Oooh,

jälleen on viikko vierähtänyt… Tämä viikko onkin mennyt harvinaislaatuisen urheilullisissa merkeissä, olen yrittänyt liikkua sellaiset 1,5-2 tuntia päivässä. Uutuutena on tullut mukaan kohtuullisen kovasykkeinen (keskisyke 140-145) pitkäkestoisempi liikunta lähinnä sauvakävelyn merkeissä… Kyllä, olen todellakin alkanut harrastaa ihan tosissani sauvakävelyä. Kyllä, se on mielestäni edelleen todella typerän näköistä (vaikka näin yhden urheilullisen naapurinäijän sauvovan paikallisella pururadalla täysillä) — kuten naapurin renkipoika osuvasti totesi: “jäikö sukset himaan — vai kuluiko ne pois?” 😀 No, yritän lievittää tuskaa/häpeää kuuntelemalla raskasta rokkia. Rage against the Machine ja Black Sabbath esim. ovat varsin oivia valintoja ryydittämään niin lykkimistahtia kuin yleistä motivaatiota:

“No escape from the mass mind rape

Play it again jack and then rewind the tape

And then play it again and again and again

Until ya mind is locked in

Believin’ all the lies that they’re tellin’ ya

Buyin’ all the products that they’re sellin’ ya

They say jump and ya say how high

Ya brain-dead

Ya gotta fuckin’ bullet in ya head…”

[Rage Against the Machine: Bullet in the Head”]

😀

Vielä kun laulaa mukana epävireisesti ilmeillään musaan eläytyen, niin kenellekään ei jää epäselväksi, ettei tässä olla mitään tuulipukukansaa… 😀

Ei vaan, mietiskelin tossa eilisellä iltalenkillä, että miten on mahdollista, että vaikka mä kuinka yritän ajatella positiivisesti ja nähdä asian jotenkin toiselta kannalta, niin silti mä en pääse eroon ajatuksesta, että mun ikäisen ja kaltaisen ihmisen on jotenkin noloa harrastaa sauvakävelyä. Siis ihan samalla tavalla kuin… [todella pitkä miettimisaika] no, en keksi muuta vastaavaa esimerkkiä, mutta se vaan kertoo jotain siitä, miten sauvakävelyyn liittyy niin vahvoja ennakkokäsityksiä (siis ainakin mulla). Siis mihinkä muuhun liikuntaan liittyisi niin voimakas keskiluokkaisuuden ja -ikäisyyden leima? Mikä toki on ok, jos ON keski-ikäinen ja -luokkainen.

Toisaalta, mikä mua itseäni pelottaa niin kovasti keski-ikäisyydessä ja -luokkaisuudessa? No, itseasiassa tähän mä tiedän jo vastauksen — yritin vuosina 94-98 elää epätoivon vimmalla juuri täydellisen keskiluokkaista ja -ikäistä elämää (kyllä, siihen aikaan omistin jopa tuulipuvun 🙂 — veljeni kutsuivat mua tuolloin osuvasti tädiksi. Arvomaailmani oli 40-50-vuotiaiden, vaikka olin vasta vähän yli 20 vee. Jälkeenpäin ajatellen se aika oli monessa mielessä todella ahdistavaa, vaikkei sitä silloin tajunnut. Nyt kun “saa” olla taas “oma itsensä” — kovaääninen, törsäilevä, impulsiivinen, hajamielinen ja epäorganisoitunut hönö, joka saattaa välillä saada varsinaisia megaraivareita, osaa oikeasti arvostaa sitä, ettei kukaan yritä pakottaa mua mihinkään sellaiseen rooliin, johon mä en oikeasti mahdu. Samalla tietysti toivoo, ettei kenekään toisen tytön tarvitsisi käydä samaa kivikkoista polkua läpi kuin minkä itse on käynyt.

OK, lähdin sauvakävelystä, joka siis on hyvää liikuntaa, vaikka näyttääkin hölmöltä, mutta iloinen itsensä häpäiseminen rulettaa, eikö niin. Tämän jutun pointti — jos sellainen on olemassa — on kuitenkin se, että elämä on liian lyhyt elettäväksi jonkun toisen ihmisen sulle laatimaa elämää, jonkun toisen ihmisen sulle asettamien vaatimusten mukaan. Jokainen ansaitsee tulla arvostetuksi ja rakastetuksi sellaisena kuin on. Se ei tarkoita, että kumppanin olisi pakko pitää sun kaikista (huonoistakin) ominaisuuksista, vaan sitä, että se ottaa sut sellaisena kuin olet — rakastaa sun hyviä puolia ja sietää sun huonoja puolia (eikä yritä muuttaa niitä). Ihan samalla lailla sun on vastineeksi rakastettava kumppaniasi sellaisena kuin se on.

Jos sä koko ajan haluat ja ennen kaikkea yrität muuttaa jotain kumppanissasi — “kouluttaa sitä” — niin silloin sä olet väärän ihmisen kanssa tai silloin sulla on omissa asenteissasi jotain korjattavaa. Ja päinvastoin. Jos ikinä kuulet kumppanisi sanovan sulle tai jollekin toiselle susta, että “kyllä siitä ihan hyvä tulee, kun mä koulutan sitä” — juokse niin lujaa karkuun kuin pääset! Silloin sua ei nimittäin rakasteta sellaisena kuin sä olet, vaan sun kumppanisi rakastaa jotain ihme ihannekuvaa ja yrittää muokata sut sen mukaiseksi.

Tämä liittyy laihduttamiseen ja ylipainoon siten, että ylipaino ja heikko itsetunto kulkevat usein käsi kädessä ja jos sulla on heikko itsetunto, silloin sä saatat alkaa uskoa muiden juttuja siitä, kuinka sun pitäisi olla parempi ja muuttua kelvataksesi muille. Totuus on se, että vaikka sä kuinka yrittäisit muuttua, sä et pysty ikinä muuttumaan riittävästi kelvataksesi kumppanillesi/äidillesi/pompllesi/ystävättärellesi/opettajallesi/ jne. Et ikinä. Älä siis haaskaa aikaa yrittääksesi muuttua joksikin sellaiseksi, mitä sä et ole, vaan yritä tulla siksi ihmiseksi, kuka sä oikeasti olet. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta ehdottomasti koko vaivan väärtti!


Katso Päivän teoria -videoni livenä klo 8:30 arkiaamuisin tai jälkilähetyksenä milloin vain Kutri.net:in Facebook-sivuilla: fb.com/kutrinet
About the Author

Katri Manninen

Katri Manninen on transformatiivinen valmentaja ja kirjailija-käsikirjoittaja, joka haluaa auttaa sinua vapautumaan stressistä ja turhasta pelosta, jotta voisit seurata sisäistä viisauttasi, toteuttaa itseäsi ja nauttia enemmän elämästä. Seuraa Katria Twitterissä, Facebookissa , Instagramissa, Snapchatissa, Periscopessa, YouTubessa ja Google+:ssa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *