani. Heti kun huomaan mitä olen tekemässä, palaan automaattisesti uuteen toimintamalliin ilman että tunnen tarvetta syytellä itseäni tms.”

Lisää aiheeseen liittyvää luettavaa:

  • Optisim bias -artikkeli siitä, miten ihmismieli on “ohjelmoitu” optimismiin
  • Mistakes were made but not by me — kirja tavoista, joilla huijaamme itseämme. Auttaa ymmärtämään miten on mahdollista olla näkemättä parempia vaihtoehtoja, vaikka ne olisivat ihan nenämme edessä.

Jos haluat kuulla lisää “suuresta havahtumisestani” Supercoach Academyn toisena viikonloppuna, liity VIP-jäseneksi.

 


Katso Päivän teoria -videoni livenä klo 8:30 arkiaamuisin tai jälkilähetyksenä milloin vain Kutri.net:in Facebook-sivuilla: fb.com/kutrinet
About the Author

Katri Manninen

Katri Manninen on transformatiivinen valmentaja ja kirjailija-käsikirjoittaja, joka haluaa auttaa sinua vapautumaan stressistä ja turhasta pelosta, jotta voisit seurata sisäistä viisauttasi, toteuttaa itseäsi ja nauttia enemmän elämästä. Seuraa Katria Twitterissä, Facebookissa , Instagramissa, Snapchatissa, Periscopessa, YouTubessa ja Google+:ssa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *