Heh,

hyvät tiitykset tuli kirjoitettua viime yönä. Juu ei, en ihan itsekään ole varma mikä mun varsinainen pointtini oli. Enkä ollut myöskään kännissä, ainoastaan väsynyt.

Ehkä vähän vois vielä jatkaa tosta kauneusaiheesta. Jokunen viikko sitten tuli juttua Playboyn perustajasta Hugh Hefneristä. Dokkari oli kai Hefnerin itsensä tuottama joten näkökulma oli vähintäänkin Hefiä mairitteleva. Hef on n. 70-vuotias (tai jotain) ja sillä on n. 5-6 nuorta “tyttöystävää”, jotka asuvat sen kanssa Playboy-kartanossa. No, menemättä sen kummemmin koko kuvion moraalisiin aspekteihin, yksi hämmentävä juttu mikä pisti silmään oli se, että kun kuvaruudussa koko ajan pyöri hyvin samantyyppisiä vaaleita isosilmäisiä, -suisia ja -rintaisia kaunottaria, hyvin pian (siis n. 5-10 minuutissa) niiden kauneus kärsi jonkinlaisen inflaation. Mitenköhän sen nyt selittäisin? Siis yhtäkkiä niistä naisista ei enää ajatellut “ooh, onpa kauniita naisia” vaan “ooh, onpa kaikki samannäköisiä naisia”.

Eilisissä julkkisbileissä oli vähän samankaltainen tunnelma — kaikki ne geneeriset kaunottaret turruttivat hyvin äkkiä silmän niin, että kaikki (ehkäpä minä mukaanlukien :-D) näytti samalta — jolloin ainoastaan erikoisemman näköiset, ei välttämättä klassisen kauniit, mutta omista lähtökohdistaan kaiken irti ottaneet kaunottaret osuivat enemmän silmään ja näyttivät tavallaan jopa kauniimmalta kuin samannäköinen blondilauma.

Kauneus on katsojan silmässä. Jokainen äiti on lapsensa silmissä maailman kaunein nainen (omani mukaanlukien :-). Mikä sitten tekee toisesta ruman ja toisesta kauniin isomman joukon silmissä? Onko päähämme asetettu (esim. mainosten ja televisio-ohjelmien voimin) joitain absoluuttisia kauneusihanteita? Mahdollisesti — tai sitten kaikki onkin vain biologiaa. Jossain (vai olisiko niitä jopa useampi) tutkimuksessa havaittiin, että ihmissilmää miellyttävät eniten tietty matemaattinen säännöllisyys toisen ihmisen kasvoissa. Mitä lähemmäs tätä geometristä ihannetta jonkun kasvot osuvat, sitä kauniimpana häntä pidetään.

Itse olen itseasiassa aikoja sitten ajatellut, että normaalioloissa, siis kun ei puhuta mistään koiranäyttelyä muistuttavista kauneuskilpailuista, pitäisi mieluummin puhua siitä onko joku miellyttävännäköinen eikä niinkään siitä, onko joku kaunis. Väitän, että ihmisiä, joita valtaosa pitäisi kauniina, on huomattavasti vähemmän kuin ihmisiä, joita pidämme miellyttävännäköisenä. Miellyttävä ulkonäkö lähtee mielestäni nimenomaan sisältäpäin: ihmisen ilmeistä, tavasta jolla hän vastaa katseeseen, hymyilyherkkyydestä jne. — tietynlaisesta läsnäolosta ja tavasta, jolla reagoi muihin. Jotenkin tästä tulee mieleen siskon muutaman kuukauden ikäinen tyttö, joka reagoi hymyllä nimenomaan kasvoihin, jotka hymyilevät.

Miksi ylipäätään kiinnittää mitään huomiota ulkonäköön? Koska se on ensimmäinen asia, mihin muut väkisinkin kiinnittävät huomiota. Ennen kuin olet ehtinyt useammalla lauseella tai teolla paljastaa todellista luonnettasi, ulkonäkösi on ainoa mihin he edes voivat kiinnittää huomiota. Ulkonäölläsi vaikutat siihen, mikä on ihmisten ensivaikutelma sinusta — myöhemmin vaikutelmaa voi korvata.

No, minun ulkonäköni on muuttunut melkoisesti vuosien mittaan — olen laihtunut, jolloin kasvonpiirteni ovat tulleet eri tavoin esiin. Poissa on kammottava lyhyehkö afropermanentti ja tilalla pitkät hulmuavat hiukset (= kiitos aikojen, kun ei kertakaikkiaan ollut varaa käydä kampaajalla :-). Poissa on huono iho ja tökeröt meikkausyritykset, jotka eivät korostaneet parhaita puoliani. Ennen kaikkea poissa on hymytön, todennäköisesti aika torjuva ilme, jonka kuvittelin olevan jotenkin salaperäinen tjmv.

Todennäköisesti läheisteni silmissä en ole muuttunut juurikaan ja silloin kun laahustan Prisman käytäviä tukka sekaisin, meikittömänä pilkkihaalareissa, ero entiseen ei ole niin radikaali. Mutta meikatessani ja muutenkin laittautuessani baari-iltaa varten, ulkoinen olemukseni muuttuu melko radikaalisti. Mulle meikkaaminen ja hiusten laittaminen tuo samanlaisia fiiliksiä kuin lapsuusaikojen prinsessaleikit. Nyt vain leikin prinsessan sijaa olevani seksikäs blondi. Kaikkein hauskin leikinvaihe on kotona, kun ihmettelen itseäni peilin edestä (“vau, olenko minä muka tuo?”). Muiden eteen mennessäni olenkin sitten lähinnä ihmeissäni, kun ulkonäön muuttaminen muuttaa niin rajusti ihmisten suhtautumista — kun itse koen olevani meikin alla täsmälleen sama ihminen kuin ennenkin.

Miten ihmisten suhtautuminen on sitten muuttunut? Kun olen laittautunut, miehet ylipäätään havaitsevat minut herkemmin kuin ennen ja huomio on poikkeuksetta positiivista (siis ainakin siihen asti kun avaan suuni… :-D). Naisten suhtautuminen on vähemmän yksiselitteistä. Itsevarmat, miellyttävännäköiset naiset suhtautuvat selvästi positiivisemmin kuin aikaisemmin. Joidenkin kohdalla tulee jopa mieleen, että “olisiko toi edes huomannut mua jos näyttäisin samalta kuin 10 vuotta sitten”. Sen sijaan ihmiset, jotka ovat selvästi onnettomia oman ulkonäkönsä kanssa (kyllä, usein ylipainoiset), suhtautuvat minuun vihamielisemmin kuin ennen. Eivät aina, mutta hyvin paljon useammin kuin ennen. Tämä on itseasiassa vieläkin hämmentävämpää kuin miesten positiivinen huomio. Näitä laitetumpaan olemukseeni lähtökohtaisesti tylysti suhtautuvia, ei-vielä-omaa-kauneuttaan-löytäneitä ihmisiä kohdatessa tekee aina mieli sanoa: “hei, mä tiedän miltä susta tuntuu — en mä ole aina ollut tämännäköinen — älä vihaa mua vain ulkonäön takia”.

Samalla herää kysymys, miten olen itse mahtanut suhtautua ulkomaailmaan silloin kun koin (ja olinkin) ruma, ylipainoinen ja onneton. Olenko ehkä itse ollut yhtä tyly kuin jotkut kohtaamani naiset? Onko mahdollista, että arkuudestani/heikosta itsetunnosta johtuva torjunta on ajanut mahdolliset ihailijaehdokkaat kauas ennen kuin olen edes avannut suutani? Ehkä, tosin väitän, että tietty mies- ja miksei naisryhmäkin ei normaalioloissa kiinnitä hirveästi huomiota ihmisiin, jotka ovat “heidän tasonsa alapuolella”. Ehkä kyse on puhtaasta luonnonvalinnasta — tai sitten vain lähtökohtaisesti pinnallisesta elämänasenteesta. (Disclaimer: en pidä pinnallista elämänasennetta välttämättä yhtään sen huonompana kuin syvällistäkään.)

Mitä sitten tapahtuu, kun avaan suuni, onkin eri asia. Olen edelleen sosiaalisesti sairaan kömpelö (suku kutsuu mua lihakirveenheiluttajaksi 🙂 ja koska huomaan edelleen lähteväni siitä, että ihmiset eivät kiinnitä muhun mitään huomiota (koska niin on ollut valtaosan aikuisiästäni), huomaan ihan liian usein käyttäytyväni vielä hieman päällekäyvästi — ainakin jos vastapuoli on sellainen, johon haluan tehdä vaikutuksen. En tällöin välttämättä käyttäydy aggressiivisesti, mutta niin, etten ehkä anna toiselle tilaa vaan vyöryn (henkisesti) hänen ylitseen puhumalla paljon (ja lujalla äänellä), esittämällä runsaasti nokkelia ja teräviä kommentteja, haastamalla henkilön keskusteluun tai väittelyyn jne. Ulkomaalaisten kanssa tämä harvemmin on mikään ongelma, mutta moni suomalainen on raportoinut ensin säikähtäneensä: “mikä toi tyyppi on”. Kornia on tietysti se, että normaalisti, kun minun ei tarvitse enää todistaa mitään, olen hyvin rauhallinen, leppoisa ja leikkisä, annan huomattavasti enemmän tilaa jne. Ts. antamani ensivaikutelma on täysin eri kuin se, mitä todellisuudessa olen. Ikävä kyllä niille, jotka eivät koskaan pääse ensivaikutelmaa eteenpäin (=> hyvännäköinen outo tyyppi).

“Outo tyyppi” on muuten ilmaus, jota todella monet ovat käyttäneet minusta saamastaan ensivaikutelmasta. Siis tyyliin: “eka mä ajattelin että tosi outo tyyppi, mut sitten kun mä opin tuntemaan sua mä tajusinkin että sähän oot ihan tosi nasta mimmi”… 😀

Jaaha — tämäkin meni taas ihme ajatuksenvirraksi. No, mitä ehkä haluaisin teidän, rakkaat lukijat (= nyt kun ehkä jotenkin tajuan teidän olevan siellä… hah hah haa :-D) miettivän on se, millaisen ensivaikutelman te ehkä annatte a) ulkoisella olemuksellanne, b) puheillanne ja käytöksellänne. Ja ehkä sitä, miten kohdatessanne muita teette heidän ulkonäöstään mahdollisesti myös vääriä johtopäätöksiä.

Suosittelen lämpimästi kokeilemaan välillä prinsessaleikkiä tai sikopaimenleikkiä (= laittautuu mahdollisimman kauniiksi / mahdollisimman rumaksi tai mitäänsanomattomaksi). Hämmästykää, miten vieraiden (ja joskus jopa tuttujen) ihmisten käytös teitä kohtaan voi muuttua. Ehkä ihmiset eivät ole olleet niin välinpitämättömiä siksi, että olisitte mitättömiä kokonaisuutena tai ihmisinä, ainoastaan koska ulkonäkönne ei ole kiinnittänyt heidän huomiota. Ehkä joku ei ole ollut sinulle ystävällinen siksi, että pitää sinusta ihmisenä, vaan koska ulkonäkösi (= ei-kaikkein-kaunein-sinä) ei ole muodostanut hänelle uhkaa.

Ja kyllä, tämä kaikki todellakin liittyy laihduttamiseen. Moni, varsinkin runsaammin laihduttava, ei osaa varautua siihen, miten ihmisten suhtautuminen heihin muuttuu pelkän ulkonäön muutoksen myötä — niin hyvässä kuin pahassa. Monelle voi olla shokki huomata, miten paljon heidän ulkonäkönsä oikeasti ratkaisee sen, miten muut (varsinkin vieraammat ihmiset) heihin suhtautuvat. Monelle saattaa tulla katkera olo: “ettekö te näe, että mä olen ihan sama ihminen, jolla te ennen tympeilitte/jota te ette ennen edes nähneet ja nyt olette ystävällisiä”. Ikävää, mutta totta.


Katso Päivän teoria -videoni livenä klo 8:30 arkiaamuisin tai jälkilähetyksenä milloin vain Kutri.net:in Facebook-sivuilla: fb.com/kutrinet

About the Author

Katri Manninen

Katri Manninen on transformatiivinen valmentaja ja kirjailija-käsikirjoittaja, joka haluaa auttaa sinua vapautumaan stressistä ja turhasta pelosta, jotta voisit seurata sisäistä viisauttasi, toteuttaa itseäsi ja nauttia enemmän elämästä. Seuraa Katria Twitterissä, Facebookissa , Instagramissa, Snapchatissa, Periscopessa, YouTubessa ja Google+:ssa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *