Onni ei ole kiinni painosta!

Varoitus — vain naisille suunnattu pitkä tilitys, joka sisältää rumaa kielenkäyttöä.
Olin siis tänään keskustelemassa Voimala-ohjelmassa (TV1, tulee kai ensi maanantaina, tsekatkaa lehdestä tai jostain… :-). En nyt viitsi liikaa “paljastaa” keskustelusta ja sen aikana syntyneistä johtopäätöksistä, etten pilaa katsomisen iloa, mutta sainpahan taas ton keskustelun myötä lisää ajateltavaa.

No ekaksikin tuntuu melkein turhauttavalta, kun ei voi mitenkään siirtää jengille niitä kehokokemuksia, joita itse nyt kokee — ja sitä kautta tavallaan näyttää ihmisille että KYLLÄ, on mahdollista tuntea olonsa hyväksi omassa kehossaan vaikka on nainen (ihan totta! :-D), ja on mahdollista olla kiinnostuneempi siitä, miltä oma keho tuntuu kuin miltä se näyttää jne.

Jotenkin tyypilliseltä olettamukselta vaikuttaa, että oikeasti juuri LAIHTUMINEN on se, mikä on tehnyt mut tyytyväiseksi, mutta kun “tutkiskelen sydäntäni” (mitä se sitten tarkoittaakin :-D) niin ei se kyllä ole. Okei, hetkellisesti mä toki tunnen iloa kun saappaat sujahtaa jalkaan kevyesti tai kroppa näyttää kiinteältä sovituskopin peilissä, mutta se on vain hetkellinen ja aika nopeasti unohtuva ilo. Epäilemättä mun tilannetta helpottaa se, että valtaosan ajasta hengaan himassa mukavissa vaatteissa ilman minkäänlaisia ulkonäkövaatimuksia (toisaalta voin kyllä lähteä Prismaan tai tarvittaessa vaikka Hesaan pilkkihaalareissa tukka likaisena).
Ja toisaalta tota laihtumisen merkitystä vähentää mun kohdalla se, että oon laihtunut sen verran vähän, että kropan muutos ei muuta kauheasti sitä, miltä se tuntuu — siis esim. verrattuna siihen, että olisin laihtunut esim. 30 kiloa, jolloin esim. aiemmin ehkä tiellä ollut vatsa olisi häipynyt jne.

Eli kyllä se nyt vain niin on (sori vaan…), että nykyiseen hyvään oloon omassa kehossani vaikuttaa eniten se yksinkertainen (?) asia, että olen oppinut kuuntelemaan kehoani ja tekemään valintoja, jotka tekevät keholle hyvää — ja myös arvostamaan omaa kehoani.

En tosiaan ole koskaan ollut erityisen ylipainoinen, minkä takia en tietenkään voi oikeasti omakohtaisten kokemusten kautta tietää, miltä tuntuu jos ylipainoa on yli 30 kiloa. Vaikka mä olen saanut kuulla hyvinkin ilkeitä kommentteja ulkomuodostani silloin kun olin pyöreämpi, niin en ole koskaan joutunut kokemaan lääkärien yms. virallisten tahojen puolelta mitään laihdutuspainostusta. Niinpä oikeastaan vasta ihan viime päivinä mulle on valjennut, että todellakin, vaikka “isona olemisesta” on ihan käytännön ongelmia (hengästyy helpommin, voi olla vaikeuksia suoriutua joistain arkipäiväisistä askareista kuten kengännauhojen sitomisesta, voi olla vaikea löytää kivoja vaatteita jne.), niin paljon pahempaa on jatkuva muiden tarkkailun ja “holhoamisen” kohteena oleminen — jatkuvat huomauttelut painosta ja laihtumistarpeesta sekä muu alentuva kohtelu (taka-ajatuksena “lihavat ovat tyhmiä ja selkärangattomia”) — siis suoraan ulkonäköön liittyvien loukkauksien lisäksi.
(= joo, ei mitään uutta teille reilummin ylipainoisille, mutta ehkä monelle meistä hikisen 10 kilon sisällä jojoilevalle).

No, kaikenlaisen ilkeämielisen huomauttelun (oli se sitten läskiksi tai tyhmäksi haukkumista, huorittelua, homottelua tms.) takanahan on aina haukkujan oma paska fiilis — sen sijaan, että oltaisiin valmiita kohtaamaan omassa elämässä olevat epäkohdat, käännetään omat negatiiviset tunteet ulkopuolisia kohtaan (= taktiikka, joka toimii myös kansallisella tasolla — kun lähdetään sotimaan naapurimaita vastaan, kansalaiset eivät ehkä huomaa miten huonosti asiat ovat omassa maassa, vrt. USA ja mikä tahansa sota… :-). Ihminen, joka on muita kohtaan ilkeä, on siis itse jollain lailla “rikki” ja siksi oikeastaan aika säälittävä tapaus. Onnellinen ja elämäänsä tyytyväinen ei ole ekana heittämässä kiveä eikä hyökkää toista kohtaan (ja tässä vaiheessa kandee erottaa siis henkilöön menemätön väittely henkilökohtaisista, loukkaamaan tarkoitetuista heitoista). Jos suomalaisten yleistä tyytyväisyyttä voitaisiin parantaa, niin ehkä kaikenlainen kiusaaminen vähenisi? Ehkä.

No, sen lisäksi että kiusaamisen takana on särkynyt mieli, niin kyllähän se on totta, että ylipainoiset ovat viimeinen ihmisryhmä, jota tavallaan saa julkisesti syyllistää. Lehtijutut, joissa kerrotaan ylipainoisten aiheuttamasta taloudellisesta menetyksestä, eivät ainakaan helpota tilannetta.

Okei, ehkä noiden “oletko ajatellut että sinun pitäisi laihduttaa” -läppien takana voi olla ihan hyvä tarkoitus, mutta käsi ylös, kuka on oikeasti innostunut tekemään elämäntaparemonttia koska joku kysyy “pitäisikö sun laihduttaa”? Joo, joskus nuorella iällä ihaillun kundin kommentti voi herättää halun laihtua, ja jotkut saattavat kunnioittaa lääkäreitä sen verran että tottelevat, mutta ainakin itselläni (ennen vanhaan) kaikenlaiset laihdutuskehotukset aiheuttivat vain vastarintaa.

Niinpä olen ihan samaa mieltä niin monen muun kanssa, että ylipainoiset pitäisi jättää rauhaan samalla tavalla kuin kaikki muutkin. En usko että kaikkia voi pakottaa näkemään pyöreämpiä vartaloita esim. kauniina — ihan samalla tavalla kuin kaikkia ei voi pakottaa näkemään alipainoista mallivartaloakaan kauniina. Yksi tykkää äidistä, toinen tyttärestä — ja hyvä niin. Olisi tylsää, jos kaikki tykkäisivät samanlaisista asioista. MUTTA — eihän kukaan kävele ympäri kaupunkia ilmoittamassa lyhyille ihmisille että “mä en tykkää lyhyistä” tai blondeille että “mä en tykkää blondeista”. (Tai jos kävelee, niin kyse on harvinaisesta häiriintyneestä tapauksesta. ) Eli EI, KENENKÄÄN ei tarvitse kuulla negatiivisia kommentteja ulkonäöstään.

Joo, ylipaino ON terveysriski, kuten on liian vähäinen kasvisten syönti, liikkumattomuus, liika huonon rasvan syönti — kuten liian vähäinen HYVÄN rasvan syönti jne. Tupakoinnista, alkoholinkäytöstä jne. puhumattakaan. Mutta olen ihan varma, että jokainen ylipainoinen tietää tasan tarkkaan ottamansa riskit. (Käsi ylös, joka ei tiedä.) Samalla tavalla kuin alkoholia runsaasti juova tai tupakoiva tietää omat riskinsä. No niin, ennen kuin hermostutte tästä rinnastuksesta, niin pointti on siis se, että ylipainoisten terveysriskeillä pelottelu ja syyllistäminen on uskoakseni aika turhaa.

Jos oikeasti ollaan huolissaan suomalaisten lihomisesta, niin silloin pitäisi panostaa siihen, ettei tämä yhteiskunta ole niin lihottava. Sekavassa järjestyksessä ideoin joitain keinoja, jolla kansan ylipainoisuutta voidaan vähentää:

Kasvisten ja muiden terveellisten ruoka-aineiden hinnan alennus ja tarvittaessa sitten runsaasti tyydyttynyttä rasvaa ja sokeria sisältävien tuotteiden hinnan korottaminen. Pienemmät annoskoot ja pakkauskoot halvemmiksi, jotain taloudellisia kannustimia, jotta kehitettäisiin kevyempiä ja runsaammin hyviä ravinteita sisältäviä pika- ja valmisruokia, jne., jotta ainakaan ruoan hinta ei kannustaisi valitsemaan epäterveellisempiä ruoka-aineita.

Turvallisempia kaupunkeja ja lenkkipolkuja ja kuntosaleja ja vastaavia paikkoja, jossa naiset voivat treenata kaikessa rauhassa ilman pelkoa esim. raiskaajista tai muista ahdistelijoista.

Kouluissa enemmän panostusta liikunnan iloon (olen tosin kuullut, että näin olisi käynyt) ja sen nuorille painottaminen, että kömpelyys on luonnollinen osa murrosikää ja johtuu fysiologisista muutoksista eikä tee kenestäkään huonompaa, ettei ihmisille synny murrosiässä väärinkäsitystä, että ne olisivat jotenkin epäliikunnallisia tms. Kaikenlaisen kilpailun ja testaamisen poistaminen liikuntatunneilta.

Ilmaiset kalaöljykapselit ainakin murrosikäisille (= vähentää aggressioita => ei ehkä kiusata niin paljon muita => ei synny niin paljon traumoja), odottaville äideille (= vähentää raskausmasennusta => äidit voivat paremmin lasten syntymästä asti => vähemmän traumoja lapsille), masentuneille — tai kaikkein mieluiten koko kansalle.

Neuvolassa rennompi asenne tavoitekasvu- ja -painokäyrien suhteen. Vanhemmille sen pointtaaminen, että ekan vuoden jälkeen lapset usein alkavat syödä vähemmän kuin ennen (ainakin suhteessa kokoon) ja sen painottaminen, että lasten kylläisyys-/nälkäisyyssignaaleja ei saa ohittaa pakottamalla syömään lautasen tyhjäksi jos lapsella ei enää ole nälkä jne. Ylipainoisten lasten (ja ennen kaikkea VANHEMPIEN) ohjaaminen mieluummin terveellisen ruokavalion puoleen kuin kauhea syyllistäminen ja painon pointtaaminen jne. (No, en tiedä onko tämä jo nykyään hanskassa vai ei).

Enemmän asennekasvatusta jo kotona tai viimeistään ekalta luokalta alkaen sen suhteen, että muiden ulkonäköä EI SAA KOMMENTOIDA NEGATIIVISESTI, koska se satuttaa ja saattaa jättää elinikäisiä traumoja. Kiusaava ja syyllistävä ilmapiiri ei edesauta laihduttamista ja voi päinvastoin johtaa lihomiseen esim. mielipahaa seuraavan ahmimisen takia. Pikkukakkoseen piiloviestejä lisäämään hyväksyntää myös pyöreämpiä lapsia kohtaan.

Terapiamyönteisempi ilmapiiri. Useampia (lyhyt)terapiavaihtoehtoja. Paremmin ahmimishäiriöisten ja heikosta itsetunnosta kärsivien ongelmia ymmärtäviä terapeutteja. Uskon, että monen ylipainon takana on yksinkertaisesti heikko itsetunto tai muut ratkaisemattomat ongelmat, jotka voitaisiin hoitaa jopa lyhyellä terapialla (tai esim. ryhmäterapialla).

Realistisempia naiskuvia lehtiin ja televisioon — normina VÄHINTÄÄN M ja L-vaatekokoa käyttävät normaalipituiset mallit (eikä suinkaan S-vaatekokoon mahtuvat keskivertoa pidemmät mallit). Näin siksi, että monen jojoilu alkaa viiden kilon laihduttamisesta, koska verrataan itseään alipainoisiin malleihin — ja päättyy useamman vuoden päästä yli 20 ylipainokiloon. Samoin runsaammin KAUNIITA kuvia XL, XXL jne. kokoisista naisista totuttamaan muita ihmisiä näkemään lihavia kauniissa ja positiivisessa mielleyhtymässä ja vahvistamaan lihavien itsetuntoa.

Enemmän tiedotusta lääkäreille ja lääkärien, laihdutusohjaajien yms. tahojen laihdutusohjeiden muokkaaminen pysyvää painonpudotusta edistäviksi — eli ei mitään 1200 kcalin leipäkuureja, vaan riittävästi ruokaa ja psyykkausta hitaampaan mutta sitäkin pysvämpiä tuloksia tuovaan metodiin.

Painonvartijoille kielto markkinoida ja myydä liian vähäkalorisia dieettejä (eli vähintään 400 kcal lisää per ohjelma, proteiinin ja hyvän rasvan painotus jne.). Ihmedieettejä yms. laihdutusvalmisteita myyville tiukat rehellisyysvaatimukset ja mainostusrajoitukset.

Ylipäätään asennekasvatusta sen suhteen, että terveelliset elämäntavat ovat pop ja jos niitä ei itse halua harrastaa, niin sitten pitää jättää rauhaan ne, jotka harrastavat terveellisiä elämäntapoja (ts. työpaikkojen kahvitaukokiusaus kuriin).

Niin ja joka puolelle julisteita, ilmoituksia ja tv-mainoksia, joissa lukee yksinkertaisesti: “Unohda vaaka, kuuntele kehoasi”.

jne.

Mistä rahat? Veikkaan että Kauppa- ja teollisuusministeriössä on tälläkin hetkellä jotain järjettömiä isojen miesten isot lelut -henkisiä projekteja, joiden rahat voisi käyttää johonkin yhteiskunnan tulevaisuuden kannalta järkevämpään. Tai varmaan EU:lla on jokin järjetön rahasto, mistä voisi pumpata rahaa tähänkin hankkeeseen.

Kuten sanottua, nämä olivat vain äkkiseltään heitettyjä ideoita. Niiden tarkoituksena ei ole niinkään tarjota suoraan käyttökelpoisia toimintavaihtoehtoja kuin pointata, mikä kaikki oikeastaan vaikuttaa siihen että “yhteiskunta lihottaa”.

Tossa Voimalan-keskustelussa yksi laihdutusta tutkinut nainen (jep, nimi unohtui jo — Stiina?) puhui siitä, kuinka tytöt kasvatetaan naisiksi opettamalla ne laihduttamaan (ja ylipäätään tarkkailemaan painoaan, kehoaan jne.). Hannele Harjunen (vaikutti todella fiksulta, sympaattiselta ja hauskalta) kirjoitti Aware-projektin tuloksena (?) julkaistussa seksualisoitunutta ja sukupuolistunutta väkivaltaa kouluissa käsittelevässä teoksessa (ladattavissa pdf-muotoisena ) siitä, miten lapsille (varsinkin tytöille) opetetaan jo koulussa mitkä ovat hyväksyttävät kehon mitat (joiden sisään kaikkien pitää mahtua). Siis jo ala-asteelta alkaa naisvartalon muokkaaminen “yhteiskuntakelpoiseksi” ja “norminmukaiseksi”, mistä ei sitten tulekaan loppua, ellei sille pistä itse loppua (PISTÄKÄÄ SILLE LOPPU!)

Mikään ei ole niin julma kuin pikkutyttö. En tiedä mihin pikkutyttöjen (tai ainakin tiettyjen pikkutyttöjen) julmuus toisia pikkutyttöjä kohtaan perustuu. Onko kyseessä joku äitien tyttäriinsä siirtämä turhautuminen ja kätketty viha? Vai joku ihan biologis-kemiallinen ilmiö? Joka tapauksessa pienet lapset, varsinkin pienet tytöt, eivät siedä minkäänlaista erilaisuutta (ehkä kyseessä onkin joku lauman selviytymismekanismi?). Jos koulussa opettajat ja terveydenhoitajat tekevät vielä erikseen numeron jonkun ylipainoisuudesta (tai ylipäätään painosta), silloin he ikään kuin antavat muille, “normien sisään”, mahtuville ja yhdenmukaisuutta kaipaaville lapsille suoraan aseet käteen.

Kuten mieheni tänään kotiin ajaessamme totesi, valitettavan moni nainen jatkaa pikkutyttöjen valtapeliä vielä aikuisiälläkin. Siinä missä miehet kilpailevat keskenään rahalla, asemalla ja autoilla, naiset nokittavat toisiaan ulkonäöllä. No, kaikenlainen kilpailu on mielestäni typerää, mutta miesten kilpailussa on sentään se “järki” että se on jossain määrin tuottavaa (= saadakseen hyvän auton, on tehtävä töitä, saadakseen paremman aseman, on opiskeltava ja tehtävä töitä jne.). Sen sijaan naisten etupäässä ulkonäköön kohdistuva “nokkiminen” ei tuota mitään muuta kuin mielipahaa.

Syytämme usein mediaa järjettömästä naisihanteesta, mutta ketkä oikeastaan ovat jokavuotisten laihdutusartikkelien, tavallisia naisia “syrjivien” muotijuttujen jne. takana? Useimmiten naiset, jotka tekevät naistenlehtiä — sekä tavallaan myös naiset, jotka näitä lehtiä ostavat (ja sitä kautta hiljaisesti naistenlehtien asettamat vaatimukset hyväksyvät).

Väitän, että miesten keskuudessa “naisihanne” on paljon laajempi ja monipuolisempi, kuin mitä naistenlehtiä lukiessa ja televisiota katsellessa voisi kuvitella. Tiedän miehiä, jotka tykkäävät oikeasti lihavista naisista. Hyvin monien tavallisten miesten naisihanne on kokoluokkaa 38-42. Tiedän useita miehiä, jotka eivät “tosielämässä” langanlaihoja malleja kohdatessaan pysty pitämään heitä eroottisesti kiihottavina. Väitän, että moni mies olisi vain helpottunut, jos hänen puolisonsa ei jatkuvasti yrittäisi laihduttaa ja epäonnistuttuaan olisi ns. paskana. Jne.

MIKSI me siis uskomme, että on olemassa joku tietty koko, johon meidän on pakko mahtua kelvataksemme muille ja ollaksemme onnellisia? MIKSI enemmän ihmetellään sitä, että joku on tyytyväinen vartaloonsa kuin sitä, että joku ei ole tyytyväinen vartaloonsa? MIKSI me luemme naistenlehtiä? MIKSI me annamme uskotella itsellemme, että koska on tammikuu, toukokuu tai syyskuu, meidän pitää laihduttaa? MIKSI vertaamme itseämme lehtien ja television epätodellisiin (usein ihan tosiasiallisesti epätodellisiin) naisiin? MIKSI kidutamme itseämme vuodesta toiseen kitudieeteillä, liikunnalla josta emme pidä — ylipäätään mahdottomilla vaatimuksilla? MIKSI mietimme niin paljon sitä, mitä muut meistä ajattelevat ja miten muut meidät näkevät?
OIKEASTI — MITÄ VITUN VÄLIÄ SILLÄ ON MITÄ MUUT MEISTÄ AJATTELEVAT?

Okei, jossain tilanteissa sillä on väliä, mitä muut meistä ajattelevat: työhaastatteluissa ja parisuhdetta etsiessä. Mutta kaikissa muissa väleissä sillä ei ihan oikeasti ole yhtään mitään väliä pitääkö joku sinua lihavana, laihana, rumana, kauniina — tai edes viisaana tai tyhmänä. Varsinkin kun usein ihmisten perusteettomat negatiiviset arviot jostakusta johtuvat ensisijaisesti hänen omista traumoistaan ja heikkouksistaan.

HERÄTKÄÄ HYVÄT IHMISET — oikeasti ei ole olemassa mitään yleispäteviä sääntöjä siitä, millainen “naisen pitää olla” on vain mielipiteitä, joita on tasan yhtä monta kuin on persreikiä! Naistenlehtien yms. asettavat vaatimukset pätevät vain ja ainoastaan, jos te uskotte niitä. Vähän niin kuin Matrix-elokuvassa — there really is no spoon. Sinä hetkenä kun te sanotte: “ja vitut ulkonäkövaatimuksista”, ne lakkaavat olemasta. Lue tämä kappale uudestaan ja mieti, mieti tarkkaan. Vaatimukset ovat vain korviesi välissä, ne ovat kuviteltuja. Kyllä, joku voi joskus sanoa että “naisen pitää olla sellainen ja tällainen”, mutta se on vain hänen henkiökohtainen, hänen omien korviensa välissä oleva sääntö — ei sinun sääntösi. Eihän kaikki meistä usko esim. horoskooppeihinkaan tai numerologiaan — miksi meidän kaikkien pitäisi uskoa että on olemassa yksi yleispätevä naisihanne — ja että meidän kaikkien pitäisi mahtua siihen?

—-

Okei, mitä me voimme tehdä? Jokainen, joka on yrittänyt opetella rakastamaan itseään ja yrittää ignoroida ympäristön paineita tietää ettei se käy tuosta noin vain.

No, ekaksi tulee mieleen, että todellakin, se, että alkaa keskittyä sisäisiin tuntemuksiinsa ulkoisten vaikutteiden sijaan, voi olla ensimmäinen askel matkalla kohti onnellisempaa, eheämpää ja muista riippumattomampaa minää.

Sen voi vaikka aloittaa menemällä alasti yksin sänkyyn lämpimien peittojen alle ja sammuttaa kaikki valot. Siellä pimeässä voi sitten alkaa kosketella itseään siten, että välillä keskittyy tuntemaan miltä iho/hiukset/jne. tuntuu kämmenessä ja sormissa ja välillä siihen, miltä käden kosketus tuntuu omalla iholla. Siis tavallaan keskitytään “tuntemaan” välillä käden tuntemuksia, välillä muun kehon tuntemuksia — ikään kuin joku toinen koskisi sinua tai sinä koskisit jotain toista.

Silitä hiuksia, tunne niiden pehmeys. Tunne käden lämpö päätä vasten. Palaa lapsuuden tunnelmiin kun joku turvallinen aikuinen silitti hiuksiasi — tai hetkeen, jolloin oma rakkaasi silitti hiuksiasi.

Koskettele kasvoja — paina kämmenet kasvoja vasten, koskettele sormenpäillä silmiä, kulmakarvoja, huulia…

Silitä kaulaa pehmeästi. Tunne ihon pehmeys. Tunne käsien hellä kosketus.

Hiero hellästi ja rakastavasti rintojasi, työnnä negatiiviset ajatukset pois mielestä, keskity siihen, miten pehmeää iho käsiesi alla on, miten hyvältä kädet tuntuvat rinnoillasi.

Sivele vatsaasi. Sama juttu — keskity vain siihen miten ihanan pehmeää iho käsien alla on ja miten ihanalta kädet tuntuvat kehollasi.

Jne. Hyväile itseäsi estottomasti. Keskity kosketuksen aistillisuuteen. Keskity siihen miten hyvältä tuntuu koskettaa ja olla kosketettavana. Jos pääset hyvään fiilikseen, masturboi kaikessa rauhassa ja masturboinnin aikana tunne miten lämpö leviää ympäri kehoasi. Laukeamisen jälkeen työnnä kaikki negatiiviset ajatukset (esim. syyllisyyden tunteet) kauas pois mielestäsi ja tunne vain lämpö, raukeus ja hyvä olo kehossasi. Jos siltä tuntuu, vaivu uneen.

Yritä saada samanlainen tuntuma kehoosi muulloinkin — syödessäsi, suihkussa, käydessäsi vessassa (kyllä, rakon tyhjentäminen voi tuntua nautinnolliselta, hyvästä paskalla käynnistä puhumattakaan :-D). Yritä saada hyvä tuntuma kehoosi myös liikunnan aikana — venyttele lämpimissä oloissa (= lämmin huone ja/tai lämpimät vaatteet) oikein pitkään ja kunnolla ja tunne lihasten venytys. Älä anna ylipainon estää sinua. Hidasta syömistahtia ja keskity tuntemaan ruoan maku ja koostumus suussasi. Huomaa miten liian isojen suupalojen nieleminen tuntuu itseasiassa aika inhottavalta, vähän niin kuin tukehtuisi. Yritä havaita kylläisyys — kysy itseltäsi vaikka jokaisen suupalan jälkeen tunnetko jo olevasi kylläinen (tosin oikean kylläisyyden tunteen havaitsemiseen VOI mennä kuukausia, mutta se ei tarkoita sitä ettetkö voisi yrittää).

Yritä myös kuulostella itseäsi silloin kun olet syönyt liikaa, kun olet huonossa kännissä, kun olet kipeä, kun sinulla on krapula. Älä syyllistä tai ahdistu pahasta olosta. Pistä vain merkille miten pahalta se tuntuu (havainnoi, älä moralisoi). Vertaa ylensyönnin jälkeistä oloa sellaiseen oloon, minkä saat syötyäsi vain oikeaan kylläisyyteen asti. Kuuntele itseäsi erilaisten aterioiden jälkeen. MIkä tekee uniseksi ja vie energiat alas, mikä tekee energiseksi?

Sinä olet aistillinen, seksikäs nainen, joka osaa nauttia kehostaan ja elämän tarjoamista aistinautinnoista. Voi olla, että olet hukannut sisäiset kehokokemuksesi vuosien varrella, mutta voit löytää ne uudestaan ihan milloin tahansa. Kuten esimerkiksi juuri nyt.

Uskon vilpittömästi, että mitä enemmän ja useammin kykenet kiinnittämään huomiota nimenomaan siihen miltä tuntuu — ja mahdollisesti panostamaan siihen, että tuntuu mahdollisimman hyvältä, sinun on helpompi jättää muiden kommentit ja ylipäätään ulkomaailma omaan arvoonsa.

Toisaalta uskon, että sillä hetkellä kun oikeasti opit olemaan piittamatta (ainakaan liikaa) muiden mielipiteistä ja nauttimaan omasta kehostasi, myös muut alkavat hyväksyä sinut paremmin. Älä odota sitä, mutta älä ylläty jos niin käy.

Ja vielä muistutus:

Jos joku ei maksa sinulle erikseen loukkausten kuuntelemisesta, sinun ei tarvitse kuunnella niitä. Vinkki: pomosi maksaa sinulle työpanoksestasi, ei siitä että saa loukata sinua (ellei tätä ole erikseen kirjattu toimenkuvaasi).

Aina yhtä tehokas vastaus on: “Jaa, mitä sitten?” sekä “ei” (tehokkain jokaisen väitteen jälkeen toistettuna — siis tyyliin. “sinä olet lihonut” “jaa mitä sitten?” “niin sitä vaan, että pitäisikö sinun laihduttaa” “ei”. Läheisemmille ihmisille voit ihan oikeasti sanoa myös että: “ymmärrätkö, että se, mitä juuri sanoit, satutti minua. Et ehkä tarkoittanut pahaa, mutta jos rakastat minua / pidät minusta, ole ystävällinen äläkä enää ikinä sano noin”.

—-

Huh, hirvittävän pitkä tilitys… Halusin nyt vaan jotenkin kirjata ylös noita ajatuksiani siltä varalta että ymmärtäisin niitä itsekin paremmin… Ehkä voisin vielä yrittää summata mitä ajan takaa…

1. Ketään (edes lihavia) ei saa haukkua tai syyllistää hänen ulkomuotonsa takia.
2. Ylipainoisten syyllistäminen terveysriskeillä on turhaa ja siksi sen pitää loppua.
3. Jos ylipaino on yhteiskunnallinen ongelma, silloin yhteiskunnan pitää kehittää rakentavia tukimuotoja vähentämään terveysriskejä (= syyllistäminen ja laihdutuskehotukset ilman oikeasti pysyvään painonpudotukseen johtavia laihdutusohjeita eivät ole rakentavia tukimuotoja)
4. Ihmisellä pitää olla oikeus päättää omasta ulkomuodostaan ja terveydestään — eli myös olla oikeus lihava, ilman että muilla on mitään nokankoputtamista.
5. Ulkonäkövaatimukset ovat omien korviemme välissä. Todellisuudessa ei ole olemassa mitään yleispäteviä sääntöjä sille, miltä meidän pitäisi näyttää — saati mitä meidän pitäisi painaa (koska se on yksilön valittavissa oleva asia).
6. Yksilötasolla omaa elämänlaatuaan voi parantaa keskittymällä enemmän siihen miltä tuntuu kuin miltä näyttää — ja sitä kautta opetella haistattamaan paskat jollekin vitun turhille ulkonäkö- ja varsinkin laihdutusvaatimuksille.

Ja vielä — tarvitsisimme oikeasti enemmän naisten välistä solidaarisuutta — kokoon ja ikään katsomatta. Olisiko kenelläkään mitään hyviä ideoita siitä, miten sitä voisi kasvattaa?


Katso Päivän teoria -videoni livenä klo 8:30 arkiaamuisin tai jälkilähetyksenä milloin vain Kutri.net:in Facebook-sivuilla: fb.com/kutrinet
Posted in:
About the Author

Katri Manninen

Katri Manninen on transformatiivinen valmentaja ja kirjailija-käsikirjoittaja, joka haluaa auttaa sinua vapautumaan stressistä ja turhasta pelosta, jotta voisit seurata sisäistä viisauttasi, toteuttaa itseäsi ja nauttia enemmän elämästä. Seuraa Katria Twitterissä, Facebookissa , Instagramissa, Snapchatissa, Periscopessa, YouTubessa ja Google+:ssa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *