Äitiyslomalaisen tunnustuksia & Hesarin arvostelu

Nimimerkki Lukija huolehti edellisen viestin kommenttiosastolla jaksamisestani, koska olin maininnut tekeväni jo töitä ja aloittavani opiskelut.

Siinä mielessä hänen huolensa oli täysin aiheellinen, että tiedostan itsekin niin kehoni kuin mieleni olevan lähes yhtä kovan rasituksen alla kuin syksynä 2005, jonka päätteeksi onnistuinkin hienosti polttamaan itseni loppuun.

Äitiys on ehdottomasti haastavin homma, jonka olen ottanut hoitaakseni — eikä siitä edes voi ottaa oikeasti lomaa. Vaikka joskus yön pimeinä tunteina vauvaa hyssytellessä mieleen on noussut ajatus: “jos olisin tiennyt…” , sydämeni ääni on päättänyt lauseen aina: “…olisin silti tehnyt tämän.”

Harva se päivä kiitänkin itseäni siitä, että käytin viimeiset kolme vuotta oman pään selvittämiseen ja kehon kuuntelemisen opetteluun. Jälkimmäinen sisältää myös eri tekniikoiden harjoittelun muun muassa stressin ja aggressioiden hallintaan. Äitiys on nimittäin pistänyt kaikki omaksumani (ja  kirjassani kuvaamani) opit tehotestiin.

Kuinka olla pelottelematta itseään mielikuvilla siitä, mitä kaikkea lapselleni voi tapahtua? Entä miten pysyä rentona ja rauhallisena kun olen umpiväsynyt ja vatsakipuinen vauva kitisee sitä enemmän, mitä hermostuneempi olen? Miten tietää mikä ristiriitaisista ohjeista on oikea juuri minun lapselleni? Entä tulla toimeen tavallista herkemmin pahoittuvan mielen kanssa? Saati olla stressaantumatta kun univelkaa kertyy, ruokailut tahtovat jäädä väliin imetys- ja kakkavaipparumban keskellä ja vastuu pienen ihmisen elämästä painaa?

Omasta mielestäni olen pärjännyt ainakin tähän asti olosuhteisiin nähden varsin hyvin. Lähes jokaiseen päivään toki mahtuu ainakin yksi “apua, en mä osaa” -hetki, mutta onneksi myös aina “hei, täähän sujuu” ja “olen niin onnellinen/kiitollinen” -hetkiä.

Uskoisin tiedostavani loppuun palamisen riskin paremmin kuin kukaan muu. Siksi ihan ensimmäiset viikot synnytyksen jälkeen en kyllä tehnyt juuri muuta kuin makasin sängyssä vauvan kanssa tai korkeintaan matkustin lapsuudenkotiini makaamaan lisää sängyssä (tosin siellä usein ilman vauvaa, jota äitini hoiti sillä aikaa kun minä nukuin univelkaa pois). Vasta nyt olen alkanut harjoitella vauvan kanssa kaupungilla liikkumista ja ottaa reippaammin kantaa arkirutiineihin ja kyllä, myös työjuttuihin.

Olen edelleenkin nukkunut mahdollisimman usein vauvan nukkuessa ja ottanut kaikin puolin rauhallisesti. Siksi juuri ne muutamat kirjoitustehtävät, joita minulle oli taas ilmaantunut, ovat kestäneet päiviä tai viikkoja, vaikka ennen lasta olisin hoitanut ne muutamassa tunnissa tai korkeintaan yhdessä päivässä — ja siksi Kutri.net:in päivitys kestää. Kirjaakin olen markkinoinut vähemmän kuin esimerkiksi Sinä onnistut -kirjoja. En ole ottanut työjutuista tai Kutri.net:in päivittämisestä juurikaan stressiä. Päinvastoin: radiohaastattelut ovat olleet hauskaa vaihtelua vauva-arkeen ja kun olen päässyt kirjoittamisen makuun, eli käytännössä flow-kokemukseen, olen saanut työnteosta energiaa ja onnistumiskokemuksia.

Taiteen tohtorin opinnot puolestaan tarkoittavat näin opintojen alkuvaiheessa vain romanttisten komedioiden katselua imettäessä ja kerran kuukaudessa muutaman tunnin kestävää tutkijaseminaaria, joista ensimmäinen on vielä edessä.

Myönnän että välillä olen tuntenut itseni varsinaiseksi alisuoriutujaksi, kun kuulen mitä muut äidit ovat jo onnistuneet saamaan aikaan ensimmäisten viikkojen aikana: kestittäneet päivittäin vieraita itseleivotuilla piimäkakuilla, hoitaneet (tosin käytännön pakosta) 15 hevosen tallia, lukeneet lopputentteihin. Kukaan näistä äideistä ei edes palanut loppuun, saati muistele ensimmäisiä viikkoja esikoisensa kanssa kauhulla. Alemmuuskompleksin iskiessä muistutan kuitenkin itseäni siitä, että kuten käytännössä kaikilla elämän osa-alueilla, vertailu on turhaa. Tärkeitä on, että minä olen lapselleni juuri niin hyvä äiti kuin vain minä voin olla.

–

Helsingin Sanomien Laura Kangasluoma ei selvästikään ollut Minä onnistun -kirjan kohderyhmää, koska hän ei oppinut kirjasta mitään uutta. Hyvä niin — mitä enemmän Suomessa on ihmisiä, jotka osaavat jo rakastaa itseä, purkaa pahaa oloaan ja tehdä asioita, joista nauttivat, sitä parempi paikka tästä maailmasta tulee.

Totta kai huonot arvostelut harmittavat, varsinkin jos ne ovat valtalehdessä, mutta toivon että kirja löytää silti tiensä niiden käsiin, jotka vielä kamppailevat huonon itsetunnon, vääristyneen kehonkuvan, negatiivisten tunteiden, stressin, liian murehtimisen, itsesabotaasin tai esimerkiksi kiltin tytön syndrooman kanssa. Saamani todella positiivinen lukijapalaute ja netistä löytämäni arviot puhuvat sen puolesta, että ainakin osa lukijoista on kokenut kirjan itselleen hyödylliseksi tai vähintäänkin viihdyttäväksi. Myös uudessa Evita-lehdessä oli positiivinen juttu kirjasta.