HYVIN hämmentävää…

Tulin just Helsingissä jossa olin eka broidin avecina jonkun uuden pintaliitonraflan avajaisissa ja sitten roudasin yksistä kirjanjulkkareista mammani miehineen kotiin (= en yleensä harrasta baarien avajaisia, mutta löin kaksi kärpästä yhdellä iskulla). No, toi pintaliitorafla oli tietysti täynnä kaikennäköisiä todellisia julkkiksia, siis varsinaista seiskapäiväälehden vakiokamaa. Itse en pidä itseäni minkäänasteisena “julkkiksena”, siksi hämmennykseni oli suuri, kun ekaa kertaa joku tunnisti mut mun kotisivujen (tai lehtijuttujen) perusteella — tai tarkemmin sanottuna kaksi eri ihmistä, joista toinen oli toimittaja (= tunnistaminen ymmärrettävää) ja toinen henkilö, jota nuorempana olen kovasti ihaillut (= tunnistaminen erittäin hämmentävää).

Joo, voi ehkä kuulostaa jostain teistä ihmeelliseltä, mutta oikeasti — ennen tätä mulle ei ole koskaan kunnolla konkretisoitunut se, että jotkut mulle ihan vieraat (ja vieraaksi jäävät) ihmiset lukevat täällä mun juttujani. Totta kai moni tuttu on kertonut käyneensä mun sivuilla, mutta ne on ihmisiä, joihin olen tutustunut aiemmin. Mutta että joku ihan vieras tunnistaa… Kummallista.

No, noiden tämän päivän kommenttien perustella jotkut pitävät mua jonain kaikkien ulkonäkökeskeisten narsistien virallisena symbolina tms. mikä mun omassa henkilökohtaisessa maailmassa tuntuu todella hassulta — varsinkin kun kommentoijat olivat oikeasti mua paljon hoikemmassa/trimmatummassa kunnossa olevia tyyppejä ja tod. näk. esim. käyttäneet tänäänkin enemmän aikaa ulkonäkönsä miettimiseen kuin minä (mulla illan vaatevalintojen tärkein kriteeri oli löytää vaate, joka ei haissut liikaa hieltä… :-D).

Okei, myönnetään: Kutri kuntoon -vuoden alussa ja sitä viime vuonna miettiessäni mun ensimmäinen konkreettinen tavoitteeni oli päästä eroon lopullisesti persläskeistä (näin kauniisti sanottuna). Siis näyttää itselleni, että niistä (ja samalla symbolisesti muistakin traumoista) voi päästä eroon. Että kaikki on mahdollista.

Tässä vuoden mittaan tavoite on kuitenkin muuttunut: ulkonäkö on jäänyt toissijaiseksi yleisen hyvinvoinnin ja fyysisen kunnon (= kestävyys, voima, jaksaminen jne.) rinnalla. Tossa eilen illalla just ajattelin jonkun jotain viestiä lukiessani, että “niin, jos nyt tiputtaisin ruokakalorit 1500-1600 kcaliin (= ei olisi vielä liian vähän kulutukseen nähden) ja liikkuisin tunnin päivässä, niin noi loputkin läskit olisivat about kuukaudessa poissa”. Muuten hyvä, mutta en HALUA syödä niin vähän. Tunti liikuntaa päivässä sen sijaan on hyvä tavoite jo ihan terveyden kannalta (= kyllä, jotkut lääkärit ovat sitä mieltä että puoli tuntia ei riitä vielä mihinkään eli tunti ei vielä ole edes paljon liikuntaa). Siis minä, joka olen joskus todellakin laihduttanut parissa kuukaudessa 10 kiloa pois syömällä noin 900-1200 kcalia päivässä ilman että on tehnyt heikkoakaan (tai on tehnyt, mutten silloin sitä tajunnut :-D).

Kieltämättä tuntuu todella kummalliselta huomata ajattelevansa näin — siis tietävänsä, että jos vähän viitsisin vaivata itseäni, voisin saavuttaa nopeasti jotain sellaista, mistä olen haaveillut noin 13-vuotiaasta asti — mutta en viitsi. Tai ehkä vitsinä onkin nyt se, että kun tietää että halutessaan voi rutistaa noi loput äkkiä pois, nautiskelee siitä, että tekee sen hitaasti, ilman kärsimystä?

Ehkä vuosi sitten jossain lehdessä haastateltiin julkkiksnaisia näiden vartalotyytyväisyydestä (joo, tiedän kirjoittaneeni tästä aiemminkin). Jokainen vastasi, ettei ole täysin tyytyväinen vartaloonsa — siis upeimmat mallitkin olisivat löytäneet vartalostaan parantamisen varaa. Itse olen jo varsin tyytyväinen vartaloni ulkonäköön ja erittäin tyytyväinen sen suorituskykyyn. Luotan siihen, että loputkin turhat löllyt lähtevät ajan myötä pois.

Tunnen, että tämä vartalo on minä — eikä vain ahdistava vankila, jonka sisälle minuuteni on vangittu. Rakastan vartaloni voimaa (erityisesti hyppiessäni korkealle ilmaan vain huvin vuoksi! :-), rakastan rasvan alta kuoriutuneita lihaksiani, rakastan kehoni vakautta ja terveyttä. Kaikkien näiden vuosien jälkeen on ihmeellistä havainta, että minun on hyvä olla itsessäni.

Kauneus on mielenkiintoinen kokemus. Koko teini-ikäni olin ruma niin todistajalausuntojen (= mua haukkuvat koulukiusaajat, hyljeksivät pojat ja omat veljet) kuin oman kokemuksen mukaan. Ja nyt myöhemmin omia kuvia katsoessa näen etten kyllä ollut silloin mikään ruusu. Enemmän kuin resursseista kyse taisi kuitenkin olla siitä, miten niitä hyödynsin. Anyway, valtaosan — ja nimenomaan alkuosan — elämästäni naisena olen ollut tilassa, jossa en ole juuri (= yhtään) kuullut kehuja ulkonäöstäni. Älykkyydestäni, nokkeluudestani, keskustelutaidostani jne. kylläkin. Niinpä joskus nuorempana ajattelin, että “olisipa hienoa jos joku pitäis mua vaihteeksi kauniina, vaikkei edes älykkäänä”. Jokunen viikko takaperin eräs mies sanoi minulle jotain tyyliin: “kyllä me uskotaan että sä olet älykäs, vaikka sä olet niin kaunis” tms. Menin sanattomaksi, koska mitään tällaista en ollut koskaan ennen kuullut.

Ei, en tunne itseäni enää rumaksi, mutta koko tämä “kauniina oleminen” on jotain niin uutta, etten osaa vielä ottaa sitä itsestäänselvyytenä. Kun kohtaan uusia ihmisiä, kohtaan heidät samalla tavalla kuin pitäessäni vielä ruma — pätien ensisijaisesti älyllä, koska en ole tottunut käyttämään ulkonäköä hyväkseni. Kun ajattelen omia hyviä puoliani, ajattelen aina ensimmäiseksi älyäni, en ikinä ulkonäköäni. Siksi onkin erittäin hämmentävää huomata, miten ihmiset yhtäkkiä arvottavatkin mut ulkonäön kautta — siis tyyliin: “olet kaunis, se riittää” — ja ovat jotenkin epäuskoisia, kun esim. kuulevat miten hemmetisti mä olen ehtinyt jo tähän ikään mennessä tekemään kirjoitustöitä, jotka vaativat edes jonkinasteista älykkyyttä.

Kuulin kerran yhdestä hyvin kauniista naisesta sanottavan: “sen ensimmäinen tavoite on todistaa, että se on muutakin kuin kaunis”. Itselläni on ehkä ollut vuosikausia tavoitteena todistaa, että olen muutakin kuin älykäs ja nokkela. Äitini, joka nuorena oli hyvin hoikka, kaunis ja kurvikas ja joutui oikeasti potkimaan rumimpia ihailijoita pois (= voitte uskoa miten kiva stoori kuulla 14-17-vuotiaana ylipainoisena, rinnattomana ja finninaamaisena poikien vihaamana… :-D), väitti antaneensa itsensä lihoa huomatessaan ensimmäistä kertaa hänen raskaaksi tultuaan miten ihmiset ensimmäistä kertaa suhtautuivat häneen älykkäänä olentona eikä vain kauniina barbinukkena. Lihomisen (ja muun ulkonäön laiminlyömisen) myötä äitini otettiinkin vakavasti yliopiston tutkijapiireissä — ainakin siihen asti kun kävi ilmi, että äiti oli salaa kirjoittanut naisten viihderomaaneja… 😀

(* Ja tähän taas disclaimer: aina silloin tällöin joku keksii että “laihdutusintoni” johtuu siitä, että pelkään tulevani samanlaiseksi kuin edelleenkin hyvin ylipainoinen äitini. En ole vielä koskaan pelännyt niin käyvän, koska olemme ruumiinrakenteeltamme, hormonitoiminnaltamme jne. täysin erilaisia — jos joku lähiomainen on vaikuttanut laihdutusintooni, niin sisarukseni, jotka ovat kaikki erittäin hoikkia — jopa se veli, joka fysiologialtaan muistuttaa kaikkein eniten mua. *)

Weird… Mihin se perustuu, että ihmistä (= naista) niin helposti arvostetaan JOKO hänen älynsä TAI hänen kauneutensa tähden ja siis aina niin päin, että jos on kaunis, ei voida pitää älykkäänä (eikä niinpäin, että jos olisi älykäs, sivuutettaisiin kauneus)? Vai onko oikeasti edes niin? Ehkä olen vain törmännyt vääriin ihmisiin ja jossain on joukko ihmisiä, jotka uskovat defaultina (= ilman että tarvitsee erikseen joka kerta todistaa) että kauneus ja äly eivät mitenkään sulje toisiaan pois tai oikeastaan edes liity toisiinsa. Että ollakseen älykäs naisen ei tarvitse olla ruma tai että kauneus ei tarkoita automaattisesti tyhjää päätä? Mieti: kun näet jossain kauniin naisen, ajatteletko ensimmäiseksi että “toi on varmaan myös aika älykäs”?

Toisaalta, jos ihminen tottuu selviämään pienestä asti yhdellä “aseella” — esim. kauneudella, niin onko niin, ettei hän välttämättä viitsi kehittää muita aseitaan (kuten älyä)? Onhan munkin hyvin hankala oikeasti käyttää ulkonäköä hyväksi, kun olen tottunut niin kauan selviämään pelkällä älyllä ja terävyydellä.

Jep jep, väsyksissä kirjoitettua sekavaa tilitystä. Ja sitten vastuuvapauslausekkeet: ei, en pidä itseäni mitenkään mielettömän kauniina, mutta katson olevani nykyään lähtökohtiini nähden kauniimpi kuin koskaan ennen (= mikä ei välttämättä todista yhtään mitään :-). Ei, en ole loukkaantunut tms. jos joku oikeasti ajattelee minusta “olet kaunis, se riittää”, en vain tiedä miten siihen pitäisi suhtautua. Ei, en pidä itseäni mitenkään huippuälykkäänä, mutta vuosikausia se vähä äly, joka mulla on, on ollut ainoa “aseeni” ihmissuhdemarkkinoilla (ja voin kertoa, ettei se ole ollut mikään kauhean häävi ase :-D). Jne.

Joo enkä oikeasti edes tarkemmin ajatellen tiedä mitä oikeastaan on kauneus, mikä tekee jostain kauniin ja jostain toisesta vähemmän kauniin enkä ole sitä mieltä että kaikkien pitäisi olla kauniita — tai edes älykkäitä — saati molempia yhtä aikaa jne. Kunhan pohdiskelin näitä asioita aikani kuluksi ja aivojani vaivatakseni (=> pysyvät toimintakykyisenä pidempään :-D).

Ja sit vielä joku kohottava loppuajatus: toivon, että jokainen nainen voisi tuntea olonsa kotoisaksi omassa kehossaan ja rakastaa itseään sellaisena kuin on — ja tulla rakastetuksi sellaisena kuin on.


Katso Päivän teoria -videoni livenä klo 8:30 arkiaamuisin tai jälkilähetyksenä milloin vain Kutri.net:in Facebook-sivuilla: fb.com/kutrinet
About the Author

Katri Manninen

Katri Manninen on transformatiivinen valmentaja ja kirjailija-käsikirjoittaja, joka haluaa auttaa sinua vapautumaan stressistä ja turhasta pelosta, jotta voisit seurata sisäistä viisauttasi, toteuttaa itseäsi ja nauttia enemmän elämästä.
Seuraa Katria Twitterissä, Facebookissa , Instagramissa, Snapchatissa, Periscopessa, YouTubessa ja Google+:ssa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *