En ole koskaan ollut mikään juoksijatyyppi — paitsi tietty lapsena, kun oli muka aina niin kiire joka paikkaan. Koulussa jo juoksuinto lopahti aika hyvin — viimeistään silloin, kun ala-asteella jossain koko kunnan juoksukisoissa tulin toiseksi viimeisenä maaliin yleisön buuatessa ja nauraessa…

Vuosi sitten keväällä löysin intervallitreenin ja pikaspurtit. Ne sopivat helposti kyllästyvälle luonteelleni paremmin kuin hyvin — mutta pidempikestoista juoksua olen alkanut yrittää harrastaa tosissani vasta tänä keväänä tai oikeammin kesänä.

Juoksuharrastustani häiritsee erinäiset asiat:

1. Rauhallinen juokseminen ei tunnu fyysisesti hyvältä.

Tämä tarkoittaa sitä, että juostessa joka askeleella tapahtuva “tärähdys” ja maiseman pieni tärähtäminen silmissä tuntuu epämiellyttävältä. Olen yrittänyt etsiä juoksutekniikkaa, jolla tärähdys olisi minimissään, mutta siitä päästään ongelmaan kaksi:

2. Vähiten inhottavalta tuntuva eli edes jotenkin luonnolliselta tuntuva juoksutyyli nostaa sykkeet välittömästi turhan korkealle.

Olen nyt kokeillut pariinkin kertaan etsiä juoksutekniikkaa, jolla sykkeet pysyisivät mahdollisimman alhaisena. Tällainen tekniikka on todella hidas (siis kävelyvauhtiakin hitaampi) tahti, jolloin tärähtely on maksimissaan ja askel melko lyhyt, mikä vain korostaa kolmatta ongelmaa:

3. Juokseminen käy hermojeni päälle.

Osin tämä johtunee siitä, että koska juoksuni ei ole automaattista, en voi keskittyä mihinkään muuhun kuin siihen, että askellan suhteellisen säästeliäästi tai jos valitsen miellyttävämmältä tuntuvan, mutta sykkeet kattoon ampuvan tavan, etten juokse liian lujaa.

Aaaargh! Nyt herää kysymys, että mitä ihmettä teen väärin, kun toi (yli parin minuutin) juokseminen on tuollaista helvettiä, että juokseminen on niin sairaan raskasta (kun kuitenkin jaksan tanssia pomppien ja hyppien helposti tunnin) ja että se tuntuu niin kertakaikkisen epämiellyttävältä eikä pätkääkään luonnolliselta?

Vai onko niin, että jokaisesta juoksijasta juokseminen on ollut kamalaa silloin kun he ovat aloittaneet juoksemisen (vrt. jooga), mutta kun he sitten ovat jaksaneet harrastaa sitä riittävän kauan, siitä on tullut miellyttävämpää? Ts. että juoksemiseen “koukuttuminen” vaatii jonkinlaista masokistista luontoa sietää alun inhottavuus?

Tai ehkä on olemassa ihmisiä, joiden fysiikalle (pitkä selkä, lyhyet jalat, enemmän tietynlaisia lihassoluja tms.) juokseminen ei kauhean hyvin sovi.

No, kaiken tämän valituksen jälkeen aion kyllä jatkaa juoksemisen yrittämistä. Tänään juoksin (ainakin muistaakseni) ensimmäistä kertaa elämässäni 25 minuuttia putkeen — matkaa taitoin vain 2,5 km eli yhtä paljon kuin olisin ehtinyt kävellä reippaasti samassa ajassa tai paljon vähemmän kuin mitä olisin ehtinyt sauvakävellä. Kaloreita kului kuitenkin puolessa tunnissa miltei 100 kcalia enemmän kuin sauvakävellen — ja vaikka rasvaa oli noista poltetuista kaloreista vain 35 %, kokonaismäärä (noin 10 g) oli sama kuin puolen tunnin sauvakävelylenkillä. Lenkin jälkeen olin täysin kuollut — niin väsynyt en muista olleeni yhdenkään treenisession jälkeen tänä vuonna.

Paino putosi viime viikon lauantaista puoli kiloa, vaikkei liikuntoja tullut niin paljon kuin olin ajatellut. Jostain syystä tänään on koko ajan ollut ihan hirvittävä nälkä, mikä on ihmeellistä, koska periaatteessa noiden termogeenien pitäisi hieman vähentää näläntunnetta ja toisaalta olen syönyt enemmän proteiinia kuin ennen. En tiedä liittyykö ilmiö nyt sitten noihin mun glykogeenivarastoihin (“hiilarivarastoihin”) ja/tai leptiini-hormooniin, sillä syötyäni viime keskiviikkona samankaltaisen hirveän nälän “määräämänä” 250 g hiilaria mulla ei sitten kahteen päivään ollut juurikaan nälkä. Toi tämänpäiväinen lenkki poltti siis pääasiassa juuri noita hiilareita, ja nyt illalla on ollut pakko syödä tavallista enemmän niin kaloreita kuin hiilareita (1991 kcal / 245 g hh), joten saa nyt sitten nähdä onko huomenna taas vähemmän nälkä vai ei.

Kummallisinta tässä “hiilarihimossa” on ollut se, että mun tekee vain sairaasti mieli AllBran Fruits -muroja ja Royal Gala omenoita — ei suklaata eikä varsinkaan pullaa! Siis haloo! Mun ei tee mieli pullaa! Kukapa olisi uskonut, että tämä päivä koittaa… 😀

—-

Saisinkohan huomenna ton viime viikon päivityksen tehtyä? Katsomme, saamme ehkä elää 🙂


Katso Päivän teoria -videoni livenä klo 8:30 arkiaamuisin tai jälkilähetyksenä milloin vain Kutri.net:in Facebook-sivuilla: fb.com/kutrinet
About the Author

Katri Manninen

Katri Manninen on transformatiivinen valmentaja ja kirjailija-käsikirjoittaja, joka haluaa auttaa sinua vapautumaan stressistä ja turhasta pelosta, jotta voisit seurata sisäistä viisauttasi, toteuttaa itseäsi ja nauttia enemmän elämästä. Seuraa Katria Twitterissä, Facebookissa , Instagramissa, Snapchatissa, Periscopessa, YouTubessa ja Google+:ssa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *